Tahtopolitiikasta Lipposen tahdon politiikkaan

Suomi sai kesällä, kuohuvan kriisin jälkeen, Vanhasen uusivanhanhallituksen. Syksyllä keskustapuolue uusi johtonsa vaihtamallapuheenjohtajan. Oliko nämä muutokset suomalaisella poliittisella kentälläniin merkittäviä tulevaisuuden kannalta ja miksi? Kysymyksessä ei ollutpelkästään henkilövaihdoksia ja –valintoja, vaan kokonaisen suunnan jalinjauksien uudelleen määrittely.

Uuden suunnan linjaus, joka kuultiin virallisestikin pääministerin suustalokakuun alussa, oli jo odotettavissa, puolen vuoden Lipposen jenginjunttaukset olivat vaatineet sitä. Lipponen, joka jäi hallituksenulkopuolelle demarien ykkösketjun kanssa, olisi joka tapauksessa, uusienvaalien kautta, se lopullinen vaihtoehto, mikäli porvaristollevälttämättömät linjaukset ei menisi läpi joko läpihuutojuttuna taikiristysten seurauksena. Sosiaalidemokratian kautta Euroopassa on ajettuporvariston pimeimmät projektit läpi, eikä ilman niitä hallitseva eliittiosaisi edes kuvitella pystyvänsä ajamaan esim. eläkeuudistuksia lävitseSaksassa.

SDP ei ole se vanha reformistinen työväenpuolue, jonka mukanaolohallituksessa takasi kansalle, taloudellisen kasvun aikana, sosiaaliturvaa, terveydenhuoltoa ja koulutusta sekä parempia palkkoja ja eläkettä. Keynseänismin aikana, silloin kun kapitalismi pystyi tekemään myönnytyksiä, demarit olivat hallituksissa toisaalta ajamassa niitä ja toisaaltatoimimassa työväenluokan taistelujen puskurina. Vaatimukset ei saisi mennäyli sen mitä TUPO määräsi. Talouden jouduttua tilanteeseen, jossa ainoakelpaava vaihtoehto hallitsevalle luokalle on koko kansan köyhdyttäminen, hyvinvointivaltion hävittäminen, eläkeläisten kurjistaminen ja köyhiennuorten tuomitseminen opiskelusta pannaan, demarien roolikin on muuttunutpelkäksi puskuriksi. Hallituksessa ollaan enää vain hallitsemista varten jahallitseminen tänä päivänä on muutakin kuin jakopolitiikkaa. Hallitseminentarkoittaa Euroopan muuttamista liittovaltioksi, joka puuttuisisotatilanteisiin ja järjestäisi itsekin omia, tarkoittaa Natoon menemistä japaljon muuta synkkää.

Porvaristo ei voi kuvitellakaan jatkavansa hegemonisena voimana yhteiskunnanruorissa ilman demareiden apua. Yhteenvetona voi sanoa, että demaritaikaisemmin lievensi porvariston ahneuden seuraamuksia ja estityöväenluokkaa lähtemästä törmäyskurssille sen kanssa. Se oli ennen. Nykyäändemarit toimivat itse porvariston vasarana, nuijana, rautaisena nyrkkinä. Siksi eliitti luottaa niin paljon SDP:hen, koska kukaan muu ei pysty siihenmihin demarit pystyvät ilman suuria yhteiskuntarauhaa häiritseviäliikehdintöjä. Muut porvaripuolueet saavat tyytyä SDP:n apulaisen rooliin.

Globalisaatio toi mukanaan uuden aikakauden ja näin ollen demarienapulaiseksi kelpasi se aito oikeistolaisuus, oli tullut kokoomuksen vuoro. Käytännössä porvaristo sai suunnitelmansa läpi, suunnitelmat, jotka olivatkokoomuksen tavoitteita, demarien kautta. Kokoomuksen ei tarvinnut sopeutuaniin paljon uuteen aikaan, sillä se oli sen aika. Uusiliberalismin aitotyökalu yritti hallita yhteiskuntaa Esko Ahon porvarihallituksessa ja ilmandemareita. Tulokset oli porvariston kannalta mahtavia talouden tasolla, IiroViinasen iskettyä kovalla kädellä hyvinvointivaltion kimppuun. Valtiovarainministeri oli pilakuvissa kuvattu vampyyrina, jonka pitkistäkulmahampaista vuoti verta. Politiikan tasolla kokeilu epäonnistui. Niinkauan kun työväenluokka on voittamaton ja valmis taistelemaan kovalla työlläsaatujen saavutusten puolustamiseksi ei kannata näitä leikkauksia suorittaailman, että niiden takana olisi demarit ja kahdessa otteessavasemmistoliittokin. Yli sata merkittävää leikkausta tehtiinhyvinvointivaltioon 90-luvulla ja vasemmistopuolueilla on vastuunsa niistä. Kokoomus olisi ollut vieläkin hallituksessa, jollei olisi saanut selkäänsäviime maaliskuun vaaleissa. Nyt sitä harmittaa, että se on hallituksenulkopuolella ja keskusta saa demarien kanssa ajaa sen omia tavoitteitalävitse. Tämä on syy miksi kokoomus on hukassa oppositiopolitiikkansakanssa, se ei voi vastustaa sitä, mikä on sen tavoitteita. Vaalikampanjoissaan kaikki puolueet kielsivät laskevansa veroja, vaikkademareilla oli pahamaineinen Sailaksen lista valmiina. Listan oli tultavaesille vasta vaalien jälkeen, jolloin ainoa puolue, joka ratsastiveroalella, kokoomus, on hallituksen ulkopuolella ja muut saavat toteuttaaohjelmaa, jonka syystä kokoomus sai tappion vaaleissa. Näin kokoomusharrastaa opposition rooliaan koventamalla vain retoriikkansa jahyökkäämällä SAK:ta vastaan.

Keskustan pitkä oppositiotaival oli loppumassa vaalivoiton jälkeen. Vaalivoitto ei kuitenkaan riitä. Porvarillisessa näennäisdemokratiassa voikäydä niin että voittaja joutuu ajamaan häviäjän ohjelmaa ja nöyristelemäändemareita, jotta kelpaisi apupuolueeksi. Toinen vaihtoehto olisi ikuinenoppositioasema ja lopuksi kuihtuminen, sillä keskusta ei ole protestipuolue, vaan valtapuolue ja jos se ei pääse valtaan, äänestäjäkuntansa eiyksinkertaisesti enää tarjoaa sille äänensä.

Jäätteenmäen tapaus oli hyvä tekosyy selvittää kuka määrää kaapin paikasta. Oikeana syynä ei voinut olla se, että tämä oli naispuolinen henkilö, joskinherrojen ja median kohtelu Annelia kohtaan oli kaikkea muuta kuintasa-arvoista, päinvastoin. Syynä ei voinut olla myöskään Irakin vuodot. Matti Mannisen tapa vuotaa asiakirjoja presidentin esikunnasta oppositionjohtoon ei ollut hänen tapansa, vaan maan tapa. Lehdistö kirjoitti siitä, miten Manninen oli tehnyt sitä presidentti Koiviston ajoista asti ja ettädemarit olivat tietoisia siitä, ennen kuin Mannisen nimi tuli julkisuuteen. Paavo Väyrynen vahvistaa Mannisen olleen “epävirallinen kanava“ puolueen javaltion johdon välillä, ja vielä, että sen takia aikanaan virkaannimitettiinkin. Esko Aho vahvistaa saaneensa tietoja tätä kanavaa pitkinmyös. Maailman vähiten korruptoituneessa maassa paljastui sekin, ettäkeskustapuolue ja demarit ovat pitäneet yllä linkkejä linnaan Kekkosenpresidenttikaudelta saakka ja hänen myötävaikutuksella. Miksi sitten pitäisiryhtyä oikeustoimiin, jos epävirallisesti kaikki tämä menettely kuuluivallassa olevan jengin käytäntöön ja se hyväksyi sitä? Oliko Lipponensuuttunut kun hänen “Bush-kiitoksensa“ paljastuivat. Tuskin Lipponen siitävälittää, joskin paljastukset vaalien alla saattoivat merkitä äänimääränpudotusta. Lipponen on selkeästi senkin jälkeen ilmaissut kantansa monessaotteessa, hän on ylpeä siitä ja ratsastaa sillä kohti Euroopan korkeitavirkoja. Kysymys oli siitä, että tuleeko keskusta tämän linjan taakse vaiei. Jäätteenmäki kalasti ääniä leikkimällä tulen kanssa, käyttämälläsodanvastaista korttia. Keskustan johto varoitti häntä, ettei hän saisi ollaliian sodanvastainen. Se saattaisi maksaa pääsylipun hallitukseen.

Hallitus muodostettiin ja demareilla ei ollut ainakaan näennäisesti mitäänsitä vastaan. Monet asiat olivat silti vielä auki senkin jälkeen. Vanhanenvaati kansanäänestystä ja Vanhasen vanha työreformiteoria ei ollut vielähaudattu. Ulkopolitiikan linjauksetkin olivat vielä auki. Jonkun pitäisinäyttää suunnat. Ei haitannut se, että suunnat olivat “samansuuntaisia“ eikäse, että Lipposella oli oma työreformi (Sailaksen lista) valmisläpiajettavaksi. Kysymys on siitä, että kuka ajaa ja kuka istuu kyydissä.

Jälkikäteen demarien puoluesihteeri myönsi, että mukanaoloa hallituksessa eivoi hyväksyä sellaisen kanssa, joka harjoittaa tahtopolitiikkaa, “Annelivalitsi väärän polun“ hän sanoi. Kysymykseen miksi pitäisi muodostaasellainen hallitus, jonka mahdollisuuksiin ei edes itse usko, Heinäluomavastasi, että “kansalaiset eivät olisi ymmärtäneet sitä“. Heinäluoma olisanonut myös, että kaikesta kriisistä olisi voitu välttyä, mikäli Anneliolisi pyytänyt anteeksi käytöstään.

Keskusta oli tienhaarassa. Pitkän oppositioajan jälkeen hallitus olikaatunut vähän yli kuudenkymmenen päivän jälkeen ja puolue oli päätön, ilmanpuheenjohtajaa. Demarit halusivat vaikuttaa siihenkin. Joukkokabinettipuuttumisia, soittoja, paperilappuja ja käyntejä keskustan kokouksessa välittivät kiristyksen hengen. Jäätteenmäki ei saisi olla enääpuheenjohtaja, hän ei suostunut vaihtamaan keskustan kurssia, ja sen takiahänestä piti tehdä poliittinen ruumis, ei voitu ottaa riskiä. Keskustanjohdossa voi olla vain sellainen, joka sanoutuu irti tahtopolitiikasta jamenee Lipposen kurssin vanavedessä.

Kun seuraa demarien käyttäytymistä muissa maissa huomaa vastaavanlaistaSaksassa ja Englannissa. Siellä Schröder on vienyt lävitse sekä puolueessaettä eduskunnassa aika ilkeän leikkauspaketin, ilman pahempaa vastustusta, koska hän kiristi muutoin eroavansa. Blairin suosio on pakkasen puolella, mutta silti konservatiivit eivät pysty käyttämään sitä hyväksi. Demaritkiristävät sekä oikeistoa että vasemmistoa. Valttikorttinaan he pitävätsitä, että niille ei ole vaihtoehtoja. Porvaristolla ei ole vaihtoehtojahallitsemaan ilman demareita, ja työväenluokalla ei ole myöskään vielämitään vaihtoehtoja sosiaalidemokratialle. Kaikki vasemmistolaiset puolueetovat integroituneet demarien vasempaan siipeen kiinni eikä halua esittääitsenäistä vaihtoehtoista linjaa. Syy tähän on se, että jos joku näistäpuolueista näinkin radikaaliin linjaan lähtisi, tämä tarkoittaisi, ettäpitäisi tukeutua kansaan ja harrastaa myös ulkoparlamentaarista politiikka. On kulunut aikaa siitä kun nämä puolueet ovat vieraantuneet tämmöisestätaistelumuodosta ja paluuta siihen niiden osalta ei enää ole. Ne hakevattukensa, niin kuin porvaritkin, demareista, veden jakajista, kompromisseistaja konsensushenkisestä kanssakäymisestä.

Työväenluokan täytyy ymmärtää se ja ruveta keskustelemaan uusienpoliittisten järjestöjen rakentamisesta, puolueista, jotka tulevatkyseenalaistamaan kapitalismin kokonaisuudessaan.

--Dimitris Mizaras