Trotskilaisuus ja "trotskilaisuus" ennen ja nyt

Sisältö:

LEON TROTSKI

TROTSKIN NUORUUS

ISKRAN VUODET

SKISMAN AIKA

VUODEN 1905 TAPAHTUMAT

JATKUVA VALLANKUMOUS

TAANTUMUKSEN VUODET

MAAILMANSOTA

TILANNE 1917

TROTSKI JA LOKAKUU

STALINISMI-SOSIALISMI: ensimmäisen nousu oli toisen tuho

BONAPARTISMI JA THERMIDOR

STALINISMI JA BOLSEVISMI

ONKO BOLSEVISMI VASTUUSSA STALINISMISTA?

ENNUSTUKSET

ANARKISTIT

VALTIOKAPITALISTIT

- Argumentit

- Neuvostovaltion luonteesta

- Tony Cliff

- Yhteenveto

ONKO NYT VUOSIEN 1989-91 JÄLKEEN RESTAURAATIO SAATETTU LOPPUUN

- Vastarinta

- Kiina

HYBRIDEJÄ

LEON TROTSKI

Leon Davidovich Bronstein (Trotski) oli Leninin toveri ja yksi 1900-luvun merkittävimmistä marxisteista, Lokakuun vallankumouksen organisoija, Puna-armeijan luoja ja päällikkö, sisällissodan voittaja, stalinismin armoton vastustaja ja Neljännen Internationaalin perustaja. Hänen koko aikuiselämänsä oli omistettu työväenluokan ja yleismaailmaisen sosialismin asialle. Trotski työskenteli lakkaamatta vallankumouksellisen liikkeen hyväksi. Varsin nuorena miehenä hän kirjoitteli maanalaisia lentolehtisiä tsaarin terrorin vallitessa, organisoi historian ensimmäisen neuvoston, vieraili tsaarin Siperian vankiloissa ja organisoi nuoren historian ensimmäisen työläisvaltion kunnes Stalinin agentti murhasi hänet elokuussa 1940.

Vuonna 1905, Venäjän ensimmäisen vallankumouksen aikana, Trotski oli Pietarin neuvoston puheenjohtaja. Toiminnastaan työväenliikkeessä hän sai toistamiseen karkotuksen Siperiaan, josta hän karkasi jatkaen vallankumouksellista toimintaansa maanpaossa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Trotskilla oli ollut johdonmukainen internationalistinen asenne. Zimmervaldin Internationaalin manifesti, jolla yritettiin liittää yhteen kaikkia sotaa vastustavia vallankumouksellisia, on Trotskin käsialaa. Vuonna 1917 Lokakuun kapina oli hänen välittömän komennon alla.

Tämän jälkeen Trotski toimi nuoren työläisvaltion ensimmäisenä ulkoasiain komissaarina. Hänen tehtäviinsä kuului rauhan solmiminen saksalaisten kanssa Brest-Litovskissa.

Samana vuonna (1918) Trotskista tuli puna-armeijan korkein päällikkö sisällissodan puhkeamisen yhteydessä. Tuolloin hänellä oli täysin eriluonteisia tehtäviä. Kahdenkymmenenyhden imperialistisen armeijan hyökättyä Venäjää vastaan vallankumouksen eloonjääminen oli vaakalaudalla. Trotski organisoi puna-armeijan ja johti henkilökohtaisesti sitä. Hän oli fyysisesti mukana eri rintamilla. Trotski matkusti tuhansia kilometrejä kuuluisalla panssaroidulla junallaan. Maxim Gorkin kirjojen kautta kaikki tietävät Leninin suurta ihailua Trotskin miltei mahdottomia saavutuksia kohtaan sisällissodan kuluessa.

Trotskin rooli ensimmäisen työväenvaltion aseman vakiinnuttamisessa ei rajoitu vain työhönsä puna-armeijan parissa. Trotski näytteli suurta roolia Leninin kanssa Kolmannen Internationaalin, Kominternin perustamisessa. Ensimmäisissä neljässä Internationaalin kongresseissa Trotski kirjoitti kaikki julistukset ja monet merkittävimmistä kannanotoista. Kansantalouden kehittämisessä Trotski jälleenorganisoi Venäjän romahtaneet rautatiet.

Näiden saavutusten ohella Trotskilla on ollut aikaa kirjoitella. Hänen kirjallinen tuotanto piti sisällään sen ajan terävimpiä tutkimuksia muullakin kuin politiikan alalla. Trotski kirjoitti myös taiteesta ja kirjallisuudesta. "Kaunokirjallisuus ja vallankumous" on ollut vuosikymmeniä myös läntisen maailman klassikko-käsikirja. Trotskin filosofiset kirjoitukset tuotti kirjallisia helmiä ja ne ovat verrattavissa Leninin filosofisiin vihkoihin.

Puolustusministeriön pestistä Trotski poistettiin vuonna 1925 Leninin kuoleman jälkeen. Silloin nouseva stalinistinen byrokratia onnistui salaamaan Leninin viimeistä taistelua ja kohdisti kaiken tarmonsa opposition päävastustajansa Trotskin eliminoimiseksi.

Leninin kuoleman jälkeen vuodesta 1924 lähtien Trotski johti taistelua Neuvostoliiton byrokraattista rappeutumista vastaan. Tämän taistelun oli aloittanut Lenin itse (2). Lenin jatkoi sitä ollessaan kuolinvuoteessa ja siihen asti kun hänellä riitti voimia.

Stalinistisen byrokratian nousua vastaan taistellessaan Trotski oli ensimmäisiä, joka puolusti ideaa viiden vuoden suunnitelmista. Tämän jälkeen Trotski jatkoi vallankumouksen asettamien tavoitteiden puolustamista. Hän tarjosi ainoan tieteellisen ja marxilaisen analyysin Venäjän vallankumouksen byrokraattisesta rappeutumisesta. Loistavissa teoksissaan "Petetty vallankumous" (3) "Marxismin puolustuksessa" (4) tai "Stalin", Trotski analysoi objektiiviset syyt byrokratian nousulle ja vakiintumiselle ja selittää miten tämä kasti, omalla vuorollaan, nousi yhteiskunnallisen järjestelmän yläpuolelle, anasti omia etuoikeuksia, kahmi valtaa, petti yleismaailmaisen vallankumouksen ja lopulta eliminoi fyysisesti poliittiset vastustajansa.

Teokset 1939-40 väliseltä ajalta ovat arvokas teoreettinen perintö maailman proletariaatille. Kirjoituksissa on muutakin kuin vallankumouksen välittömät ongelmat kuten Kiinan vallankumouksen tappio, tai Hitlerin valtaan nousu. Kirjoittajaa askarruttaa myös kulttuuristen ja filosofisten kysymysten osa-alueet. Trotskin edellisten suurten saavutusten lisäksi, niin lokakuuta edeltävästä kuin sen jälkeisestäkin kaudesta, kaikista tärkeimmäksi kaudeksi nousee hänen elämänsä viimeiset kymmenen vuotta. Arvioidessaan omaa elämäänsä Trotski totesi itsekin tämän (5) tosiasian. Trotski toteutti silloin velvollisuuden, johon kenelläkään muulla sen ajan vallankumouksellisella ei ollut edellytyksiä tai kykyä. Bolsevismin aatteiden ja lokakuun vallankumouksen parhaimpien perinteiden puolustaminen stalinistista vastavallankumousta vastaan ei olisi saatettu oikeaan tulokseensa, ellei olisi täytetty kaikista projekteista mahtavin: Neljännen Internationaalin perustamisen projekti.

TROTSKIN NUORUUS

Leon Trotski syntyi 7.11.1879 juutalaisperheeseen Ukrainan maaseudulla. Opiskelunsa hän aloitti Odessassa 1888, josta hän muutti Nikolajeviin. Siellä Trotskilla oli ensimmäinen kontakti sosialististen aatteiden kanssa.

Vuonna 1898 Trotski luki Marxin kirjoittaman "Kommunistisen manifestin", tapasi ensimmäistä kertaa työläisiä ja perusti "Etelä-Venäjän Työläisten Liitto" -nimisen järjestön. Samana vuonna Trotski joutui pidätetyksi ja eristysselliin vangituksi.

1800-luvun lopulla Venäjän työväenliike oli vielä lastenkengissä. Toimintaa dominoi "Narodnaya Volya" (kansantahto). Kourallinen nuoria ihmisiä päättivät nousta tsaarin valtaa vastaan asettamalla pommeja. Tällainen käytäntö, vaikka joskus tappoikin jonkun tsaarin (Aleksanteri II., 1.3.1881), jätti tsaarin järjestelmän koskematta. Työväenluokan tietoista osaa pitäisi kehittää eikä korvata sitä pommein. Näköalaton toiminta johti autoritaarisen valtion vahvistamiseen, kaadereiden eristämiseen ja lopulta "Narodnaya Volya" -järjestön hävittämiseen.

Ensimmäisten vallankumouksellisten virhe piili siinä, että aliarvioitiin työväenluokan merkityksen. Aikana, jolloin Venäjällä työläisen lukumäärä oli vielä pieni, kansanvallan kannattajat päättivät tukeutua talonpoikiin. Luonteenomaista heille oli myös se, että teoriaan perehtymistä vierastettiin. Marx oli analysoinut sitä, miksi työväenluokan merkitys vallankumouksen johtavana voimana on suuri. Se johtuu luokan asemasta tuotantoprosessissa. Agraaripainotteisessa puolifeodaalisessa yhteiskunnassa talonpoikaisto näyttelee suurta apuvoiman roolia, mutta se ei voi korvata työväenluokkaa.

Aikakausi vain oli tällainen: nuorisoa kiinnosti enemmän toiminta kuin dialektinen materialismi. Leninin isoveli oli terroristi. Tultuamme 1900-luvulle työväenliike oli tehnyt suurharppauksen eteenpäin. Mahtava lakkoaalto käänsi vaa'an kallistumaan marxilaisten puolelle. Alussa oli pieniä opintopiiriryhmiä. Ryhmissä keskusteltiin, jonka jälkeen lähdettiin työläisten pariin selittämään asioita. Yksi näistä nuorista aktivisteista oli Leon Davidovich, jonka vallankumouksellinen toiminta alkaa Nikolaijevista 1897. Siellä hän organisoi ensimmäisen maanalaisen työväenjärjestön, jonka nimi oli Etelä-Venäjän Työväenliitto.

Leon Davidovich pidätettiin siis ensimmäisen kerran hänen ollessaan 19-vuotias. Trotskin ollessa vankilassa yhdeksän edustajaa perusti Venäjän Sosiaalidemokraattisen Työväenpuolueen. Viideksi vuodeksi vankilaan joutuneella Trotskilla oli nyt aikaa tutustua marxismin klassikoihin. Marx ja Engels, Plehanov ja Labriolla olivat hänen ensimmäiset lukemansa teokset. Vuonna 1900 Trotski kuuli Leninistä ja luki "Kapitalismin kehitys Venäjällä" -teoksen.

Vuodesta 1901 Trotski kirjoittaa poliittisia ja filosofisia artikkeleita ja lähettää ne "Idän" -aikakauslehteen. Oleskeltuaan kaksi ja puoli vuotta vankilassa hänet siirrettiin Siperiaan, josta Leon Davidovich karkasi väärennettyä passia käyttäen ja lähti Lontooseen tavatakseen Leninin. Väärennetty passi ja nimi kuuluivat Siperian Davidovichin vartijalle. Nimi oli Trotski.

ISKRAN VUODET

Nuoren sosiaalidemokraattisen puolueen toiminta oli alussa hyvin hajaantunutta. Järjestäytyneisyys oli lastenkengissä, eri osastot eivät olleet yhteydessä keskenään ja niiden toiminta vaikutti siltä kuin nämä olisivat itsenäisiä ja toisistaan erillisiä puolueita. Näiden paikallisten organisaatioiden yhtenäistämisen tehtävä oli maanpaossa elävän Lenin huolenaiheita. Lenin perusti Plehanovin avulla uudenlaisen lehden, jonka päätehtävänä oli marxilaisen suuntauksen yhtenäistäminen työväenliikkeen sisällä.

Kaikki se mahdottomalta näyttävä työ, lehden kirjoittamisesta ja painamisesta, sen Venäjän sisälle kuljettamiseen asti ja kirjevaihdon ylläpito kotimaassa olevien hajanaisten järjestöjen kanssa, oli Leninin ja vaimonsa Krupskayan hartioilla. Vaikeuksista ja tehtävän laittomasta luonteesta huolimatta, Iskra -lehti vietiin Venäjälle ja sen vaikutus oli merkittävä. Aidot marxilaiset ryhmittäytyivät Iskran ympärillä, josta vuoteen 1903 mennessä oli tullut enemmistösuuntaus Venäjän sosiaalidemokratiassa.

Siperiasta karattuaan Trotski saapui Lontooseen vuonna 1902. Trotski joutui aamuyöllä herättämään Leninin ja Krupskayan, joka oven avattuaan huusi Leninille: "Kynä on tullut". Kynä oli Trotskin peitenimi siksi, että hänellä oli upea ja kaunokirjallinen suhde kirjoittamiseen. Odotetusta vieraasta Lenin oli kaavaillut liittolaista Iskran kiistoissa. Trotski, jolla ei ollut aavistustakaan erimielisyyksistä Iskran toimituksessa, "nosti hihat" ja ryhtyi heti töihin. (6)

Erittäin kärjistyneet ristiriidat toimituksessa Leninin ja Plehanovin välillä koskivat joukkoa poliittisia ja organisaattorisia kysymyksiä. Totuus on se, että Plehanovin "Työväen emansipaation" -kannattajat, oltuaan pitkään maanpaossa, olivat kaukana Venäjän tapahtumista ja työväenluokan kehityksestä. Tämän seurauksena heidän työ rajoittui propagandan ympärille työväenluokan marginaalissa. Plehanovin kannattajat edustivat pienten älymystöpiirien työskentelytapaa. Niiden metodit olivat sopivia kavereista koostuvia opintopiirejä varten, mutta erittäin vierasta vallan anastamiseen tähtäävän vallankumouksen puolueen metodeille.

Lenin, joka oli ainoa, joka oivalsi silloin mistä ongelma johtuu, taisteli tätä suuntausta vastaan, mutta huonolla menestyksellä. Kaikki Leninin odotukset olivat asetettu tulevaan puolueen kokoukseen, jossa työläiskenttä saisi omaa ääntä kuuluviin. Krupskaya kirjoitti muistelmiensa ensimmäisessä painoksessa, miten paljon Lenin odotti Trotskilta, "nuorelta kotkalta" nimeltään Pero (kynä), kuten hän asian ilmaisi. Leninin taka-ajatuksena oli siis Iskran toimituksen kokoonpanon muuttaminen. 22-vuotias Trotski oli jo saanut laajasti marxilaisen kirjailijan mainetta.

Näin kirjoitti Krupskaya ennen kun sensuuri myöhemmin poisti sen: "Niin suositukset nuoresta kotkasta kuin hänen ensimmäinen tapaaminenkin Leninin kanssa saivat tämän kiinnittämään häneen (Trotskiin) huomionsa. He kävivät yhdessä pitkiä kävelylenkkejä, jossa keskusteltiin taukoamatta. Lenin kysyi Trotskin mielipidettä "Yazhny Rabochii" -lehdestä (Eteläisin Työläinen), joka yritti olla tasapainossa Iskran ja sen vastustajien välillä. Lenin oli tyytyväinen tavasta, jolla Trotski kykeni käsittämään sitä, jota piili erimielisyyksien alla. Sillä välin tuli pyyntö Venäjältä, jossa vaadittiin, että Trotski olisi lähetettävä takaisin kotimaahan. Lenin halusi kuitenkin, että Trotski jäisi auttamaan vallankumousta maanpaosta käsin".

Plehanov katsoi Trotskia ennakkoluuloisesti. Hän näki Trotskissa Iskran nuoremman siiven (Lenin, Martov ja Potresov) kannattajan. Kerran kun Lenin lähetti Plehanoville yhden Trotskin kirjoittaman artikkelin, tämä vastasi: "En pitänyt sinun 'kynän' jäljestä".

Maaliskuussa 1903 Lenin kirjoitti Plehanoville: "Ehdotan että otamme 'Kynän' toimituksen seitsemänneksi jäseneksi. 'Kynä' on kirjoittanut monta kuukautta eräässä lehdessä, työskentelee Iskran hyväksi hyvin aktiivisesti, luennoi suurella menestyksellä. Aluekirjoituksia varten 'Kynä' on enemmän kuin hyödyllinen, hän on välttämätön. 'Kynällä' on keskimääräistä enemmän kykyjä ja voi auttaa myös vieraskielisen kirjallisuuden kääntämisessä". Trotskin hyväksyminen toimitukseen piti olla yksimielinen ja vähemmistöön joutumista pelännyt Plehanov kaatoi sen veto -äänellään. Eivätkä vastoinkäymiset loppuneet tähän. Alkuvaiheen Leninin ja Trotskin välinen yhteistyö törmäsi sosialidemokraattisen puolueen Toisen kokouksen kompastuskiveen.

SKISMAN AIKA

Tästä skismasta on kirjoitettu paljon tekstiä, etenkin paljon myöhemmin, silloin kun haluttiin vetää johtopäätöksiä Trotskin silloisen kannan ja myöhemmin keksityn trotskilaisuuden välillä. Sosiaalidemokraattisen puolueen (RSDLP) toisessa edustajakokouksessa Iskran suuntauksien kahdenkeskiset ristiriidat olivat kärjistyneet äärimmäisilleen. Leninin kanta oli selkeä: piti muodostaa kuriin perustuva vallankumouksellinen puolue. Toinen kanta oli päinvastainen: tapa millä "työläisemansipaatio" -järjestö toimi oli tämän kannattajille riittävä. Nämä viimeiset tunsivat olonsa mukavaksi siihenastisessa rutiininomaisessa työskentelyssä eivätkä nähneet mitään syitä muuttaa sitä.

Kokouksen jälkeinen tilanne oli sellainen, että puolueessa pehmeä oikeistolainen suuntaus, Martov etunenässä, jäi vähemmistöön ja Lenin voitti kiistan. Vähemmistö kieltäytyi noudattamasta kokouksessa tehtyjä päätöksiä ja uhkasi skismalla huolimatta Leninin yrityksistä sovitella ristiriitoja.

Plehanov oli alussa tukenut Leniniä, mutta osoittautui täysin kyvyttömäksi kestämään vanhojen tovereidensa painostusta. Lenin tuli vuoden 1904 alussa johtopäätökseen, että pitäisi pelastaa kaikki se mitä jäisi puolueen hajottamisesta. Skisma oli jo fakta ja Lenin rupesi organisoimaan enemmistön rivit. Näin syntyi bolsevikkipuolue, joka venäjäksi tarkoittaa enemmistö.

Nuori Trotski tuki alussa vähemmistöä Leniniä vastaan. Tästä nousi myöhemmin valtavia kiistoja silloin kun eri syystä johtuen trotskilaisuus piti lyödä. Trotskia syytettiin mensevikiksi, mikä oli täysin virheellinen päätelmä. Nimittäin puolueen toisessa kokouksessa ei ollut vielä muodostunut selviä eroavaisuuksia bolsevikkien ja mensevikkien välillä, ei siis muuta kuin tämä yksi puolueen rakenteesta, joka oli täysin uusi asia historiassa siihen mennessä. Kysymys oli uudesta termistä, demokraattisesta sentralismista. Tietenkin erimielisyyksiä oli kahden ryhmän metodissa, l. ajattelutavassa. Nuori Trotski - niin kuin valtava osa osanottajista - ei voinut vielä ymmärtää Leninin dialektista käsitystä puolueen uudenlaisen organisaatiotavan välttämättömyydestä. Ennen pitkää metodologiset eroavaisuudet ilmenivät muillakin tasoilla. Mensevikkien kohdalla skisma tarkoitti näiden siirtymistä oikealle liberaaliseen suuntaan ja Trotskin kohdalla ei. Pian vuonna 1904 Trotski eroaa mensevikkien haltuun jääneestä Iskrasta. Siinä oli Trotskin mensevikkinen kausi, se ei kestänyt vuottakaan. Trotski pysyi tämän jälkeen molempien puolueiden ulkopuolella aina vuoteen 1917 asti.

VUODEN 1905 TAPAHTUMAT

Venäjän ja Japanin välisen sodan aattona maassa kuohui esivallankumouksellinen tilanne. Valtavaa lakkoaaltoa seurasi opiskelijoiden mielenosoitukset. Liberaaliset porvaripiirit lähtivät liikkeelle maaseudun "Zemstvos" -komiteoiden pohjalta. Silloin heräsi teoreettinen kysymys: millainen olisi pitänyt olla marxilaisten suhtautuminen liberaali porvariston liikehdintään? Bolsevikit kieltäytyivät heti tukemasta liberaaleja, joita kritisoitiin voimakkaasti.

Trotskilla oli sama linja bolsevikkien kanssa ja tämä vaikutti siihen, että välinsä mensevikkeihin menivät lopullisestikin poikki. Vallankumouksellinen tilanne oli yhä kypsymässä ja tsaarin armeijan tappiot edesauttoivat tätä prosessia. Tammikuussa 1905 suurmielenosoitus tukahdutettiin väkivaltaisesti. Tämä oli alku vuoden 1905 vallankumoukselle, joka puhkesi 22.1. tsaarin armeijan ammuttua kohti työläisiä Pietarissa. Trotski matkusti Wienistä Pietariin maalis-huhtikuussa. Lokakuun vallankumouksen harjoituksena pidetyssä 1905 vuoden vallankumouksessa Trotskin rooli oli merkittävä.

Leninin läheisiin tovereihin vielä siihen aikaan lukeutuva Anatol Lunacharsky kirjoitti muistelmissaan: "Minun on sanottava, että kaikista sosiaalidemokratian johtajista vuosina 1905-06, Trotski näytti olevan nuoresta iästään huolimatta kaikista parhaiten valmistautunut. Trotskilla ei ollut kapeasti ajattelevan, tietynlaisen maanpakolaistyypin leimaa. Trotski ymmärsi paremmin kuin muut, mitä tarkoittaa poliittisen taistelun johtaminen valtakunnallisella tasolla. Trotskista tuli vallankumouksen jälkeen hyvin suosittu johtaja. Niin Lenin kuin Martovkaan eivät saaneet mitään merkittävää irti tästä. Plehanov menetti paljon arvovallastaan, koska hän osoittautui Puoliliberaaliksi. Trotski oli se joka oli heti alusta asti rintaman ensimmäisellä rivillä" (Lunacharsky: Vallankumouksen figuureja).

Niin Trotski kuin Leninkin ovat kirjoittaneet kirjoja vuoden 1905 tapahtumista. Nämä kirjoitukset kuuluvat meidän teoreettiseen perintöömme ja tovereiden on ehdottomasti tutustuttava niihin. Ylipäätään on tutustuttava kaikkiin vallankumouksia koskeviin marxilaisiin analyyseihin, mutta tässä kuten myös Trotskin "Venäjän Vallankumouksen Historia" -teoksessa on vielä yksi arvo edellisen lisäksi. Kirjoittajana on joku, joka on enemmänkin kuin silminnäkijä, hän näytteli siinä pääosan. Historian ensimmäisen neuvoston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin 26-vuotias Leon Trotski. Neuvosto oli Leninin mukaan ensimmäinen työväenvallan "sikiö". Tämän sikiön suuremman osan manifesteista, kannanottoja ja Izvestija -lehtensä julkaiseminen oli Trotskin käsialaa.

Pietarissa bolsevikit olivat epäonnistuneet arvioimaan neuvoston merkityksen ja siksi heidän edustuksensa siellä oli pieni. Lenin kirjoitteli Ruotsista "Novaya Zhizn" -lehteen kehottaen bolsevikkeja kiinnittämään enemmän huomiota neuvostoon. 34 vuotta myöhemmin päivävaloon tullutta kirjettä ei kuitenkaan julkaistu silloin. Venäjän sisällä olevien bolsevikkien johtajien hämmennys ja epäröinti toistui monta kertaa aina silloin kun niiden piti tehdä aloitetta ilman Leninin asiaan puuttumista. Vuonna 1905 Trotski toimitti myös "Gazeta" -lehteä, jonka hän muutti "Nachalo" -nimiseksi päivälehdeksi. Lehden sivuilla Trotski tutustutti lukijoitaan omiin käsityksiinsä vallankumouksesta, jotka olivat hyvin lähellä bolsevikkien käsityksiä ja täysin mensivikkien käsityksien vastakohtina.

On historiallinen fakta se, että toisen kokouksen kinastelusta huolimatta yhteistyö Trotskin ja bolsevikkien välillä oli vuoden 1905 vallankumouksessa esimerkillistä. Näin ollen Trotskin "Nachalo" ja Leninin toimittama bolsevikkien "Novaya Zhizn" työskentelivät solidaarisuudessa tukien toinen toista taantumuksen hyökkäyksiä vastaan ja välttäen toinen toiseen kohdistuvaa polemiikkia. Bolsevikkien lehti tervehti Trotskin ensimmäistä "Nachalon" numeroa näin: "'Nachalon' ensimmäinen numero on julkaistu. Sanomme tervetulleeksi uutta toveria taistelussa. Tämä ensimmäinen lehtinen sisältää merkittävän lokakuun lakon kuvailun ja se on kirjoitettu toveri Trotskin kädellä". Lunacharsky muisti, että joku oli sanonut Leninille Trotskin menestymisestä neuvostossa. Ja Lenin oli vastannut: "toveri Trotski on ansainnut tämän väsymättömällä ja vaikuttavalla työllään"". Tulevina vuosina Lenin kirjoitti toistuvasti positiiviseen sävyyn "Nachalosta.

Vallankumous tukahdutettiin ja sen johtajia, Trotski ennen muita, pidätettiin saman vuoden joulukuussa. Seuraavat vuodet olivat työväenliikkeen vaikeimpia. Joukkoliike oli väsynyt taisteluista. Älymystö oli pettynyt ja pessimistinen. Mielialat olivat epätoivoisia ja jopa itsemurhien määrä oli rajusti kasvanut. Taantumukselliset ideologiat, mystiikka ja teologiset aatteet levisivät älymystön keskuuteen. Tämän prosessin heijastaminen työväenliikkeen sisällä ilmeni marxismin "uudistamisen" yrityksillä.

Juuri tällöin Lenin omisti aikansa leppymättömään taisteluun reformismia vastaan ja marxilaisen teorian kehittämiseen. Empiriokritisismi oli myös Leninin hampaissa. Siitä taistelusta on meille jäänyt marxilaisuuden tärkeimpiä filosofisia teoksia. Teoreettinen ja tulevan vallankumouksen onnistumisen kannalta ehdottoman välttämätön oli myös Trotskin analyysi. Vuosi 1906 oli Trotskille työn vuosi vankilan kaltereiden takana. Siellä hän analysoi Venäjän vallankumoukseen vaikuttavia tekijöitä kapitalismin historiallisen kehitysvaiheen ja luokkataistelun viitekehyksessä.

JATKUVA VALLANKUMOUS

Bolsevikkien ja mensevikkien väliset erimielisyydet tulivat uudelleen pintaan vuoden 1905 vallankumouksen valossa. Kyseessä oli vallankumouksen ja reformismin, so. marxismin ja luokkayhteistyötä kannattavien välisestä erosta. Jälleen kerran tappion opetusten valossa tuli vastata kysymykseen miten suhtaudutaan porvarillisiin ns. liberaalisiin puolueisiin. Tämä erotti Trotskin mensevikeistä v.1904. Leninin tapaan Trotski sanoi myös, että proletariaatti ja talonpoikaisto ovat riittävän vahvoja saadakseen vallankumouksen loppuun asti onnistumaan; siihen ei porvareita olisi tarvittu.

Kun yrittää vastata tähän kysymykseen, on vastattava kysymykseen tulevan vallankumouksen luonteesta. Toisin sanoen on määriteltävä oliko tuleva vallankumous viiveellä tuleva porvarillisdemokraattinen vai proletaarinen. Trotski oli jo ennen vuotta 1905 kehittänyt "Jatkuva vallankumous" -teorian yleiset piirteet. Teorian osat tarkistettiin käytännössä sekä positiivisesti - lokakuun vallankumous - että negatiivisesti monen tappion kautta. Lopullisen muotonsa teoria sai Trotskin ollessa maanpaossa vuonna 1930. Trotski asui silloin Turkin Prinkipon saarella Stalinin toimesta karkotettuna. 1917 vallankumouksen jälkeen kenelläkään ei ollut työväenliikkeessä pienintäkään epäilystä siitä, ettei teoria olisi siinä prosessissa onnistuneesti tarkistettu. Venäjän porvarillisen vallankumouksen ratkaisemattomat ongelmat ratkaistaan työväenvallan perustamisen jälkeen. Porvaristo on syntynyt historiallisesti liian myöhään, liian vanhana ja liian taantumuksellisena. Pamfletti "Saavutuksia ja näköaloja", joka oli Jatkuva vallankumous -teorian edeltäjä, painettiin uudelleen vuonna 1921 Kolmannen Internationaalin päätöksellä. Leninin kuuluisat "Huhtikuun teesit" (1917), jotka olivat kirjoitettu ns. vanhoja bolsevikkeja (Stalin ja kumppanit) vastaan, oli kirjoitettu samassa hengessä.

Mensevikkien mielestä tulevalla vallankumouksella on porvarillinen sisältö. Vallankumouksen jälkeen porvaristosta tulee yhteiskunnan hegemoninen luokka ja se ratkaisee demokraattiset ongelmat. Tässä prosessissa työväenluokan pitää tukea porvaristoa eikä haaveilla omasta vallasta. Sen vuoro tulee myöhemmin. Tällä mekaanisella ajattelun metodilla ei ollut mitään tekemistä Marxin aatteiden kanssa yhteiskunnan ja historian kehityksessä. Mekaaninen tapa nähdä kehityksen eri vaiheita staattisesti ja irrallaan toinen toisesta on saanut nimekseen "vaiheiden teoria". Kahden vaiheen välisenä aikana työväenluokan on toimittava porvariston jatkeena ja sen auttajana.

Stalinin lanseeraama "sosialismi yhdessä maassa" -teoria täydennettiin historian hylkäämällä mensevikkien "vaiheiden teorialla". Se, että 20- ja 30-luvulla toistettiin uskollisesti vuoden 1905 mensevikkien kaavoja, teki niistä paljon petollisempia proletariaatin historiallisesti itsenäisiä intressejä ajatellen. Mensevikkien petturimainen linja vuonna 1905 ei ollut viime kädessä niin kohtalokasta maailman historian kannalta. Tappio lujitti vallankumouksellisia, jotka analysoivat opetukset ja teroittivat teoreettiset ja organisaattoriset aseensa 1917 varten. Stalinismin petokset yhdessä fasismin ja sodan seuraamusten kanssa tukahduttivat vallankumouksen vuosikymmeniksi. Sen lisäksi proletariaatin verta on virrannut milloin oikeiston ja milloin stalinistien puukosta. Kiina (1927), Espanja (1936-39), Kreikka (1943-49), Indonesia (1965) ja Chile (1973) on vain muutamia esimerkkejä tästä.

Jatkuva vallankumous ei ollut alunperin Trotskin ideoima. Marx havaitsi tiettyjä faktoja proletariaatin ensimmäisen vallankumouksen yleiseurooppalaisella tasolla v. 1848. Marx näki, että siellä missä oli vielä jäljellä feodalismia, porvaristo ei kyennyt näyttelemään vallankumouksellista roolia feodaaliluokkaa vastaan, koska tämä edellyttäisi tukeutumista proletariaattiin. Saksalainen porvarillisdemokraattinen liike päätyi mielellään yhteistyöhön feodalismin kanssa työläisten pelon edessä. Näissä olosuhteissa Marx ensimmäisenä esitti "Jatkuvan vallankumouksen" iskulausetta. Vallankumouksen ei pitäisi jäädä puolitiehen, proletariaatin pitää jatkaa sitä. Näitä opetuksia otti huomioon myös Lenin kirjoittaessaan, että valtava enemmistö porvaristosta kääntyy väistämättä taantumuksen puoleen heti kun sen kapeat ja itsekkäät intressit ovat tyytyneet. Sen jälkeen porvaristo myös perääntyy johdonmukaisesta demokratiasta (7).

Jollei porvaristo, niin mikä sitten olisi se luokka, joka voisi johtaa porvarillisdemokraattista vallankumousta Leninin mukaan? Jäljelle jää - hän sanoi - vain "kansa", eli proletariaatti ja talonpoikaisto. Näistä kahdesta proletariaatti pystyy menemään loppuun asti, koska sen tavoitteet menevät ohi demokraattisen vallankumouksen. Ketä vastaan on edellinen teksti kirjoitettu? Trotskia ja jatkuvaa vallankumoustako? Ei tietenkään. Katsotaan miten Trotski kirjoitti samaan aikaan: "Taistelu Venäjän intresseistä kokonaisuudessaan on ainoan olemassa olevan vahvan luokan käsissä. Tämä on teollisuusproletariaatti. Juuri sen takia teollisuusproletariaatilla on suuri poliittinen merkitys. Taistelu Venäjän vapauttamiseksi sitä kuristavasta totalitarismin painajaisesta oli muuttunut totalitarismin ja teollisuusproletariaatin väliseksi taisteluksi. Tässä taistelussa talonpoikaiston apu voi olla huomattava, mutta se (talonpoikaisto) ei voi näytellä johtavaa roolia siellä". Ja Trotski jatkaa: "Vallankumouksen aseistaminen Venäjällä tarkoittaa ennen muuta proletariaatin aseistautumista. Liberaalit tietävät tämän ja siksi välttävät kokonaan kysymystä miliisistä. He luovuttavat jopa asemiaan totalitarismille samalla tavalla kuin Thiersin luovutti Pariisin ja Ranskan Bismarckille, jotta työläiset eivät aseistautuisi (8). Koskien taktiikkaa porvarillisia puolueita kohtaan Lenin ja Trotski olivat täydessä yksimielisyydessä ja mensevikkeja vastaan. Jatkuva vallankumous teorialla on kolme keskellään dialektisessä suhteessa olevaa aspektia. Kuten olemme näitä esittäneet pähkinäkuoressa:

1. Imperialismin aikana kehittymättömissä maissa ei ole erillistä demokraattisen ja anti-imperialistisen vallankumouksen vaihetta. Demokraattisia vaatimuksia ei voi ratkaista taantumuksellisen porvariston toimesta. Ainoastaan proletariaatti talonpoikien ja muun sorretun kansan johdossa ottaa vallan ja perustaa proletariaatin diktatuurin. Porvarillis-demokraattisen vallankumouksen kehittäminen sosialistiseksi vallankumoukseksi on jatkuvan vallankumouksen teorian ensimmäinen aspekti.

2. Toinen aspekti sisältää sosialistisen vallankumouksen sinällään. Proletariaatin tultua valtaan se ei lopeta vallankumousta, vaan vain aloittaa sen. Pitkän ja määrittelemättömän ajan kuluessa kaikki sosiaaliset suhteet muuttuvat. Sotien ja rauhanomaisten uudistusten ajat vaihtelevat. Mullistukset taloudessa, tekniikassa, tieteessä, perheessä, moraalissa, kulttuurissa ja arkipäivän elämässä kehittyvät monimutkaisella vuorovaikutuksella eivätkä anna yhteiskunnan saavuttaa tasapainoa.

3. Vallankumouksen kansainvälinen luonne on teorian kolmas aspekti. Maanlaajuisen talouden, tuotantovoimien, markkinoiden ja luokkataistelun aikana sosialistinen vallankumous ei voi toteutua täydellisesti kansallisvaltion puitteissa. Eristyksissä olevassa proletariaatin diktatuurissa niin sisäiset kuin ulkoisetkin ristiriidat kehittyvät väistämättömästi yhtä aikaa saavutusten kanssa. Proletaarisesta valtiosta tulee ristiriitojensa uhri, jollei kehittyneiden maiden proletariaatti voita, niin kuin asian ilmaisivat aikaisemmin Marx ja Engels. Vallankumous alkaa kansallisella tasolla, mutta koska tämä ei riitä, se avautuu kansainvälisellä ja päättyy maailmanlaajuisella tasolla. Kansallinen vallankumous on kansainvälisen ketjun yksi lenkki.

Jatkuvan vallankumouksen teoriasta ei voi irrottaa mitään aspektia. Kaikista kolmesta aspektista muodostuu yhtenäinen ja tiivis kokonaisuus. Jatkuva vallankumous ei tarkoita siis samanaikaisesti maailman ympäri tapahtuvaa vallankumousta, josta stalinismi syytti myöhemmin trotskilaisia. Dialektinen epätasaisen ja yhtenäisen kehityksen lainalaisuus toimii vastapainona vanhalle mensevikkien esittämälle ja stalinistien toimesta uudelleen kuolleesta herätetylle askelmakehityksen ("vaiheiden teoria") teorialle. Porvarillisen vallankumouksen toteuttamattomaksi jääneitä tehtäviä ei siis hylätä, kuten stalinismi syytti meitä myöhemmin. Me emme vaan luota porvaristoon niiden toteuttamiseksi. Niiden toteuttaminen sisällytetään proletaarisen vallankumouksen prosessiin (9).

Vuonna 1905 Trotski oli miltei ainoa vallankumouksellinen, joka väitti, että sosialistinen vallankumous voi voittaa Venäjällä ennen läntistä Eurooppaa. Jopa Leninillä oli siinä hieman epäselkeä kanta. Joka tapauksessa, niin kuin Lenin myönsi myöhemmin, Trotskin kanta oli hyvin lähellä bolsevikkien kantaa tuona vuonna. Kaksitoista vuotta myöhemmin Trotski oli todistettavasti osoittautunut olevan oikeassa.

TAANTUMUKSEN VUODET

Tappion jälkeen työväenliikkeen kahtiajako loppui ainakin väliaikaisesti. Bolsevikit ja mensevikit toteuttivat muodollisen yhtenäisyyden. Mensesvikkien luisuminen opportunismiin jatkui. Kun poliittiset erimielisyydet kärjistyivät uudelleen Trotskin poliittinen kanta oli täysin samanlainen bolsevikkien katsantokannan kanssa. Yhtään poliittista erimielisyyttä ei ollut Trotskin ja Leninin välillä silloin.

Ainoa poikkeava, Leninin kantaan nähden, Trotskilla oli erään teknisen asian osalta. Trotskilla oli sovitteleva kanta työväenluokan kahden suuren suuntauksen välillä. Trotski kannatti siis kahden suuntauksen yhdistymistä ja uskoi, että ennen pitkää tällainen olisi mahdollista. Trotski ei silloin nähnyt, että erimielisyyksien takana on syvällisiä ideologisesti vastakkaisia yhteiskunnallisia luokkia edustavia kantoja. Yhteiskunnan tasolla Trotski oli vastustanut luokkayhteistyötä, mutta työväenliikkeen sisällä hän kannatti sitä.

Trotski ei ollut kuitenkaan ainoa, jolla oli harhakuvitelmia puolueiden yhdentymisen suhteen. Vallankumous oli se perusta, jonka pohjalta kentän bolsevikkityöläiset taistelivat rinta rinnan mensevikkien kanssa ja samoja iskulauseita huutaen. Yhteisiä puolueiden yhteen liittymistä ajavia toimikuntia syntyi runsaasti ja spontaanisti. Historia pakotti molempien ryhmäkuntien työläiset työskentelemään yhdessä. Odottamatta johdon linjauksia molempien ryhmäkuntien järjestöt sulautuivat yhteen. Lopulta jopa bolsevikkien keskuskomitea, Leninin mukaan lukien, ehdotti yhdentymistä, joka toteutui joulukuuhun 1905 mennessä. Näin syntyi yksi yhteinen keskuskomitea.

Trotski oli tukenut yhdentymistä ja yrittänyt pysyä konfliktin molempien osapuolten ulkopuolella. Trotski ei voinut osallistua Tukholman Neljänteen edustajakokoukseen, jossa yhteenliittymien tapahtui. Hän oli pidätetty ja vangittu toiminnastaan neuvoston puheenjohtajana. Joulukuun Moskovan kapinan tappio oli vuoden 1905 vallankumouksen loppu. Joulukuun tapahtumat aiheuttivat myös sen, että porvaristo tiivisti rivinsä. Liberaalit kääntyivät taantumuksen tukijoiksi ja hyväksyivät jopa tsaarin, sen jälkeen kun tämä oli luvannut uuden perustuslain. Venäjän Liberaalit siis käyttäytyivät samalla tavalla kuin aateveljensä Saksassa 1848.

Todellisuudessa mensevikit olivat liittoutuneet liberaaliporvareiden kanssa, jotka käytännössä kannattivat perustuslaillista monarkiaa. Tässä oli Leninin ja mensevikkien välisten erimielisyyksien ydin. "He (mensevikit) ovat harhateillä yhdellä perusvirheellisellä aatteella, joka on marxismin vulgarisointia. He luulevat, että ainoastaan porvaristo voi 'itsenäisesti' toteuttaa porvarillisen vallankumouksen ja johtaa sitä. Proletariaatin rooli porvarillisen vallankumouksen lopullisen ja määrätietoisen taistelun etujoukkona ei ole selvä oikeistonsosiaalidemokraateille (mensevikeille).

Trotskin tavoin myös Lenin oli yhdistämisen kannalla, mutta hän ei lopettanut ideologista taistelua ja oli johdonmukainen kaikissa näköaloja ja taktiikkaa koskevissa kysymyksissä. Todellisuudessa vaikka puolue yhdistyi, linjojen kahtiajako säilyi ja jäsenet kuuluivat eri ryhmäkuntiin riippuen siitä, miten vastasivat kysymyksiin: reformismi vai vallankumous, luokkayhteistyö vai itsenäinen proletaarinen politiikka? Konkreettisesti erimielisyydet tulivat esille kysymyksessä miten pitäisi suhtautua Duumaan (eduskunta) ja porvarillisiin puolueisiin. Näissä kysymyksissä Leninin ja Trotskin kannat olivat identtiset, kuten Lenin totesi v. 1907 Lontoon 5:nnessä edustajakokouksessa: "Trotski ilmaisi lehdistössä samanmielisyyttään koskien proletariaatin ja talonpoikaiston yhteisiä intressejä nykypäivän vallankumouksessa Venäjällä. Trotski tunnusti välttämättömyyden vasemmistorintaman hyödyllisyydestä liberaaliporvaristoa vastaan. Tämä riittää minulle tunnustaakseni, että Trotski on tullut yhä lähemmäksi meidän katsantokantojamme...ja näin meillä on yhteisymmärrys peruskohdissa koskien suhtautumista porvarillisiin puolueisiin" (11).

Eri lähtökohdasta liikkeelle lähtenyt Trotski taisteli samasta tavoitteesta kuin Lenin. Trotskin perustavanlaatuinen virhe oli hänen yrityksissä kompromissin aikaansaamiseen kahden puolueen välillä. Tämä nimettiin "trotskilaisuudeksi". Trotski käytti Wienissä ilmestyneen Pravdan palstatilaa tämän asian ajamiseen. Alussa Trotski teki tämän suhteellisen menestyksekkäästi. Monet keskuskomitean jäsenet olivat yhdistymisen puolesta. Kun Lenin suomi ja tuomitsi "trotskilaisuutta" siihen aikaan, hän nimenomaan tuomitsi tätä kompromissin kulttuuria. Hänen kovin sanoin Trotskille osoitetut kritiikit oli tarkoitettu myös bolsevikkijohtajille mm. Zinovieville ja Kameneville. Leninin kirjeistä huomaa, että tämä ankara polemiikin tyyli näin arvovaltaisen toverin suusta oli aika pitkälti tarkoitettu sisäiseen käyttöön. Kompromissin kannattajia oli rutkasti bolsevikkipuolueen sisällä. Tämä ankara kritiikki Leninin taholta oli Trotskin mielestä oikeutettua. Lenin hyökkäsi omassa puolueessa "trotskilaisuuden vaatteissa" oleviin kompromissin kannattajiin. Olivatpa nämä kaksi johtajaa kuinka paljon samaa mieltä suurista kysymyksistä tämä kädenvääntö jatkui vuoden 1917 helmikuun vallankumouksen aikaan. Trotski oli hermostuttanut Leniniä, koska vaikka todellisia erimielisyyksiä ei ollut, hän ei silti liittynyt bolsevikkeihin. Trotski - kuten itse selitti myöhemmin - odotti tilannetta, jolloin olisi tullut vallankumouksen aalto, joka pakottaisi molempien parhaimmat toverit yhdistämään voimansa. Tämä oli Trotskin merkittävin koskaan tehty poliittinen virhe, kuten hän myöhemmin itse myönsi.

On muistettava, että tilanne ei ollut siihen aikaan niin selvä. Usein Lenin oli itsekin pitänyt yhteyttä mensevikkien tiettyjen piirien kanssa. Vuonna 1908 Lenin teki kompromissin Plehanovin kanssa ja uneksi liittolaisuudesta jopa Martovin kanssa, kuten Lunacharski totesi. Käytäntö osoitti kuitenkin että tällainen oli mahdotonta. Nämä kaksi suuntausta eteni eri suuntiin. Ennen pitkää lopullinen skisma olisi taas edessä.

Trotskin aloitteesta perustettiin liike erikoisistunnon järjestämiseksi, jossa erotettaisiin oikeistohajottajat ja myös ultravasemmistolaiset "Otzovistit" sekä perustettaisiin yhtenäisyys bolsevikkien ja vasemmistomensevikkien välillä. Lenin oli asiasta eri mieltä. Hän ei halunnut yhteisiä istuntoja sellaisten kanssa, jotka olivat hylänneet puolueen. Lopulta Lenin osoittautui olevan taas oikeassa. Mensevikkien vasemmistosiipi kieltäytyi eroamasta oikeistosta, jonka oikeistolaistuminen oli jo mennyt liian pitkälle. Trotski tunnusti myöhemmin virheensä tässä. Vuonna 1912 Lenin veti lopullisen erottavan viivan bolsevikkien ja mensevikkien välille. Kun katsoo miten sosiaalidemokratia oli kehittynyt myöhemmin ja erityisesti sodan aikana, niin voi päätellä että takapajuisella Venäjällä luokkataistelu ratkaisi näitä historiallisia ja välttämättömiä skismoja paljon aikaisemmin muuhun Eurooppaan verrattuna.

Vuodesta 1911 lähtien alkoi työtaistelujen kausi, joka jatkui ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen asti. Työväenluokka liikkui nopeasti vasemmalle. Jos bolsevikit olisivat liittyneet mensevikkien kanssa yhteen noissa olosuhteissa, vallankumouksellisen puolueen rakentaminen olisi ollut mahdotonta. Leninin päättäväisyys tehdä pesäeroa mensevikeiltä ja organisoida erillistä itsenäistä puoluetta osoittautui oikeaksi. Pian bolsevikkeihin oli liittynyt työväenluokan enemmistö. Vuosien 1912-14 välisenä aikana 80 prosenttia Pietarin järjestäytyneistä työläisistä oli bolsevikkipuolueen jäseniä. "Pravda" -nimisen päivälehden perustaminen siellä tulehdutti entisistään välit Trotskiin.

Tämänkin jälkeen Trotski jatkoi yrityksiään puolueiden yhdistämiseksi. Vuonna 1924 Trotski kirjoitti puolueen historiaan perehtymässä olleelle toimikunnalle: "Kuten olen monesti ilmoittanut, erimielisyyksissäni bolsevikkien kanssa olin väärässä. Korostaakseni lyhyesti niiden ensimmäisten erimielisyyksien laajuutta kertoisin seuraavasti: Aikana jolloin olin bolsevikkipuolueen ulkopuolella, silloin kun erimielisyydet olivat korkeimmalla pisteellä, välimatka minun ja Leninin katsantokantojen välillä ei ollut koskaan niin suuri kuin välimatka, joka erottaa nyt Stalinin ja Buharinin katsantokantoja marxismin ja leninismin perustasta".

Suuret tapahtumat kansainvälisessä luokkataistelussa tekivät näistä erimielisyyksistä mitättömiä. Puolueen kahtiajako Venäjällä oli vain ennuste siitä mitä tapahtuisi myöhemmin sosialidemokraattisessa liikkeessä. Ja niissä tulevissa liikkeen kiistoissa Lenin ja Trotski olivat barrikadin samalla puolella.

MAAILMANSOTA

Sosialistisen, l. Toisen Internationaalin päätös, että jokainen sen kansallisista puolueista tukee "omaa" kansallista porvaristoa oli siihen asti työväenluokan pahin petos. Internationaalin käännös nationalismin suuntaan merkitsi sen poliittista romahtamista. Tosin suhtautuminen imperialistiseen sotaan ei ollut itsestään selvyys sosialisteille. Harva uskalsi alussa vastustaa sitä. Lenin Venäjältä, Rosa Luxemburg ja Karl Liebnecht Saksasta, sosialidemokraattijohtajia Serbiasta, James Connolly Irlannista ja John MacLean Skotlannista olivat huutavia poikkeuksia. Trotski otti heti sodanvastaisen kannan, kuten huomaa "Sota ja Internationaali" -kirjastaan.

Trotski oli karannut elinkautisrangaistustaan Siperiasta matkustamalla 4000 mailia ensin kelkalla Pietariin ja sitten ulkomaille. Osallistuttuaan puolueen viidenteen edustajakokoukseen hän lähti sen jälkeen Wieniin, johon asettui vähäksi aikaa asumaan. Siellä Trotski kirjoitti pitkiä analyyseja "Die Neue Zeit" -lehteen sosiaalidemokratian tilasta ja välttämättömyydestä syventyä teoriaan ja dialektiseen materialismiin. Vuonna 1912 Trotski matkusti Balkanille, jossa hän toimi sotakirjeenvaihtajana.

Kaikki ne sosialistit, jotka pitivät konfliktia imperialistisena sotana, kokoontuivat kansainväliseen konferenssiin Zimmervaldissa. Trotski oli mukana ja hän kirjoitti konferenssin manifestin. Pariisissa Trotski julkaisi venäjänkielisen aikakauslehden vallankumouksellisen internationalismin periaatteiden puolustamiseksi. Pian saatiin "Nache Slovo" ilmestymään päivittäin vähäisistä henkilö- ja raharesursseista huolimatta. Saavutus oli merkittävä. Kaksi ja puoli vuotta lehti toimi kasvattamalla levikkiään, kunnes Ranskan sensuuri sulki sen Venäjän hallituksen pyynnöstä.

Venäjän laivastossa puhkesi kapina Toulonin satamassa vuonna 1916 sen ollessa vierailemassa Ranskassa. Kapinan kukistuttua löytyi Trotskin lehden numeroita kapinoitsijoiden hallusta, ja niin Ranskan hallitus karkotti Trotskin maasta kapinaan yllyttämisestä. Sen jälkeen ja saatuaan maistaa espanjalaisten vankiloiden kurjuutta Trotski karkotettiin sieltäkin kauas Euroopasta New Yorkiin. Siellä Trotski julkaisi Buharinin ja muiden vallankumouksellisten kanssa "Novy Mir" -lehden (Uusi Maailma). Kerran tutkimalla muita lehtiä "Novy Mirin" toimituksessa Trotski löysi ensimmäiset hämärät uutiset eräästä kapinasta Pietarissa. Vallankumous Venäjällä oli kokeilemassa uudelleen mahdollisuuksiaan.

TILANNE 1917

Kun teoria on eristetty käytännöstä, siitä on siten tullut tieteilijöiden puuhaa. Marxismia on teoriana aina kehitettävä analysoimalla alituisesti ja meidän toiminnasta riippumatta muuttuvaa objektiivista todellisuutta. Näin ollen teoria on oltava käytäntömme opas. Silloin kun Trotski esitti ajatuksen siitä, että vallankumous voisi puhjeta Venäjällä ennen Länsi-Eurooppaa, kukaan ei suhtautunut siihen vakavasti. Trotski oli esitelmöinyt "Jatkuva Vallankumous" -teoriasta jo vuoden 1907 touko-kesäkuussa viidennessä edustajakokouksessa. Silti piti kulua kymmenen vuotta ennen kun marxilaisen analyysin paremmuus osoittautui.

Vallankumous puhkesi helmikuussa. Lenin oli silloin Ruotsissa ja Trotski siitä hyvin kauempana, New Yorkissa. Välimatkasta ja kommunikaation puutteesta huolimatta Trotskin kirjoitukset "Novy Mirissä" vetivät samat johtopäätökset kuin Lenin teki "Kirjeet kaukaa" -kirjoituksessaan. Kaikissa vallankumousta koskevissa peruskysymyksissä näiden kahden miehen kirjoitukset olivat miltei identtisiä. Suhtautuminen talonpoikaistoon, liberaaliporvaristoon, väliaikaiseen hallitukseen ja maailman vallankumoukseen oli molemmilla samansuuntaiset. Myöhemmin keksityt Leninin ja Trotskin väliset eroavuudet olivat historian väärentämistä. Stalin harrasti tällaista historian kirjoittelua elämänsä loppuun asti. Vuoden 1917 historialliset faktat puhuvat sen asian puolesta, että trotskilaisuus ja leninismi olivat vallankumouksen hetkenä yhtä ja samaa.

Leninin mukaan tämä yksimielisyys ratkaisevalla hetkellä oli niin tärkeä, että sinänsä se mitätöi aikaisemmat erimielisyydet. Tämä on syy miksi Lenin ei halunnut palata vanhoihin kaunoihin. Lenin kirjoitti "poliittisen testamenttinsa" silloin kun näki, että kuolema lähestyy ja häneltä jäisi kesken viimeinen taistelunsa byrokratiaa ja nousevaa stalinismia vastaan. Vuosikymmeniä stalinistien toimesta piilossa pidetty testamentti on selkeä: Lenin ehdotti Stalinin riisumista kaikesta pääsihteerin vallasta ja välittömiä potkuja hänelle. Toinen varoitus testamentissa oli se, että ei pitäisi koskaan käyttää hyväksi Trotskin ei-bolsevikkista menneisyyttä (2).

Lukuun ottamatta Leniniä, muut bolsevikkijohtajat eivät ymmärtäneet vuoden 1917 vallankumouksellista tilannetta. Kun tapahtumat menevät johtajien ohi on aina vaara, että puolueesta tulee perässä seuraaja vetäjän sijasta. Kukaan sen ajan Venäjällä asuvista johtajista ei asettanut esille vaatimusta siitä, että ainoa tapa edetä vallankumouksessa on vallan anastaminen proletariaatin toimesta. Luokkakantainen suhtautuminen oli hylätty ja tilalle oli tullut eräänlainen suhtautuminen vallankumoukseen ikään kuin "puhtaan" demokratian puolustamisen kannalta. Vieläpä Stalin oli väliaikaisen hallituksen "kriittisen" tukemisen kannalla. Stalin, Molotov, Rikov ja muut johtajat kannattivat vielä tuona armon vuonna yhdentymistä mensevikkien kanssa. "Vanhojen bolsevikkien teesit" alkoivat onneksi muuttua vasta sen jälkeen kun Lenin tuli takaisin Venäjälle.

Siihen tarvittiin Leninin "huhtikuun teesit". Teesit saivat alussa niin vähän kannatusta, että ne julkaistiin Pravdassa hänen allekirjoituksellaan varustettuna, eikä puolueen kannanottona. Vanhat bolsevikit olivat vuodesta 1905 vanhojen iskulauseiden vankeja. Trotski oli todellisuudessa ennustanut tapahtumat paljon aikaisemmin ja vanhat bolsevikit eivät nähneet niitä edes silloin kun vallankumous oli kehittymässä heidän nenänsä alla. Vieläpä sitten kun Trotski oli ymmärtänyt vanhat virheensä ja hän oli liittymässä puolueeseen, vanhat bolsevikit pohtivat yhdentymistä mensevikkien kanssa.

Leninin huhtikuun teesit saivat puolueen ojennukseen, mikä oli välttämätön edellytys tulevan lokakuun kapinan onnistumisen kannalta. Huhtikuun teesit on Jatkuva Vallankumous niin kuin Lenin sen näki vuonna 1917. Huhtikuun jälkeen ja Trotskin omaksuttua leniniläistä katsantokantaa puolueesta, ei ollut enää mitään sellaista, joka olisi erottamassa poliittisesti Trotskin Leninistä. Käytännössä tämä tapahtui sitten kun Trotski palasi Pietariin kanadalaisen keskitysleirin kautta toukokuussa 1917. Häntä vastaanottamassa oli Trotskin järjestö "Mezhrayontsy", ja bolsevikit Lenin ja Zinoviev. Heti maahan tultuaan Trotski ilmoitti, ettei hän enää taistele mensevikkien kanssa yhdistämisen puolesta ja että kaikkien sosiaalipatriotismia hyljeksivien vallankumouksellisten on yhdistyttävä perustettavan uuden Internationaalin lipun alle. Tämän jälkeen Trotski toimi käytännössä tiiviissä yhteydessä bolsevikkien kanssa.

Vaikka enää mitään poliittista erimielisyyttä ei ollut, Trotski ei silti liittynyt heti bolsevikki-puolueeseen. Hänen tarkoituksensa oli saada myös "Mezhrayontsy" -järjestö liittymään mukaan. Näin sitten tapahtui vähän myöhemmin ja järjestö sulautui bolsevikkien kanssa yhteen. "Mezhrayontsyn" riveissä oli silloin 4000 Pietarin militanttityöläistä ja vallankumouksen suuria nimiä kuten mm. Uritski, Joffe, Lunachartski, Razianov, Volodarski jne. Tällaista taktiikkaa oli käytetty Leninin kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen. Tämä käy ilmi eri bolsevikkien kirjoituksista ja myös historiallisista faktoista. Nopeuttaakseen "Mezhrayontsyn" jäsenten liittymistä bolsevikkeihin Trotski laittoi kesäkuussa ilmoituksia Pravdaan tähän tyyliin: "Minun mielestäni tällä hetkellä ei ole mitään taktiikkaa tai periaatteita koskevia erimielisyyksiä 'Mezhrayontsyn' ja bolsevikkien välillä. Näin ollen ei ole mitään syytä puolueiden erilliseen olemassaoloon".

Vielä toukokuussa Lenin oli ehdottanut Trotskia Pravdan päätoimittajaksi. Tästä kirjoitettiin vasta vuonna 1923 "Krasnaya Letopis" -lehdessä n:o 3. Puolueen keskuskomiteassa ehdotus ei mennyt läpi, mutta se on osoitus siitä, että Lenin oli valmis tarjoamaan "Mezhrayontsyn" vallankumouksellisille johtavia paikkoja ja ilman ehtoja bolsevikkipuolueessa.

Heinäkuun tapahtumien jälkeen, silloin kun taantumus oli nostanut päätään, puolue oli pakotettu maan alle ja mm. Lenin ja Zinoviev maapakoon Suomeen. Kamenev oli vankilassa ja bolsevikkeja syytettiin yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Silloin Trotski puolusti heitä julkisesti mm. kirjoittamalla väliaikaiselle hallitukselle (23.7.1917) seuraavasti: "Hyvät ministerit! Koskien 16.-17.7. tapahtumia sain tietää, että olette antaneet Leniniä, Zinovievia ja Kamenevia, muttei minua koskevia pidätysmääräyksiä. Tästä johtuen haluan kiinnittää huomionne seuraaviin kohtiin:

Näistä kaikista seikoista käy ilmeiseksi se, että te ette saa järkevästi ajatellen sulkea minua pois Leniniä, Kamenevia ja Zinovievia koskevista pidätysmääräyksistä. Teillä ei myöskään pitäisi olla epäilystä siitä, että edellisten tovereiden tavoin myös minä olen yhtä lailla sovittamattoman poliittinen vastustajanne" (12).

TROTSKI JA LOKAKUU

Historiassa tulee joskus kausia, jolloin tietynlaiset tapahtumat näyttävät toistuvan syklisesti ja niin, että tapahtumat vaikuttavat edellisten kopiolta. Historia ei etene kuitenkaan vain lineaarisesti. Asteittaisten, progressiivisten ja ennustettavissa olevien tapahtumien syklejä seuraa jatkuvuudessa murtoja, harppauksia, edellisen järjestyksen hajoamisia ja uuden järjestyksen alun orastamista. Juuri silloin on vallankumousten aika, siis silloin kun pitempien tai lyhyempien suhteellisen rauhallisten kausien järjestys ei voi enää taata ristiriitojen sovittelua, eli silloin kun kaikki ristiriitojen välittäjäprosessit ovat ehtyneet. Ihmisten tietoisuus on tehty helposti muotoiltavasta aineesta. Saattaa kulua vuosikymmeniä ilman mitään ihmisten mielialoissa ja ajattelutavassa nähtävää muutosta. Toisaalta on olosuhteita, jolloin lyhyessä ajassa voi tapahtua pahimpienkin illuusioiden romahtamista. On toinen asia, päättyvätkö jatkuvuuden purkaukset, "ryntäykset taivaaseen", so. vallankumoukset onnistuneesti. Jos meistä riippumatta muuttuvat objektiiviset olosuhteet kasaavat ristiriitoja niin, että kaikki räjähtää, tämä ei välttämättä tarkoita, että lopputuloskin on aina suotuisa. Tällaisena hetkenä subjektiivisten olosuhteiden, eli vallankumouksellisen puolueen on myös oltava valmiina ja tähän liittyy yksilön rooli vallankumouksessa.

Vuonna 1917 vallankumous testasi vallankumouksellisia kaksi kertaa. Helmikuussa voitettiin tsaari, mutta sinänsä tämä voitto ei sinällään riittänyt. Helmikuusta lokakuuhun historian kapellimestarin keppi on subjektin käsissä. Hyvin lyhyessä ajassa puolueen piti vastata jättiläiskokoisiin kysymyksiin. Virheet olisivat tarkoittaneet vallankumouksen perääntymistä, tappiota ja pitkää aikaa, jolloin työväenluokka ei pystyisi nostamaan taas päätään. Sen lisäksi sillä olisi kielteinen vaikutus luokkataistelulle muualla Euroopassa ja maailmassa. Luokka, puolue ja puolueen johto: siinä on subjektin sisällä kehitteellä olevia suhteita, joiden voimasuhteet voivat ratkaista vallankumouksen suuntaan tai toiseen. Vaikka bolsevikit puolueena oli ollut vallankumouksellisinta mitä historia on luonut, silti lokakuussa kaksi sen johtajista (Zinoviev ja Kamenev) vastustivat puolueen kehotusta kansannousuun. Vaikka vallankumousta oli valmisteltu vuosikymmeniä, teoria oli kehitetty, polemiikkiin ja väittelyyn omistettu yhden sukupolven ikä, skismoja käyty lävitse ja epäonnistunut vuoden 1905 vallankumous ja sen opetukset analysoitu, niin silti viime kädessä lokakuun vallankumouksen kohtalo oli vain kahden miehen harteilla. Ilman Leniniä ja Trotskia lokakuun vallankumous ei olisi koskaan tapahtunut ja jos olisi puhjennut, se ei olisi voittanut.

Tämä toteamus ei ole ristiriidassa marxilaisen historiankäsityksen kanssa. Yksilö ja sen rooli historiallisissa tapahtumissa ei ole nähtävä irrallisena, vaan vuorovaikutussuhteessa joukkoliikkeen kanssa. Leninin ja Trotskin osuudet olisivat liioiteltuja jos ei ottaisi huomioon seikkaa, että nämä kaksi ihmistä olisivat täysin voimattomia ja kyvyttömiä vaikuttamaan tapahtumiin ilman että heidän takanaan olisi puolue. Luokka-puolue-johtaja on suhde, jossa läsnä on aina nämä kaikki kolme osaa yhtä aikaa, joskin välillä yhden rooli korostuu väliaikaisesti ja tilapäisesti enemmän kuin toisen. Muuten johtajat olisivat keskittyneet oman yksilönsä kehittämiseen eivätkä olisi omistaneet suurta osaa elämästään vallankumouksellisen puolueen rakentamiseen, kehittämiseen, sekä juurien kasvattamiseen työväenluokan ja muun proletariaatin keskuudessa, tehtaissa, kasarmeissa ja kouluissa. Mikään yksilö ei yksin voi korvata puolueen työkalua, joka koskaan ei voi syntyä spontaanisti. Puolue on vallankumouksen laboratorio ja ilman sitä vallankumous on tuomittu häviämään. Hetket, jolloin nämä historian jatkuvuuden murrot tapahtuvat, historian risteyskohdat, ovat lyhytaikaisia. Silloin tarvittaessa tilanne vaati puolueelta päättäväistä linjan kääntämistä, uutta kurssia ja suuntausta kohti muuttuneen tilanteen uusia tarpeita. Siinä pitää välillä ottaa yhteen vanhan rutiininomaisen työskentelykulttuurin kanssa. Muuten vallankumouksellinen tilanne menee ohi ennen kun puolue on havainnut sen edes tulleen. Puolue on yhden luokan instrumentti toista luokkaa vastaan. Jos puolue ei ole jatkuvasti tietoinen tästä, silloin se voi toimia vallankumouksen jarruna. Ainoastaan tämän viitekehyksen sisällä nousee pinnalle yksilön rooli.

Trotskin näyttelemä rooli lokakuun vallankumouksessa näkyy sen ajan lehdistössä. Pravdassa vallankumouksen ensimmäisen syntymäpäivän kunniaksi luki seuraavasti: "käytännössä kapinan organisointi kokonaisuudessaan oli Pietarin neuvoston puheenjohtaja Trotskin välittömän komennon alla. Voimme pitää täysin varmana, että ennen kaikkea ja yli muiden puolue saa kiittää erityisesti toveri Trotskia neuvostokaartin nopeasta liittymisestä ja Sotilaallisen Vallankumouskomitean taitavasta organisoitumisesta". Kuka oli edellisen ylistysartikkelin kirjoittanut? Kirjoituksen alla oli Stalinin nimi, joka ei vielä siinä vaiheessa uskaltanut nousta vallankumouksen jättiläisiä vastaan. Stalinin poliittisen kääpiöhahmon rooli lokakuussa 1917 kääntyi päälaelleen ja muuttui sankarillisuudeksi silloin kun hän "kasvatti" puolueen jäseniä GPU:n ja NKVD:n saappaan rautaisella korolla. Vuonna 1953 ilmestyneissä Stalinin teoksissa hän kirjoittaa: "Toveri Trotski ei näytellyt minkäänlaista roolia niin puolueessa kuin lokakuun kapinassakaan, eikä se voinut olla muuten, kun kyseessä oli suhteellisen uusi puolueemme jäsen lokakuun aikana".

Myöhemmin, ei vain Trotskia, vaan koko Leninin esikuntaa ennen sen teloittamista syytettiin Hitlerin asiamieheksi ja kapitalismin palauttajiksi Venäjälle. Käytännössä juuri Stalin oli se, joka solmi Hitlerin kanssa hyökkäämättömyyssopimuksia ja jakoi maailman Jaltassa vaikutuspiireihin. 74 vuotta lokakuun jälkeen Stalinin kruununperijät hajottivat Neuvostoliiton, palauttivat kapitalismin ja muuttuivat itse kapitalisteiksi. Aivan kuten Trotski oli ennustanut.

Lokakuussa 1917 kaikki vallankumouksen vastuu oli enemmän Trotskin hartioilla siksikin, että Lenin oli osittain maan alla. Suurin osa vanhoista bolsevikeista oli joko vastustamassa kansannousua tai sillä oli epämääräinen kanta. Zinoviev ja Kamenev menivät niin pitkälle, että julkaisivat laittomasti ei-puolueen hallussa olevalle lehdistölle puolueen kapinasuunnitelmat vallan anastamisesta. Leninin kirjeenvaihdosta keskuskomitean kanssa näkyy miten kovasti Lenin yritti taistella taivuttaakseen keskuskomitean kapinan kannalle. Yhdessä tapauksessa Lenin uhkasi erota ja kääntyä puolueen kentän puoleen vedotakseen siihen kapinalle tukemisen puolesta. Tässä taistelussa Trotskin ja «Mezhrayontsyn» tuki Leninin vallankumoukselliselle linjalle oli ratkaiseva tekijä.

Leninin mielestä lokakuun tapahtumien "todellisin ja niitä parhaiten kuvaileva kirja" on John Reedin "Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa". Lenin vaati tälle kirjalle uusintapainoksia ja jokaiselle painokselle miljoonia kopioita sekä kaikille kielille kääntämistä. Stalinin aikana kirja oli pannassa. Jos on lukenut kirjaa, ymmärtää miksi. Siinä Leninin nimi mainitaan 63, Trotskin 53, Kamenevin 8, Zinovievin 7 ja Buharinin sekä Stalinin vain kaksi kertaa.

Vanhojen bolsevikkien perustelu oli se, että ei pitäisi ryhtyä yksin anastamaan valtaa, vaan pitäisi tehdä kompromisseja ja ottaa muitakin mukaan; siis mensevikkeja ja sosiaalivallankumouksellisia (eserrät). Tämä merkitsisi välitöntä antautumista ja vallan luovuttamista takaisin porvaristolle. Näin kävi Saksassa n. vuoden kuluttua. John Reed kirjoitteli siitä, miten Lenin suhtautui vanhojen bolsevikkien sovitteleviin aikomuksiin. "Jos myönnyttelijät (mensevikit ym.) hyväksyvät ohjelmamme, sitten he saavat tulla mukaan. Siinä emme peräänny senttiäkään. Jos meidän leiristämme löytyy tovereita, jotka eivät uskalla sitä, mitä me muut uskallamme, niitä jätettäköön muiden pelkureiden ja myönnyttelijöiden joukkoon. Me menemme eteenpäin työläisiin ja varusmiehiin tukeutuneina" (13). Trotskin ja Leninin yhtenäisyyden taso oli niin korkea, että aika laajasti ihmisillä oli mielikuva bolsevikeista "Leninin ja Trotskin puolueena".

Eräässä puolueen Pietarin komitean tapaamisessa (14.11.1917) Lenin piti puheen sovittelijoita vastaan, joka alkuperäisessä versiossa päättyi näin: "Mitä tulee kompromisseihin (mensevikkien kanssa), niistä ei voi puhua vakavasti. Aikoja sitten Trotski on sanonut, että sellainen on mahdotonta. Trotski ymmärsi sen ja siitä hetkestä lähtien häntä parempaa bolsevikkia ei ole".

Leninin kuoleman jälkeen vanhojen bolsevikkien klikki alkoi systemaattisesti väärentämisen sotaretkensä. Tarkoituksena oli vähentää Trotskin roolia lokakuun vallankumouksessa ja kohottaa omaa roolia. Onnistuakseen siinä heidän piti keksiä "trotskilaisuuden" myytti ja laittaa kiiloja Trotskin ja Leninin sekä leniniläisten kantojen väliin. Itse he tietysti monopolisoivat Leninin perinnön. Trotskihan ei ollut aikaisemmin edes leniniläinen.

Maksetut "historioitsijat" kaivoivat roskakorista vanhojen vastakkainasettelujen jo kauan aikaisemmin unohdettuja ideologisia jätteitä ja tekivät niistä aiheita uusia tappeluja varten. Vanhat vastakkainasettelut olivat ratkenneet ja niitä ei ollut mitään syytä kaivaa esiin. Lokakuun vallankumous oli antanut oman vastauksensa niihin kiistoihin. Näin ollen kiistoilla ei ollut muuta kuin abstraktia historiallista mielenkiintoa vain. Historiaa kirjoitettiin uudelleen ja siitä puuttui Trotskin nimi, jopa silloinkin kun viittaus siihen olisi ollut vaaraton. Trotskia ei historian uudelleenkirjoittajien mielestä yksinkertaisesti ollut olemassa.

Nousevan byrokratian piti pyyhkiä lokakuun perintö pois Neuvostoliitosta. Vallankumouksen este syrjäytettiin vähitellen, ensin pyyhkimällä Trotskin nimi pois virallisista historian kirjoista. Vanhat bolsevikitkaan eivät säästyneet tältä byrokratian rynnäköltä. Vuoteen 1938 mennessä Kain-Stalin oli teloittanut kaikki vanhat veljensä Moskovan marionettioikeudenkäynneissä. Kiduttamalla saatiin tunnustuksia siitä, että nämä olivat vihollisen palveluksessa ja että kaiken takana oli Trotski. Vanhasta Leninin poliittisesta toimikunnasta yksi ihminen, Lenin kuoli luonnollisen kuoleman ja yksi jäi eloon, eli murhaaja. Kaikki muut oli teloitettu, salamurhattu tai olivat tehneet itsemurhan.

(1) Alan Woods: Leon Trotsky

(2) Dimitris Mizaras: Leninin viimeinen taistelu

(3) Leon Trotski: The Revolution Betrayed

(4) Leon Trotski: In Defence of Marxism

(5) Leon Trotski: My Life

(6) Victor Serge: Leon Trotsky

(7) V.I.Lenin: Sosiaalidemokratian kaksi taktiikkaa demokraattisessa vallankumouksessa, teokset n:o 9

(8) Trotski: Saavutuksia ja näköaloja

(9) Dimitris Mizaras: Stalinismi on stalinismia, hunnun kanssa tai ilman, sivut 27 ja 28

(10) Lenin: Yhdistävä edustajakokous, teokset n:o 10

(11) Lenin: V. Edustajakokous, teokset n:o 12

(12) L. Trotski: The age of the Permanent Revolution

(13) J. Reed: 10 päivää, jotka järisyttivät maailmaa

STALINISMI-SOSIALISMI: ensimmäisen nousu oli toisen tuho

Marxilaisten klassikoiden lukijan ei ole vaikea todeta, että Neuvostoliiton kehitys poikkeaa siitä, mitä on á priori pidetty neuvostovaltion mallina. Leninin kirja "Valtio ja vallankumous" on kirjoitettu kesällä 1917, eli lokakuun tapahtumien aattona. Leninin kirjassa puhutaan vakinaisen byrokratian lakkauttamisesta, ammattiarmeijan korvaavasta miliisistä, kansanjoukkojen aktiivisesta valvonnasta ja oikeudesta evätä valtuutettujen mandaatteja. Yrityksessä analysoida, mitä NL:ssa on mennyt pieleen siirryttäessä ohjelmallisista julistuksista käytäntöön, Trotski tuotti paljon tekstiä elämänsä viimeisenä viitenätoista vuotena. Hänen tarkoituksenaan oli kartoittaa työläisvaltion epämuodostuneet ongelmakohdat ja prosessit, jotka johtivat rappeutumiseen. Myöhemmin 30-luvulla piti diagnosoida, minkä verran tämä tauti oli edennyt, miten tappava se oli ehkä ollut ja pohtia tepsiikö siihen mikään lääke.

Hallitseva prosessi NL:n kehityksessä oli se, että ensin byrokratia sai yliotteen maasta ja sen jälkeen Stalin byrokratiasta. Prosessi täyttyi kehittyi vähitellen, jossa byrokratisoitunut valtio ja puolue sulautuivat yhteen muuttaen proletariaatin diktatuurin byrokratian diktatuuriksi, jotka ovat tyystin eri asioita. Olemme esittäneet stalinismin valtaannousuun syitä eri artikkeleissamme.

Yhdessä niistä syyt jaetaan kahteen kategoriaan (1).

- Ulkoisiin: maata heikentäneet ulkoiset ristiriidat kuten sotilaalliset interventiot ja niiden aiheuttama kurjuus. Valistuneiden ja tietoisten proletaarien kaatuminen maailmansodassa tai sitä seuranneessa sisällissodassa. Näistä aiheutunut joukkojen väsymys ja nälänhätä. Näistä juontui myös kansan poliittinen passiivisuus, joka mahdollisti pyrkyreiden ja opportunistien vallankaappauksen. Armeijan kotiuttaminen sodan jälkeen ja siviilissä vallinneet olosuhteet aiheuttivat sen, että armeijan kuri ja järjestys siirtyi neuvostojen toimintatavaksi, kun kotiutetut sotilaat pääsivät hallinnon avainpaikkoihin.

- Sisäisiin: Byrokratian tapa sovitella ristiriitoja ruokki byrokratian aseman vakiintumista. Ristiriitoja mm. oli: a) neljästätoista maasta koostuvan imperialistisen armeijan intervention aiheuttama nälänhätä, b) se että edellinen bolsevikit ottamaan markkinat osittain käyttöön ja näin syntyi uusi talouspolitiikka, NEP, c) maaseudun ja kaupunkien välille syntynyt kuilu, joka pakotti talonpojat piilottamaan satoaan. Vasta kun NEP salli osalle heistä rikastumisen, ristiriidan ratkaisu siirtyi tulevaisuuteen. Tämä tarkoitti yhteiskunnan pikkuporvarillistumista. Ristiriita byrokratian ja proletariaatin välillä tarkoitti sitä, että alussa proletariaatin heikkouksia ja vajaavaisuutta korvannut byrokratia syntyi puolustaakseen perustuslakia, työläisvaltiota ja proletariaattia. Pian byrokratia huomasi, että pitääkseen tasapainoa yllä, joutui se toimimaan erotuomarina eri kansanryhmien välillä. Näin alkoi byrokraattisen kastin irrottautuminen proletariaatista, kastin taloudellisten etuoikeuksien kasaantuminen ja sen itsenäisen poliittisen aseman saavuttaminen.

- Ulkoisten ja sisäisten syiden keskeisestä vuorovaikutuksesta johtuvat syyt. Etuoikeutettujen ryhmien byrokraattinen asema vahvistui kansainvälisen poliittisen tilanteen kehityksestä johtuvasta uhasta. Työväenluokan tappiot maailman luokkataistelun areenalla vahvistivat byrokraattista kastia, joka omalla sen jälkeen aiheutti lisää tappioita (2). Kun toivo sisäisten ristiriitojen ratkaisemisesta oli vähentynyt, vallankumouksellisen proletariaatin silmät olivat nauliintuneet kansainvälisen tilanteeseen. Kansainvälinen proletariaatti koki kuitenkin lukuisia tappioita Suomessa (1918), Saksassa (1919 ja 1923), Eestissä (1924), Englannissa (1926), Puolassa (Pilsudskin vallankaappaus), Kiinassa (1927), Itävallassa, Unkarissa. Mitä enemmän proletariaatti oli menettämässä luottamustaan maailman vallankumoukseen, sitä enemmän kastin rooli vaikean tilanteen pelastajana kasvoi.

Työläisvaltiosta tuli omien sisäisten ja ulkoisten ristiriitojensa uhri. Stalinismi syntyi sisäisten ristiriitojen välittäjäksi ja sovittelijaksi sekä eri kansan ryhmien erotuomariksi. Samaan aikaan stalinismi syntyi siitä, kun yhtäältä imperialismi ei pystynyt tukahduttamaan vallankumousta ja toisaalta proletariaatti ei pystynyt hävittämään kapitalismia ja imperialismia. Stalinismi kehittyi näiden kaikkien seikkojen keskellä. Alussa se puolusti kansallista proletariaattia vastaan imperialismin pyrkimyksiä, jotka tähtäsivät proletariaatin tuhoamiseen. Jos epämuodostunut työläisvaltio olisi kadonnut, niin stalinistinen kasti olisi myös kadonnut. Toisaalta stalinismi huolehti siitä, että vallankumous pysyi NL:n rajojen sisällä. Jos vallankumous olisi levinnyt, ulkoiset ristiriidat olisi ratkaistu, eikä "välittäjää" enää olisi tarvittu. "Sosialismi yhdessä maassa" -teoria ja Status quon säilyttämisen politiikka ovat petoksia proletariaatille, mutta johdonmukainen ja järkevän tietoinen ilmiö stalinismin kehityksen kannalta.

Tasapainon ylläpitäminen ei ollut kaikilla vuosikymmenillä samanlaista. Tämä johtui siitä, että tasapainon järkkymisen herkkyys oli eri aikoina erilaista. Kun stalinismi seisoi yhden ainoan työläisvaltion ja mahtavan imperialismin välillä, se seisoi niin sanoakseni kahdella jalalla. Se järjesti terroria, pakkokollektivisointia, karkottamisia, veljiensä murhia ja Moskovan marionettioikeudenkäyntejä. Stalin oli vahva ja tavalla tai toisella piti hallinnon langat käsissään. Toisen maailmansodan jälkeinen tasapaino on paljon epästabiilimpia. Puolet Euroopasta ja Kiina sekä pian Kuuba, ensimmäisenä etappina Amerikassa olivat jo punaisia. Jaltassa ja YK:ssa, kuten muidenkin "yhteisten" instituutioiden kautta, esim. myöhemmin ETYK:ssä ja aseistariisuntasopimuksissa stalinismi salli rampautuneelle imperialismille rinnakkaiselon ja taloudellisen ekspansion keynesiänismin kaudella. Toisaalta oman proletariaatin tukahduttaminen on paljon vaikeampaa, koska tämä oli sekä määrältään, että asutukseltaan suurempi.

Tasapainon järkyttämisen herkkyys näkyi selvästi ainakin kahdessa prosessissa. a) Yksi oli vastarinnan nousu. Merkittäviä kapinoita tapahtui DDR:ssä (1953), Unkarissa (1956), Tsekkoslovakiassa (1968) ja myöhemmin Puolassa. Joka kerta kun stalinismi tukahdutti kapinoita, tuli siitä aina vain heikompi. Tukahduttamiset eivät olleet stalinismin voiman, vaan heikkouden merkki. b) Toinen prosessi oli stalinismin muodonmuutos. Aluksi se yritti sanoutua irti Stalinin tekemistä väkivaltateoista. Näin stalinismi jatkaisi ilman isähahmonsa kasvoja. Niitä symboleja toki poistettiin seiniltä, kaupunkien nimistä, viralliset puheet eivät alkaneet enää rukoilemalla isäaurinkoista ja Kain - Stalinin ruumis siirrettiin pois Leninin vierestä. Muuta ei juuri muuttunut.

Kasti oikeistolaistui entisestään, kunnes tultiin Gorbachovin versioon. Kun markkinoiden ylistys ja läpinäkyvyys eivät auttaneet silloin, Gorbachov otti CNN.n tarjoaman kynän käteensä ja allekirjoitti NL:n kuolintodistuksen. Kapitalismin palauttaminen tuli sisäisten ristiriitojen aiheuttaman tasapainon murtamisesta. Se oli stalinismin jatkuvan muodonmuutoksen päätepiste. Muodonmuutokset eivät muodostuneet tietoisten valintojen seurauksesta. Niitä tapahtui, kun ristiriidat purkautuivat ja uusia useimmiten herkempiä tasapainotteluja piti perustaa niiden tilalle. Jokaisen muodonmuutoksen yhteydessä iskut aiheuttivat hajoamistendenssejä stalinismin sisällä. Näin syntyi maolaisuus, hoxhalaisuus tai junchelaisuus ja myöhemmin brezhneviläisyys ja euro"kommunismi". Erot perusteltiin ideologialla, mutta näiden todellinen perusta oli muualla.

Lanseerattu "sosialismi yhdessä maassa" -teoria perusteltiin patriotismilla. Kun toinenkin jättiläinen, Kiina oli tullut punaiseksi NL:n lisäksi, silloin nähtiin että se, jonka piti olla patriotismia, olikin nationalismia. Rajalla ammuttiin kovilla. Järjestelmä jossa byrokratia nousee yhteiskunnan ylläpuolelle, korvaa, hallitsee ja ohjaa sitä ja toimii ristiriitojen välittäjänä, sanotaan bonapartismiksi. Bonapartismilla voi olla monta muotoa. lopulta byrokratia tai joku muu tekijä ratkaisee määrättyjä ristiriitoja lopullisesti niin, että vallankumouksen saavutukset tehdään tyhjäksi. Kun näin tapahtuu ja kun paluuta vallankumousta jatkaviin prosesseihin ei ole, niin silloin puhumme thermidor -ilmiöstä yhteiskunnassa, eli taantumuksen kaudesta.

BONAPARTISMI JA THERMIDOR

Eri aikakauden muodonmuutoksistaan riippumatta luonteenomaista stalinismin politiikassa oli teemaa. 1. Ulkopolitiikassa stalinismi toimi kahdella akselilla. Yhtäällä oli diplomatia, Kansainliitto (ja myöhemmin YK) sekä status quo ja toisaalta Internationaali, ja niin sanotut kommunistiset puolueet ja kansanrintamat. 2. Kotimaapolitiikassa stalinismi suunnisti kohti markkinataloutta yhtä aikaa "suunnitelmatalouden" kanssa. Nämä kaksi vastakohtaa muodostivat dialektisen yhtenäisyyden, joka päättyi lopulta (1991) ensimmäisen voittoon. Näin toteutui vanha ennustus, että nämä kaksi, kuten muutkin stalinismin ylläpitämät tasapainot, olivat tilapäisiä ja että ennen pitkää vaaka oli kallistuva jompaankumpaan suuntaan. Sama päti kansainvälisellä areenalla. Ennen pitkää joko imperialismi olisi voittanut stalinismin tuhoten proletariaatin saavutukset tai proletariaatti olisi noussut kapinaan suorittamalla poliittisen vallankumouksen ja kukistaisi stalinismin. Näin se olisi luonut oikeat sosialistiset puitteet taistelussaan maailman vallankumouksen puolesta, joka hävittäisi sen jälkeen kapitalismin lopullisesti.

Eikä tarvitse erikseen mainita kumpaa tietä vallankumoukselliset valitsevat. Vallankumouksellisiksi ei lasketa eri ominaisuudessa stalinismin (maksullisessa tai vapaaehtoisessa) palveluksessa olleita (ja myös olevia). NL:ssa kokonaisen kauden aikana (1924-1934) vallankumoukselliset eivät pelänneet Stalinin väkivaltaa, vaan uskalsivat taistella. Vallankumoukselliset eivät myöskään uskoneet eri impressionistien yksinkertaisia selityksiä, joiden mukaan NL oli mennyttä alusta asti ja se pitäisi hylätä. Vallankumoukselliset tekivät oman analyysinsä ja johtopäätöksensä ja toimimalla myös niiden mukaisesti. Sen ajan järjestelmä oli määritelty bonapartismiksi. Se tarkoitti, että trotskilaisten piti jäädä puolueen sisälle ja tehdä työtä vaikuttaakseen vallan kallistumista suuntaan. joka olisi proletariaatin intressien hyväksi. Trotski näki, että Stalin ei ollut oppinut virheistään mitään. Varoituksista huolimatta kastin politiikka oli auttoi viime kädessä Hitlerin valtaa. Stalinismin johtopäätökset natsien valtaannoususta olivat edelleen status quon säilyttämisen politiikan jatkamista, joskin tällä kertaa Hitlerin kanssa. "Ensi natsit ja sitten me" Stalin oli lausunut. Helpottaakseen neuvotteluja Hitlerin kanssa Stalin hajotti Kominternin. Silloin trotskilaiset tajusivat, että thermidor oli jo tapahtunut. Toisin sanoen kommunistisia puolueita ei enää voitu muuttaa vallankumouksellisesti voittamalla stalinismia puolueen sisältä käsin. Silloin trotskilaiset suuntautuivat uusien puolueiden ja uuden Internationaalin perustamiseen.

Millainen valtio NL siis oli? Jos valta ei ole proletariaatilla, ei valtiokaan voi olla proletaarinen. Toisaalta jos kapitalismi ei ollut palautunut maahan, valtio ei voi olla porvarillinenkaan. Entäs mitä byrokratia tarkoitti NL:ssa? Oliko byrokratia joku luokkien luokista riippumaton, vai luokkakantainen muodostuma? Vai oliko byrokratia peräti muuttunut uudeksi luokaksi. Ja jos oli niin käynyt, millaiseksi luokaksi; oliko kyseessä uudenlainen porvaristo, vai uusi yhteiskunnallinen luokka, sellainen jota historia ei vielä tuntenut? On järjetöntä ja epätieteellistä tehdä johtopäätöksiä stalinismin muodonmuutoksia tai poliittista sik-sak -pujottelua silmällä pitäen. Byrokraattisen kastin pujotteleva taktiikka, tapa liikkua luokkien välissä, ei tarkoita, että sillä olisi luokkajärjestelmän tuolla puolen. Vastataksemme kysymyksiin pitää katsoa luokkataistelun kerroksia selkeästi määrittelemällä siinä käynnissä olleita prosesseja.

On totta, että Stalin pujotteli poliittisesti kansan eri luokkien ja ryhmien kuin kansainvälisten voimien välillä. Tämä tapahtui kuitenkin neuvostojärjestelmän maaperällä. Termit bonapartismi ja thermidot tulevat Ranskan historiasta, kun Ranskan vallankumouksen muutoksissa uudistettiin myös kalenteri. Thermidorkuukauden 9. päivä tarkoitti heinäkuun 27. (1794) ja brumairekuukauden 18. päivä tarkoitti marraskuun 9.(1799). Ensimmäisenä ajankohtana (thermidorina) poliitikoista koostuva direktoraatti kaatoi Robespierren diktatuurin. Jälkimmäisenä ajankohtana (brumaire) Napoleon Bonaparte kaappasi vallan direktoraatista. Marxin kirja " Luis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista" viittaa Napoleonin veljenpoikaan, joka 2.12.1851 kaappasi vallan ja muuttui siten keisari Napoleon Kolmanneksi. Bonapartismista käytetään adjektiivia "kansanäänestyksellinen", joka on haukkumasana. Sillä tarkoitetaan vaalimuotoa, jossa kansan sallitaan äänestää vain puolesta tai vastaan.

Trotskin mukaan historiallisesti bonapartismi on yksi porvarioston muoto hallita kapitalistista yhteiskuntaa sen kriisin aikana. Kapitalismin historiassa esiintyy kahdenlaista bonapartismia. Yksi muoto on edistyksellinen, koska se pyrkii säilyttämään porvarillisen yhteiskunnan kapitalistiset saavutukset. Se vakiinnuttaa porvariston herruuden, niin ettei feodalismi syökse yhteiskuntaa taantumukseen. On tehtävä ero toiseen bonapartismiin, jota esiintyy kapitalismin rappion vaiheessa. Joka tapauksessa molemmat bonapartismit perustuvat yksityisomaisuudelle. Kaikenlainen bonapartismi pujottelee aina luokkien välimaastossa. On tieteellisesti virheellistä päätellä, että bonapartismilla olisi luokaton luonne. Neuvostobonapartismi on toisenlaista verrattuna aikaisempiin. Se perustuu tuotantovoimien yhteisomistukseen. Tämäkin bonapartismi manöveroi eri voimien välissä niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Se toisella kädellä tukahdutti proletariaatin haaveet emansipaatiosta ja toisella kädellä puolusti byrokratian omaa kasvuperustaa, siis sosialisoituja yhteiskunnallisia suhteita, vaikka se samanaikaisesti jyrsi niitä.

Stalinistinen bonapartismi on kuin syöpä sosialismissa. Kun se syövyttää elimistöä tarpeeksi, niin se kuolee ja samalla häviävät niin terveet kuin syöpäsolutkin. Trotskin vasemmisto-opposition murskaaminen 20-luvun lopulla helpotti "thermidorin" työtä, mutta thermidor ei silloin vielä tapahtunut. Lyödäkseen opposition bonapartistinen kasti pujotteli ensin oikealle adoptoiden Buharinin linjan hitaasta siirtymisestä sosialismiin. Rikkaat maanviljelijät, Kulakit, vain rikastuivat ja kasvattivat valtaansa. Opposition ehdotusta teollistumiseen nopeasta panostamisesta ei hyväksytty. Osa oppositiosta bolsevikki Smirnovin johdolla julisti thermidorin jo tulleen. Proletariaatti oli nyt menettänyt mahdollisuutensa valtansa takaisin saamiseksi. Smirnovin mukaan byrokratian kukistamiseksi proletariaatti tarvitsisi uuden vallankumouksen. Trotskin johdolla Vasemmisto-oppositio ilmoitti, ettei thermidor ollut lopullisesti vielä voittanut, ja että stalinistisen byrokratian sisällä oli odotettavissa kahtiajakoa. Skisma muodostui ensin opposition riveihin. Smirnov ryhmänsä kanssa (Sampronov ym.) erosivat vasemmisto-oppositiosta ennen kuin häntä alettiin vainota. Lopulta Smirinov eliminoitiin keskitysleirillä.

Vuonna 1928 skisma tapahtui myös byrokratian riveissä. Oikeistolaiset halusivat enemmän valtaa kulakeille. Keskustalaiset kuitenkin voittivat oikeistobyrokraatit. Sen jälkeen kun keskustalaiset vaihtoivat puoltaan vasemmalle, he omaksuivat entiset opposition ehdotukset suorittaen lopulta myös teollistumisen ja kollektivisoinnin. Vasemmisto-opposition muutosehdotukset toteutettiin byrokraattisella tavalla. Niiden hinta maksettiin uhrauksilla, joilta olisi voitu välttyä. Tällä tavalla vallankumouksen saavutukset kuitenkin pelastettiin. Trotskin ennustus oli toteutunut. Stalin oli aina kastin sisällä voittajan puolella. Vääristynyt ja byrokraattisella tavalla toteutunut Trotskin ennustuksen versio auttoi tuotantovoimia kehittymään, ei kapitalismin palauttamisen kautta, ei yksityisomaisuuden pohjalta, vaan suunnitellun ohjauksen kautta. Vastaavanlaisia polkuja oli seurannut Ranskan thermidor aikanaan. Robespierre pujotteli etsien tukea ammattimestareiden tasolta, direktoraatti kosiskeli keskiluokkaa ja Bonaparte liittoutui pankkien kanssa. Thermidor oli tässäkin taantumuksellinen, mutta se toimi vallankumouksen perustalla, uudesta tuotantotavasta ei tarvinnut luopua. Yhtä tärkeää kuin stalinistinen bonapartismi historiallisesti oli Luis Bonaparten thermidot. Kyseessä oli uuden yhteiskunnallisen järjestelmän resurssien jako kolmannen luokan eri osien kesken (3).

STALINISMI JA BOLSEVISMI

Toisen Internationaalin rappeutumisen huippu oli ensimmäinen maailmansota, joka heitti sosialidemokratian barrikadin toiselle, taantumuksen puolelle. Sota vaikutti myös Venäjän vallankumouksen puhkeamiseen ja voittoon, joka innoitti miljoonia sorrettuja proletaareja ympäri maailmaa. Kolmas Internationaali, Komintern rakennettiin proletariaatin ja vallankumouksen nousuveden aikana. Tämä oli syy, miksi Kominternin perustamiseksi ei ollut vaikeaa kutsua isojakin joukkoja laajasti edustavia puolueita koolle. Maailman proletariaatin tappiot tulivat myöhemmin. Nämä tappiot vaikuttivat vuorostaan niin, että työläisvaltio ja puolue rappeutuivat Venäjällä, minkä jälkeen valtaan noussut stalinistinen byrokratia vain lisäsi proletariaatin tappiokierrettä kansainvälisesti. Olosuhteet, joissa joutuivat vasemmisto-oppositio ja Trotski työskentelemään, olivat täysin edellistensä (Kominternin) vastakohtia. Samanaikaisesti kansainvälisen liikkeen perustamiseksi piti myös taistella nousevaa byrokratiaa vastaan olosuhteissa, jossa oma henki oli aina vaarassa. Kymmenen vuoden kuluessa piti pyrkiä muuttamaan epätoivoiselta, mutta ei silloin vielä mahdottomalta, näyttäviä voimasuhteita bolsevikkipuolueessa.

Toteamisessaan thermidorin lopullista voittoa, ratkaiseva tapahtuma ja hetki oli se, että byrokratia ei pystynyt ymmärtämään opetuksia Hitlerin valtaannoususta. Marxilaisuuden helminä pidettävat Trotskin kirjoitukset fasismista olivat kirjoitettu syvän taantumuksen olosuhteissa. Trotskilaisuuden joukot olivat harvalukuisia ja niitä harvensi yhä enemmän milloin Stalinin ja milloin Hitlerin vainot. Silti Neljäs Internationaali pystyttiin rakentamaan Stalinin hajottaman Kominternin tilalle. Pian Trotski murhattiin ja toinen maailmansota syttyi. Nämä tekivät olosuhteista vielä vaikeampia vallankumoukselliselle toiminnalle. Vallankumouksellinen tekee aina niin kuin konkreettisen tilanteen konkreettinen analyysi vaatii, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa. Trotski oli tietoinen olosuhteiden vaikeudesta eikä välittänyt poliittisten seikkailijoiden ja snobien kommenteista: "Mitä sinä yrität, etkö näe että NL on menetetty ?". Nämä Sosialistiliiton toveri Duncan Hallasin ajan aateveljet katsoivat etukäteen kaavailtujen sosialismimuotojen piirteitä ja tekivät omat johtopäätöksensä: " Ei tämä ole oikeaa sosialismia! Valta ei ole proletariaatin käsissä niin kuin pitäisi! Byrokratia on yhtä kuin thermidor, ja thermidorit ovat kaikki samanlaisia! Kapitalismi on jo palautunut maahan! Stalinistit ovat valtiokapitalisteja!". Näin käännettiin selkä historian ensimmäiselle työläisvaltiolle ja jätettiin proletariaatin kohtalo byrokratian käsiin.

Trotski kirjoitti vallankumouksellisten tehtävistä, silloin kun vallitsevat olosuhteet eivät ole suotuisia: "Näissä olosuhteissa etujoukon tehtävä on ennen kaikkea se, ettei anna itseään takapajuisen virtauksen vietäväksi. Täytyy uida virtaa vastaan. Jos epäedulliset voimasuhteet estävät proletariaatin säilyttämästä voittamiaan poliittisia asemia sen täytyy ainakin säilyttää ideologiset asemansa, koska niissä ilmenee menneisyyden kalliisti maksettu kokemushinta. Typerykset pitävät tätä politiikkaa "lahkolaisena". Itse asiassa tämä on ainoa keino jos aikoo valmistautua uutta valtavaa hyökyaaltoa varten tulevien historian nousuvesien aikana".

Marxilaisuuden korkein ilmenemismuoto tähän mennessä on bolsevismi. Sen lippua heiluttaen perustettiin ensimmäinen työläisvaltio. Trotskilaisuus on bolsevismin teoreettisen perinnön puolustamista, tämän päivän marxilaisuutta. Enää ei tarvitse toimia epäedullisissa olosuhteissa nimittäin "eteenpäin suuntautuva uusi valankumouksen aalto on tullut".

(1) Dimitris Mizaras: Reaalisosialismi. Mitä se on ollut, sen romahtamisen syyt ja merkitykset tänä päivänä

(2) Leon Trotsky: The revolution betrayed

(3) Trotski: thermidor and bonapartism.

ONKO BOLSEVISMI VASTUUSSA STALINISMISTA?

"Bolsevismi ja stalinismi" -kysymystä voi lähestyä kolmella eri tavalla. Ensimmäinen on sellainen, joka kieltää näiden välillä olevan mitään yhteyttä, mutta ei näe prosesseja, jotka johtivat bolsevismista stalinismiin. Historiallisesti tähän kategoriaan on kuulunut erilaisia välillä keskenään vieraitakin poliittisia suuntauksia. Yhteistä näillä kaikilla on idealistinen ja impressionistinen ajatustapa. "Meidän klassikkokirjailijoiden teksteissä kuvaillaan sosialismi eri tavalla", nämä sanovat. Kun kerran ns. "reaalisosialismi" ei noudatellut etukäteen valmiiksi piirrettyjä kaavoja sen takia nämä hylkäävät sen. Näiden kaikkien mielestä NL:ssa toteutettiin eräänlainen kapitalismi, jossa ei ollut porvaristoa yhteiskunnallisena luokkana. Porvariston korvasi byrokratia ja yksityisomaisuuden korvasi valtion omistusmuoto. Siksi tämä järjestelmä on nimetty valtiokapitalismiksi.

Työläisvaltioita siellä ei siis ollut sitten vuoden 1925 ja maailman työväenluokalla ei ollut mitään syitä puolustaa pakkolunastetun omaisuuden, koska tämä ei ollut proletariaatin hallussa. Mitä tulee Varsovanliiton interventioihin, nämä olivat imperialistisia tekoja. Termi sosialistisimperialismi käytettiin paljon 1970 -luvulla. Tähän ryhmän on kuulunut poliittisia suuntauksia jokaisesta vuosikymmenestä. Ideologisesti ryhmä sijaitsee työväenliikkeen keskustassa.

Työläisoppositio 1920 -luvulla oli ensimmäinen, joka väitti että thermidor oli siihen aikaan täysin toteutunut Venäjällä. Trotskin suurin ideologinen taistelu Burnhamia ja Shachtmania vastaan, josta syntyi suuren vallankumouksellisen yksi parhaimmista teoksista (1) koski juuri samaa asiaa. Tony Cliffin suuntaus, jonka ideologinen perillinen on International Socialists, eli Englannin SWP:n ja Duncan Hallasin ympärillä olevat järjestöt, esim. Sosialistiliitto Suomessa kuuluu tähän ryhmään. Sen lisäksi Paul Sweezy Yhdysvalloissa, Charles Bettelheim Ranskassa tai Mao ja maolaiset Kiinassa ja ympäri maailmaa ovat tähän kategoriaan kuuluvia aatesuuntia. Eri lähtökohdista liikkeelle lähtien jokainen päättyi samoihin johtopäätöksiin. Katsastamme näitä erillisessä kappaleessa alempana artikkelissamme.

Toisena on tapa, millä stalinistit näkevät "olsevismi-stalinismi" -yhteyttä. Tämä on siis työväenliikkeen oikeiston tapa. Heidän mielestä nämä kaksi asiaa ovat yksinkertaisesti identtisiä, leninismi oli ollut koko ajan läsnä NL:ssa ja stalinismi oli bolsevismin luonnollinen seuraaja. Mitään vallankumouksen tavoitteista ei petetty koskaan. Leninin ja muiden marxilaisten tekstit väärennettiin sopimaan byrokratian tarkoituksiin tai sensuroitiin ja lukittiin kaappiin vuosikymmeniksi (2). Stalin julisti mahtipontisesti ja juhlallisesti: "Nyt olemme tulleet kommunismin vaiheeseen. Proletariaatti voittaa ja valtio vahvistuu". "eoreetikko" -Stalin ei ollut lukenut edes leninismin aakkosia. Hän ei tiennyt että kommunismiin tultaessa luokat häviävät ja valtio kuoleutuu. Muuten Neuvostoakatemian kirjoittamat ja Stalinin allekirjoittamat tekstit korvasivat vakavan marxilaisen analyysin. Epätieteellisyys oli siinä, että useimmiten tutkimuksen lähtökohtana oli byrokratialle edullinen johtopäätös, joka piti jälkikäteen todistaa todeksi. Näin keksittiin "sosialistiset luonnontieteet" ja dia-mat -niminen hirviömäinen kummajainen. Byrokratiaa palvelemaan alistettiin ennen muuta kulttuuri. Sosialistinen realismi on roskaa, joka oli ollut hyvin kaukana marxilaisesta kulttuurikäsityksestä.

Kolmas tapa lähestyä asiaa on taantumuksen tapa. Stalinismi, tämä marxismin solvaus ja häpäisy sopi tietenkin kapitalismin ideologeille. Marxismin saaminen huonoon maineeseen antoi porvaristolle oivan mahdollisuuden olla samaa mieltä stalinismin kanssa. "Kyllä, tällaista se bolsevismi on! Tällaista kun kerran itsekin sen sanoo!" toisteli porvarilliset äänitorvet väsymättä. Epäkohtia ei ollut vaikea etsiä. Vaikeampaa oli stalinismin puolesta yritys todistaa, että epäkohdat ovat keksittyjä ja tekaistuja. Vankileirit olivat olemassa ja aina joku loikkari kieli siitä, että NL:ssa vallitseva työväendemokratia tarkoitti todellisuudessa stalinismin diktatuuria ja proletariaatin valjastamista.

Porvariston avuksi tulee vasemmiston eräs keskustalainen katsantokanta. Tämän mukaan stalinismi on bolsevismin luonnollinen seuraaja. Syy - seuraus -suhdetta käytetään tässä negatiivisessa mielessä. Lähellä sosialidemokratiaa ja myös osana ns. länsimaista "marxismia" oleva keskustalaisuus samaan aikaan kun se etsii itsellensä "uutta teoriaa" pyrkii niputtamaan yhteen bolsevismin ja stalinismin ja hakee sosialismia kapitalismin viitekehyksessä. Näiden keskustalaisten tärkeimpiä argumentteja siitä, miksi bolsevismi on vastuussa stalinismista on tämä: "Bolsevikit kielsivät muiden sosialististen puolueiden laillisuuden, siksi lokakuun vallankumous päättyi Stalinin diktatuuriin" . Tämän argumentin virheellisyys on sen omassa metodissa. Päätelmä käsittelee käsitteet lokakuun vallankumous, Neuvostoliitto ja bolsevismi ikään kuin nämä olisivat yhtä ja sama asia. Bolsevikit toimivat historiallisen prosessin sisällä eivätkä missään tyhjiössä (3). Vihollisvoimien välisen taistelun historiallinen prosessi on jätetty pois ja korvattu bolsevikkien kehityksellä ikään kuin tämä tapahtuisi tyhjiössä muiden prosessien vaikutuksesta irrallisena. Bolsevismi on aatesuuntaus tiiviissä suhteessa työväenluokan kanssa, mutta se ei ole sama kuin työväenluokka. Samaten luokka ei ollut sama kuin koko yhteiskunta, johon kuului silloin satamiljoonaa talonpoikaa tai eri kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Maan sivistystaso, lukutaidottomuus, väestön koostumus, barbaarisen menneisyyden paineet, ja yhtä barbaarisen imperialismin invaasiot eivät ole olleet bolsevismista riippuvia prosesseja. On naiivia esittää neuvostovaltion rappeutumisen prosessia niin kuin tämä olisi pelkästään jonkun tyhjiössä kehittyvän absoluuttisen bolsevismin abstraktion seuraus.

Bolsevismi piti itseään vain osana historian tekijöistä, sen tietoisena osana. Bolsevismi ei ollut historian kaikista tekijöistä ratkaisevin. Ennen sitä olivat tuotantovoimien alhainen taso ja luokkataistelu niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin mittakaavassa. Olisi bolsevikkien toimenpiteet mitkä tahansa nämä eivät olisi sellaisena voineet muuttaa puoluetta historiallisen prosessin hallitsevaksi säätelijäksi. Ollessansa vallassa puolue voi tietysti vaikuttaa toisella tavalla kuin aikaisemmin. Samaan aikaan se asettaa itsensä alttiiksi yhteiskunnan muiden elementtien vaikutukselle. Tämä vaikutus on tällä kertaa monikertaisesti voimakkaampi verrattuna aikaisempaan. Puolueeseen kohdistuu vihollisvoimien hyökkäys. Tällainen hyökkäys voi saada aikaan sen, että puolue menettää valtansa. Jos valta säilyy puolueen käsissä eikä mikään ratkaiseva tekijä muuta kehityksen hidasta tahtia, silloin pitkän ajan kuluessa puolue rappeutuu sisäisesti vallan kahvassa ollessaan.

Trotskin mukaan juuri tämä historiallisen prosessin dialektiikka on se, mitä ei ymmärrä kaikki se viisastelijakunta, joka etsii stalinismista bolsevismin vastaista argumentteja. On saivartelua tuomita vallankumouksellista puoluetta siksi ettei etukäteen sisältänyt takeita siitä ettei se tulisi rappeutumaan. Tieteellinen ajattelu vaatii konkreettista analyysia. Milloin, miten ja miksi vallankumouksellinen puolue rappeutui? Vain bolsevismi itse on pystynyt analysoimaan näitä prosesseja tieteellisesti. Tehdäkseen sitä bolsevikkien ei tarvinnut tehdä pesäeroa bolsevismista, vaan käyttää bolsevismista lainattua aatteellista arsenaalia.

Johtopäätökseksi voi sanoa että ilman bolsevismia tai siihen liittyviä määrättyjä piirteitä ei olisi stalinismiakaan, sillä puolue ei olisi vallankumouksellinen ja valtaa ei olisi koskaan anastettu. Siis tietyllä tavalla stalinismi syntyi bolsevismista tiettyjen olosuhteiden valitessa eli ei automaattisesti ja mekaanisesti. Stalinismi johtuu bolsevismista vain dialektisesti, ei siis vallankumouksellisena teesinä, vaan sen vastakohtana, negaationa, taantumuksena, thermidorina, mikä on aivan eri asia.

ENNUSTEET

Kaikenlaiset pikkuporvarillisesti ajattelevat intellektuellit löysivät bolsevismin pahuuden erityisesti sen jälkeen kun Stalinin väkivallan koneisto jyräsi NL:ssa. Bolsevikkien ei tarvinnut odottaa 1930 -luvun loppupuolta selittääksensä bolsevismin rappeutumisen syitä. Marxismin voima on siinä että tämän kehityssuunnan mahdollisuudesta oli puhuttu paljon ennen kuin edes mitään oireita olisi ollut nähtävissä. Vastakkain olevien luokkien voimasuhteet sekä kansallisella että kansainväliselläkin tasolla saattavat sallia proletariaatin valtaannousua ensin Venäjän tapaisessa takapajuisessa maassa. Silloin tilanne näyttäisi sellaiselta, että "proletariaatti ei selviytyisi Venäjällä, jollei hyvin nopeasti seuraisi proletariaatin voitto kehittyneissä maissa". "Jos Neuvosto jätettäisiin yksin se joko kaatuu tai rappeutuu". "Tarkemmin sanottuna ensin se rappeutuu ja sitten se kaatuu". Näitä lauseita on Trotski kirjoittanut lukemattomia kertoja alkaen vuodesta 1905.

Kirjassaan "Venäjän vallankumouksen historia" Trotski on kerännyt viimeiseen kappaleeseen kaikki bolsevikkijohtajien kannanotot koskien aikaa 1917-1923. Jokaisessa kannanotossaan bolsevikit korostavat samaa asiaa: "ilman apua, joka on tultava lännen suunnasta, bolsevismi hajoaa joko sisäisen tai ulkoisen taantumuksen tai molempien edellisten toimesta". Lenin korosti toistuvasti, että "neuvostojärjestelmän rappeutuminen ei ole tekninen organisatorinen ongelma, vaan koko työväenvaltion rappeutumisen potentiaalinen alku". Vasemmisto-oppositio syntyi vuonna 1923 ja kirjasi päivittäin rappeutumisen oireet. Samalla oppositio asetti nousevaa proletariaatin etujoukkojen tietoista tahtoa - thermidoria - vastaan. Tämä tekijä osoittautui riittämättömäksi. Joukkoliike oli väsynyt ja sen taistelutahtonsa laskussa. Byrokratia jyräsi. "Se vainosi vallankumouksellista etujoukkoa, tallasi marxismin kuoliaaksi, vulgarisoi bolsevikkipuolueen" (3).

Stalinismi bolsevismin dialektisena vastakohtana oli voittanut. Bolsevismi ei ollut vain rappeutunut stalinismiksi, tämä oli vain yksi kehitys. Bolsevismi Vasemmisto-opposition muodossa irtosi neuvostobyrokratiasta ja sen Kominternista. Bolsevismi jatkoi eteenpäin oman rappeutumisensa kritiikkinä ja tämä oli historiallisen kehityksen todellinen suuntaus. Tämän ajan bolsevismia on kutsuttu trotskilaisuudeksi. Stalin väärensi sitä ja yhdisti siihen vanhan "trotskilaisuuden", johon liittyi paljon aikaisemmin ratkaistut kiistat. Näiden kahden "trotskilaisuuden" välillä ei ole mitään yhteistä. Trotskilaiset käyttävät uutta titteliään ylpeydellä ja kutsuvat itseään bolsevikki-leninisteiksi. Kokonaisen sukupolven, lokakuun sukupolven eliminoiminen kielii siitä, että bolsevismin ja stalinismin välillä on ylipääsemätön kuilu, joki, jossa virtaa miljoonien vallankumouksellisten verta.

ANARKISTIT

Anarkistit omasta puolesta näkevät stalinismin ei ainoastaan bolsevismin ja marxismin, vaan myös "valtiollisen sosialismin" tuotteena. Anarkistit ovat valtion keskusvaltaa vastaan. Heidän mielestä valtionkahvaan päässyt "marxismi" sosialidemokratian muodossa muuttuu imperialismin asiamieheksi ja stalinismin muodossa synnyttää kastin. Impressionistina anarkisti päättelee tästä että vika on aina valtiossa. Tietenkin valtio tarkoittaa sortamista ja se pitää sisällään epävapauden elementtejä. Valtio ei ole kuitenkaan luokkien ylläpuolella oleva historiallinen muodostuma. Se syntyi silloin kun yhteiskunta jakautui luokkiin ja se kuolee luokattomaan yhteiskuntaan päästyämme. Sitä ei voida tarpeen mukaan kertaheitolla hyväksyä tai hylätä. Kokemus osoitti että anarkistien pyrkimykset päästää eroon valtiosta ei ollut heidän kannalta sellaisia joista he voisivat olla ylpeitä.

Maailman ainoa merkittävä anarkistijärjestö oli Espanjan Työväen Ammattiliitto (CNT). Tämän järjestön anarkistijohtajista tuli sittemmin porvariministereitä. Anarkistit perusteli silloin oman teoriansa petosta "erikoisten olosuhteiden" painostuksella. Samaan tekosyyhyn vetosi aikanaan Saksan sosialidemokratia. Sisällissodassa vallitsee olosuhteita, jotka eivät anna pelivaraa valtion hylkäämistä haluaville. Olosuhteet pikemmin vaativat valtion ottamista haltuun. Anarkistien teoria on uskottava tietyissä piireissä rauhan aikana, mutta täysin pätemätöntä sodassa. Trotski vertasi sen kenraalin teoriaan, joka sanoo, että armeijalle haitallisin asia on sota.

Me olemme samaa mieltä anarkistien kanssa siitä, että valtiosta pitää lopulta päästä eroon. Tämä ei vaan onnistu olemalla sitä noteeraamatta. Trotskin mukaan toteamalla että "stalinismi johtuu bolsevismista" on samaa kuin jos toteaisi että "vastavallankumous johtuu vallankumouksesta". Bolsevismi joka synnytti stalinismin on kuollut bolsevismi. Stalinismi aloitti sen jälkeen armotonta sotaa trotskilaisuuden muodossa ollutta bolsevismia vastaan. Kuoltuaan bolsevismi alkoi saman tien nostaa päätään. Teesi ei johdu antiteesistä eikä päinvastoin, vaan nämä kaksi ovat olemassa rinnakkain ja niitä pitää nähdä niiden dialektisen suhteensa kautta. Jompikumpi osapuoli aina dominoi suhdetta ja lopulta voimasuhteista on kiinni se, että kumpi näistä voittaa. Silloin dialektinen suhde murtuu, syntyy harppaus, jolloin päästään uuteen laatuun ja uusia suhteita muodostuvat uudella perustalla. Trotskin mukaan "todellinen vallankumouksellinen ajatus ei ole mahdollinen ilman dialektiikkaa" (3).

Proletariaatti anastaa vallan etujoukkojensa kautta. Tämä välttämättömyys johtuu proletariaatin rajoittuneesta poliittisesta tietoisuudesta ja sen epäyhtenäisyydestä. Proletariaatin halu kumota kapitalismin kiteytyy vallankumouksellisen puolueen rakentamiseen. Ilman proletariaatin luottamusta ja tukea etujoukolle vallan anastaminen on mahdotonta. Vallan anastaminen on siis koko proletariaatin asia, joka toteutuu sen etujoukkonsa kautta. Puolueesta kehittyy myös vallankumouksen teoreettinen keskus, mikä on välttämätöntä vallankumouksen onnistumisen kannalta. Vallankumouksen onnistuminen Venäjällä ja sen epäonnistuminen muualla on näiden toteamusten paikkansapitämättömyyden todistus. Trotskin mukaan "kukaan ei ole käytännössä osoittanut eikä kukaan edes yrittänyt kynällä ja paperilla todeta, että proletariaatti pystyy anastamaan vallan ilman poliittisesti johtavaa puoluetta, joka tietää mitä haluaa" (3).

Muiden neuvostopuolueiden kuten myös bolsevikkipuolueen sisällä ryhmäkuntien kieltäminen ei ollut mistään "bolsevikkiteoriasta" johtuva periaate ja se oli kaikkien lisäksi tarkoitettu väliaikaiseksi toimenpiteeksi. Toimenpide johtui sisäisesti romuttuneen ja ulkoisesti saarretun maan tilasta, eikä proletariaatin diktatuurin heikkoudesta. Stalinismi tietenkin myöhemmin löysi siinä valmiina juridiset puitteet omalle diktatuurille. Tämän kehityksen syy ei ole bolsevismissa, vaan siinä että proletariaattia on kohdannut hirvittäviä tappioita Euroopassa.

Samaa pätee anarkistien suhteen. Kun kaikki meni hyvin, bolsevikit taisteli käsi kädessä anarkistien kanssa. Monet anarkistit värväytyivät bolsevikkipuolueeseen. Trotski keskusteli usein Leninin kanssa siitä, että annettaisiin anarkisteille alueita, jossa nämä tarkistaisivat koettaan aina paikallisväestön suostumuksella. Sisällissota teki näistä ajatuksista loppu. Kun anarkistit kapinoivat Kronstadtissa bolsevikit eivät voineet muuta kuin tukahduttaa kapinan koska ainoa linnake, joka suojeli vallankumouksen pääkaupunkia ei ollut syytä päästä menemään. Samaa pätee Mahnon suhteen. Hän taisteli alussa puna-armeijan riveissä. Myöhemmin kärsittyään tappioita valkoisten ratsuväelle hänen joukkonsa kääntyivät punaisia vastaan. Puna-armeija vastasi sotatieteen kovilla proletariaatin diktatuurin välttämättömyydestä johtuvilla toimenpiteillä. Näin Trotski ilmaisi asian silloin: "Niin kauan kun Neuvostodemokratia on maailman vallankumouksen linnake voidaan sanoa, että tämän linnakkeen avain on Donetsin tasangossa".

VALTIOKAPITALISTIT

Historian todellinen kehitys ei seuraa koskaan ennalta suunniteltua kaavaa, ei edes vaikka asialla olisi suuria marxilaisia ajattelijoita. Tämä asettaa marxilaiset vaikean ja mielenkiintoisen tehtävän eteen. Historian kulun vain yleiset tendenssit voidaan ennustaa ja niitäkään ei aina tarkasti. Alinomainen analysointi, uusien hypoteesien keksiminen, vanhan teorian korjaaminen ja tulevan ohjelmallisen linjan jatkuva määritteleminen on osa siitä mitä me marxilaiset kutsumme teorian rikastuttamiseksi ja marxilaisuuden kehittämiseksi. Tämän yksinkertaisen asian ymmärtämättömyydessä piilee kaikenlaisen revisionismin ideologian perusta.

Marx ja Engels odottivat proletaarisen vallankumouksen puhkeavan ensin kehittyneissä teollisuusmaissa. Lenin ja Trotski odottivat sitä, että apua olisi tullut ennen muuta Saksasta ja näin Venäjän sosialistinen vallankumous ei jäisi eristykseen. Ensimmäinen maailmansota synnytti vallankumouksia, mutta vastaavanlainen prosessi ei tapahtunut samoissa määrin toisen maailmansodan jälkeen, kuten marxilaiset olivat arvelleet. Sen sijaan tuli kapitalismin ennennäkemätön ekspansio, talouden buumi ja kapitalismin stabilisaatio vuosikymmeniksi. Kaikissa edellisissä tapauksissa historian "kirjoitus" poikkesi ennusteesta ja lähti "vinotielle" kaavoihin nähden. Historia vaatii marxilaisilta vastauksia ennen muuta kysymykseen "miksi kaikki meni niin kuin meni". Siinä on tutkittava kaikki ne prosessit, jotka vaikuttivat tietynlaisiin virtauksen uusien uomien muodostumiseen.

Tässä tutkimustyössä ei riitä pinnallinen ja impressionistinen todellisuuden lähestyminen. Tarvitaan marxilaista analyysia eikä selittelyä. On itsestään selvä, että jos marxilaiset eivät pysty antamaan vastauksia näihin kysymyksiin, tulevan aikakauden ennustaminen on tuomittu epäonnistumaan, kaikkine siihen liittyvine seuraamuksineen. Yksi helppo selitys koskien työläisvaltion epämuodostumista on ollut valtiokapitalistiset teoriat. Monet keskenään erilaiset ideologiset suuntaukset ottivat ko. teorian käyttöön sikäli kun tämä on sopinut heidän pragmaattisuuteen tai heidän sen hetken poliittisiin tarkoituksiin ja linjauksiin. Teoria on palvellut mitä erilaisimpia tarkoitusperiä, mutta kuten sanottu eri tarkoituksenmukaisuudet ovat olleet lähtökohtana. Mutta tämä on luonteenomaista revisionismille. Lähtökohtana ei ole vallitseva tilanne - jonka osana me (subjekti) olemme - vaan subjekti itse. Alussa on logos, henki, ajatus, eli subjekti on kaikenlaisen idealismin - myös subjektiivisen idealismin - keskipiste ja yhteinen punainen lanka.

Valtiokapitalismi -teorian kannattajia alkoi ilmestyä heti vuoden 1923 jälkeen. Sitten tulivat Italian kommunistisen puolueen perustajan, Amadeo Bordigan panos, amerikkalaisen SWP:n pikkuporvarillisen opposition paluu asiaan, Tony Cliffin toimesta teorian uusintakäyttö, läntisen maailman (Bettelem ja Sweezy) marxilaisen teorian "kehittely" ja lopulta maolaiset. Viimeksi mainitut heräsivät siihen vasta 1960 -luvun lopulla, jolloin Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen lisäsivät teoriaan sosialistisimperialistisen aspektin. Yhteistä kaikille näille on yksi argumentti: "NL:n johdon poliittinen linja ei ole selitettävissä, jollei tunnusta että valta siellä ei ole enää proletariaatin käsissä, jolloin NL ei ole enää työläisvaltio". Argumentti on looginen, muttei dialektinen. Se ei ota huomioon sitä, että yksi asia on poliittinen päällysrakenne, poliittinen johto tai puolueen johto ja toinen asia on työläisdemokratia ja yhteiskunnallisten rakenteiden kestävyys, sietokyky ja jopa vastarinta rappeutumistendensseihin. Yksi kohta, josta edelliset suuntaukset olivat keskenään eri mieltä on ollut se, että jokainen niistä määrittelee rappeutumisen prosessin omalla tavalla; esim. niistä jokaisella on eri käsitys siitä, milloin thermidor on voittanut, mikä on hetki, jonka jälkeen NL ei ollut enää edes vääristyneellä tavalla sosialistinen, vaan kapitalismi oli palautunut. Jokaisella on oma versio restauraatioon johtaneista prosesseista, paitsi maolaisilla, jotka eivät määritelleet "oikeaa" hetkeä, että milloin siis määrä muuttuu laaduksi.

Näin ollen Philippe Chaulieu (4) arveli vuonna 1949, että keksimänsä termi "byrokraattinen kapitalismi" sai alkunsa 25 vuotta aikaisemmin. Solie ei kerro meille milloin byrokratia kiteytyi yhteiskunnalliseksi luokaksi. Valtiokapitalismi -teorian varsinainen teoreetikko Tony Cliff sijoittaa muutokset viisivuotisen suunnitelman alkuaikoihin (1928). Cliff ei kertonut tarkalleen milloin valtion luokkakantainen luonne muuttuu ja millä tavalla. Kiinalaisten vetoaminen NL:n "kapitalismiin" on ollut tämänkaltaisen revisionismin kolmas sukupolvi (5). Ensimmäinen sukupolvi, joka jatkui pitkin 1930 -lukua oli syvän pessimistinen. Pikkuporvarillinen pessimismi heijasti työväen tappioita, stalinismin vakiintumista, fasismin nousua ja porvarillisen demokratian rappiota. Toinen sukupolvi on hukassa, koska on joutunut elämään keynesiänismin oloissa. NL oli ideologisesti haavoittuvainen, ja jopa sen merkittävimpiä saavutuksia on vaikea perustella. Pikkuporvareilla älyköillämme on ollut helpompaa hylätä saavutukset kuin taistella ainoastaan Stalinin kastin totalitarismia vastaan, toisin sanoen poliittisen vallankumouksen puolesta. Lopuksi kolmas sukupolvi (maolaiset) oli taas ylioptimistinen. Tämän takana oli ultravasemmistolainen pikkuporvarin kärsimättömyys aikana, jolloin maailman vallankumous oli nostamassa taas päätään.

Argumentit

Kiinan propagandassa puheet kapitalismin täydellisestä palautumisesta NL:ssa ja maan ulkopolitiikan imperialistisesta luonteesta olivat runsaita. Väitteiden todistamiseksi tarvittavaan analyysiin on käytetty vähemmän tekstiä. Restauraation ajankohta sijoittui 1950 -luvulle Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan, mutta ensimmäiset tekstit siitä ilmestyvät Kiinan lehdistössä vasta vuoden 1967 huhtikuussa. Li Pao kertoi myöhemmin, muutaman kuukauden kuluttua, että kapitalismin palautuminen Venäjällä oli tärkein opetus maan 50. merkkivuotta juhliessa. Virallisesti kantaa asiaan oli otettu saman vuoden elokuussa. Sen jälkeen maolaiset järjestöt levittivät sanoman ympäri maailmaa, kopioimalla sitä ja ikään kuin käskystä. Tsekkoslovakian miehitys soitti taas torvet: NL:sta oli tullut sosialistisimperialistinen ja -fasistinen maa. Sen ajan artikkelit puhuivat amerikkalaisen pääoman invaasiosta NL:oon ja osoittivat sormella NL:n desentralisaatiota, ammattiyhdistystä ja koululaitosta kapitalismin restauraation eliminä. Väitteet maolaisten mukaan olivat:

* "revisionistien" virkamiesklikki oli "neuvostoporvariston" asiamies poliittisella tasolla.

* sen vuoksi nämä olivat sosialistisimperialisteja ja sosialistisfasisteja lännen sosialidemokraatteihin verrattavissa.

* klikki oli muuttanut proletariaatin diktatuurin porvariston diktatuuriksi.

* maolaisten mukaan ensin muutettuaan valtion, klikki muutti sen jälkeen talouden kapitalistiseksi. Missään ei sanota laadullisen muodonmuutoksen tarkkaa aikaa.

* ulkopolitiikassaan klikki harjoittaa imperialistista ryöstöpolitiikkaa.

* NL:n kapitalismi on klassisen monopolistisen valtiokapitalismin yksi muunnos. Näin ollen maolaisten mielestä NL oli saavuttanut kapitalismin korkeinta vaihetta tai paremmin se oli palannut kapitalismin korkeimpaan vaiheeseen.

Tämän teorian sepittäminen ilmaisi Kiinan teoreetikkojen kyvyttömyyttä ymmärtämään neuvostobyrokratian ristiriitaista luonnetta. Yhtäältä kyseessä oli etuoikeutettujen kasti, joka toisaalta joutui puolustamaan kansallistettua omaisuutta, vaikka siinä se käytti omia menetelmiä. Maolaisten johtopäätökset perustuivat tunneperäisiin argumentteihin samalla tavalla kuin Cliffin teokset aikaisemmin. Analyysi vain kuvailee joukon epäkohtia tavalla, joka pakottaa lukijoita ajattelemaan: " ei siellä ainakaan mitään sosialismia" voinut olla.

Argumentti siitä, että restauraatio oli tapahtunut koska taloudessa voitto näytteli yhä tärkeämpää roolia ontuu. Byrokratian kontrolli yhteiskunnalliseen lisätuotteeseen (yhteiskunnan taloudellinen ylijäämä) on tässä sekoitettu kapitalismissa tapahtuvan voiton toteuttamisen prosessin kanssa. On totta että 1960 -luvulla yrityksille annettiin lisää autonomiaa, mutta voitto oli ajateltu yhtenä "vipuna" työn kannustamiseen. Sellainen korvasi osittain ylhäältä käsin byrokraattisesti tehtyä suunnitelmaa. Sitä paitsi se oli otettu käyttöön paljon aikaisemmin jo Stalinin aikana ja se oli tarkoitettu tekniseksi toimenpiteeksi. Se, että tämä voisi vaarantaa kansallistetun pääoman olemassaoloa ja kasvattaa tuloeroja yhteiskunnassa, on tosiasia. Mutta tämä on kaukana siitä, että väittäisi kapitalismin palautuneen. Asia olisi toinen jos investoinnit eivät tapahtuisi keskittyneesti ja jos investointien kriteeri olisi voiton suhdeluku.

Argumentti että restauraatio on tapahtunut koska byrokraatit rikastuvat ei kestä arvostelua.

Argumentti että käyttöön on otettu markkinataloudellisia kategorioita, kuten kauppatavara (kulutustavaran muodossa), arvo, raha, hinta, palkka tai voitto. Näiden käsitteiden säilyminen on osoitus siitä, että yhteiskunta on siirtymävaiheessa kapitalismista sosialismiin eikä siitä, että kapitalismiin palautuminen olisi tapahtunut. Esimerkiksi voi mainita sitä, että toisin kuin kapitalismissa raha ei muuttunut NL:ssa automaattisesti pääomaksi.

Argumentti siitä, että NL:ssa valtiolla oli oikeus sanoa työläisiä työpaikastaan irti ei ole myöskään kapitalistisen restauraation pätevä indikaattori. Perustuslaissa oli tarkat säädökset siitä, milloin ja millä perustein yritys sai irtisanoa työläisiä (ja sillä edellytyksellä, että ammattiliitto ensin vahvisti sitä) ja siinä perusteet olivat täysin erilaisia kapitalismiin verrattuna. Sitä paitsi työttömyys oli NL:ssa enemmän poikkeus kuin sääntö.

Yksi maolainen argumentti päätteli uudesta porvaristosta NL:ssa koska byrokraatit nauttivat laajasti etuoikeuksista ja myös siitä, että perintöoikeus oli laissa taattu. Todellisuudessa se, mikä määrittelee yhteiskunnallista luokkaa, ei ole tämän luokan varallisuusaste. Varallisuus ei tee byrokratiasta luokkaa. Sitä paitsi nämä etuoikeudet ei ollut 1960 -luvun ilmiö, vaan ne olivat saaneet alkunsa Stalinin aikana ja hänen siunauksellaan. Niin kuin aina ennenkin siirtymäyhteiskunnissa, alussa on kuilu jakelu- ja tuotantotavan välillä. Tämä ero pätee myös sosialismiin pyrkivässä järjestelmässä. Yhteiskunnassa eriarvoisuus ei sinänsä selitä valtion luokkakantaista luonnetta. Jo vuodesta 1918 bolsevikit äänestivät voimaan lain, joka takasi oikeuden laatia testamentin. Näin vainajan sukulaiset saivat jaettavaksi enintään 10 000 ruplan arvosta rahaa tai tavaraa. Siviilioikeuslaki oli tässä asiassa hyvin tiukka. Stalin laajensi nämä rajoitukset vuonna 1926. Kysymyksen ydin on kuitenkin siinä, että byrokraatti ei pystynyt testamenttaamaan valtion omaisuutta, ei osakkeita eikä obligaatioita. Kastin henkilökohtainen vaurastuminen on mitättömän pientä verrattuna varoihin, joita byrokraatti joutuu käsittelemään toimensa puolesta.

NL:ssa tuotantovälineet oli kansallistettu ja muodostivat perustuslain mukaan "sosialistisen omaisuuden". Tämä koostuu valtiollisesta tai osuuskunnallisesta omaisuudesta. Tuotantovoimia omistava valtio ei ole kansan, vaan valtiota riistävän byrokratian käsissä. Tästä ei voi tehdä johtopäätöstä, joka argumentoisi siitä, että tämän vuoksi kasti olisi ollut kollektiivinen tuotantovoimien omistaja.

Argumentti siitä, että monopolistinen kapitalismi omistaa valtion hallitsevan byrokratiansa kautta ja, että tästä löytyisi yhtymäkohtia NL:ssa tapahtuvien prosessien kanssa, on vähintään naiivia. Monopolistinen kapitalismi toki "kumoaa" klassisen yksityisomaisuuden muotoja ja edistää yhteensulautumista valtion ja talouden välillä, mutta tämä on kaukana siitä mikä oli kehitteellä NL:ssa. Kapitalismissa byrokratia käyttää valtionmekanismeja monopolistisen kapitalismin hyödyksi. NL:ssa yksityisomaisuuden kumoaminen tuotantovälineistä oli tapahtunut porvariston pakkolunastamisen myötä. Siinä on kaksi täysin eri laadun kysymystä. Trotskin mukaan kastista ei voi tulla rauhanomaisesti luokkaa ja tämä juuri sen takia, että kasti ei omista valtiota, ei omista "muuten kuin ainoastaan tietyllä tavalla" (6).

Toki tilanne antaa kastille mahdollisuuden muuttua luokaksi. Mutta se antaa vain mahdollisuuden. Jotta mahdollisuus toteutuisi, siihen olisi tarvittu määrän muuttumista laaduksi. Valtiokapitalismi -teorioiden kannattajat aliarvioivat työväenluokan vastarintaa NL:ssa. Kapitalismin restauraatio olisi onnistunut rauhanomaisesti yhtä "helposti" kuin siirtyminen kapitalismista sosialismiin. Eli ei ollenkaan. Tiedämme, että jokaisella historiallisesti muodostuneella luokalla on oma ideologia. NL:n byrokraattisella kastilla ei sellaista ollut. Päinvastoin kasti joutuu lainaamaan proletariaatilta marxismin. Väärentämällä marxismin kasti perustelee olemassa olonsa ja salaa lihavan osuutensa kansantuotteesta. Se, että kasti joutuu anastamaan etuoikeutensa laittomasti kielii siitä, että kyseessä on yhteiskunnallisesta loisesta proletariaatin elimistössä eikä luokasta sinänsä.

Kastin tunnustaminen luokaksi pakotti ajattelemaan siitä, että tämä luokka olisi historiallisesti välttämätön, ja että sen olemassaolo olisi oikeutettua. Jokainen yhteiskunnallinen luokka on aina täyttänyt tiettyä historiallista tehtävää; se on ollut edeltäjäänsä edistyksellisempi ja sen perusta on ollut kansantaloudessa. Vanha yhteiskunnallinen järjestelmä ei voi väistyä, ennen kun tuotantovoimat ovat tukehtumassa tuotantosuhteiden kuristuksessa. NL:ssa ei ollut näkyvissä tällaista tendenssiä. Talous siellä kasvoi ripeästi eikä se kokenut edes lännessä tuttuja syklisiä kriisejä.

Maolaiset väittivät kyllä, että kapitalismi voi palautua asteittaisen kehityskulun kautta. Tämä on sopusoinnussa idealistisen ajattelunsa kanssa, joka näkee historian kulkevan lineaarisesti. Stalinismin mukaan myös siirtyminen sosialismiin tapahtuu asteittain eikä harppauksittain. Yhteiskuntahistoriassa ovat näkyvissä molemmat kehitystavat. Kuten kaikissa muissakin dialektisissä muutoksissa niin tässäkin tapauksessa harppaukset, vanhan murtuminen ja uutta synnyttävä vapauttava kiehunta tapahtuvat hetkellä, jolloin määrä muuttuu laaduksi. Tällöin lineaarisuus murtuu ja prosessi on vallankumouksellinen. Uusi laatu vakiintuu ja alkaa uudestaan lineaarista kulkuaan uudelta perustalta. Sama pätee yhteiskunnan laadun määrittelemisen suhteen. On totta, että hegemonisen luokan ideologiasta muodostuu aina vallitseva ideologia yhteiskunnassa. Eikä päinvastoin; dialektisessä vuorovaikutussuhteessa toinen osapuoli on dominoiva ja toinen heikompi. Siis ei pitänyt paikkaansa se, mitä valtiokapitalismin kannattajat väittivät, että koska marxismi oli korvattu porvarillisella ideologialla, siksi porvariston valta oli palautunut NL:ssa. Kun valtion yhteiskunnallinen luonne muuttuu, sen seurauksena vallitsevat aatteetkin muuttuvat. Marx opetti, että aatteet eivät voi muuttaa valtion yhteiskunnallista luonnetta, ennen kun ne muuttuvat aineelliseksi voimaksi tai ennen kun ne käyttävät aineellisia voimia vanhan valtion murskaamiseksi.

Neuvostovaltion luonteesta

Kysymys on yhtä vanha kuin neuvostovaltiokin. Siihen yrittivät vastata ensin mensevikit, eli sosialidemokratia, jonka mielestä NL ei ollut työläisvaltio. Kun kerran vallankumous ei voinut toteuttaa välitöntä siirtymistä sosialismiin, silloin se ei ainakaan sosialistinen voinut olla. Demarien mielestä siirtymistä sosialismiin ei voi aloittaa ennen kun maa on saavuttanut tietyn tason kehitystä. Ennen sitä vallankumous on mieletön ajatus, joka päättyy joko kapitalistiseen tai valtiokapitalistiseen totalitaariseen diktatuuriin. Sosialidemokratian mielestä mitään siirtymäkautta ei voi olla olemassakaan. Tällä demarien fatalistisella mekaanisella determinismillä on paljon tekemistä valtiokapitalismin kannattajien ultravasemmistolaisuuden kanssa.

Trotskille kysymys oli keskeinen. Siitä asti kun se syntyi, Trotski polemisoi kantoja, joilla oli taipumus tehdä johtopäätöksiä prosesseista ennen kun nämä ehtii täyttyä. Vuonna 1927 pidettiin NL:n kommunistisen puolueen 15. edustajakokous. Siellä stalinistien fraktio voitti lopullisesti ja tappiota kärsinyt vasemmisto-oppositio hajosi. Osa siitä (esim. Zinoviev) palasi Stalinin poliittiseen "syliin". Ultravasemmisto (Sapronov, Smirnov) näki, että thermidor oli toteutunut, että uusi vallankumous piti tehdä ja uusi puolue rakentaa. Trotski ja Rakovski vastasivat heille, että byrokratia vastavallankumouksen vaaran edessä olisi tukeutunut proletariaatille nousevaa agraariluokkaa vastaan. Tapahtumat, kuten väkivaltainen pakkokollektivisointi, osoittivat Trotskin ja Rakovskin kantoja oikeiksi. Kokonaiseksi aikakaudeksi ja vuoteen 1933 asti Trotski oli sitä mieltä, että neuvostodemokratia olisi voitu palauttaa puolueensisäisellä ideologisella taistelulla ja rauhanomaisella puolueen uudistuksella. Samaa kiistaa käytiin kansainvälisellä tasolla. Tällä kertaa kysymys kiinnosti siksi, että piti tietää miten olisi reagoitava tapauksessa, jossa imperialismi olisi hyökännyt NL:a vastaan. Pitäisikö puolustaa työläisvaltiota, vai olla neutraali jos kerran yksi kapitalismi hyökkää toista kapitalismia vastaan? Trotskin kanta oli silloin ehdoton: "kanta, jonka mukaan neuvostothermidor on porvarillinen vastavallankumous, on reformismin kääntöpuoli. Jos ei puolustettaisi NL:a olisi kuin ei näkisi tosiasiaa, että NL:n tappio ei tarkoittaisi vain stalinismin kaatamista, vaan myös uuden yhteiskunnan perustuksien tuhoa".

Tämä teksti toistui sittemmin Trotskin myöhemmissäkin kirjoituksissa valtion eri muotojen tutkimuksissaan. Niille jotka väittivät, että neuvostovaltio ei ole työläisvaltio, siksi ettei se vastaa ideaalisia sääntöjä, Trotski vastasi, että "tämä on pikkuporvarillisen poliittisen snobismin huippu". Trotski selittää että ko. skeptikkojen virhe oli siinä, että nämä käsittelivät "proletariaatin diktatuuria" sanan sosiologisessa merkityksessä. Proletariaatin ja byrokratian diktatuurien välillä on sovittelematonta vastakohtaisuutta. Proletariaatin diktatuurin yhteiskunnallinen merkitys sallii meitä näkemään, että tällä voi olla monta poliittista muotoa. Nämä muodot voivat olla erilaisia keskenään ja voivat vaihdella demokraattisesta itsehallinnosta bonapartismiin tai niiden keskellä olevaan sentrismiin (keskustalaisuus). Trotski muistutti aina marxilaisuuden alkeita siitä, että uutta yhteiskunnallista järjestelmää ei synny paitsi tiettynä historiallisena hetkenä. Byrokratialla ei ole historian toimeksiantoa käsissään. Se syntyy määrättyjen olosuhteiden vallitessa ja se ei ole muuta kuin vain pieni historiallinen episodi. "Totuus on aina konkreettista, mutta konkretia ei ole muuta kuin eri abstraktioiden yhtymiä. Pystyäksemme arvioimaan jonkun asian laatua ei riitä sen aste-erojen määritteleminen muista asioista. Pitää määritellä sen määrän laaduksi siirtymäprosessia" (7).

Yksi ultravasemmistolaisuuden nurkkakunta-ajattelua edustaa järjestö, joka seisoo maolaisen ajattelun kääntöpuolella on trotskilaiseksi itsensä nimittävä "Lutte Ouvriere", joka syntyi kesäkuussa 1968 ICL:sta. LO:lla on harvinainen ominaisuus trotskilaiseksi järjestöksi. LO ajattelee hyvin kansallisesti. LO ei näytä välittävän kansainvälisestä kehityksestä ja Internationaalin rakentamisen välttämättömyydestä. LO:n käsitys siitä, minkä maan voisi luokitella työläisvaltioksi on jäänyt vuoden 1938 tilanteeseen ja se on siksi yksinkertainen. LO:n mukaan työläisvaltioksi voi sanoa ainoastaan NL:a. Kaikki muut ovat jotain muuta. Näin ollen, kun maaliskuussa 1969 Kiina ja NL joutuivat aseelliseen konfliktiin, LO ei seurannut muiden trotskilaisten puolueiden kannanottoja. Kun muut trotskilaiset asettuivat molempien maiden byrokratioita vastaan, vaativat välitöntä tulitaukoa ja keskinäisen rajan demilitarisoimista, LO näki tapahtumat amerikkalaisen imperialismin juonena ja spekuloi USA:n ja Kiinan välisestä liittolaisuudesta. LO:n virhe on metodissa. Formaalinen ajatustapa pakottaa kolmeen virhearviointiin. a) järjestö ei näe että vallankumouksen toteutumisen muoto vaihtelee. Vallankumouksen ei tarvitse muissa maissa seurata välttämättä ja tarkalleen Venäjän jalanjälkiä. b) LO ei ymmärrä että valtion luonne riippuu sen funktionaalisesta roolista eikä sen muodosta. c) LO vakuuttaa, että ainoastaan Itä-Euroopan maiden liittäminen NL:oon, eli rajojen kumoaminen niiden välillä tekisi niistä työläisvaltioita.

Tony Cliff

Kuten todettu ei ole vähäpätöinen asia se, miten joku luonnehtii NL:n ja Itä-Euroopan maiden yhteiskuntia. Virhearvioinneilla on kohtalokkaat seurauksensa, johtuuko nämä sitten metodista, pelkurimaisuudesta puolustaa proletariaatin saavutuksia tai Kiinan oman kastin valtataistelusta. Yksi valtiokapitalismi -teorian tärkeimmistä edustajista oli Tony Cliff. Teoria, niin kuin tämä esitettiin kirjassa "Venäjä -Eräs marxilainen analyysi" (8), on saanut kannattajia Britannian SWP:ssa ja International Socialist -suuntauksessa, jolla on osastoja parissakymmenessä maassa. Cliff itse erosi Neljännestä Internationaalista teoriansa johdonmukaisen seurauksen jälkeen Korean sodan yhteydessä. Cliff erosi erimielisyyksien vuoksi. Hän vastasi toisin kuin muut trotskilaiset tärkeässä kysymyksessä, "onko NL ja työläisvaltiot puolustettava sodassa imperialismia vastaan?".

Kirjansa ensimmäisessä kappaleessa Cliff ei analysoi tilannetta "sosiologistaloudellisista suhteista Stalinin Venäjällä", vaan hän vain kuvailee eri epäkohtia. Kirjassa puhutaan kontrollin puutteesta tuotannonprosessissa, työläisten järjestäytymiseen liittyvistä ongelmista, työväenluokan individualisoitumisesta, työnvaihtamiseen liittyvistä ongelmista, naisten työstä, pakkotyöstä, työläisen orjuuttamisesta tuotantovälineisiin, kuluttamisen altistamisesta kasaantumisen tarpeisiin, kansan köyhyydestä, sotateollisuudesta, tuottavuudesta, verottamisesta, koulujärjestelmästä ja paljon muusta. Lista työväenluokan aseman tilanteesta on niin pitkä, että jokainen joutuu reagoimaan emotionaalisesti sanomalla: Onko tämä sitten sosialismia? Kun lukija tekee näin, niin silloin se on tinkinyt keskustelun sisällöstä ja on menettänyt asian keskipisteen.

Keskustelu koskee kysymystä valtion luonteesta. Valtion funktionaalinen rooli on tuotantosuhteiden puolustamisessa ja kehittämisessä. Tämän asian valossa, onko valtio sitten porvarillinen tai sosialistinen, sillä on pakottavia piirteitä. Tämä valtion pakottava luonne saa konkreettisen muodon siitä, että valtio on lakien ja säännösten vahti ja puolustaja. Näitä lakeja ja säännöksiä kutsutaan tuotantosuhteiksi. Tuotantosuhteita määrittelee tuotantovälineiden omistusoikeus, joka on tuotantosuhteiden juridinen ilmaisumuoto. Tämä on marxilaisuuden alkeita ja se on siitä asti tunnettua kun Marx kirjoitti "Kansantalouden kritiikin". Toisin sanoen yhteiskunnalliset suhteet -käsite pitää sisällään molempia sekä aineellisia että ideologisiakin suhteita. Otetaan tässä käsiteltäväksi esimerkiksi omistussuhteet. Nämä ovat aineellisten suhteiden heijastusta juridiikan tasolle. Valtio puolustaa näitä suhteita kokonaisuudessaan. Oikeus on yhteiskunnallisten suhteiden yksi järjestäytymismuoto ja yhteiskunnalliset suhteet ovat sopusoinnussa hallitsevan luokan intressien kanssa. Tätä järjestäytymismuotoa puolustelee hallitsevan luokan valtioksi järjestäytyneet voimat. Tuotantovoimat käynnistyvät määrättyjen tuotantosuhteiden viitekehyksessä, tuotantosuhteiden, joiden kodifiointi on omistussuhteet ja joita valtio suojelee. Tuotantovoimat toimivat silloin määrätyn tuotantotavan mukaisesti. Vallitsevaa taloudellissosiaalista muodostumaa määrittelee tämä tietynlainen tuotantotapa.

Nyt palaamme takaisin peruskysymykseen: lähtien liikkeelle ko. valtioiden funktionaalisesta roolista, voiko päätellä näiden olevan porvarillisia? Kun valtion funktionaalinen tehtävä on yksityisomistuksen kumoaminen, me emme voi puhua porvarillisesta valtiosta paitsi jos todistamme, että valtio on korvattu toisella valtiolla.

Tällainen takaisku ei voi tapahtua ennen kun stalinismin toimesta vääristyneet valtiot olisi ensin tuhottu. Mutta siihen olisi tarvittu uutta voittoisaa sotaa, tai sisällissotaa, tai vastavallankumousta tai maan kolonialoistamista, tai kaikki edelliset yhteensä. Jeltsinin aika tuli paljon myöhemmin. Neuvostoliitto, huolimatta tuotantovoimien sosialisoimisesta johtuvasta talouden roimasta kehityksestä, pysyi ristiriitaisena ja ylimenovaiheessa olevana yhteiskuntana koko sen olemassaolonajan. Byrokratian etuoikeuksien ja muiden epäkohtien mittapuulla mitattuna neuvostoyhteiskunta oli lähempänä kapitalismia kuin sosialismia. Mitään ei ollut kuitenkaan lopullisesti ratkaistu vielä ennen kun maailmanlaajuisesti toimivat voimasuhteet ja luokkataistelu tulivat sanomaan viimeisen sanan.

Yksi asia on varma; että valtion laatua määrittelee sen funktionaalinen rooli eikä sen ulkomuoto tai rakenteet. Vielä myös se, että valtion funktionaalinen rooli määräytyy tämän suhtautumisesta omistussuhteisiin. Tämä on se mikä tekee valtiosta porvarillisen tai työläisvaltion. Onko valtio käyttämässä porvarillista markkinamenetelmää, rahaa, palkkajärjestelmää, onko muotonsa demokraattinen tai ei, nämä ovat tärkeitä lisäseikkoja tutkimuksessamme, mutta ne eivät vaikuta siihen, että millainen on valtion funktionaalinen luonne. Yhteiskunnallinen luokka voi hallita suoraan tai välillisesti byrokratiansa kautta. Hallintotavasta riippuu paljon asioita, mutta ei valtion sosiologinen määritelmä. Marx ja Engels käyttivät "proletariaatin diktatuuri" -termiä korostaakseen valtion sisältöä eikä sen muotoa. Tony Cliffin mielestä olennainen piilee kuitenkin muodossa, eli demokratian puutteessa, byrokraattien etuoikeuksissa ja mielivallassa jne. Kirjansa toinen kappale muistuttaa meille Engelsin toteamuksen valtion kuoleutumisesta kun toisaalta Stalin pyrkii sen vahvistamiseen. Tästä Cliff tekee johtopäätöksen että NL ei ollut sosialistinen valtio. Viitaten marxismin perustajien teksteihin Cliff totesi, että kun valtio ei pohjaudu työläisten kontrolliin, niin silloin se ei ole sosialistinen valtio. Ja jos se ei ollut sosialistinen valtio niin silloin se oli porvarillinen.

Porvarillinen valtio voi kapitalismissakin saada eri muotoja. Porvaristo hallitsee joskus parlamentaarisesti ja joskus fasismin kautta. Joka tapauksessa valtio on hallitsevan luokan asiamies, jopa silloin kun sillä menisi sukset ristiin hallitsevan luokan yhden osan kanssa. Parlamentaarisen ja fasistisen porvarillisen muodon välillä on eroavaisuutta yhtä paljon kuin stalinistisen valtion ja proletariaatin diktatuurin välillä. Cliff kieltäytyy näkemästä, että työläisvaltio voi joutua olemaan bonapartistinen. Hänen mielestään työläisvaltio ilman työväenkontrollia ei ole työläisvaltio. Cliff ei myöskään ymmärtänyt, että NL:ssa pääoman alkukasaantuminen oli teollistumisen perusta eikä perustunut lisäarvon pääomaksi muuttamiseen. Cliff rinnastaa tämän kapitalismin alkukasaantumiseen eikä ymmärrä, että kasaantuminen NL:ssa tapahtui tuotantovälineiden kasaantumisella käyttöarvojen muodossa. Kaikki valtiokapitalismi -teorian teoreetikot tekevät saman virheen. He ovat hämmentyneitä valtion sisällön ja muodon suhteesta.

Oliko NL imperialistinen maa? Tony Cliff yrittää todistaa neuvostovaltion porvarillista luonnetta Venäjän "imperialistisesta laajentumisesta". Hän unohtaa näin, että imperialismia luonnehtii seikka, että pääomia viedään tiettyihin maihin tai alueisiin. Imperialismia ei ole se, että myy tavaroita kalliisti satelliittimaihin tai ostaa niiltä halvalla. Todellisuudessa sanalle imperialismi annetaan tässä vulgaari merkitys. Sanaa käytetään merkityksessä ulkomailta kohdistuva sorto ja/tai taloudellinen riippuvuus. Leninin määritelmän mukaan imperialismi on jotain muuta. Se on ennen muuta tietyn vaiheen (korkeimman) kapitalismi, johon on liitetty tiettyjä ominaisuuksia. Sellaisia ovat: a) tuotannon keskittyminen synnyttää talouselämää dominoivat monopolit, b) teollisuus- ja pankkipääoman yhteensulautuminen oligarkiaan perustuvan finanssitalouden pohjalta, c) pääomien vienti tavaroiden viennistä riippumattomana prosessina, d) kansainväliset kapitalistiset monopolit jakavat maailmaa keskenään, e) maailmanjako on imperialismin vaiheessa tehty loppuun. Neuvostoliitossa ei ollut muodostunut yhtään yllämainituista tunnuksista. Sittemmin Tony Cliff poisti kysymyksen imperialismista kirjansa toisesta osasta, jonka hän kirjoitti Hrustsovin vallan aikana. Missään muualla Cliff ei ole kuitenkaan perustellut sitä, olikohan hän tullut toisiin ajatuksiin vai pitikö hänen mielestä sosialistisimperialismi -teoria enää paikkansa.

Yhteenveto

1. Teoriat restauraatiosta päättyvät käytännössä maailman työväenluokan intressien kannalta hyväksymättömiin johtopäätöksiin.

2. Teorioiden kannattajat eivät pysty näkemään perusristiriitoja siirtymäyhteiskunnissa.

3. Tapauksessa, jossa imperialismi olisi hyökännyt näitä valtioita vastaan, kannattajat omaksuisivat johdonmukaisen sitoutumattomuuden kannan kahden voiman välissä.

4. Yhtä lailla neutraaleja olisivat kannattajat jos työläisvaltion sisällä puhkeaisi sisällissota. Perusteluna olisi se, että yksi porvarillisen hegemonian muoto vaihtuisi toisella. Joka tapauksessa seuraamukset näistä teorioista olivat paitsi kohtalokkaita niin myös tuhoisia.

5. LO:n kantojen logiikan mukaan Tsekkoslovakian tapahtumissa järjestön olisi pitänyt olla NL:n puolella Tsekkoslovakian porvarillista yhteiskuntaa vastaan.

6. NL:n antama apu kolmannen maailman maille olisi pitänyt hylätä, koska apu on peräisin imperialismin agenttien toimesta.

7. Työläisvaltioiden tuomitseminen porvarilliseksi oli kuin tuomitsisi kommunistiset puolueet porvarilliseksi. Tällöin ei yhteisrintamaa niiden kanssa voi toteuttaa, eikä imperialismin vastaista yhteistä taistelua ajatella.

8. Byrokratia ei ollut luonut hegemonialleen sosiaalista perustaa niin, että olisi luonut erillisiä omistamisen olosuhteita. Kun yhteinen omaisuus oli vaarassa, byrokratian oli pakko puolustaa sitä. Se tapahtui byrokratian omilla menetelmillä, mutta se kuitenkin tapahtui.

9. Yksi indikaattori siitä, että byrokratia ei ole luokka, on se, että tämän kaikki valta oli olennaisesti väliaikaista.

10. Byrokraateille ei ollut annettu mitään takeita siitä, että saisivat pitää etuoikeuksiansa. Etuoikeudet oli saatu talouden jakelu- eikä tuotantosuhteista.

11. NL oli valtiomuoto, jossa tuotantovälineet olivat valtion omistuksessa, talous suunniteltua ja suojeltua ulkomaakaupan valtionmonopolilla. Sitä sanoimme epämuodostuneeksi työläisvaltioksi NL:ssa ja vääristyneeksi työläisvaltioksi muissa Itä-Euroopan maissa. Tämä kaikki huolimatta ko. valtioiden johdossa olevasta stalinismin kummajaisesta.

12. Edellisestä johtuen näissä valtioissa ei tarvittu sosialistista vallankumousta. Poliittinen vallankumous oli se strategia, jolla yritettiin päästää eroon stalinismista. Puhtaimmin sellainen poliittinen vallankumous puhkesi vuonna 1956 Unkarissa. Siellä esim. Budapestin XI -alueen työläisten neuvosto vaati mm. seuraavaa: a) Vapaita vaaleja, joihin on osallistuttava kaikki sosialistista järjestystä tunnustavat puolueet, b) Poliisivoimat on värvättävä rehellisten tehdastyöläisten keskuudesta. Ammattiyhdistyksen olisi vahvistettava näiden valtuuksia., c) 27.10.56 Unkarin ammattiliittojen ohjelmassa kirjoitettiin, että