Uuden vuoden manifesti

Aikamme taustat

Ei ole epäilystä siitä, että eletään edelleen syyskuun 11.2001 jälkeistä aikakautta. Paljon on kuitenkin tapahtunut siitä päivästä kansainvälisellä luokkataistelun areenalla ja sen takia myös Suomessa. Yhä useammalle ihmisille on tänä päivänä - ja varsinkin sen jälkeen kun Irakista ei löytynyt joukkotuhoaseita - selvää, että sodilla imperialismi pyrkii uuteen poliittiseen taloudellisten resurssien järjestykseen ja, että siihen tarvitaan sopivat instituutiot ja lainsäädäntö, eli jatkuvassa poikkeustilassa olevia valtioita.

Näitä vaarallisia kansainvälisiä tendenssejä tutki italialainen filosofi Giorgio Angaben merkittävässä kirjassaan Stato di Eccezione (Bollati Boringhieri 2003). Kirjassa puhutaan poikkeustilassa olevasta valtiosta, joka muodostaa laittomuuden alueita perustuslaillisen-juridisen järjestyksen sisällä ja yrittää säädellä näiden kahden välistä suhdetta. Sellainen lain poissaolon vyöhyke, sellainen laittomuuden ja laillisuuden suhteiden sääteleminen on myös Patriot Act, kuten kaikki muutkin terrorismin vastaiset lait tänä päivänä USA:ssa, EU:ssa tai Suomessa. Guantanamo on yksi sen ilmaisumuoto.

Kaikki hyökkäykset kansalais- ja sosiaalisiaoikeuksia vastaan, kaikki imperialistiset sodat kylmänsodan jälkeen Jugoslaviasta Irakiin käytiin demokratian nimessä.

Vallitseva tilanne määräytyy uudesta aikakauden luonteesta, jonka nimi on luokkasota yleismaailmaisella tasolla. Ympäri maailmaa hallitukset, jotka on miltei kaikkialla porvarillisia, julistavat poikkeustilaa demokratian pelastamisen nimessä. Nämä hallitukset ovat useimmiten keskusta-vasemmistolaisia, kuten Argentiinassa vuonna 2001 ja Boliviassa 2003. Nämä kaksi viimeksi mainittua esimerkkiä kielivät myös jostain muusta: porvarillisen valtion pelko ja viha kohdistuu massiivisiin kansannousuihin, kapinaan. Tämä on kuluneen vuoden kumoamaton totuus: joko vallankumouksellinen prosessi murtaa perustuslaillisen prosessin jatkuvuuden ja perustaa omia sorretun luokan valtaelimiä tai porvarillisdemokraattinen valtio jarruttaa sitä ja myöhemmin kukistaa yhteiskunnallisen vallankumouksen väkivalloin.

Toinen opetus on se, että työväenluokan byrokratiat, perinteiset kansankapinan esteet ovat perusteellisesti ja historiallisesti romahtaneet. Samalla finanssipääoman globalisaatio on ehtynyt, kyllästynyt, mikä sytyttää yhteiskunnallisia räjähdyksiä lisää. Tämä globalisoitunut kapitalismi on se, joka kohtaa “poikkeustilaolosuhteita“ olleessaan kaoottisessa kylmänsodan jälkeisessä tilanteessa ja vielä taloudellisen, poliittisen, kulttuurisen ja legitimiteettiä koskevan rappion vaiheessa.

Bushin uuskonservatiivisen jengin mielipuolisessa suunnitelmassa “uudesta amerikkalaisesta vuosisadasta“ ei ole mistään muusta kysymys kuin maailmanlaajuisesta sisällissodasta kansainvälistä työväenluokkaa ja sorrettuja kansoja vastaan. Porvarillisen demokratian vasemman siiven itselakkauttaminen on seikka, joka yhtäältä antaa imperialismille tukea pommittaa kokonaisia maita kivikauteen ja toisaalta vie siltä maan jalkojensa alta sitten kun tämä tulee tarvitsemaan näitä byrokratioita puskureina työläisten kapinaa vastaan; silloin kapina kohdistuu vasemmistosiipiäkin vastaan. Joukot oppivat päivittäin sen, että jos halutaan välittömiä tuloksia, niin silloin pitää lähteä kadulle, vallata parlamentti ja vaatia konnien häipymistä tai vielä, että mieluummin kansa saisi niitä omiin käsiinsä.

Kansainvälinen tilanne

Suurimmaksi kompastuskiveksi imperialismin jatkosuunnitelmille maailman hegemoniasta ja uudesta työnjaosta on osoittautunut Irakin kansan vastarinta miehittäjille. Tietynlaiset yhtäläisyydet, mutta myös erilaisuudet huomioon ottaen voi puhua imperialismin uudesta Vietnamista. Saddamin pidättämisestä huolimatta yhä useampi analyytikko vertaa vakavasti Irakin tilannetta Vietnamiin. Yksi eroavaisuus on se, että Vietnamissa kysymyksessä oli viidakkosota kun toisaalta Irakissa soditaan kaupungeissa. Amerikkalaisten kuolleiden määräkin on Irakissa pieni Vietnamin sotaan verrattuna. Vietnamin veteraanieverstin mukaan ongelma amerikkalaisten kannalta on siinä, että molemmat on olleet sissisotia, joissa käytetään samanlaista taktiikkaa ("http://www.vaiw.org"). Yksi vaikeus tehdä vertauksia on se, että Irakissa sissisota on vasta alussa. Vastarinta on onnistunut voittamaan puolelleen kansan sekä aktiivisen, että passiivisen tuen ja se on suuri saavutus. Vastarinta on kasvamassa jopa CIA:n arvion mukaan. Eroavaisuuksista huolimatta tilanne Irakissa muistuttaa Vietnamia: kahdeksan kuukauden sisällä on kuollut enemmän amerikkalaisia kuin Vietnamissa kolmen ensimmäisen vuoden sisällä, sodassa, joka virallisesti alkoi 11. joulukuuta 1961. Tarvittiin kuusi vuotta Vietnamin sodan alkamisen jälkeen ennen kuin amerikkalaisten enemmistö (53%) oli sanonut, että sota oli väärin; Irakissa tähän tarvittiin seitsemän kuukautta.

Yksi asia on varma. Irakin sodan vastarinta on estänyt Bushia aloittamasta seuraavaa sotaa. Siihen myötävaikutti sodanvastainen liike Euroopassa sekä yleinen mielipide, jonka mukaan suurin uhka rauhalle Lähi-idässä on sionismi. Vastarinta voi pakottaa imperialismin pois Irakista ja Bushin jengin kaatumaan paljon nopeammin kuin Vietnam. Siihen voi myötävaikuttaa muutkin tekijät.

Nimittäin muualla maailmallakaan kehitys ei kulje imperialismille suotuisia polkuja. Samalla kun perinteiset anti-imperialistiset nationalistivaltiot menevät kyykkyyn, samalla kun Gaddafi pyytää polvillaan anteeksi ja vaihtaa suuntaa kääntämällä takkinsa, joukot oppivat luottamaan omiin voimiinsa, oppivat olemaan odottamatta mitään noilta valevallankumouksellisilta. Kyllä käytännössä ja aivan spontaanisti stalinismin opettamat opit kuolevat ja haisevat yhtä pahalle kuin stalinismi itse. Ajat ovat muuttuneet. Ajatollah Khomeinin maa, samaten kuin Syyriakin, Carterin hallinnon nöyryyttäjät vapisevat ja ovat valmiit tekemään mitä hyvänsä jos Bush päättää olla pommittamatta niitä. Mutta kapitalismin kriisi vaatii sen, että asialle ei ole imperialismin kannalta vaihtoehtoja. Joko kehitys, joka on alkanut, jatkuu ja imperialismi etenee, tai se kaatuu ja silloin Bush lähtee joko maatilalleen tai mieluummin vankilaan. Tämä viimeinen vaihtoehto, yleismaailmaisen luokkataistelun tuloksena ei tarkoittaisi, että nationalistiset juntat jäisivät jatkamaan omien kansojen sortamista kuten ne tekivät tähän asti. Nyt tuulet ovat irti, sota on alkanut ja mikään ei voi enää pysäyttää sitä, koska vakauden ajat ovat ohi, ja uusi vakaus syntyy vain uuden luokkien välisen tasapainon saavuttamisen kautta.

Joukoilla on paljon ongelmia. Yksi niistä on se, että ei ole johtoa, mutta tämä on samalla voimavara. Kun ei ole vanhoja byrokratioita estämässä, joukot lähtevät spontaanisti liikkeelle ja valtaavat instituutioita, jotka olivat ennen pyhättöjä, eivätkä palaa kotiin ennen kun kokonaiset hallitukset suostuvat maanpakoon. Näin meneteltiin Georgiassa ja samoin meneteltiin Boliviassa, vaikka näissä kahdessa maassa vallitsee mitä erilaisimpia poliittisia olosuhteita keskenään. Tällainen menettely on ainoa toivo maapallon pelastamiseksi. Varoitamme kuitenkin siitä, että tämän prosessin yhteydessä on uuden vallankumouksellisen johdon synnyttävä. Ilman sitä ennen pitkää kaikki erävoitot hävitään. Shevardnadzelle on imperialismi ollut paljonkin velkaa. Se ei vaan enää edustanut tämän hetken tuulia ja kun kansa kaatoi sen Bushilla oli valmiit vaihtoehdot, vaikka Shevardnadze oli tehnyt kaikkensa helpottaakseen aikaisemmin imperialismin suunnitelmia koskien ex-NL:n alueelle joukkojen pääsyä ja öljyputkien rakentamista. Alle nelikymppiset Yhdysvalloissa opiskelleet juristit (saakashvilit ja burdzhanadzet) ovat valmiit nielaisemaan kansannousun saavutukset, jos siellä ei rakenneta vallankumouksellista puoluetta.

Kapitalismin globalisaatio globalisoi myös sen vastarintaa. Tämä on faktaa ja tuo kaukaiset ongelmat lähelle samalla kun se vie meidän omien imperialismien intressejä ajavat toimenpiteet kauas. Georgian tilanne on tullut tänä päivänä niinkin lähelle, se on vajaan kuukauden kuluttua läsnä Liettuassa. Kaulaansa asti korruptiossa olleen presidentti Paksasin kohtalo tulee olemaan samanlainen kuin Shevardnadzen.

Taloudellinen kriisi tarkoitta loputtomia skandaaleja

Poliittinen tilanne kehittyy rajuin harppauksin eteenpäin, se mistä sovitaan tänä päivänä tulee seuraavana päivänä vanhaksi ja sen seurauksena on, että ei voi sopia mistään asiasta tavalla joka pitäisi. USA:n uuskonservatismin valtaantulo heijastuu nyt Euroopassa uusnationalismin muodossa. Maastrichtin vakaussopimukset merkitsi hurjaa vyönkiristämistä Euroopan maiden kansalaisille, jotta saavutettaisiin eurokriteerit, jotta maat pääsisi Ranskan ja Saksan kanssa EMU-järjestelmään. Sen jälkeen kun joku maa oli päässyt mukaan uhkailtiin merkittävillä sakoilla, mikäli tämä poikkeisi kolmen prosentin budjettivajeesta. Lopuksi kävi niin, että ainoat maat, jotka eivät pysty noudattamaan sääntöä, olikin nämä kaksi suurta “veturia“, nämä dominomaat. Rangaistuksia kukaan ei uskalla esittää ja näin ollen koko vakaussopimus menee romukoppaan. Euroopan laajentumista takaavan Nizza-sopimuksen hylänneelle Irlannille eurooppalainen näennäisdemokratia lupasi niin monta kansanäänestystä kuin tarvitaan eli siihen asti kunnes Nizzan-sopimus hyväksyttäisiin. Sen jälkeen kun tämäkin oli hyväksytty se muuttui heti paperiroskaksi. Nyt tarvitaan vahvaa vahvojen “moottorittomien veturien“ keskusvaltaa, nyt tarvitaan Ranskan ja Saksan ylivaltaa. Tämä aiheuttaa keskipakovoimien syntymistä, joka on alkuperäisen Euroopan integraation vastakohta. Talouden kehityksen heijastuminen politiikan päällysrakenteeseen ei ole automaattinen prosessi, mutta ne menevät jotenkin samansuuntaisesti, joskin eri aikatahdissa. Kun talouden kehitys menee taaksepäin, tämä kertoo myös politiikan kehityksen suunnasta.

Perustuslaki auttaisi 25 maan välisten ristiriitojen tasapainottamisessa. Epäonnistuminen sopia perustuslaista pakottaa Euroopan porvaristoa, joka haluaa ajaa suuren pääoman poliittista integroitumista, toimimaan niin, että prosessi toteutunee kahdessa tai jopa kolmessa tahdissa. Jopa tunnetut Euroopan integraation gurut jo puhuvat siitä, että ollaan kriisissä, EU:lta puuttuu punainen lanka, suurpääoma ymmärtää paremmin uuden ajan sille asettamat tehtävät, mutta pienemmän tuottavuuden taloudet eivät halua ymmärtää sitä, koska ne eivät pärjää siinä.

Vanhan EU:n hajoaminen on tosiasiaa. Siinä edesauttavat sivuseikat, kuten kansojen tuomiot eri kansanäänestyksissä, silloin kun niitä on pakko pitää. Yksi semmoinen oli Ruotsin suuri ei EMU:sta ja tulevat mahdolliset eri kansanäänestykset perustuslaista. Jää nähtäväksi kuinka kauan kahdessa maailmansodassa vastakkain asetettujen Ranskan ja Saksan akseli pysyy ehjänä. Pian nämä samat integraatiota hajottavat ristiriidat heijastuvat näiden kahden maan välisiin suhteisiin myös.

Toistaiseksi ristiriita ilmenee kykenemättömyydellä sopia perustuslaista ja joukoittain esille tulevilla taloudellisilla ja poliittisilla skandaaleilla. Nämä viimeiset ovat olleet pitkään olemassa, mutta niiden paljastuminen käy nyt niin tiheästi kuin sienet tulevat esiin sateen jälkeen. On Ruotsin systembolagetin sotkut, joihin on sekaantunut pääministeri Perssonin nainen Anitra Steen, ja jossa muukin demarien puoluekoneisto on mukana. On Skandian skandaali, joka porvarillisen lehdistön mukaan on verrattavissa USA:n Enron skandaaliin. On Lindin murhaan liittyvät seikat, on Blairin likapyykit paljastaneen englantilasvirkamiehen (itse)murha. On Italian Parmalat-tapaus, joka pimensi kymmenisen miljardia euroa kirjanpidostaan. Jotenkin monilla näistä yhteistä on vertaus Enron-tapaukseen, jonka kirjanpitoyhtiö on sama, joka hoitaa Suomen pankin tilejä. Onko tavallinen kansalainen väärässä, jos epäilee tämän olevan vain jäävuoren huippua?

Lopuksi, mutta ei viimeiseksi uutinen siitä, että Bushin hallituksen mainostama talouskasvu onkin väitettyä heikompi. Hallituksen asiantuntijoiden mukaan Yhdysvaltain talouskasvu tulisi olemaan 8.2 %. Nyt Yhdysvaltain Talousarvioidenvirasto on omassa arviossaan todennut talouskasvun olevan jopa neljä kertaa heikompi, vain 2 %. Asiantuntijat olisivat pumpanneet ns. Enron-talouspolitiikan tyyliin ilmaa ennustusraporttiinsa.

Suomi

Kansainvälisen kriisin elementtejä heijastui kuluneena vuonna Suomeen mitä dramaattisemmalla tavalla. Kaikki amerikkalaisen politikointielämän rappionäyttö oli läsnä maassamme. Likainen vaalikampanja, loanheitto, kiristykset, salaisten asiakirjojen vuodot, syyteiden nosto, Halmeen tapaisten ilmiöiden haravointi ovat vain muutamia esimerkkejä. Lipposen ja kokoomuksen veljeys oli sitä luokkaa, että keskustan oli pakko käyttää vanhaa tahdonpolitiikkaansa ja järeitä aseita, piti laittomasti paljastaa Lipposen laittomuus, joka oli laillisesti julistettu salaiseksi. Ilman sitä Keskusta ei olisi voittanut vaaleja. Vaaliohjelmilla ei ole näennäisdemokratiassa mitään merkitystä. Hallitusohjelma oli ennalta määrätty, se oli Sailaksen lista, joka oli odottamassa pöytälaatikossa vaalishown menevän ohi ennen kuin se pakotettaisiin läpi. Kokoomus oli ainoa puolue, joka johdonmukaisesi julisti tulonsiirtoja porvariston taskuihin ja sai vaaleissa selkäänsä. Lipponen liikutti parlamentaarisen “diktatuurinsa“ lankoja kulisseista, ilman että hänellä olisi mitään todellista valtaa. Ja hyvin onnistui siinä, kun sen takana on kaikki isokenkäisten piirit. Keskusta hylkäsi Jäätteenmäkensä, tahdonpolitiikkansa, työreformi-teoriansa, puheensa liittoutumattomuudestaan, muuttui tottelevaksi juoksupojaksi ja näin ollen tilapäinen vakaus saavutettiin jälleen.

Ristiriidoista ei kuitenkaan päästy eikä muuten voikaan olla, sillä ongelmat on yhä olemassa ja ratkaisemattomina. Keskipakovoimat, jotka hajottavat instituutioita ja suosivat uusnationalistisia piirteitä Euroopassa toimivat täälläkin. Verouudistus, joka lupaa rikkaille 500 miljoonan lahjan, on osoitettu yritysten kassoille, jotta ne investoisivat ja näin saataisiin työpaikkoja syntymään. Yritykset nousivat verokapinaan vaatien niitä summia yrittäjien taskuun. Vaikka valtiontaloutta rasittavat verohelpotukset on luvattu, on varmaa se, että yrityksillä ei ole aikomustakaan luoda uusia työpaikkoja ja kahdesta syystä: a) mikään ala ei tuota riittävän suurta voittoa, ei kannata sijoittaa pääomaa suurlaman aattona, b) jos maailmantalous pystysi vetämään vientitavaroita, niin silloin investoinnit tapahtuisivat muualla, esim. Brasiliassa tai Kiinassa eikä Suomessa. Tällöinkään ei työpaikkoja syntyisi. Samalla kun työttömyys on kasvamassa päin, hallitus suunnittelee työssäolon venyttämistä, työiän pidentämistä molemmista päistä. Nuorten hätistäminen nopeaan työhönmenoon tietää opiskelijoiden surkeiden etuuksien karsimista ja vanhojen pakottaminen työhön jäämiseksi tietää eläkkeiden leikkaamista. Saksan mallin mukaan tännekin on tulossa suurten työtaisteluiden aikoja, haluaako SAK sitä tai ei.

SAK:n byrokraatit ovat myötäilleet työnantajia koko 90-luvun ajan. Kolmikanta sopimukset tarkoittivat samaa kuin yt-neuvottelut tänä päivänä, eli porvariston vasarana työväenluokkaa vastaan. Työnantajat hyötyivät siitä kun valtio tarjosi kansalle yli sata merkittävää hyvinvointivaltion leikkausta. Työnantajat hyötyivät siitäkin kun SAK:n demaripamput tarjosivat luokalle palkankorotuksia nolla prosenttia. Kun maailmanlaajuinen kapitalismin kriisi ei ollut vielä levinnyt Suomeen, niin tultiin näinkin huikeaan tuloerojen kuiluun kuin nyt. Tilanne on kuitenkin kääntymässä vastakohdakseen. Eletään laman alkua ja työnantajat vaativat jopa palkan alennuksia. Niiden aseet on tuttuja ennestään. Pääoma viedään pois maasta ja kiristys kuuluu näin: “rahvas, joko te teette työtä pienemmällä palkalla, tai ette tule tekemään sitä ollenkaan“. Me kysymme työläisiltä: mitkä ovat meidän aseet puolustautua? SAK:n kutsuma viidentoista minuutin lakko, jota ei voi edes kutsua lakoksi, vaan mielenilmaisuksi? Työnantajat yksi toisensa jälkeen ovat alkaneet irtisanoutua keskitetystä ratkaisusta. Lehdistöstä huomaa, että jopa näin pieni lakko on saanut porvariston polvet vapisemaan. Konsensuksen historiallinen ilmapiiri on tulehtunut syksyn aikana ja sitä ei pysty mikään elvyttämään. Tämä antaa luokkataistelulle uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia Suomessa. Työläisten pitää rakentaa toimikuntia työpaikoilla ja alkaa keskustella siitä millä taistelumuodoilla pystyttäisiin puolustamaan elämisen ehtoja. Kriisi ei koettele vain hallitusrivejä, vaan myös kaikkia niitä korporatiivisiä instituutioita, jotka uhraavat työväenluokan etuja ja ajavat sen integroimista kapitalistiseen järjestelmään. On aika syntyä anti-kapitalistinen pooli työväenluokan johdolla.

Keskipakovoimia, jotka hajottavat instituutioita ja konsensus henkeä, tulee muodostumaan lisää EU:n puolustuksen ja Natoon liittymisen tai liittymättä jäämisen yhteydessä. Yksi toisensa jälkeen ministerit Tuomiojasta Kääriäiseen ja Vanhaseen sekä Halonen ovat kääntäneet takkinsa EU:n yhteisen puolustuksen suhteen. Puheet kansanäänestyksestä ovat vaienneet tai kääntyneet päälaelleen. Kansalta ei kannata kysyä mielipidettä, ei, jollei olla varmoja siitä, että se sanoo kyllä. Porvarillinen media lupailee rivien välissä, että Halosen kannatusluvut pysyvät korkeana ainakin siihen asti kun Nato-keskustelu muuttuu “inhottavammaksi“. Ottako Halonen varoituksen vakavasti tai ei, sillä ei ole paljon merkitystä kansan kannalta. Yksi on varmaa: aikapommi tikittää, hajottavia tekijöitä ei ole vain hallituksessa eri puolueiden välillä, vaan myös jokaisessa puolueessa.

Tämä koskee myös hallituksesta pois potkaistua Vasemmistoliittoa, joka harjoittaa “johdonmukaista“ oppositiopolitiikkaa linjauksia vastaan, joiden suunnittelussa on ollut itse mukana. Vasemmistoliiton ay-siipi tietää, että kuten hallituksen tasolla niin myös SAK:ssa pitää hännystellä demareita, mikäli mielii menestyä. Kiista, joka alkoi puolueen äänenkannattaja-lehden ja Siimeksen välillä, on vasta alkanut. Jos siinä joku voittaa, se on ay-piirit, jotka haluavat lakkauttaa puolueen ja yhdistyä demareihin. Jos kukaan ei voita, niin silloin hajoamistendenssejä leijuu kaikkien päällä.

Järjestäytykää

Työväenluokan ja koko kansan on sisäistettävä yksi seikka. Ihmiset eivät ole vastuussa siitä, jos yhteiskunnallinen järjestelmä on kriisissä, jos kapitalismi rappiovaiheessaan järjestää sotia ja epävakaita oloja kaikille. Ei pitäisi mennä uskomaan sitä, mitä kaikki poliitikot väittävät, että tämä on vain väliaikaista ja, että jos puhallamme yhteen hiileen me selviydymme. Näköalat, kuten Saksan Agenda-2010 tai Sailaksen lista, tai Lipposen ja Jaakonsaaren Nato puolustuspuheet, työnantajien kiristykset jne. on hylättävä välittömästi.

Varovaisesti pitäisi myös suhtautua kaikkiin niihin uusreformismin pyrkimyksiin, joiden mukaan ei pitäisi vastustaa kapitalismia, vaan olla vain kapitalismi- tai globalisaatio kriittisiä. Tämän vuoden kuluessa pitäisi rakentaa varteenotettava pooli, joka pystyy toimimaan kapitalismin vastaisena virtana. Sellaista Suomessa ei vielä ole. Niin maailman kuin Euroopan ja Suomen sosiaalifoorumeissa hallitseva linjaus on se, että ajetaan läpi pieniä reformeja, useimmiten ihmelääkettä tarjoten, kuten Tobinin vero, tai veroparatiisimaille kuria jne. Näiden lääkkeiden parantamismahdollisuudet ovat minimaalisia, eivätkä ne voi onnistua edes siihenkään mihin tähtäävät. Ja se on kapitalismin pelastaminen kriisistään.

Sosiaalifoorumien sisälläkin on erilaisia näkemyksiä ja erimielisyyksiä, esim. suhtautumisessaan imperialistisiin sotiin. Oikeistolaisempi siipi, joka poliittisesti sijoittuu Ranskan Attacin ympärille, ilmaisee eurooppalaisen imperialismin intressejä. Sen takia tämä vastusti sodanvastaista liikettä ja kannattaa EU:n militarisointia. Sen suuntauksen mielestä euroarmeija on ainoa tapa vastustaa amerikkalaisten sotilaallista ylivoimaa ja se kannattaa perustuslakia EU:ssa, eli liittovaltiota. Toisaalta sosiaalifoorumissa on olemassa ”vasemmistolaisempi” haara, joka on kriittisempi euroarmeijalle niin kuin sitä tänä päivänä organisoidaan. Tämä jättää kuitenkin avoimia ovia oikeistolle.

Euroopan sosiaalifoorumin järjestäjät Ranskassa takasivat tapahtumien turvallisuuden palkkaamalla yksityisiä poliiseja kaikkine varusteineen ja koirineen, jotka tutkivat aktivistien laukkuja ja taskuja herättäen niiden kiukkua. Tapahtumien menojen leijonaosa (yli 2/3 osaa) oli katettu EU:n, oikeistohallituksen ja kunnan rahoituksella

Joukkoliike tarvitsee oikeaa ohjelmaa ja konkreettista taktiikkaa. Tarvitaan paljon rintamayhteistyötä ja tässä jokainen liittolainen on tärkeä.

Tarvitaan siirtymäohjelmaa, joka yhdistää välittömiä vaatimuksia massojen ja niiden etujoukkojen mobilisaatioon ja kouliintumiseen sosialismiin siirtymiseen tehtäviä varten.

Ennen kaikkea seuraavan kauden konkreettisten taistelujen kautta täytyy takoa ja kehittää joka maassa vallankumouksellisia järjestöjä, jotka kohtaavat voitokkaasti pääoman järjestämiä imperialistisia sotia ja sisällissotia.

1.1.2004

Marxilainen Työväenliitto