Tänään maailma on taas käännekohdassa. Taloudellinen kriisi, joka alkoi kymmenen vuotta sitten Japanista, jatkuu, syvenee ja leviää. Tämä kriisi ei ole tavallinen syklinen tai suhdannekriisi kuten aikaisemmat. Tällä kertaa kysymyksessä on koko sodanjälkeisen kapitalismin kehityksen umpikujaan tulemista ja sen kokeilemien lääkkeiden loppumista.
Monet skeptikot sanovat, että kyllä kapitalismi on aina ennenkin löytänyt keinot selviytyä ja niin se tekee nytkin. Tämä ei ole totta. Kapitalismi on elänyt aikaansa yhteiskuntien historiassa ja sen on ollut jo pitkään ollut vanhana. Kapitalismi perustuu yhteiskunnallista luonnetta omaavan pääoman yksityisomistukselle, ihmisten työn tuloksen riistolle ja markkinoiden alituiselle jälleenjakamiselle, milloin suosiolla ja milloin väkisin. Viimeiset sata vuotta järjestelmä on elänyt vaihetta, joka on tunnettu imperialismina. Imperialismi on kapitalismin korkein vaihe, sen mätänemisen vaihe. Tämä järjestelmä, kuten mikään muukaan aikaisempi yhteiskunta, ei kuitenkaan väisty vapaaehtoisesti. Kapitalismin on pitänyt koossa luokka, joka toimii ja esiintyy koko yhteiskunnan puolesta, hallitseva, tai paremmin hegemoninen porvaristo. Porvaristo yrittää pysyä vallassa ja säilyttää vanhat tuotantosuhteet niin kauan kuin pystyy ja hinnalla millä hyvänsä. Se ei tunne mitään omantunnon tuskia sitten kun se kukistaa proletaarien vallankumouksia, kapinoita, vapaussotia tai itse järjestää sotia, hyökkäyksiä, toisiin maihin puuttumista, juonitteluja, hajota ja hallitse -politiikkaa.
Jollei kapitalismia kumota, se tulee aina tuhoamaan tuotantovoimia sotiensa kautta ja aloittamaan jälleenrakentamisen työt sen jälkeen. Aina kun kapitalismi on ollut samanlaisessa kriisissä ja romahduksen edessä, aina se on valmistautunut sotaan. Imperialistiset sodat ovat olleet suoraan verrannollisia kapitalismin kriisin syvyyteen. Kun kapitalismi on selviytynyt väliaikaisesti kriiseistään sotien kautta, se on joka kerta uusinut ristiriitojaan korkeammalla perustalla ja niiden seuraava kärjistyminen on ollut räjähtävämpää. Leninin määritelmä, että eletään sotien ja vallankumousten aikaa, on perusteltavissa tieteellisesti. Tällä hetkellä olemme sellaisen ristiriitojen räjähtämispisteessä.
Kuten olen kirjoituksessani todennut, kapitalismi ei tyydy vain perinteisiin menetelmiin hegemoniansa säilyttämiseksi ja muiden luokkien hallitsemiseksi. Ei aina riitä sodat, juonittelut, diktatuurit tai vastavallankumoukset. Kaiken lisäksi, jotta aikaisemmille olisi edellytyksiä, täytyy levittää kansan mielialoihin hämmennystä, pessimismiä, tappiomielialaa tai epäuskoa sen omien mahdollisuuksien edellytyksistä. Tätä viimeistä ei voi saada läpi sorrolla, vaan siinä pitää käyttää älyä, pirullisuutta ja oveluutta, pitää integroida joukkojen johtajat, niitä joihin joukot uskovat.
Tämä on tänä päivänä erittäin vaikeaa. Nimittäin johtajia ei ole samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Vanhat byrokratiat ovat kaatuneet, ja muutos on ollut nopea ja niin äkillinen, ettei tässä ajassa ehtinyt muodostua uutta tahoa, joka olisi valmis näyttelemään johtavaa roolia kapitalismin kumoamisessa. Se, että proletariaatti ei ole tällä hetkellä järjestäytynyttä, on huono asia proletariaatin kannalta, mutta samalla hyvä, koska imperialismi ei tiedä kenen kanssa sen pitää tehdä ''kaupat''. Sitten kun kapitalismi on tämmöisessä tilanteessa, se ei jää neuvottomaksi. Se rakentaa ne mekanismit, panee ne toimimaan ja sitten neuvottelee niiden kanssa ja pahimmassa tapauksessa tarjoaa korkeita valtion ja hallituksen virkoja, jotta joukot luulisivat hallitsevansa maata. Vastarinnan ja kapinoivan liikehdinnän integroiminen järjestelmään on välttämätön edellytys sille, että järjestelmä selviytyy.
Liikehdinnän tärkeimmät osat tänä päivänä ovat: Kolmannessa maailmassa anti-imperialistinen liike, jolla voi olla monta muotoa. Se voi esiintyä intifadana, Irakin kansan sissiliikkeenä tai jopa talebanien liikkeenä tai Bin Ladenin kaltaisena terrorismina. Metropoleissa vastarinta kapitalismin pimeihin suunnitelmiin kiteytyy globalisaation ja sodan vastaisena liikkeenä, joka edustaa nuorison kukistamatonta tahtoa ja sen halua sanoa ei kaikkiin niihin asioihin, jotka eivät välttämättä koske suoranaisesti nuorisoa, vaan ne voivat koskea aidsia, zapatisteja tai nälänhätää Afrikassa. Toisaalta metropoleissa varteenotettavin voima on vielä suhteellisen vaisu, eikä ole liikahtanut muuten kuin puolustaakseen vain omia etuja. Kysymys on työväenluokasta, jonka liikkeellelähtö, esim. eläkeuudistuksen tai työpaikkojen säilyttämisen yhteydessä on saanut porvariston polvet vapisemaan.
Kolmas voima johtuu ja synty siitä syystä, joka sai kapitalismin toimimaan toisen maailmansodan ja varsinkin 70-luvun jälkeen, siis velkakierteestä, ja se liittyy välittömästi siihen. Maa, joka Marshall-suunnitelmien avulla lainasi sodan jälkeen koko maailmalle resursseja, eli USA, on tällä hetkellä maailman velkaantunein maa. Jos velkoja annettaisiin anteeksi, kapitalismi luhistuisi oitis. Jos niitä ei annettaisi anteeksi, niitä pitäisi maksaa takaisin, ja tämä on vielä mahdottomampi vaihtoehto. Miten siis ristiriita ratkaistaisiin. Ei mitenkään! Velkaantuneet yrittävät olla maksamatta ja velkojat yrittävät periä saataviaan; toinen ongelma on se, ettei ole aina selvää rajaa velkojien ja velkaantuneiden välillä. Ongelma ei ole kapitalismin kannalta se, että esim. Argentiinan talous, joka oli kapitalismin mallioppilas, on romahtanut. Ongelma on siinä, mitä sitä seuraa. Dominoilmiö on odotettavissa koko latinalaisessa Amerikassa taloudellisia romahduksia ajatellen. Dominoilmiö ei rajoitu maanosalle, vaan se siirtyy Eurooppaan, sillä tämän maanosan valtioita on toiminut Argentiinan velkojana. Kysymys ei ole vain Argentiinasta, vaan perässä kulkee suuri jättiläinen ja sairas Brasilia.
Viime kädessä ristiriitaa ei voi ratkaista kompromisseilla tai sopimuksilla, kuten kansanrintamat väittävät. Kapitalismilla ei ole varaa tehdä myönnytyksiä. Kysymys ei ole sen halusta, jota myöskään ei ole, vaan sen kykenemättömyydestä. Ristiriita ratkeaa luokkataistelun areenalla. Joko velkojat pystyvät pakottamaan kurjaliston maksamaan velkansa takaisin näkemällä entistä suurempaa nälkää, tai se sanoo suuren ei-kiitoksen, ja toteaa Dario Fon tavoin: Ei makseta, ei makseta.
Kaksi tietä, kaksi vaihtoehtoa on olemassa tällä hetkellä esillä. Molemmat ovat parhaiten näkyvissä latinalaisessa Amerikassa, ja tämä on lähitulevaisuuden Euroopan peili. Toinen vaihtoehto on kansanrintamien tie, Lulan, Chavesin ja Kirchnerin tie; tie on tietyllä tavalla Allenden tien uudelleen käyttöönottamista, mutta eri tasolla, paljon vaarallisemmalla ja yleismaailmaisemmalla tasolla.
Toinen tie on vallankumouksen tie, se ei ole helpoin polku, mutta meillä ei ole aina varaa valita tietä, joka on helpoiten kuljettavaa.
Tätä viimeksi mainittua pitkin kävelee Argentiinan, Perun, Kolumbian ja Bolivian vallankumous. Tämä on meidänkin tiemme, sillä sen tarjoamat ratkaisut ovat sidoksissa Euroopassa vallitsevan tilanteen kanssa. Tämän lisäksi vallankumous latinalaisessa Amerikassa, Euroopan peilikuvana, on objektiivisesti tiiviissä avioliitossa kolmannen maailman liikehdinnän kanssa.
Tällaista perspektiiviä ajaa tietoisesti MRFI, Liike Neljännen Internationaalin Jälleenperustamiseksi (Movement for the Refoundation of the Fourth International), jonka kanssa Marxilainen Työväenliitto on tiiviissä poliittisessa suhteessa.