Dialektiikka -- tiedettä ja arkipäiväisyyttä

Dialektiikka, tärkeä ajattelun työkalu, on loppujen lopuksi hyvin arkipäiväinen ilmiö. Monet arjen kokemukset johtavat ajattelumme automaattisesti dialektiselle uralle. Tästä syystä on suorastaan hämmästyttävää, että dialektinen ajattelu on lähes kokonaan hylätty tieteessä ja filosofiassa sitä työkaluna vanhemman muodollisen logiikan tieltä.

Tärkein syy dialektiikan paitsiolle tieteessä on se, että Hegelin dialektisesta idealismista jalostettu Marxin dialektinen materialismi yhdistetään suoraan marxilaiseen taloustieteeseen ja politiikkaan, so. yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, ja samalla jätetään taka-alalle dialektisen ajattelun merkitys muillakin tieteenaloilla. Tieteen rahoittajat, siis hallitseva luokka, tässä tapauksessa porvaristo, eivät halua tukea tiedettä, joka on sille potentiaalinen uhka, ja vaikka rahoitusta myönnettäisiinkin vain tieteelliseen tutkimukseen, toimisivat tulokset suoraan porvariston valtaa vastaan. Rahoitus on oiva keino määrätä, mitä tutkitaan ja miten, joten porvarillisen tieteen on turha edes odottaa soveltavan dialektista ajattelua työssään.

Osasyynä sille, että dialektiikkaa ei laajemmin edes yritetä käyttää tieteessä, on todennäköisesti juuri se yksinkertainen seikka, että dialektinen ajattelu on sangen arkipäiväistä ajattelua. Arkipäivän dialektiikka on suureksi osaksi tiedostamatonta, sen ei ymmärretä olevan dialektista. Akateemisissa piireissä arkipäivän ajattelu nähdään tämän tiedostamattomuuden takia jäsentymättömänä, jolloin se pyritään korvaamaan järjestelmällisellä loogisella päättelyllä. Mutta samalla ajattelua kavennetaan paljon; järkevämpää olisi pyrkiä paljastamaan ne lait, jotka arkipäivän ajattelun takaa löytyvät, sillä kanssakäyminen ympäröivän maailman kanssa on ne jäsentänyt varsin tarkoituksenmukaisiksi.

Tarkastellaan esimerkkinä yhtä dialektisen ajattelun peruskäsitettä, määrän muuttumista laaduksi. Yllättäen tämä paljastuu erääksi keskeisimmistä ihmisen toimintaa ja hänen valintojaan säätelevistä tekijöistä -- eikä siis ole vain hieno filosofinen määritelmä. Ajatellaan vaikka normaaleja kotitöitä, kuten tiskaamista tai siivoamista. Siivoaminenhan aloitetaan, kun määrä on muuttunut laaduksi, eli kun lian ja epäjärjestyksen määrä on kasvanut niin suureksi, että eläminen sen keskellä ei ole esteettisesti ja hygienisesti enää mahdollista. Siivoaminen lopetetaan, kun ei ole enää siivottavaa; ei voi tiskata enempää astioita kuin niitä on likaisena. Taas määrä muuttuu laaduksi: riittävän pitkään toistetut monotoniset hankaus- ja liotustoimet saavat aikaan sen, että asunnon tilassa tapahtuu muutos sotkuisesta siistiksi. Eikä tämä tapahdu lineaarisesti ja tasaisesti, vaan asukkaan silmissä asunto ei ole siisti niin kauan, kuin siellä on vähänkin siivottavaa, ja siitä tulee siisti heti, kun viimeinenkin likainen astia on pesty. Muutos on siis hyppäyksenomainen.

Saattaa kuulostaa turhalta tärkeilyltä sanoa, että tapahtuu laadullinen muutos, kun likaiset astiat loppuvat, mutta vastaavaa tärkeilyä ei ole enää se, kun tarkastellaan likaisuuden käsitettä lähemmin. Mitä on lika? Yksinkertaisesti ainetta, joka on väärässä paikassa, siis puhtaasti esteettinen ja käytännöllinen (joskin länsimaista yhteiskuntaa aiemmissa ihmisen kehitysvaiheissa, siis heikomman hygienian aikana, myös eloonjäämisen kannalta välttämätön) käsite, sillä aineelle itselleen ja universumille kokonaisuudessaan on aivan sama, missä mitäkin ainetta on pieniä määriä. Jos siis pinta on likainen, tarkoittaa se, että siinä on ainetta, jota siinä ei sitä tarkastelevan ihmisen mielestä saisi olla. Kyse on havainnoinnin tarkkuudesta: kotona liaksi määritellään se, mikä voidaan nähdä, haistaa tai tuntea ilman apuvälineitä, mutta esim. lääketeollisuudessa epäpuhtauksien havaitsemiseen käytetään tarkkoja teknisiä apuvälineitä, sillä epäpuhtauksien sietokyky on siellä alhaisempi. Pelkästään aineen määrää tarkastelemalla ei siis voida sanoa, milloin määrä muuttuu laaduksi eli puhdas likaiseksi. Laadullisen muutoksen kynnys tässä tapauksessa on subjektiivinen, tarkkailijan määrittämä. Objektiivista, siis aina pätevää, on kuitenkin se, että laadullinen muutos on hyppäys, ei vain piste tasaisella jatkumolla.

Siivousesimerkki myös osoittaa, miten kokonaisuus rakentuu aina osista, mutta on suurempi kuin niiden summa: Jokainen yksittäinen hankausliike puhdistaa astian pintaa vähän, mutta vasta ne kaikki yhdessä tekevät siitä puhtaan. Jos yksi veto jätetään pois, astia ei ole puhdas, mutta mikään yksittäinen veto ei astiaa puhdista (ei edes viimeinen, sillä sen olemassaolo riippuu täysin sitä edeltävistä harjanvedoista). Ja korkeammalla hierarkiassa pätee sama: tiskit on pesty vasta, kun jokainen astia on pesty, mutta mikään yksittäinen astia ei ratkaise kokonaisuuden kohtaloa.

Myös alemmas hierarkiassa on mahdollista edetä: Tarkoitus on irrottaa likaa, ja tähän käytetään niin fyysisiä apukeinoja (hankaus, veden paine) kuin kemiallisiakin (saippuat, veden liuottava ominaisuus). Lika irtoaa vasta, kun se joko kemiallisesti lakkaa olemasta samaa kuin juuri hetkeä aiemmin (määrä muuttuu laaduksi, siis tarpeeksi saippuaa ja vettä liuottamaan liasta jotain muuta ainetta. On myös huomattava, että tietyn saippuamäärän jälkeen on tarpeetonta lisätä saippuaa, ylimääräisestä saippuasta ei ole mitään hyötyä, eli laadullinen muutos on hyppäyksenomainen), tai kun ulkoinen fyysinen voima kasvaa kiinnipitävää voimaa suuremmaksi ja pakottaa lian liikkeelle. Jälleen määrä muuttuu laaduksi, sillä likahiukkanen joko on kiinni tai ei ole, se ei voi olla "puoliksi kiinni", ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa (lautanen on puhdas vasta kun kaikki lika on poissa), joka puolestaan on sekin määrän muuttumista laaduksi.

Kuten huomaamme, arkipäivän itsestään selvistä asioista olemme edenneet jo sangen pitkälle tieteellisten yksityiskohtien maailmaan. Olennaista on se, että olemme koko ajan soveltaneet täysin samoja periaatteita. Dialektisessa ajattelussa vaikeinta ei olekaan johtopäätösten tekeminen, vaan tutkittavan ilmiön keskeisten muuttujien löytäminen. Arkipäivän ilmiöissä tekijät löytyvät helposti, ja kun ne tunnistaa, johtopäätökset suorastaan huokuvat niistä. Sama pätee tieteeseen: kun on selvästi rajattu tutkittava ilmiö, ei johtopäätöksiä tarvitse kauaa etsiä.

Ihmismieli, joka sekin on dialektiikan lainalaisuuksien mukaan rakentuneiden kehon ja aivojen tulos, noudattaa arkipäiväisessä ajattelussa hämmästyttävän dialektisia malleja. Tästä olisi nykyisellä, 2000-luvun tieteellä paljon opittavaa. Kieltämällä ns. terveen järjen käytön muka jäsentymättömänä työkaluna joutuu tiedeyhteisö alinomaa käyttämään suunnattomia resursseja työhön, joka dialektisen ajattelun avulla avautuisi kuin itsestään selvänä ja tuottaisi siksi erinomaisia tuloksiakin paljon nopeammin.

-- Teemu Luojola, 23.6.2003