Tiekartalla kaikkia vastaan

Uudessa tilanteessa, jota imperialismi on luonut Lähi-idässä, leijuu vanhan tilanteen haamuja, kuten palestiinalaisten kansannousu sekä uuden tilanteen uusia haasteita, kuten sissisota Irakissa.

Imperialismin "rauhansuunnitelmat" kansainvälisellä tasolla (Eteläisessä Afrikassa, Irlannissa, Baskimaassa, Lähi-idässä) saavat kolauksen, kun palestiinalaisten intifada kariuttaa kaikki suunnitelmat imperialismille ja sionismille edullisille ratkaisuille. Intifada näyttelee keskeistä roolia kansainvälisessä kansojen vastarinnassa näille suunnitelmille.

Tämä on syy, miksi sionismilta saaduista iskuista huolimatta (kolmetuhatta kuollutta, kymmeniä tuhansia loukkaantuneita, infrastruktuurin tuhoa jne.), intifada ei ole vielä voitettu ja muodostaa tärkeimmän epävakauden tekijän epävakaassa kapitalismin nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessa.

Tiekartta, jolla on Bushin kädenjälki, on hyväksytty Sharonin ja AhmudAbbasin puolesta ja se ilmaisee väkivaltaista pyrkimystä selvitä imperialismin kriisistä periferian tasolla, osana isompaa kansainvälistäsamansuuntaista imperialismin strategiaa.

Palestiina

Tiekartta on vanhojen Oslon sopimusten huono kopio. Palestiinalaisviranomaiset väittävät, että Oslon sopimukset (1988)tarkoittivat historiallista kompromissia, jossa hyväksyttiin Israelinherruus 78 prosenttiin historiallisen Palestiinan alueelle. Jopa tällainen vapauden parodia jäi vain papereihin, Oslon valemyönnytyksiäkään ei koskaan todellisuudessa pantu täytäntöön. Sopimuksia hyväksi käyttäen lisää maata vallattiin ja uudisasukkaiden määrä kaksinkertaistui Länsirannalla, Gazassa ja Jerusalemissa, määrä, joka nousee tällä hetkellä 400 tuhanteen.

Länsirannan asukkaiden taloudellisen kuristamisen seurauksenatyöttömyysaste nousi syyskuusta 2001 lähtien 65 prosenttiin ja köyhyysrajan alapuolella elää 75 prosenttia kansasta (2$/päivä/henkilö). Tämä tilanne on perussyy, miksi Oslon sopimukset romahtivat ja uusi nykyinen sankarillinen intifada alkoi. Syitä löytyy muitakin, esim. sionismin pitkän tähtäimen tavoitteesta päästä eroon viimeisestäkin palestiinalaisesta, mutta merkittävin syy on kapitalismin kansainvälinen rakenteellinen kriisi, joka jatkuu taukoamatta 70-luvulta saakka.

Imperialismin väliaikainen voitto Irakissa teki mahdolliseksi MahmudAbbasin hallituksen muodostamisen. Abbasin valitsivat amerikkalaiset yhdessä sionistien kanssa, sen jälkeen kun Arafat ei onnistunut tukahduttamaan väkivaltaisesti intifadaa. Arafat ei ole koskaan edistänyt palestiinalaisten kansannousua, hän on bonapartistinen palestiinalaisporvariston johtaja, jonka asema on välimaastossa yhtäältä joukkojen ja toisaalta imperialismin ja sionismin välillä. Silti Arafat ei ole sionismin ja imperialismin mielestä "yhteistyökykyinen". Vallankaappaus, joka nosti valtaan Abbasin neuvottelee tienkartasta, eli siitä miten lisää alueita luovutettaisiin sionismille ja miten rakennettaisiin apartheidin häpeänmuuri. Abbas, jolla on kahden prosentin kannatus, on hyväksynyt muurin, joka on 350 kilometriä pitkä, keskimäärin kahdeksan metriä korkea ja sen rakentaminen johtaa Länsirannan pinta-alan 22 prosentin takavarikointiin. Ko. maasta 80 prosenttia on viljelymaata, tuhansia puita, mm. oliivipuita tullaan kaatamaan ja vielä 20 prosenttia vesivaroista tullaan ryöstämään. Ainakin viisitoista kylää jää apartheidin muurin ja vihreän linjan väliin, eristettyinä IDF:sta valvottujen sotilasalueiden keskelle. Suunnitelma merkitsee setlementtialueiden liittämistä Israeliin ja palestiinalaisalueiden kylien ja kaupunkien muuttamista keskitysleireiksi Gazan kaistan tapaan. Kysymyksessä on kuitenkin vain muurin länsipuoli. Muurin itäpuoli eristää Jordanianlaakson Palestiinasta, jättäen Palestiinalle vain 50 prosenttia Länsirannasta.

Israel

Umpikuja Palestiinassa johtuu siitä, että yhtäältä sionismi ei voi voittaa palestiinalaisia ja toisaalta intifada ei pysty voittamaan sionismia. Viimeiset vaalit antoivat Sharonille enemmistön sen jälkeen kun koalitiohallituksen mahdollisuus Työväenpuolueen kanssa oli poissuljettu. Muutaman asuntovaunun siirtäminen ja muutaman vangin vapauttaminen on nostanut äärioikeistolaisten uudisasukkaiden rivit vastarintaan Likud-puolueen sisällä ja ulkopuolella, vaikka toimenpiteet eivät taatusti ole tarkoitettu kuin propagandaksi vain.

Sharon kiipesi nopeasti valtaan sen jälkeen kun Oslon sopimukset olivatepäonnistuneet alistamaan palestiinalaisten joukkoja, näiden johdonyrityksistä huolimatta. Kuitenkin heti tultuaan vallan kahvaan Sharonin on pakko noudattaa bonapartistista politiikkaa pystyäkseen pitämään ylläisraelilaisporvaristolle tärkeitä taloudellisia ja militaristisia suhteita amerikkalaisen imperialismin kanssa.

Kasvava taloudellinen kriisi on verrattavissa taloudelliseen kriisiinArgentiinassa; pankkisektorin romahtamisen uhka, pientalletustentakavarikoinnin uhka, kuten myös ulkomaanvelan takaisinmaksun lykkääntymisen uhka ovat välittömästi läsnä oleva perspektiivi. Tämä on Israelin historian pahin lama, kun kolmena peräkkäisenä vuotena talous on supistumassa ja budjetin alijäämä kasvaa. Vanhasta kehittyneestä Israelin hyvinvointivaltiosta ei ole paljoakaan jäänyt jäljelle ja työttömyysaste on 15 prosenttia. Kaikki tähänastiset hallitukset eivät ole olleet ainoastaan sotahallituksia arabeja vastaan, vaan ne ovat samalla olleet juutalaisia vastaan: Näin ollen luokkataistelu Israelissa on suurimpia esteitä palestiinalaisten vastarinnan nujertamisessa. Vastarinnan oireet juutalaisjoukkojen keskuudessa on ollut näkyvissä jo vuoden 2002 alusta asti. Mielenosoituksia tehtaiden sulkemista, massatyöttömyyttä ja budjetin leikkausta vastaan on nähty suurimpien kaupunkien kaduilla.

Uusi knessetin hyväksymä Sharon-Netanyahun taloudellinen suunnitelma pitää sisällään leikkausten lisäksi sarjan lakeja, joilla hyökätäänammattiyhdistysliikettä vastaan ja kavennetaan lakko-oikeutta, varsinkinjulkisen sektorin työntekijöiltä.

Tämä suunnitelma on verrattavissa tiekarttaan; jälkimmäisen tarkoitus on palestiinalaisten kansannousun kukistaminen ja ensimmäinen tähtääjuutalaisjoukkojen vastarinnan nujertamiseen.

Israelin keskusammattiliitto on järjestänyt useita yleislakkoja julkisen sektorin leikkauksia vastaan. Silti tämä ay-byrokratia ei ole valmis taistelemaan kaikkien työläisten etujen puolesta, saati palestiinalaisten työläisten etujen ajamisesta. Työläisaristokratian etuja valvovalla instituutiolla ei ole pienintäkään aikomusta ryhtyä taisteluihin, jotka horjuttaisivat sionismia.

Lopuksi

Intifadan sotilaallinen voittaminen edellyttää, että Israelin valtion, Yhdysvaltojen tuella, pitää tuhota palestiinalaisten hallinto ja korvata sen johto henkilöillä, jotka muistuttaisivat enemmän nukkehallitusta. Israelin porvaristo on hyväksynyt tiekartan; pörssin indeksit nousivat seitsemän prosenttia silloin kun Sharon ilmoitti allekirjoittavansa tiekartan. Heikompi ja luonteeltaan loismainen palestiinalaisten porvaristo on siunannut tiekarttaa myös, huolimatta siitä, että tämä tähtää batustanin tapaiseen apartheid-järjestelmään.

Ainoa realistinen ja edistyksellinen vaihtoehto on taistelu yhdestäsekulaarista demokraattisesta valtiosta koko historiallisen Palestiinanalueella, johon sallittaisiin kaikkien palestiinalaispakolaisten paluu.

Tällainen ratkaisu voi toteutua ainoastaan proletariaatin vallankumouksellisen puolueen toimesta, joka pystyy mobilisoimaan alueenjoukot imperialismia ja sionismia vastaan ja samalla kykenee irrottamaanIsraelin työläiset sionismin käsistä. Tämän takia demokraattinen ja sekulaarinen valtio alueella, Lähi-idän Sosialistisen Federaation puitteessa, on ainoa elinvoimainen ratkaisu .

--Dimitris Mizaras