Presidentinvaalit - johtopäätöksiä ja tulevaisuuden näköaloja

Presidentin valtaoikeuksien kaventamisen jälkeen presidentin vaalien lopputuloksella ei sinänsä ole suurta merkitystä käytännön politiikanteon kannalta. Sisäpoliittista valtaa ei presidentillä juuri ole ja ulkopolitiikassa hän työskentelee yhdessä valtioneuvoston kanssa. Kuitenkin, presidentinvaalien kampanjointi, eri ehdokkaiden äänimäärät ja yhteistyökuviot toisella kierroksella antavat aineksia poliittisen kokonaistilanteen päivittämiseksi.

Ensimmäisen kierroksen vaalitaiston oleellisimpia piirteitä olivat istuvan presidentin asettautuminen puolustusasemiin eri suunnista tulevaa haastetta vastaan, ja oikeistopopulistisen Soinin kampanjointi voimakkaasti EU-vastaisin tunnuksin, mikä oli omiaan hämmentämään osaa vasemmistolaisesti ajattelevia kansalaisia. Muiden ehdokkaiden edustaessa EU-myönteistä, tai EU-neutraalia kantaa, Soinilla oli oiva tilaisuus kerätä kaikkein pettyneimpien kansalaisten äänet, mikä kohtuullisesti sitten onnistuikin. Myös vihreiden ehdokkaan Heidi Hautalan esiintyminen tasapaksuna yleispoliitikkona entisaikojen idealistin sijasta, oli huomion arvoista. Alkuvihreät argumentit loistivat poissaolollaan ja kampanja keskittyi lähes ainoastaan istuvan presidentin haastamiseen ihmisoikeuskysymyksillä, mm. Venäjän suhteen. Edelleen huomionarvoista oli keskustan Matti Vanhasen odotettua heikompi äänisaalis. Puolue, jolla on maan mahtavin puoluekoneisto, ei voi olla tyytyväinen ehdokkaansa kannatukseen, mikä jäi selvästi alle jopa oman puolueen kannatuksen edellisissä eduskuntavaaleissa. Tietenkin Vanhasen oli vaikea haastaa Halosta pääministerin asemasta käsin, mutta se ei silti selitä keskustan kannatusta alhaisempaa vaalitulosta.

Niinistön voimakas kampanjointi hämäävin termein ja käsittein oli ehkä se kaikkein merkittävin ulottuvuus kampanjoinnissa. Oikeistolaisen suurpuolueen ehdokkaan kampanjointi "työväen presidentti" ja "vastakkainasettelun aika on ohi" -sloganein, on jotain sellaista, mikä ei vielä aiemmin olisi tullut kysymykseen koko itsenäisen Suomen historiassa. Luokkatietoisuuden katastrofaalisen heikko taso on mahdollistanut tällaisenkin halpahintaisen vääristelyn, ilman että juuri kukaan siihen reagoi voimakkaasti. Markkinoidaan, että luokkavastakohtaisuudet ovat jotain taaksejäänyttä historiaa samalla, kun ne todellisuudessa nopeasti kärjistyvät maailmanlaajuisesti. Porvariston taktiikka ei perustu mihinkään historian lopun jälkeiseen realistiseen yhteiskunta-analyysiin, vaan luokkatietoisuuden ollessa heikko työväestön ja vähävaraisen väestönosan (merkittävä osa heistäkin on nykyään työssäkäyviä) keskuudessa, suurporvaristo on voinut kaivaa naftaliinista yli sata vuotta vanhat aseet: kansakunta pyritään esittämään homogeenisena kokonaisuutena, jolla on yhteneväiset edut. Eli yhdessä kamppaillaan ja kilpaillaan koko muuta maailmaa vastaan. Voi vain kuvitella sitä innostusta niiden vanhojen oikeistopoliitikkojen keskuudessa, jotka ovat aiempina vuosikymmeninä joutuneet poliittisen työväenliikkeen edustajien haastamiksi todenteolla! Ja totisesti, nyt porvaristo pyrkii takomaan, kun rauta on vielä kuumaa. Totta kai he ymmärtävät, että työväenliikkeen alennustila ei jatku ikuisesti. Muun muassa siksi oikeiston hyökkäys on tänään niin voimakas kuin se on.

Keskustapuolue on poliittinen liike, jolla ei ole enää olemassa kannattajakuntaa (maaseudun eläkeläisväestöä lukuun ottamatta ), joka olisi niin sanotusti "omaa väkeä". Siksi keskustan on täytynyt nopeasti lähteä rikkomaan perinteisen keskustalaisuuden rajoja, pyrkiä valtaamaan asemia kaupungeissa, joissa on perinteisesti äänestetty demareita ja kokoomusta. Katsotaanpa tämän päivän keskustalaisia johtohahmoja: Vanhanen, Rehn, Karpela, Pekkarinen jne. Ainoa oleellinen asia mikä heidät erottaa kokoomuslaisista, on taantumuksellisen pikkuporvarillisuuden eräs ilmentymä: arvokonservatismi. Puolustetaan perhearvoja, uskonnon asemaa, vastustetaan homoparien adoptio-oikeutta, kannatetaan sensuuria jne. Pienviljelijöitä Suomessa ei juuri enää ole, ainakaan siinä mitassa, että he muodostaisivat erillistä yhteiskuntaluokkaa. Eikä muu pikkuporvaristo ole yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima, vaan luokka, joka yhä pahemmin on jäämässä suurpääoman alistamaksi ja ryöstämäksi. Kuitenkin pikkuporvarilliset ajatusrakenteet ja arvomaailma ovat vielä jäljellä osassa väestöä, eräänlaisena jäänteenä aiemmilta aikakausilta. Onhan yhteiskunnan rakennemuutos ollut Suomessa poikkeuksellisen nopea, eikä ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun elimme vielä varsin agraarisessa valtiossa. Keskustapuolue on myös eräänlainen relikti vanhoilta ajoilta, eikä se, että keskusta pyrkii aktiivisesti ylläpitämään pikkuporvarillisen elämäntavan eri piirteitä, muuta sitä tosiasiaa, että myös poliittinen todellisuus muotoutuu reaalitodellisuuden mukaiseksi, joskin toisinaan melkoisella viiveellä. Pelkkä kansallisromantiikka, punaisine tupine ja perunamaineen, sekä maitotyttöineen ei pysty ylläpitämään varteenotettavaa poliittista liikettä. Tekohengitys on tuomittu epäonnistumaan.

Vasemmistoliitto on oma luku sinänsä. Toistamiseen ei asetettu omaa ehdokasta, vaan tyydyttiin yhteiseen "koko kansan presidenttiin" yhdessä demareiden kanssa. Tämä seikka itsessään kuvastaa suurta vasemmistoliitossa vallitsevaa kriisitilaa. Puolueen hajaannustila on sellaista tasoa, että tuskin he edes olisivat kyenneet asettamaan omaa ehdokasta, joka olisi saanut koko puolueapparaatin tuen taakseen. Viialaisen kaltaiset ay-byrokraatit naittavat aktiivisesti puoluetta demareihin, osa vanhoista stalinisteista haikailee vanhoja aikoja ja toisaalta pyrkii muuttamaan puolueen linjaa jonkinlaisen punapatriotismin suuntaan, ja puheenjohtaja Siimes edustaa jotain käsittämätöntä "musta tuntuu" -linjaa, joka ei perustu yhtään mihinkään. Aika hupaisaa on (samalla traagista), että Esko-Juhanin kaltainen diehard -stalinisti ja Paavo Lipposen kaltainen umpiporvari voivat varauksetta kannattaa samaa presidenttiehdokasta. Vasemmistoliitto onkin nähtävä lähinnä SDP:n tukipuolueena, joka väittää olevansa punaisempi, mutta todellisuudessa sitä väriä ei tahdo löytää suurennuslasillakaan. Vasemmistoliitto on stalinismin pohjalta muodostunut kasvannainen, joka ei nykypohjalta voi enää kokea merkittävää nousua kuin hetkellisesti, kenties pitkän oppositiokauden jälkeen. Vasureiden vaalitaktiikka oli siinäkin mielessä suicidaalista, että heitä ei ikään kuin ollut olemassakaan vaalien aikaan. Muut eduskuntapuolueet sentään yrittivät käyttää hyväkseen vaalien media-arvon.

On hyvin todennäköistä, että keskustapuolueen kohtalona on muuttua apupuolueeksi vasemmistoliiton tapaan. Yhteiskunnan nopea polarisaatio johtaa siihen, että kokoomus tulee todennäköisesti kasvattamaan kannattajapohjaansa, ja tyhjänpäällä seisovalle keskustalle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin liittoutua pääomapuolueen kanssa. Tällöin keskustan kannattajakunnan alemmat kerrostumat hakeutuvat todennäköisesti perussuomalaisten kaltaisen populistipuolueen tai demarien / vasemmistoliiton leiriin. Tai sitten kasvattavat ennestään suurta nukkuvien puoluetta.

Kapitalistisen kehityksen ollessa nykyisessä kriittisessä vaiheessaan, ei pääoman edustajat voi pitkään enää teeskennellä olevansa demokratian ja kansanvallan kannattajia. Kapitalistisen pääoman suuri ongelma löytää riittävän tuottoisia sijoituskohteita johtaa väistämättä voimakkaisiin pyrkimyksiin kiskoa lisäarvoa työntekijän suoritteesta ja heikentää tämän työehtoja ja työsuhdeturvaa entisestään. Vaikka media onkin lähes täysin yksityisen suurpääoman hallussa välillisesti (YLE) tai välittömästi, ei työväestö eikä muut siihen läheisessä suhteessa olevat väestönosat voi loputtomiin suostua elämänsä jatkuvaan kurjistamiseen. Siinä vaiheessa, kun niitä viimeisiä leivän rippeitäkin aletaan kiskoa köyhän suusta, niin yhteiskunnallinen konflikti on väistämätön. Tapahtuuko tämä parlamentaarisen demokratian viitekehyksen sisällä, vai mennäänkö suorempaan ja radikaalimpaan toimintaan suoraan, on vaikea ennustaa.

Vaalien toisella kierroksella jo nähtiin eräänlaista harjoittelua tulevia kamppailuja ajatellen. Kaikki mahdolliset koneistot SAK:ta lukuun ottamatta liputtivat Niinistön valinnan puolesta. Muut porvarilliset ehdokkaat Soinia lukuun ottamatta asettuivat avoimesti Niinistön taakse. Vaikkakaan Halonen ei tietenkään ole mikään työväen pelastus, niin pikkuhiljaa vasemmisto-oikeisto asetelma alkaa taas selkiintyä pitkästä aikaa myös politiikan kentällä.

Vasemmistolaisen vaihtoehdon puute oli silmiinpistävä vaalikamppailua seuratessa. Ainoat selkeän NATO -vastaiset kommentit tulivat äärioikealta, eivätkä elintärkeät teemat rasismista, militarismista ja työn ja pääoman välisestä ristiriidasta nousseet lainkaan esiin. Aika on kypsä vasemmistolaiselle politiikalle, joka hylkää kaiken luokkasovun, militarismin ja rasismin, sekä kampanjoi koko kapitalistisen järjestelmän kumoamiseksi, sekä suurpääoman pakkolunastamiseksi osana maailmanlaajuista työväenliikkeen taistelua imperialistista kapitalismia vastaan.

--Jani Poimala