Kauan eläköön länsimainen demokratia!

Kauan eläköön Ranskan vallankumouksen suuret ihanteet; vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Kunnia kaikille näiden ihanteiden pyyteettömille, humanistisille ja jalomielisille levittäjille.

Eläköön britti-imperiumi, joka suurta uhrautuvuutta osoittaen ja kansojen veljeyttä kunnioittaen levitti demokraattisia arvoja kautta lähes koko maailman. Demokratian esitaistelijana se erityisesti 1800-luvulla saattoi suuren osan kansoista demokraattisten kansakuntien suureen, harmoniseen perheeseen. Niin kiitollisia olivat nämä kansat, että uhrasivat kaikki työnsä hedelmät uudelle aatteelle, uusille isännille. Ryhtyivät palvelemaan nöyrästi demokratiaa itsensä unohtaen, taistelemaan uuden järjestyksen puolesta kaukaisilla mailla ja merillä Britannian veljellisessä suojeluksessa. Kunnia Sir Arthur Harrisille, joka luovutti kaiken luovan energiansa demokratian levittämisen pyhälle alttarille. Taistelussa demokratian puolesta hän loi kokonaan uusia, mullistavia välineitä yhteisen hyvän levittämiseen. Enää ei tarvinnut ratsuväkirykmenttien marssia kaukaisiin siirtomaihin puolustamaan demokratiaa suuria koettelemuksia kärsien, vaan kuninkaalliset ilmavoimat, hoitivat tehtävän niin valloittavalla tehokkuudella, nopeasti, siististi, jopa kauniisti. Demokratian uhmaajat, nuo apinan kaltaiset ihmisen ja eläimen sekasikiöt, kaiken uuden viholliset hävitettiin kuin torakat taivaallisin menetelmin. Ei enää barbaarisia kapinoita, kauppakuljetusten ryöstöjä, käsittämätöntä tribalismia. Uusi aika, uudet arvot, uusi järjestys.

Niin tehokkaita olivat uudet menetelmät, että Winston Churchill, tuo ehkä kaikista suurin demokraatti, päätti valjastaa ne Adolfin, tuon viiksekkään pikku narrin suuruudenhullujen fantasioiden nujertamiseen. Voi tuota, jo 20. vuosisata lähellä puoliaikaansa, ja edelleen elätteli harhakuvia kansallisesta pikku valtakunnasta. Ei, uusi järjestys oli jo luotu, ulotti lonkeronsa melkein kaikkialle, ei sitä voitu enää vanhoilla aatteilla vavisuttaa. Tuon narrin sokaistunut, työtätekevä kansa oli kirurgisella toimenpiteellä päästettävä tuskistaan, vuosisataisesta kulttuuristaan, perinteistään. Ja niin oli taas taivaalliset joukot tuhatpäin kasaantumassa taivaalle, kokoontumassa suorittamaan pyhää tehtäväänsä. Eikä se joukko pettänyt demokraattisia arvoja edes toimenpidettä suorittaessaan, vaan taivaista operoiva kirurgin veitsi tavoitti kohteensa, tasa-arvoisesti. Siellä missä pommit putoilivat, kaikki olivat veljiä, sisaria, käristynyttä lihaa, itkua, parkua, nääntyneitä, hajonneita, röykkiöitä, epämääräistä massaa, kuonaa. Ja vuosisatojen työ, kulttuuri, taideteokset, arkkitehtuuri lakkasivat olemasta, tunsivat historiallisen tehtävänsä suoritetuksi, olemassaolonsa oikeudettomuuden kuin yhdessä hetkessä käsittäen, luopuen, alistuen. Mutta aina uudessa on vähän vanhaa, ei tämäkään epämuodostuneen solukon leikkausoperaatio unohtanut kaikkea aiempaa, vaan antoi kohteensa vielä suorittaa omia loistuholaisten torjuntahankkeita, kuin jostain muinaisesta, yhteisestä menneisyydestä kumpuavasta armeliaisuudesta. Niin oli uuden ajan henki sivistynyt, että antoi voitetun tappionsa hetkelläkin vielä toteuttaa luonnollisia toimituksiaan, kansallisen puhtauden vaalimista, hupenevan valtansa tunnusmerkkien palvomista, ihan loppuun asti.

Eläköön imperialistiset, demokraattiset läntiset voimat, jotka taistelukaasuja, tankkeja ja verta, tuota runsain mitoin uusiutuvaa luonnonvaraa säästämättä uhrautuen heittäytyvät kaukana idässä bolsevikkeja, noita punaisia perkeleitä vastaan. Niin oli idän kansat harhautuneet, että kuvittelivat työn hedelmien kuuluvan kaikille, arvelivat leipäpalan ja katon päidensä ylle kuuluvan jotenkin universaalina oikeutena. Ajatella, tuo muulin kaltainen, sivistymätön, lukutaidoton musikka uskaltaa moisia haihatuksia edes ajatella, ja vieläpä näitä ajatuksia julkisesti esittää. Tällainen barbaria oli kyettävä alkuunsa lopettamaan ja elinvoimattomaksi saattamaan.

Kunnia Garl Gustaf Emil Mannerheimille, tuolle vanhan vallan lakeijalle, isovenäläiselle patriootille, joka uuden ajan henkeä haistellessaan ymmärsi, mikä oli demokratian hyväksi tehtävä. Tuo hikinen ja paskainen, kuvottava kurjalisto oli nyt kerta kaikkiaan hävitettävä, kuoppaan heitettävä, kuularuiskutettava ja pikaisesti peitettävä. Uusi demokratia vaati uuden hengen, ylvään, mahonkisen, parfyymintuoksuisen. Ei sijaa ihmiskuvakkeilla, noituvilla, piereskelevillä laumoilla. Henki oli uudistuva, ja niin tuli kansankin tekemän. Syrjään, piiloon, kadotukseen, ei voitu näköpiiriin asettaa. Työteliästä miestä ja naista mikä häntä kotona huuteli.

Eläköön tuorein demokratian ilmentymä, imperiumi takana meren, seitteinensä kaikkialle soluttautunut, ennen isä, nyt poika sitä seittiä kutoi, uutta vimmatusti, vanha jo rapistui. Uutta ei millään meinaa riittää, vanha käsiin lahoaa, kiire, kiire, on. Apuun riennettävä ystävien, alamaisten kaikkien. Tingittävä leivästä huvista ilosta elämän. Yksin taisteltava kaikkia vastaan, kasattava tuotettava jonnekin, minne, kuka tietää, sitä ei saa kysyä. Kasaaminen on tehtävä ja tarkoitus, ja kaikki kasattu savuna ilmoille haihtui saman tien, vailla havaintoa aistien. Aikoina aikaisina kasattu vielä näkyi näkösällä seinustalla, aittojen perukoilla. Uutta lajia, tämä uusi, vaatii vaan enemmän nyt, ei itsestään merkkiä kokoajalleen näytä enää.

Kunnia Lipposelle, Ahtisaarelle, Vanhaselle, Wahlroosille, Ollilalle! Ei edes kallisarvoisimpia kuohuviinejä kaviaareja, lentopetrooleita, ilmankehää säästellä, uutta ajantasan demokratiaa nyt työstettäessä. Ilmojen lintu liitää, pullot poksahtelevat, syntyy uutta hyvää kaunista ihmisten parasta. Pöydän ympärillä vastuuta valtaa luottamusta huolta. Yhteistä kakkua on nyt leivottava ja lisää hiivaa lisättävä ilmavammaksi saatava kuohkeammaksi kohoavaksi nyt. Kiirettä pidettävä kakku jätettävä maistelematta leivonnasta elämäntehtävä uusi omaksuttava. Huolestuneita ilmeitä, leipureita riutuvia nälkäisiä patisteltava, ei riitä enää puhtia. Virheellistä tavaraa poisheitettävää, maan ääristä uutta tilalle haettava soviteltavaa. Ja kaikkien oli tekemiseen suuntauduttava etuoikeudeksi se tunnustettava, kakkua näkemättä uskottava ja saatava toisetkin uskomaan.

Uskomaan lopulta markkinahyvään valtavaan ihmisen kruunaajaan eläväksi tekevään.

Eläköön länsimainen demokratia nyt ja aina!

--6.5.2006--

Jani Poimala