Ukraina: Venäjän ja lännen kuherrusaika on ohi

Pyrkimyksessä analysoida Ukrainan tapahtumia Ranskan "Le Monde" muisti Henry Kissingeriä, joka oli sanonut muutamia vuosia sitten: Väliäkö sillä, onko Ukraina demokraattinen vai ei, kunhan se on meidän puolellamme. Marraskuun 21.päivän vaalien jälkeen maailma on jakautunut kahtia. Justshenko tai Janukovitsh? Jotkut antavat kiistalle eri sisällön; demokratia vai byrokratian diktatuuri, länsi vai itä, Bush vai Putin? Toiset taas toistelevat; itsenäisyys vai Nato? Oma kansallinen kapitalismi vai länsipääoman jyräämistä?

Molemmat kannat yrittävät perustella, miksi oma kanta on oikea. Lännessä pankit tukevat Justshenkoa eri rahoitusinstituutioiden kautta. Länsi lähettää kovan poliittisen kalustonsa paikalle Solanan johdolla ja media hoitaa kansan sielua vanhoja manipulaatiomenetelmiä käyttäen. Idässä kapitalismin palauttajabyrokratia, stalinismin jälkeläiset, on pannut kaikki peliin. Silmukka Venäjän kaulan ympäri kiristyy, Jeltsinin kanssa solmittuun kuherrusaikaan ei voi palata. Lännen "vasemmistolaiset" kunnon pragmatiikkoina, ja ilman, että näkisivät oikeat prosessit tapahtumien takana, joutuvat taas kerran ottamaan kantaa jommankumman puolesta, ja koska imperialismi on oranssinväristen puolella, "me tuemme tietenkin sinisiä".

Lännen intressit ovat kahdenlaisia. Ensinnäkin on kapitalismin taloudellisesta kriisistä johtuvat tarpeet. Nämäkin voisi jakaa kahteen ryhmään. On niitä, jotka liittyvät tavara- ja finanssimarkkinoiden toimintakyvyttömyyteen ja niitä, jotka liittyvät raaka-aineiden saantiin ja näiden resurssien hallintaan. Samaan lopputulokseen tähtäävät myös poliittiset intressit. Maailmanherruutta ei voi kuvitellakaan ilman kapitalismin päättynyttä ja kyllästettyä palautumisprosessia ex-työläisvaltioiden alueella, etenkin Venäjällä ja Kiinassa. Ja tämä kapitalismin restauraatio ontuu pahasti. Monet syyt vaikuttavat siihen, muutaman mainitakseni: a) ex-työläisvaltioilla ei ole vielä muodostunut kapitalistien luokkaa, vaikka yksityinen pääoma hallitsee taloutta. b) parlamentit eivät muodosta ristiriitojen välittämistä ja soveltamista; viimeksi mainitut välittyy valtion byrokratian kautta, joka on entinen stalinistinen kasti. Pohjimmiltaan kapitalismin palautuminen ei voi koskaan tapahtua sisäisenä elimellisenä prosessina. Kapitalismin palautuminen voi avautua ainoastaan kansainvälisenä prosessina finanssipääoman hegemonian alla massiivisen taloudellisen jälleensiirtolaistamisen kautta.

Poliittisen valmistelunsa suhteen jälleenkolonialaistamisen prosessi on jo aloitettu. Taloudelliset "vastuunkantajat" löytyisivät oligarkeista, mutta nämä ovat vankilassa.

Tässä imperialismin poliittiset ja taloudelliset tavoitteet menevät limittäin. Toisaalta kapitalistin statusta kuvitellut byrokratian kasti näkee jo hyvin, että imperialismi käytti sitä kun NL piti hajota ja yhteiskunnan vaurautta jakaa yksityisille, mutta nyt Jeltsinin ja lännen väliset syleilyt on loppu. Prosessin pitää mennä eteenpäin ja tämä on kysymys elämästä ja kuolemasta kapitalismille. Poliittisen intervention puitteita on oltu rakentamassa jo vuosikausia. Sillä rakentamisella on kaksi haaraa. Ensin pitää kaikkialla asettaa "demokraattisia" hallituksia, so. heitä suosivia hallituksia. "Demokratia" on taikasana, sillä se on kokeiltu ensin NL:n hajottamisessa ihmisoikeuskampanjalla. "Demokratia" on siis saatava väkisin, demokraattisesti tai ei. Jugoslaviassa ei riittänyt pitkä raadollinen sisällissota ja raastava nationalismi, jota länsi (erityisemmin Saksa) oli lietsonut. Sen jälkeen piti hajottaa tynkä-Jugoslavia ja erityisesti Serbia. Kosovo piti irrottaa ja tehdä siitä protektoraatti ja pommittamalla Serbia maan tasalle. Tämäkään ei riittänyt. Hallitus piti vaihtaa ja niin tehtiin kokeilemalla käyttää massojen tyytymättömyyttä hyväksi. Resepti on helppo. Ensin julistetaan vaalit, sitten syytetään niitä järjestänyttä hallitusta vilpistä ja ennen kuin kukaan ehtii tutkia syytökset, valta kaapataan. Lännen epäsuosiossa olevat johtajat kaapataan omasta talosta yön aikana (Milocevits) ja viedään nukkeoikeuden eteen. Kuvio toistui Georgiassa ja viimeksi Afganistanissa.

Nyt on Ukrainan vuoro. Öljyputki pitää viedä Azerbaidzhanista Georgian kautta länteen, ja pätkästä puuttuu Ukraina ja Valkovenäjä. Palapeli on täydennettävä ja se on tehtävä poliittisesti ja sotilaallisesti. Baku ja Tbilisi ovat liittymässä jo Natoon ja siellä on amerikkalaisia tukikohtia. Ukrainalle lupaavat USA Natoon liittymistä ja EU unionin jäsenyyttä. Riittää, että kansa osaa vain äänestää "oikein". Lobbarit ovat jo siellä käymässä päivittäin. Solana edustaa virallista EU:ta, Puolan presidentti ex-stalinisti Kwasniewski, josta on kaavailtu viime vuonna jopa Naton pääsihteeriä, toimii linkkinä. Siellä kävi myös Lech Walesa, jolla on kokemusta siitä miten hajotetaan Puola Vatikaanin siunauksella. Likaisesta työstä ei voi olla poissa myöskään idän kirkko. Ukrainan 50 miljoonaisesta kansasta länsiosa on katolilainen ja oranssi, ja itäosa näyttää olevan paitsi ortodoksinen niin myös sininen. Kansan aivopesusta ei voinut olla poissa popmusiikin tähdetkään. Se että Puolan jälkistalinistit on vastakkain Ukrainan ex-kollegojensa kanssa kielii siitä, että eri maissa restauraatio etenee eri tahdissa. Ukrainan ei välttämättä tule käymään samalla tavalla kuin Georgian kävi. Itäosan työtätekevät ovat raskaan sarjan työläisiä ja uhmaavat jopa eroamisella tai sisällissodalla. Tämäkin kertoo siitä, miten paljon helpompaa on pikkuyritysten ja palvelualojen yksityistäminen raskaaseen teollisuuteen verrattuna.

Merkkejä siitä, että vastakkainasettelun aika on alkanut, oli nähtävissä Yhdysvaltain vaalikampanjan yhteydessä. Ehdokas John Kerry, joka yritti olla kuningasmielisempi kuin kuningas ja patrioottisempi kuin Bush itse yrityksessään olla uskottava, vakuutti, että osaa hoitaa hommaa paremmin ja painotti sitä, että Venäjän kanssa pitää olla ärhäkämpi, eikä niin kuin Bush, joka leikkii Putinin ystävää. Tämä oli amerikkalaisen kapitalismin tarpeiden huutoääni. Kerry hävisi vaalit ja Bush käänsi Venäjä-politiikkansa kurssia. Ukraina on vain oiva vaihe uuden aikakauden orastavilla olosuhteilla. Yhteinen sota terrorismia vastaan ei yhdistä enää Bushia ja Putinia. Rakkaudessa tuli ryppyjä. Putinin taantumuksellinen restauroiva klikki tietää sen hyvin. Siitä johtuvat puheet uudesta "russofobien klubista", johon Suomikin kuuluu.

Umpikuja on kahden keskenään vuorovaikutussuhteessa olevan prosessin tuote, vastavallankumouksellinen restauraation prosessi ja kapitalismin maailman kriisi, joka pakottaa uudenlaiseen hegemonian muotoon loputtomien sotasarjojen kautta 1991 jälkeen.

Tärkeää on ymmärtää mitä todella tapahtuu, muuten umpikujasta ulospääsyyn johtaa moralisointi tai jopa vainoharhaisuus eikä ymmärtäminen. Todellisuus jossa elämme on barbarian todellisuutta ja siihen on sekaantunut kaikki. Totta kai työväenluokan ei pidä sallia imperialismin invaasiota alueelle eikä kenenkään oranssinuken vallankaappausta. Samalla työväenluokan on oltava valpas. Missään tapauksessa ei pitäisi mennä tukemaan Putinia, Janukovitshia tai Lucenkoa siksi, että nämä olisivat muka joku vastus imperialismille ja jarru kapitalismin palautumiselle. Kapitalismin palauttamista vastaan taistelee parhaiten taistelemalla yhtä aikaa byrokraattista kastia ja pääomaa vastaan työväendemokraattisen valtion perustamisen puolesta.

--Dimitris Mizaras

.