Amerikkalaisten umpikuja Irakissa

Helikopteri ja kahdeksantoista ruumista on eilisen päivän tilinteko Irakissaamerikkalaisten tappioiden kannalta. Maa on osoittautunut loputtomaksimiinakentäksi, jossa sissisota kiihtyy joka päivä. Tällä intifadalla ei olevain kiviä käsissään, vaan sinkoja ja ohjuksia. Tusina sellaista ohjustaosui äskettäin bagdadilaiseen hotelliin, jossa ollut Irakin sodan inspiroijaPaul Wolfowich pelastui hyökkäyksestä kuin ihmeen kaupalla.

Samaan aikaan USA:n senaatti vaatii CIA:lta tietoja ja todistuksia Irakinjoukkotuhoaseista, siitä tekosyystä, jota käytettiin sodan aloittamiseksi. Rehellisin vastaus tuli ulkoministeriltä, Colin Powellilta, joka sanoi: ”olemme vielä sodassa”. Näin hän osoitti vääräksi sen Bushin väitteen, ettäsota olisi loppunut. Paljastavampi on sodan arkkitehdin, Donald Rumsfieldin kysymys salaisessamuistiossaan: ”pystymmekö koskaan tappamaan enemmän terroristeja kuin heonnistuvat värväämään, kouluttamaan ja lähettämään meitä vastaan joka päivä?”

Näin amerikkalainen imperialismi tunnustaa epäonnistumisensa. Sen lisäksi, että joukkotuhoaseita ei koskaan löytynyt, mitään yhteyksiäterroristijärjestöihinkään ei pystytty todistamaan, saati Irakinsekaantumista syyskuun 11.n iskuihin.

Poliittisella tasolla amerikkalaisten umpikuja on näyttävämpi. Maalitaulunaei ole vain Irakin nukkehallitus, johon kukaan ei luota, vaan kaikki muutkinniin sanotut ”puolueettomat” USA:n talutusnuorassa olevat järjestöt kuten YKtai niin sanottua ”humanitääristä” apua tarjoavat järjestöt kuten PunainenRisti saavat myös osansa. On ihan turha itkeä YK:n perään, niinkuin tekevätpasifistit, esim. rauhanpuolustajat. YK on johtanut yhtä sotaa Irakissakymmenen vuotta sitten ja on syypää kymmenen vuoden talouspakotteisiin, joiden seurauksena miljoona lasta kuoli nälkään. Sama järjestö vetosimaailman rikkaimpiin valtioihin vajaa viikko sitten Madridissa, ja panihattunsa kiertämään; yli viisikymmentä miljardia euroa pitäisi löytyäamerikkalaisten aiheuttamien vahinkojen korjaamiseksi. Siitäkin vainmurto-osa on saatu ja sekin lähinnä vain lupauksina. Tämän kokouksenpoliittinen merkitys on suurempi. Jos alkaa kerätä rahaajälleenrakentamiselle, niin silloin hyväksyy samalla miehityksen.

Miehittäjien poislähtö näyttää olevan ainoa ratkaisu, joka kelpaairakilaisille. Mielenkiintoista on se, että miehittäjiksi lasketaan kaikki, jotka ovat auttamassa amerikkalaisia saamaan vakautta niiden ehdolla. Ehdotmäärää sodan voittaja ja irakilaisten mielestä amerikkalaiset eivät sitäole. Kun maa on tuhottu kahdessa sodassa ja kymmenen vuodentalouspakotteissa, kun elintaso on romahtanut, tiet ja yleensäinfrastruktuuri ovat tuhottu, ei ole sähköä eikä vettä, kun palkkoja eisaadaan mistään, koulut eivät toimi ja Lähi-idän esimerkillisinterveydenhuolto ontuu pahasti, silloin on ihan turha lähettää PunaisiaRistejä jakamaan almuja. Irakin kansa on ylpeä: ”kerätkää almunne jahäipykää, tai te lennätte taivaan tuuliin” on se viesti, joka näyttäämenevän perille.

Irakissa kukaan ei enää muista Saddamin pahuutta. Taas kerran osoittautuuoikeaksi ajatus, että kaikista sortajista pahin on ulkoinen sortaja. Irakilaisten sankarillinen vastarinta on ainoa tae sodanvastaisen liikkeenlisäksi, joka voi hidastaa rappiovaiheessa olevaa kapitalismia aloittamastaseuraavaa sotaa alueella. Yksi viesti pitäisi olla täällä metropoleissakinjokaisen ihmisen suussa; tappio miehittäjille, ei penniäkään amerikkalaistenristiretkelle. Mikä tahansa sovittelu, kuten se, mitä Syyria ja Iranyrittävät, auttaa vain amerikkalaisia. Tiedonantajan itkut Punaista Ristiävastaan tehdyn hyökkäyksen vuoksi, al-Quaidan syyttely ja Genevensopimuksiin vetoaminen ei löydä ymmärtämystä Irakin kansan keskuudessa japuhuttelee yhä vähemmän kansaa Suomessa. Irakin ”kommunistinen” veljespuolueosallistuu nukkehallitukseen, mikä on kansanrintamaa pahimmillaan.

Amerikkalaiset ovat irakilaisten ja oman politiikkansa panttivankeja. Mitäenemmän amerikkalaisten avustusjärjestöjä lähtee Irakista pois, sitä enemmänvarsinaiset miehittäjät jäävät panttivangiksi. Uusi Vietnam orastaa, ja mitäenemmän miehittäjien lähtö viivästyy, sitäkin dramaattisempi se tuleeolemaan. Miehityksen ensimmäisinä kuukausina sissit hyökkäsivät keskimäärin kolmekertaa päivässä. Viime kuukauden aikana hyökkäysten määrä on noussutkahteenkymmeneenviiteen. Erilaista aikaisempaan verrattuna on myöshyökkäysten laatu; yhä järeämpiä aseita on käytettävissä ja iskut ovatorganisoituneempia. Sissit iskevät ja häipyvät, eikä täsmäaseista ei olehyötyä, vanha Vietnamin sodan resepti tepsii tänäkin päivänä.

--Dimitris Mizaras