Argentiina: Kohtaamisemme vallankumouksen kanssa

Historiallinen kongressi

Huhtikuun 20.-22.4.2004 vallankumouksellisia internationalistisia järjestöjä latinalaisesta Amerikasta, Yhdysvalloista, Euroopasta ja Lähi-idästä lähettivät valittuja edustajia Buenos Airesin historialliseen kongressiin, jonka päätehtävänä oli työväen vallankumouksellisen Internationaalin rakentaminen.

Tämä oli 1997 Genovassa alkaneen ympyrän sulkeminen ja samalla ylittäminen. Silloin joukko trotskilaisia järjestöjä määritteli periaatteet, joiden pohjalta tulisi taistella Neljännen Internationaalin jälleenperustamisesta. Verkoston tapainen Genovassa syntynyt organisaatio koostui silloin eri poliittista alkuperää omaavista puolueista aikana, jolloin Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan epämuodostuneet työläisvaltiot olivat luhistuneet ja kapitalismi oli syöksymässä historiansa syvimpään rakenteelliseen kriisiin.

Poliittisen tilanteen kehitys Balkanilta ja Afganistanista Irakiin ja Göteborgista ja Genovasta Argentinazoon ja Boliviaan osoitti toteen verkoston kannanoton siitä, että historia ei ole loppunut stalinismin luhistuttua, vaan suuret luokkien väliset taistelut olivat vasta edessä.

Nyt seitsemän vuoden kuluttua, yleismaailmaisen tilanteen arvio siitä, mitä on tehtävä, päättyi suureen askeleeseen, joka otettiin huhtikuussa Argentiinan kongressissa, jossa valittiin koordinointikomitea (CRFI) aikamme Internationaalia varten. Nyt on yhteinen ohjelma, velvoitteet, kansainvälisellä tasolla toimiva demokraattisen sentralismin periaate, yhteinen kassa, yhteinen toiminta, propaganda ja agitaatio ja kohta yhteinen äänenkannattaja ja kotisivut.

Kongressi pidettiin historiallisessa San Martinin teatterissa Buenos Airesin keskustassa ja työskentely piti sisällään kolme täysistuntoa ja neljässä komissiossa käytyjä keskusteluja ohjelmasta, säännöistä, manifestista ja erikoisasioista, kuten kannanotot Boliviasta, Brasiliasta, Uruguaysta, Italiasta jne. (*)

Alkuistunnossa alustuksia pitivät J. Altamira PO:sta, S. Michail EEK:sta ja Franko Grisolia PC:sta ja sitä seurasi piqueteros-liikkeen edustajia, jotka olivat läsnä pääkaupungissa omaa valtakunnallista kokousta varten (ANT). Läsnä oli myös edustajia Argentiinan vallatuista tehtaista (n. 1000 kpl), ammattiyhdistysaktivisteja, kulttuuritahoja jne.

Kongressi päättyi suureen julkiseen kokoukseen Ferro-stadionissa, jossa yli 5 000 työläistä seurasi tapahtumia laulaen ja huutaen iskulauseita. Siellä puheita pitivät kansainvälisen delegaation toverit, sekä edustajia Polo Obrerosta (Nestor Pitrola), irtisanottujen ja työttömien itsenäisen liikkeen (MIJD) edustaja (Raul Kastels) ja edustajia eri liitoista, kuten kuljetus, metro, kirjapaino jne.

Monet tekijät ovat muuttuneet kuitenkin näiden seitsemän vuoden aikana. Järjestöistä kuten Partido Obrero ja Progetto Communista on tullut massiivisia ja näiden ominaispaino luokkataistelussa omassa maassa on jo toista luokkaa siihen aikaisempaan verrattuna. Yksi toinen tärkeä tekijä on se, että Argentiina oli ohjelmallinen kohtaamispaikka puolueille, jotka keskustelivat tasa-arvoisina, päättivät ottaa suuren harppauksen eteenpäin ja tehdä lopun löysästä järjestöjen “federaatiosta“ perustamalla kansainvälinen taistelujen organisaatio, joka toimii demokraattissentralistisella tavalla ja joka vastaa tämän hetken vallitsevan tilanteen vaatimuksia. Vielä yksi ominaispiirre kongressissa oli, että kaikki edustajat tulevat eri poliittisista kulttuureista. Työskentelyn rikkaus piili siinä, että kysymyksessä ei ollut se, niin kuin trotskilaisissa järjestöissä aikaisemmin, että ytimessä oli joku emopuolue ja ympyrässä seisoi satelliittijärjestöjä, ikään kuin sen tendenssin paikallisia klooneja, vaan ideologinen vuorovaikutus oli mitä aidointa.

Historiallinen tausta, jota vasten kongressin aikaansaaminen täytyy nähdä, on tämän päivän luokkataistelun näyttämö, jonka jakamaton osa osallistuvat puolueet ovat.

Kongressi käynnistettiin aikana, jolloin Irakin kansan aseellinen vastarinta on siirtymässä entistä korkeammalle perustalle ja maailman katseet ovat kääntyneet Fallujan ja Najafin sankarillisille taistelukentille, jotka voivat osoittautua ei vain uudeksi Vietnamiksi, ei vain yhdeksi tappioareenaksi imperialismille, vaan Stalingradiksi, imperialismin tuhon alkukohteeksi. Samanaikaisesti kongressin pitopaikkaa ei valittu sattumalta. Tällainen proletaarisen internationalismin askel eteenpäin otettiin piqueterosten maassa.

Heti astuttuamme Chen maahan, ensimmäinen seikka, joka oli siihen asti tiedossa teoreettisella lähestymisellä, näkyi myös sydämen silmillä. Argentinazo, kansannousu joka käynnistyi kaksi vuotta sitten maassa oli edelleen läsnä, elävänä, voimissa ja kehittymässä omien ristiriitojensa kautta. Vaalit ja ex-vasemmistoperonistin, Kirchnerin valinta presidentiksi ei ole lopettanut sitä, kuten moni luulee varsinkin Atlantin tällä puolella, Euroopassa.

Meillä, Kansainvälisen Kongressin edustajilla oli ainutlaatuinen mahdollisuus osallistua tuhansien ja kymmenien tuhansien työläisten liikehdintään; työläisten edustajien Valtakunnallinen Kokous, ANT (Asamblea Nacional de Trabajadores) oli pitämässä viimeistä päiväänsä 18. huhtikuuta; 100 tuhannen ihmisen mielenosoitus Buenos Airesin oikeustalon aukiolla ja piqueterosten kulkue presidentinpalatsin eteen, toukokuun aukiolle, pidettiin poliisin tekemiä murhia vastaan 22. toukokuuta; käynti vallatuissa tehtaissa, kuten Sasetrussa, jossa tehdasta hallussaan pitävät työläiset kutsuivat Neljännen Internationaalin aktivisteja varta vasten järjestettyyn kokoukseen ja juhlaan. On järisyttävä kokemus oleskella maassa, jossa Neljännen Internationaalin kysymyksistä tulee työväenluokan kysymyksiä.

Luokkataistelun ja kulttuurin sfäärien yhteen punoutuminen proletaarisessa Argentiinassa on selkeä ilmaisin, joka kielii kärjistyneestä tilanteesta ja siitä, että vallankumouksen suuret tapahtumat ovat edessä eikä takana. Mitä tapahtui kaksi vuotta sitten oli vain tulevan harjoittelua. Taiteiden lähestyminen työväenluokkaan on kulttuurin umpikujasta ulospääsyn etsimistä vallankumouksen kautta. Psykoanalyysin konferensseja tai korkeatasoisia konsertteja pidetään vallattujen tehtaitten tiloissa ja muusikkojen ammattiliiton vieraanvaraisuus meitä, internationalisteja kohtaan oli liikuttavaa. Toverimme Lucha Arte-piqueterosit (Taiteen taistelu), jotka ovat Polo Obreron osa, valmistelevat parasta aikaa kansainvälistä vallankumouksellisen elokuvan festivaalia, johon osallistuu Argentiinan kulttuurin korkeimpia musiikin ja tanssin nimiä.

Kaikki nämä työläiset - taiteilijat osoittivat sen, mitä kongressissakin korostettiin, että maailmanlaajuinen kriisi on ihmiskunnan kriisi, joka pitää sisällään kaikki ihmisolemuksen aspektit, kaiken sen, minkä pääoma on riistänyt, vieraannuttanut, vallannut, alistanut tai tuhonnut.

Sota

Kaikista riistonmuodoista karmein on elämän oikeuden riisto, kokonaisten väestöryhmien tuhoaminen, sota, barbaarisin ja katastrofaalisin historiallisten tuotantovoimien ja vanhentuneiden kapitalististen tuotantosuhteiden yhteentörmäys. Jakamaton osa taistelua Neljännen Internationaalin jälleenperustamisesta on taistelu sotaa ja sitä alulle laittaneita voimia vastaan.

Taistelu sotia vastaan on aina ollut kaikkien aikaisempien Internationaalien kaikkien vallankumouksellisten yhteinen punainen lanka.

Ensimmäinen Internationaali syntyi sotaan johtaneiden maailmanlaajuisten tapahtumien seurauksena, kuten Venäjän invaasio Puolaan tai sisällissota Amerikassa.

Toinen Internationaali Stuttgartin ja Baselin konferenssien jälkeen yritti mobilisoida työväenluokkaa imperialistista sotaa vastaan, mutta se upposi lopuksi sosialistisovinismin suohon elokuussa 1914 ensimmäisen maailmansodan alettua.

Kolmas Internationaali syntyi imperialistisen sodan raunioista ja taistelusta sodan muuttamiseksi sisällissodaksi ja sosialistiseksi vallankumoukseksi, jonka ensimmäinen riemullinen voitto tapahtui bolsevikkien johtamassa Lokakuun vallankumouksessa neuvostojen maassa.

Neljäs Internationaali syntyi toisen maailmansodan aattona proletariaatin organisoimiseksi ja vallankumouksellisten tavoitteiden asettamiseksi, sen jälkeen kun stalinistinen byrokratia oli epäonnistunut estämään Hitlerin valtaannousun ja oli hajottanut Kominternin.

Sodanjälkeiseen tilapäiseen kapitalismin vakauteen vaikuttivat historialliset tapahtumat, kuten Puna-armeijan eteneminen Euroopassa, Kiinan vallankumouksen voitto, mutta myös vallankumousten ja sissiliikkeiden alasajo ja uhraaminen Ranskassa, Italiassa ja Kreikassa Kremlin Jaltan ja keynesiläisten Bretton Woodsin sopimusten alttarille. Sodanjälkeinen kapitalismin inflatorinen kukoistus ja stabilisaatio sekä stalinismin näennäinen vahvistuminen, kylmä sota ja pitkä eristäytyminen aiheuttivat nuorten Neljännen Internationaalin voimien pirstoutumista, Internationaalin, josta tuli sodan jälkeen päättömämpi, johtajiensa systemaattisen eliminoimisen vuoksi vuorotellen fasistien ja stalinistien toimesta.

Kapitalismin vakauden kaksi pilaria on kuitenkin romahtanut, Bretton Woods vuonna 1971, Euroopan kahtiajako 1989 ja kylmä sota Neuvostoliiton luhistuessa, jonka jälkeen stalinismin byrokratiat Venäjällä ja Kiinassa asettivat päätehtäväkseen kapitalismin palauttamisen uneksien muodonmuutoksestaan porvareiksi.

Kylmän sodan jälkeisen kaaosmaisen uuden maailman myötä käynnistyy imperialismin sotien uudet kierrokset Balkanilta ja Afganistanista Irakiin ja Palestiinaan. Imperialismin tavoitteena on ulospääsy järjestelmänsä kriisin umpikujasta liittämällä itseensä valtavan markkina-alueen Prahasta Vladivostokiin ja Shanghaihin, maihin jossa pääoma oli aikaisemmin pakkolunastettu. Näitä uhkakuvia vastaan ei voi nousta kukaan muu kuin kansainvälinen työväenluokka, joka Internationaaliin organisoituna luokkana on ainoa voima, joka pystyy voittamaan pääoman ja kumoamaan sotia synnyttävän yhteiskunnallisen järjestelmän, kapitalismin.

Argentiinan talous

Kapitalismin kriisi, finanssiglobalisaation loppu, tai järjestelmän rappiovaihe näkyvät analyysistämme, tilastoista, lamasta, työttömyydestä, pääoman kyvyttömyydestä kasaantua, luoton ja pankkien yskimisestä, se on todettavissa järjellä ja tieteellisellä erittelyllä.

Kaikki tämä näkyi kuitenkin “sielumme“ ja sydämemme peilillä heti saavuttuamme Argentiinaan 18. huhtikuuta. Maa kapitalismin maailmanlaajuisen ketjun heikoimpana lenkkinä romahti ja näin ollen se edustaa sairaan organismin yhtä poksahtanutta elintä. Talous meni vararikkoon kaksi vuotta sitten ja tämä ei ollut uusliberalismin syytä tai johtunut IMF:n ja Maailmanpankin huonosta Argentiinan kohtelusta. Jos kapitalismi olisi elinvoimainen muualla, etenkin niissä edes yhdessä kolmesta keskuksesta, USA:ssa, EU:ssa tai Japanissa, niin silloin se saattaisi pelastaa itseänsä Argentiinassakin. Itse asiassa Argentiina oli näiden edellä mainittujen instituutioiden mallioppilas. Miksi sitä piti rangaista antamalla sen romahtaa, ja pakottaa maksamaan edes murto-osaa velastaan kiristämällä vyönsä niin tiukalle, että henki lähtee? Toisaalta Argentiina ei ollut ensimmäinen globalisaation lopun uhri; ennen sitä oli lamaantunut Japani ja romahtaneet Aasian tiikerit, Brasilia ja Venäjä.

Jos ihmiset nousivat kapinaan spontaanisti kaksi vuotta sitten, niin tänä päivänä, ilman että olisivat antaneet periksi tinkimällä taisteluhengestään, ne tiedostavat paremmin todellisuutta ja siihen johtavia syitä. Jos kaksi vuotta sitten näkivät, että syypää on De la Rua ja sitä seuraavat presidentit Kirchneriin asti, tänä päivänä tietoisuus on lähempänä lausetta “que sen vayan todos“, alas joka ikinen, kuin silloin, joskin silloin lause huudettiin useammin.

Ensimmäinen opetus siis oli se, että kysymyksessä ei ollut kapitalismin yhden taudin yhdestä oireesta, vaan laajasti levinneestä syövästä, jonka etäpesäkkeet Argentiinassa on niitä pahimpia. Toinen silmäänpistävä fakta, jonka näimme Argentiinassa paljain silmin oli se, että kaksi vuotta sitten avautunut tilanne jatkuu yhä. Kenenkään tapaamani ihmisen mielessä - oliko sitten kysymys vallattujen tehtaiden vahdeista tai tango-illan tanssijoista - ei ollut pienitäkään harhaluuloa siitä, että tämä olisi mennyt ohi, että sen jälkeen kun jokaisesta on tullut monisataprosenttisesti köyhempi, tilanne olisi tasoittumassa ja alkamassa edetä kohti jotakin valoisampaan tulevaisuutta. “Jos halutaan olla menettämättä toivoa, niin silloin täytyy meidän uskoa ja pyrkiä kapitalismin kumoamiseen“ sanoi minulle eräs nainen, joka laittoi ruokaa meille, kutsuvieraille Sasetru-tehtaassa.

Argentiinan taloudellinen kriisi ei johdu velkaantumisesta, vaan päinvastoin viimeinen on kriisin seuraus ja samalla kärjistävä tekijä. Jos koko kapitalismin talous ei perustuisi velkaantumiseen, jos olisi olemassa yksikin vauras ei velkaantunut talous, jolla olisi taseet ilman vajeita ja tuotannollinen sektori voitollinen, jos ei olisi pääoman kasaantumisen ongelmia, ja jos jossittelisi vielä parin lauseen verran, niin silloin Argentiinan talous olisi voitu pelastaa. Kysymys on nyt siitä, että kuka näitä “pelastajia“ pelastaisi.

Kaikki tähänastiset toimenpiteet ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja ovat saaneet aikaan ainoastaan kansan ennennäkemätöntä köyhtymistä. Ensimmäisiä lääkkeitä, sen jälkeen kun pankit avattiin uudestaan oli peson devalvointi. Suhde dollariin nähden muuttui 1:1:sta 1:3:een ja kaikista, myös valtiosta tuli kolme kertaa köyhempiä. Tähtitieteellisellä tasolla oleva velka kolminkertaistui, vuositulot laskivat alle 3 000 dollariin, teollisuutta ajettiin alas kovalla kädellä ja työttömyydestä tuli arkipäivää yhä useammalle työläiselle. Työttömyyskorvauksia ei ole ja sadanviidenkymmenen peson (n. 50 €/kk) korvauksesta pitää tehdä neljän tunnin työpäiviä. Työllistämisvaroilla töihin oton lopettamistakin on viime aikoina kaavailtu.

Kolme skenaariota ratkaisusta, kriisistä ulospääsystä on vallalla Argentiinassa:

a) kapitalismi selviytyy, mikäli kansainvälinen kapitalismi pystyy selviytymään. Tämä on epätodennäköisin ratkaisu, johon ei usko edes kaikki porvarit itse. Kaikkialla vallitsee lamarajoilla kulkevia talouksia ja Yhdysvalloissa kasvu on keinotekoista ja väliaikaista; USA:n kasvu perustuu kulutukseen, sotateollisuuteen ja muiden maiden rahasiirtoihin. Pientä valoa tunnelin päässä nähdään Kiina-ilmiöstä; ristiriitainen maa sinänsä saattaa toisaalta lyhyeksi ajaksi toimia jonkunlaisena maailmanlaajuisen kapitalismin veturina, mutta toisaalta samalla se vetää niin virtaavasti pääomia puoleensa, että sama ilmiö toimii lamaa syventävänä ja työttömyyden kärjistävänä tekijänä lännessä.

b) kapitalismi selviytyy rakenteellisesta kriisistään uuden järjestyksen avulla. Koska sairastava elin on työnjaossa ja voiton suhdeluvun laskussa, niin kapitalismi tarvitsee sellaista järjestystä, joka takaisi helpomman lisäarvon ammentamista työtätekeviltä. Toisin sanoen työtä leipäpalkalla, 150 peson palkkojen yleistämistä, ja siitä puhutaan jo avoimesti. Palkka ennen argentinazoa (kansannousua) oli n. 800 dollaria kuukaudessa, eli kuusitoista (16) kertaa korkeampi. Kapitalismin uuden järjestyksen kuvioihin kuuluu myös laajaa välien selvittelyä työttömien kanssa. Tästä on paljon enemmän keskusteltu ja espanjaa taitamatonkin vieras näkee, että suurimmalle osalle porvaristoa, poliittista eliittiä, mutta myös jenkki-imperialismia, on ilmeistä tämän päivän sisällissodan uhkakuva. Kaikki vaativat Kirchneriltä katujen puhdistamista ja piqueterosten fyysistä eliminoimista. Tämä on kuitenkin helpommin vaadittu kuin tehty, ei Kirchner eikä kukaan muukaan siihen tällä hetkellä kykene.

c) kapitalismi kumotaan, ja sen sovittelematon tuotantovoimien ja yksityisomistuksen välinen perusristiriita ratkaistaan. Toisin sanoen työläiset ja työtätekevä kansa perustaa sosialismin. Tässä viimeisessä skenaariossa kysymys on vallasta. Onko Argentiinan kansa valmis ohjelmallisesti ja järjestöllisesti tällaiseen ratkaisuun?

Luokkataistelun syke

a) Piqueteros on liike, joka on saanut alkunsa 1990-luvun alussa ja nimensä se ansaitsi taistelunmuodosta vallata katuja. Pikettejä, eli katujen valtauksia järjestetään vuodesta 1994 ja perustelu kuulostaa hyvin järkevältä. Työttömät eivät voi lakoilla, eivät voi vallata tehtaita tai työpaikkojaan, koska ne on heiltä riistetty. Työtön voi vallata valtateitä, katkaista ulkomaille menevää vientiä ja näin esittää vaatimuksiaan. Argentiinalaisten työttömien taistelumuotoja on onnistuneesti kopioitu Uruguayssa, Perussa, Boliviassa, Ecuadorissa ja muualla.

Piqueterosit edustavat yhteiskunnan edistyksellisintä kerrostumaa sen takia, että liike on muodostunut yhtymäkohtana luokkien välillä. Liikkeessä kiteytyy koko Argentiinan kansan yhtenäisyys. Tämä ilmenee konkreettisesti sillä, että piqueterosit ajavat työssä olevien etuja, lähtevät esimerkiksi puolustamaan uhan alla olevien työläisten työpaikkoja. Perinteinen jako työttömien ja työssä olevien välillä, jota porvaristo aina tavoittelee “jakaa ja hallitsee politiikallaan“ törmää tässä tapauksessa piqueterosten taistelutaktiikkaan. Liike vahvistui ja monipuolistui kymmenen vuoden aikana määrällisesti ja laadullisesti.

Tärkeimmät seikat liittyvät vaiheeseen, jolloin ensimmäisen valtakunnallisen kokouksensa (2000) jälkeen liike muuttui valtakunnalliseksi. Tänä päivänä liikkeen sisällä liikkuu 200-300 tuhatta jäsentä ja se on naisenemmistöinen. Sillä on kattava yhteiskunnallinen ohjelma ja nykyään se ei pidä sisällään vain työttömiä, vaan yhä enemmän työssä olevia ja eläkeläisiä ja se tekee työtä 5 miljoonan ihmisen keskuudessa.

Yksi lyömätön liikkeen voimavara on kansainvälisyys. Arvellaan, että de-industralisaation ja työttömyyden rajun kasvun myötä piqueterosten taistelumuotoja tullaan kopioimaan muuallakin ja liike voi rantautua Etelä-Amerikan ulkopuolellekin. Näin ollen ei ole ihme, jos ilmiöstä on kovasti huolestunut imperialismi jenkkien ulkoministeriöstä lähtien.

Taistelumuodot kehittyvät ja monipuolistuvat muutenkin sen lisäksi, että piqueterosit ei enää ole kapeasti vain työttömien liike. Tähän asti piqueterosit menivät kansan pariin ja tekivät työtä kaikkien puolesta, eivätkä olleet olleet kiinnostuneita vain omista intresseistä. Nyt kansa perustaa piqueteros-järjestöjä, muuttuu piqueterosiksi, ja kohta kaikki on yhtä suurta piqueteros-liikettä, jota on pakko kuunnella. Parasta aikaa se on muuttumassa poliittiseksi liikkeeksi.

Mainitsematta ei saa jäädä seikka, että liike on voimakkaasti antibyrokraattinen ja on kehittynyt peronismin ikeessä olevan virallisen ammattiyhdistysliikkeen ulkopuolella.

Sunnuntaiaamulla (18.4.) Buenos Airesiin saapuneilla internationalisteilla oli ainutkertainen tilaisuus käydä tarkkailemassa piqueterosten edustajien kuudetta valtakunnallista kokousta, Asambleaa Nacional de Trabajadores. Kokous pidettiin hylätyn tehtaan tiloissa. Liike pakotti hallituksen pakkolunastamaan tehtaan ja antamaan piqueterosille omaksi; kapitalisti ennen lähtöään ryösti tehtaasta kaiken mitä hän irti saattoi saada ja jäljellä jäivät vain rakennukset ja jättiläiskokoinen piippu, joskin päähallista oli revitty irti katto. Kokouksen viimeisenä päivänä täysistunto pidettiin juuri siinä hallissa, joka muistutti rauniota Irakin sodan jäljiltä.

Tunnelma oli kuin suuressa kansanjuhlassa voiton jälkeen. Optimismi ja voitonvarmuus paistoi kaikkialla. Polo Obreron lakkeja, banderolleja ja tunnuksia oli joka paikassa ja puhujia keskeyttivät rummut ja iskulauseet koko ajan. Monet piqueterosit, huomattuaan meidän läsnäolomme, tulivat luoksemme, selittivät tilannetta omalla alallaan ja pyysivät pysyvää yhteydenpitoa tulevaisuudessa. Esimerkiksi kuljetusalan edustaja pyysi meitä puhumaan barrikadeilla, jotka pystytettäisiin kadulla muutaman päivän kuluttua tätä varten, että internationalistit Euroopasta saisivat puhua osallistujille; järjestömme punalippua pyydettiin lainaksi, jotta se laitettaisiin barrikadille liehumaan.

Täysistunnossa puhuivat eri komissioiden edustajat ja lukivat kannanottoja, joista oli äänestetty edellisten päivien aikana. Liikuttavinta oli eri alojen kattavuus ja vaatimusten laajuus. Seksuaaliset vähemmistöt, koulutus, tasa-arvo, kulttuuri olivat vain muutamia esimerkkejä. Vaatimusten luettelo alkoi aina näin: “me vaadimme 1. que sen vayan todos 2....“ jne. riippuen siitä mitä alaa ko. tapauksessa edustettiin.

b) Viime kesänä Buenos Airesissa oli yhtenä päivänä jopa kolme eri mielenosoitusta. Kirchner hämää kansaa näyttämällä demokraattista kasvoa ja panemalla ex-diktaattorit oikeuden eteen. Näin se on onnistunut voittamaan esim. uhrien äitien-järjestön kannatuksen. Toimenpiteet, jotka eivät maksa mitään voivat tuoda pienen saaliin kannatusta, mutta pitemmän päälle ja niin kauan kun talous on umpikujassa kannatus valuu pois. Aikana, jolloin kansan tietoisuus kasvaa ohi peronismin ideologisesta ikeestä, ei ole helppoa olla edes vasemmistoperonisti, kuten Kirchner on.

Eri järjestöjen erillisten mielenosoitusten järjestäminen kuuluu argentiinalaiseen poliittiseen kulttuuriin ja yksi tämän etu on se, että mielenosoituksia tapahtuu jatkuvasti. Viime kesän mielenosoituksista yksi kannatti hallitusta, toinen oli CCC:n järjestämä (maolaiset), ja kolmas oli Piqueteros Nacionalin, eli trotskilaisten järjestämä. Trotskilaisten mielenosoituksessa räjähti pommi, jonka seurauksena monta ihmistä loukkaantui. Sen jälkeen uusi mielenosoitus kutsuttiin seuraavana päivänä koolle poliisin väkivaltaa vastaan. Partido Obreron kutsumaan mielenosoitukseen meni mukaan myös se porukka, joka alussa oli hallituksen puolesta. Tämä on pieni esimerkki luokkataistelun vahvuudesta ja Kirchnerin voimattomuudesta ja keinojen puutteesta. Kirchner on sanonut: "Mitä voin tehdä? Jos en käytä kovia keinoja piqueteros-liikettä vastaan, silloin kaikki syyttävät minua. Jos käytän niitä, kansa kääntyy minua vastaan“.

La Nacion on maanomistajien lehti ja toiseksi suurin porvarillinen lehti. La Nacion kirjoitti piqueterosten valtakunnallisen kokouksen jälkeen jutun, joka on otettu laajasti huomioon muussakin lehdistössä: “Piqueterosit. on päättänyt vallata lisää tehtaita ja maatiloja, mutta eivät kerro meille MILLOIN tämä tulee tapahtumaan“. Maanomistajien äänenkannattaja haluaisi tietää myös sitä, että mikä se tarkka ajankohta on.

c) Vallattuja tehtaita on edelleen maassa noin 1000 kappaletta, joista 300 on pakkolunastettuja ja toimivat työläisten osuuskunnan kontrollin alaisina. Tämä on valtava askel eteenpäin taistelussa sosialismista ja työväenluokan tietoisuuden kehittämisen kannalta. Työläiset sanovat: “tämä ei ole meidän, vaan kapitalistin kriisi. Me emme suostuu maksamaan siitä. Jos kapitalisti haluaa sulkea tehtaan, saa häipyä; me jatkamme tehtaan toimintaa kollektiivisen omistamisemme pohjalta“. Tässä ajattelutavassa piilee sosialismin sikiötä, mutta vain sikiötä. Sosialismia ei voi perustaa yhdessä maassa saati yhdessä tehtaassa kapitalistisen järjestelmän viitekehyksen sisällä. Ongelmia ilmenee paljon. Miten pitäisi suunnitella tuotanto niin, että sen saisi yhtäältä tasolle, joka pitää kaikki työllistettynä ja toisaalta tuotantoakin saisi myytyä? Miten tulisi toimeen muiden kapitalistien kanssa markkinoilla, kun kukaan ei osta vallattujen tehtaiden hyödykkeitä? Entä rahoitus; mikä pankki antaisi lainaa vallattujen tehtaiden uusille omistajille?

Brukmanin tehdas on ollut vallattuna kaksi vuotta. Siellä työläiset yöpyivät sisällä ja piqueterosit eri puolueiden nuorison kanssa vartioivat pihalta käsin, viettäen öitänsä teltoissa talvet ja kesät. Brukman tuottaa laatuvaatteita ja pärjää vähittäismyyntinsä ansiosta, mutta kaikki tehtaat eivät pysty siihen.

Sasetrun kokemus onkin ihan erilainen. Tehdas tuotti tuoretta pastaa, jonka myynti on täysin riippuvainen tukkukaupoista. Tehdas, jolla on jonkin verran vanhentuneet teknologian koneita, suljettiin n. kymmenen vuotta sitten. On argentinazon ja Polo Obreron monivuotisen työn ansiota se, että myöhemmin tämä tehdas vallattiin ja pantiin toimimaan edes vanhentuneen teknologian mekanismilla. Prosessiketjusta otettiin käyttöön vain kolmasosa ja työaika jaettiin kahtia niin, että työtä riitti kaksinkertaiselle määrälle työläisiä. Tehdasta vartioitiin yötä päivää ja kaikki sujui hyvin kaikkien kannalta; jopa hallituksen kannalta olisi hyvä, että ihmiset pystyvät “repimään“ jostakin oman ja perheensä leivän, ilman että tarvitsisi osoittaa mieltä kadulla koko ajan tai ruveta rikollisiksi. Eiköhän porvarillinen ideologiakin mainosta sitä, että jokaisen pitäisi olla oman onnensa seppä yms. Sasetrun malli oli kuitenkin liian vaarallista matkittavaksi ja muualle leviäväksi yksityisomistamisen ideologian kannalta, jolle hallitus on vannonut uskollisuuden valan.

Katolla partiomassa olleet työläiset hälyttivät muille, että poliisivoimia oli tulossa paikalle mellakkavarustuksessa ja että työt piti keskeyttää tehdasalueen puolustamiseksi. Lyhyen kahakan jälkeen poliisit onnistuivat valtaamaan tehtaan, mutta myöhemmin poistuivat paikalta ja antoivat työläisten palata töidensä pariin. Yllättävää tässä konfliktissa oli se, että töitä oli mahdotonta jatkaa, sillä poliisi oli irrottanut ja poistanut (lue varastanut) tärkeän varaosan prosessikoneesta. Insinööri, koneen huoltaja ja meille oppaana toiminut mies sanoi, että henkilö, joka varasti osan tiesi erittäin hyvin mitä osaa pitäisi varastaa. Yhtä aikaisesti on perustettu uusia pastatehtaita kaupungissa, jotka tuottavat suurella työnriistolla ja vievät konkurssin tehneen tehtaan markkinoita. Käyntimme isäntä- ja emäntätyöläiset tarjosivat meille ruokaa, keskusteltiin heidän tilanteesta ja pidettiin spontaanisti puheita, mikä ei ole yhtään harvinaista Argentiinassa, olisi tilaisuus mikä tahansa.

Kaksoisvallan elementit

Argentiinassa ei näe kaksoisvallan elimiä vielä, mutta runsaasti vanhan vallan kyseenalaistamista on huomattavissa päivittäin. Vallan legitimiteetti roikkuu ohuen langan varassa ja saa hengittää tuoretta uuden vallan vapauttavaa ilmaa.

Piqueterosit esittävät hallitukselle siirtymäohjelman vaatimuksia. Jos pankit eivät anna lainoja vallatuille tehtaille, niin silloin yksinkertaisesti pitää pakkolunastaa pankit, ja asettaa niitä toimimaan työntekijöittensä kontrollin alla. Taloutta pitää suunnitella niin, että kaikki työttömät saavat työpaikkansa takaisin. Valtion pitää ostaa tuotannon ja välittää sen niin, että kansan ei tarvitse nähdä nälkää. Valtiovelan lyhentämistä ei hyväksytä, viennin pitää palvella kansan vaurastumista eikä lainojen takaisin maksua.

Poliisin väkivaltaa vastaan ja yleensä valtiokoneiston hajottamiseen tähtäävät toiveet näkyvät kaikkialla niin ikään. Torstaina 22.4. koolle kutsuttu mielenosoitus keräsi 100 000 ihmistä Oikeustalon aukiolla. Sen jälkeen kulkue lähti siitä kohti Plazza de Mayo (toukokuun aukio), joka on Argentiinan historian näyttämö. Siellä puhuivat itkevät äidit, joiden lapset on tapettu: Ilmassa oli koko ajan iskulause-huuto “me tiedämme, me tiedämme poliisi tappaa lapsia“. Aukio on täynnä komeita rakennuksia. Yksi niistä on presidentin palatsi, josta joutui pakenemaan De la Rua sen jälkeen kun työläiset piirittivät sen ja vaativat hänen eroa. Argentinazon jälkeen pääsy lähelle rakennusta on mahdotonta, se on rautalangan takana.

Porvariston poliitikot eivät uskalla argentinazon jälkeen kulkea vapaana ulkona tai kahviloissa ja ravintoloissa. Useita kertoja kahden vuoden aikana ovat saaneet maistaa kansan kädestä, niitä hakataan.

Työväenpuolueiden edustajat sen sijaan saattavat matkustaa julkisilla ajoneuvoilla ilmaiseksi kuljettajan luvalla. Saimme henkilökohtaisesti kokea miten mielenosoituksen jälkeen ja kulkiessamme piqueterosten seurassa ei tarvinnut ostaa lippua metroon. Piqueterosit pääsevät ilmaiseksi metroon ja juniin silloin kun ja mikäli kulkevat kaikki yhdessä, esimerkiksi mielenosoituksien jälkeen. “Tämä on kansannousun saavutettu etu“ vastasi yksi aktivisti kysymykseemme.

Protestoidessaan työllistämisohjelman lopettamispyrkimyksiä vastaan, piqueterosit ottivat yhden junan haltuunsa ja sen jälkeen kun varoittivat matkustajia aikeistaan, päästivät poistumaan kaikki ne, jotka halusivat ja pakottivat junan ajamaan la Platan asemalle ilman välipysäköintiä. Suurin porvarillinen lehti Clarín puhuu piqueterosten oman käden oikeudella saaduista ratkaisuista. Piqueterosit puhuvat mielellään siitä, miten ihmiset kirjoittavat itse historiansa omalla toiminnalla.

Marco Ferrandon tapaus on mykistävä ja kertoo paljon Kirchnerin heikkoudesta. Italialainen toveri oli tulossa kongressiin, kun hänet käännytettiin lentokentältä takaisin Espanjaan, jonka kautta hän matkusti, passinsa epäselvyyksien takia. Partido Obreron edustus kävi oitis sisäministeriössä ja vaati karkottamisen peruuttamista ja sen, että toveri on heti tuotava takaisin. Sen lisäksi valtion on korvattava hänelle aiheutetut kustannukset maksamalla uuden lipun hinnan. Toveri Marco tuli Argentiinan valtion kustannuksella takaisin seuraavalla koneella.

--Dimitris Mizaras

(*) Kongressin manifesti on suomennettu ja löytyy tästä: http://www.mtl-fi.org/artikkelit/1084640044231489.html

Muiden asiakirjojen suomennokset ovat työn alla. Niitä julkaistaan lähitulevaisuudessa