Valtauksien uusi sukupolvi luokkataistelun kärjessä

Kansainvälisellä areenalla nuorison uusi sukupolvi, joka aloitti mielenosoituksen n. 15-17-vuotiaana vastustamalla Irakin sotaa kolme vuotta sitten, laittaa nyt itsensä alttiiksi ja puolustamalla kaikkia aikaisempia saavutuksia lisää niihin myös uusia omia vaatimuksia, jotka koskevat tulevaa aikaa. Vuonna 1999 tapahtuneen Seattlen jälkeen, nuorison liikehdinnän kansainvälinen luonne on saanut yhä konkreettisempia muotoja niin vaatimusten sisällön, kuin taistelumuotojen ja yhteistyökumppaneiden osalta.

Viimeisen Euroopan sosiaalifoorumin koostumuskin todistaa, ettei enää matkusteta maasta toiseen ja Prahasta Göteborgiin ja Genovaan. Porvariston pimeitä projekteja vastustetaan tänä päivänä jokainen liike omassa maassaan ja liikkeen kansainvälisyys näkyy eri tavalla. Taistelumuodot ja vaatimusten sisältö "matkustavat" valonnopeudella soveltaen ko. maan erityisiä ominaisolosuhteita ja muodostavat kaikkialla kapinapesäkkeitä. Näin ollen Ranskan nuoriso repi CPE-lakiluonnoksen roskakoriin, pakotti Ay-byrokraatit tukemaan liikehdintää, kyseenalaisti koko poliittisen eliitin ja rakensi hyviä perustuksia tuleville taisteluille. Pian tulevat uudet taistelut ovat siten rikastutettu paitsi edellisten, myös näiden muihin maihin heijastettujen taistelujen kokemuksella.

Saman kevään aikana ja reilun kuukauden viiveellä Ranskan kapina levisi Chileen ja Kreikkaan. Kysymys ei ole liikehdinnän matkimisesta tai taistelumuotojen muodollisesta kopioinnista. Kysymys on saman sairaan potilaan kuolemantaudin etäpesäkkeistä, metastaasista. Yhteistä kaikkialla on se, että tässä kriisinsä vaiheessa kapitalismi ei pysty tyydyttämään pienessäkään määrin nuorison täysin oikeutettuja vaatimuksia. Toinen yhteinen piirre on se, että kaikkialla taistelujen loppuvaiheessa saavutetaan erävoittoja, mikä taasen kielii tämän hetken luokkataistelun voimasta.

Ranskan gallialaiskukon aave kummittelee ja kiekuu

Paljon siteeratun Karl Marxin aforismin mukaan gallialaiskukko antaa lähtölaukauksen vallankumoukselle Saksassa. Tämä oli kirjoitettu vuonna 1844. Neljän vuoden kuluttua ranskalaisen kukon hälytin sai koko Euroopan liikkeelle merkittävien yhteiskunnallisten muutosten perässä. Sama kukko kiekui vuonna 1871 ja Pariisin kommuuni antoi lähtölaukauksen Venäjän vallankumoukselle vuonna 1917. Vuoden 1968 kiekuminen lopetti kokonaisen kapitalismin aikakauden. Keynesismi ja Bretton Woodsissa sovittu dollarin vaihdettavuus ja sodan jälkeisen kapitalismin keinotekoinen hengissä pitäminen oli ohi. Punaisen toukokuun erävoitto oli siinä, että de Gaulle oli viimeinen, joka sai dollareitansa vaihdettua kultaan. Pian vuonna 1971 Nixon heitti pois vanhan maskinsa ja vaihtoi John Maynard Keynesin Milton Friedmaniin. Nyt orastaa aika, jolloin luokkataistelu tekee harppauksen eteenpäin sisältäen punaisen toukokuun ja ylittäen sitä samalla.

Tämän kevään liikehdinnän paisuminen muistuttaa lumipallon vapaata vierimistä. Helmikuun 7. päivänä kaduille lähti 200 000 ihmistä. Kuukauden kuluttua 7.3. näiden määrä oli jo puolimiljoonaa ja 18.3. asti luku oli kasvanut 1,5 miljoonaan. Mielenosoituksissa 28.3 ja 4.4. kaduilla oli kumpanakin päivänä 3 miljoonaa ihmistä. Mielenosoitukset eivät muistuttaneet postmodernistiliikkeiden karnevaalia ja pinkkisirkusta. Ne oli militantteja sanan varsinaisessa merkityksessä. Valtaukset ja yhteenotoissa poliisin kanssa osoitettu, "ei mitään menetettävää", nuorten pelottomuus oli olennainen osa liikehdintää ja voiton edellytyksiä. Mielipidemittausten mukaan tämä aiheutti muutoksia poliittisten myös puolueiden kannatuksessa.

Le Monde-lehden teettämän gallupin mukaan: Oikeistolla oli joulukuussa 2005 34,1 prosentin kannatus, joka 24.3. mennessä oli pudonnut 26,7 prosenttiin. Vastaavasti vasemmiston kannatus oli noussut 41,3:sta 49,9 prosenttiin. Muutoksia oli tapahtunut myös vasemmiston sisällä. Demarien kannatus oli laskenut 38,2:sta 36,4 prosenttiin, Kommunistisen puolueen myös laskenut hieman 4,7:stä 4,5 ja trotskilaisten noussut 6,8:sta 9 prosenttiin. Se, että myös Le Penin kannatus oli laskenut 9,8:sta prosentista 6,9 prosenttiin selittyy sillä, että äärioikeiston perinteistä pelottelu- ja uhkausroolia näyttelee tällä kertaa konservatiivisen oikeiston uusi komisario Javert, sisäministeri Sarkozy.

Onko yhtäläisyyksiä 1968 ja 2006 vuosien välillä?

Kaikki tavalla tai toisella porvariston palveluksessa olevat kynät, jotka pelkäävät muutoksia ja näkevät kapitalismin olevan ikuista, eivät epäröineet kirjoitella liuskoja liuskojen päälle siitä, että näiden kahden vuoden tapahtumien välillä ei ole mitään tekemistä keskenään. Vielä heitä laukkaavampaa mielikuvitusta omaavat julistavat, että nämä kaksi ajankohtaa ovat jopa toistensa vastakohtia.

Perusteluissaan he käyttävät argumenttina sitä, että vuonna 1968 nuoret olivat aatepainotteisimpien vaatimusten perässä, että olivat muka jotenkin kyllästyneet kuluttamiseen ja näin vaatineet vain demokratiaa lisää ja "oikeutta laiskuuteen". Toisaalta nämä meidän päivien nuoret ovat konservatiiveja, eivät ymmärrä porvariston kaavailemien uudistusten päälle, ja haluavat säilyttää vanhaa. Nämä nykynuoret ovat, -saman taantumuksellisen tulkinnan mukaan-, kaduilla vain leivän ja mammonan vuoksi eivätkä tingi mistään saavutetuista eduista.

Tämä onneton tulkinta esittää de Gaullen polvet vapisemaan panneen punaisen toukokuun sankarillisen nuorison jonkunlaisena idealistisena hippijoukkiona, jota kiinnostivat vain tasa-arvoon liittyvät asiat. Nykyinen on taas sellaista porukkaa, joka ei ymmärrä, että tulevaisuutensa kapitalismin sisällä on orjatyötä tekevän työntekijän tulevaisuus, jossa ei saa nauttia niin elintasosta kuin demokratiastakaan. Tästä näkökulmasta katsottuna viime kevään liikehdintä pitää sisällään myös kaikki vuoden 1968 kapinan sisällön, riippumatta siitä, mitä kukin tai liike itse ajattelee siitä. Se pitää sisällään aikaisemman ja menee vielä sitä pidemmälle. Pidemmälle menemisellä tarkoitetaan sitä, että nyt kyseessä ei ole minkäänlainen paluu keynesismiin, jota reformistit ajavat, ja joka ei ole edes mahdollista. Rohkeita askeleita kohti sosialismin perustamista on pakko ottaa, jos meinaa antaa avautuviin mahdollisuuksiin konkreettista muotoa. Porvariston pelko, niin silloisen kuin tämän päivän nuorison toiminnan edessä, on todellinen syy, miksi yritetään irrottaa näitä kahta toisistaan.

Punainen toukokuu tuli aikana, jolloin pääomien liikakasaantuminen aiheutti romahduksia ja aloitti keynesismin loppuprosessia 1968-1971 välisenä aikana. Poliittisella tasolla tapahtumat sinetöivät siirtomaakauden loppua Afrikassa, diktatuurien kaatumista Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa ja imperialismin tappiota ja häpeällistä poistumista Vietnamista. Punainen toukokuu ei ilmestynyt kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan se johtui aikaisemmista kapitalismin ristiriitojen äärimmäisilleen kärjistymisistä ja niiden sisällön auki puhkeamisesta sopivalla hetkellä. Kun niitä ei voitu sovitella proletariaatin vallan edun kannalta, niin kapitalismi sovitteli niitä toisin.

Punainen toukokuu sytytti kymmenen miljoonan työläisen yleislakon. Työläiset olivat vallanneet tehtaat pakottaen de Gaullen pakenemaan keskellä yötä pyjamassaan. Presidentti lähti Reinin toiselle puolelle tapaamaan kenraali Jack Massyn ja pohtimaan tämän Algerian teurastajan kanssa sotilaiden vallankaappauksen mahdollisuuksia. Armeijan väliintuloa ei lopulta tarvittu, koska silloisen kommunistisen puolueen ja CGT-ammattiliiton byrokratiat möivät 100 prosenttisesti kumouksellista luonnetta omaavan kapinan saadakseen murusia reformistisia saavutuksia. Yksi porvariston vastapalveluista yleislakon pettämisestä oli lupaus olla vaiti Varsovan liiton marssimiselle Prahan kaduille. Näin oli taas taattu kapitalismin stabiliteetti, kun sen toinen tukipilarinsa oli taas ehjä. Rauhanomainen rinnakkaiselo sai jatkaa Jaltan hengessä, siihen asti kunnes loppu tuli parikymmentä vuotta myöhemmin. Punaisen toukokuun petos syöksi luokkataistelun etenemistä taaksepäin vuosikymmeniksi.

Kaikista huolimatta vuosi 1968 oli tehnyt vallankumouksen taas ajankohtaiseksi monen vuosikymmenen jälkeen. Sen jälkeen käynnistyi poliittinen ja teoreettinen tutkimus Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, joka ei käsitellyt vallankumousta enää utopiana, jonkun mielikuvitusta omaavan etujoukon rohkeana fiktiivisenä oivalluksena, vaan todellisena kenraaliharjoituksena ennen vallankumouksen seuraavaa vaihetta kaikissa keskeisissä maissa.

Näin ollen vuoden 2006 kevätkään ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Viimeisten vuosikymmenten globalisaatio ei ollut -niin kuin kapitalismin puoltajat väittävät- joku järjestelmän uusi historiallinen vaihe, joku liberalismin lopullinen voitto. Se oli kapitalismin jättiläistason perääntyminen vallankumouksen uhan edessä. Globalisaatio merkitsi kapitalismin ristiriitojen globalistamista, mikä oli vuosien 1997 ja 2000 romahdusten takana. Romahdukset johtivat sitten jatkuviin kansannousun tilanteisiin latinalaisessa Amerikassa ja Keski- ja Lähi-idässä, kuin myös jatkuvaan sotaketjuun.

Toinen seuraamus on ollut mahtavat työväestön taistelut Euroopassa, joiden kärjessä on luokkataistelu Ranskassa. Siellä uusi vaihe alkoi vuosi sitten EU:n perustuslain hylkäämisellä, mikä vahvisti disintegraation voimat EU:ssa ja syöksi eliitin legitimiteettikriisiin. Tämän jälkeen porvaristo alkoi laatia CPE-lakia, jonka luonnoksia löytyy jokaisen maan työministeriöiden pöytälaatikosta.

Entä sitten eroavaisuuksia, onko myös niitä?

Tässä kohdassa voisi mainita ainakin kahta toisiinsa liittyvää eroavaisuutta. Ensinnäkin yleismaailmainen kapitalismin kriisi oli silloin alkamassa, kun taas nyt elämme sen puhkeamisen kypsää vaihetta. Toiseksi stalinistinen byrokratia ei enää pysty samalla tavalla syöksemään liikettä raiteiltaan. Kapitalismin konkurssi merkitsi samanaikaisesti myös tukipilarinsa konkurssia. Yhtäältä menivät siinä sosialismiin siirtymisen ensimmäisen yrityksen saavutukset, mutta avautui toisaalta ainutlaatuinen mahdollisuus. Vallankumouksen tulien sammuminen byrokratioiden palomiesten toimesta ei enää ole helppoa. Proletariaatin on rakennettava puuttuvaa sektoria, puoluetta, joka johtaa sitä lopulliseen kapitalismin kumoamiseen. Paljon teitä on vielä kuljettava, koska illuusioita on vielä paljon vallassa ja ns. vallankumouksellisen vasemmistonkin keskuudesta löytyy iso annos opportunismia. Koska historia ei oikotietä tunne, on kaikki nämä ongelmat käytävä lävitse ja ratkaistava.

Kreikka: polyteknisen koulun kapina herää uudessa ruumiissa

Vuonna 1973 nuoriso kapinoi Ateenassa diktatuuria vastaan. Kapinan seurauksena sotilasjuntta kaatui ja poliittinen elämä "normalisoitui". Luokkataistelu jatkui vahvana ja nuoriso voitti ison määrän saavutuksia. Tänä päivänä hallitus yrittää iskeä diktatuurin vastaisten saavutusten ytimeen. Ilmainen koulutus kaikille, vapaat kirjat, yliopistojen turvapaikkastatus, opiskelijoiden osallistuminen hallintoon. 25.5. ja 1.6. päivien liikehdintä ovat historiallisia käännekohtia opiskelijaliikkeessä ja heijastavat kokonaisuudessaan luokkataistelun pulssia. Yliopistojen valtaukset asetti pöydälle kaikkia menneen ajan ja ennen muuta tämän ja tulevan ajan ratkaisemattomia kysymyksiä.

Jokaisessa yhteensä 292:ssa yliopiston ja ammattikorkeakoulun valtauksessa elää 1973 marraskuun henki. Silloin kun yhden korkeakoulun (polyteknisen) valtaus riitti pakottaakseen sotilasdiktatuurin eroamaan. Nyt valtausten yhteydessä pidettävissä avoimissa kokouksissa on keskusteltu yliopistojen yksityistämistäkin koskevista vielä laajemmista kokonaisuuksista.

Opiskelijaliike on havainnut sen, että tähtäimessä ei ole vain opiskelu, vaan nuorison koko elämä, sekä tällä hetkellä, että myös lähitulevaisuudessa, koskien nuorisolle kaavailtuja surkeita työsuhteita. Koulujen valtaukset on nähtävissä osana laajempaa yhteiskunnallista liikehdintää, ts. maaliskuun 15. päivän työväen yleislakon sekä pankkityöntekijöiden ja merimiesten taistelujen jatko-osana. Maaliskuun 6. päivän sodanvastaisessa suurmielenosoituksessa oli kysymys samasta asiasta.

Vuoden 1973 opiskelijoiden kapina kaatoi vihatun diktatuurin, mutta samalla se sai paljon muutakin aikaan. Proletariaatin vallankumouksellisen puolueen puutteen vuoksi poliittinen muutos nosti valtaan perinteisen konservatiivisen oikeiston vastalaillistetun kommunistisen puolueen tuella. Oikeisto yhtäkkiä "lakkasi" olemasta anti-kommunistinen ja ryhtyi merkittäviin muutoksiin joukkoliikkeen painostuksella. 1970-luvulla Kreikassa oli saavutettu vuosikymmeniksi ratkaisematta olevia asioita, koskien niin demokraattisia oikeuksia kuin elintasoonkin liittyviä kysymyksiä. Luokkataistelun kattila oli kiehumassa koko vuosikymmenen aikana.

Vuoden 1973 Kreikan marraskuu on verrattavissa Ranskan vuoden 1968 toukokuuhun ja se oli jälkimmäisen heijastuma muutaman vuoden viiveellä diktatuurin toimenpiteistä johtuvista syistä. Toisin kuin Ranskan punainen toukokuu, Kreikan marraskuu oli osittain onnistunut kapina. Siitä kertoo se, että aikana jolloin Euroopassa oltiin siirtymässä keynesismistä uusliberalistiseen kauteen, Kreikassa jatkettiin myönnytyksien politiikkaa pitkin 70-lukua. Itsensä "sosialistiseksi liikkeeksi" muuttaneen keskustapuolueen voimistuminen ja valtaantulo jatkoi jakopolitiikkaa myös 80-luvun alkupuoliskolla. Tämä oli se syy, miksi sen jälkeenkin kansa luuli äänestävänsä sosialisteja.

Ainoastaan PASOK-puolueen onnistunut kansan hämääminen, lähtien 80-luvun loppupuolelta, antoi porvaristolle mahdollisuuden hyökätä hiljattain kaikkia saavutuksia vastaan. Kapitalismin romahduksien jälkeen, 90-luvun lopulta lähtien, porvaristo suunnittelee 1970-luvulla saavutettujen etujen välitöntä riistoa. Halutaan tai ei, tämä tekee tämän päivän opiskelijavaltauksista vuoden 1973 kapinan sisaruksen, sellaisen, joka on oppinut aikaisemmista virheistä.

Tämän päivän valtaukset antavat uudelleen muotoa ja merkitystä 30 vuoden takaisten taistelujen sisältöön ja samalla laajentavat sitä tulevaisuuden tarpeita ja tulevaa tarpeellista yhteiskunnallista muotoa silmällä pitäen. Työväenluokan etenemistä jarruttavat byrokratiat ovat menettäneen voimansa. Myös saavutuksia riistävät porvarilliset puolueet ovat menettämässä uskottavuutensa, laillisuutensa ja oikeutuksensa. Joka kerta kun porvarillinen valtio joutuu käyttämään väkivaltaa, legitimiteettinsä menettävät kaikki sitä hallinnoimassa olevat tai siihen tähtäävät poliittiset tahot, niin porvarit kuin reformistitkin. Nyt on meidän, vallankumouksellisten vuoro.

Dimitris Mizaras