Suomi EU:n uppoavan laivan ruorissa

Täydellä innolla ja lapsellisella naiivisuudella astui Suomi EU:n puheenjohtajan kauteensa vuoden jälkimmäisellä puoliskolla. Heti kättelyssä kirkkaan harmaa pääministerimme teki selväksi, ettei aio heiluttaa nuijaa pelatakseen aikaa ja petatakseen poliittista maisemaa valmiiksi seuraavalle puheenjohtajalle Saksalle, vaan tavoitteet ovat kunnianhimoiset.

On mielenkiintoista nähdä minkä Euroopan johdossa ollaan ja mikä on kriisinsä luonne ja syvyys ja mitkä ovat hallitsevan luokan asema kansainvälisellä poliittisella kentällä ja tarpeet sekä tavoitteet. Kriisejä on ollut historian kuluessa monenlaisia. Kuitenkin on toinen asia jos muuten tervettä nuorta yhteiskunnallista järjestelmää koettelee joku kasvukriisi ja ihan toinen kysymys vanhuudesta ja yli-iästä johtuvat rytmihäiriöt, infarktit ja kasvaimet. EU:n integraation projekti on vanhojen kapitalistien yritys keksiä yhteisiä pelisääntöjä, jotta näyttäisi isommalta ja vahvemmalta. Jokainen kasvojen kohotusoperaatio, onko se sitten nimeltään Maastricht, Nizza, Lissabon tai perustuslaki, on aiheuttanut enemmän hajaannusta kuin integraatiota. Jokainen tietää, että taloa ei romuta ensimmäinen kova maanjäristys vaan pienemmät jälkijäristykset, jotka vavisuttaa rikkinäisiä rakenteita.

Eurooppalaisen kapitalismin talous on ollut liiankin pysyvissä vesissä viime vuosina ja mikään ihme jälleensyntyminen ei näytä tapahtuvan. Viimeinenkin kortti globalisoida finanssipääoma ja ennen muuta fiktiivinen pääoma on pelattu. Kahden päivän liikevaihto pörsseissä vastaa koko vuoden todellisten reaaliarvojen luomista oikeissa työpaikoissa, loput on kupla valmiina räjähtämään. Kun ei kauppaa vaihtoarvoja vaan johdannaisia, futuureja ja sen sellaisia, kun käy kauppaa öljynhinnalla, jota oletetaan olevan kahden kuukauden päästä, niin silloin tietää että niittää sitä, mitä on kylvänyt. Taikatemput ovat toimineet ruiskeena, joka on antanut kapitalismille parikymmentä vuotta lisää elinaikaa, mutta nyt on tullut stoppi. Kiina on pitänyt jenkkien julkisen talouden pystyssä, mutta Euroopan suhteen se on toiminut pikemmin työpaikkojen varkaana kuin auttajana. Nyt sielläkin ollaan valtavan sosiaalisen ongelman edessä, mikä räjähtäessään poistaisi alimman kerroksen korttitalosta.

Kaikki pyrkimykset muuttaa työnjakoa ovat toistaiseksi törmänneet työväenluokan vastarintaan. Kapitalismin tarpeet olisi purkaa kaikki työtätekeviä ihmisiä koskevat työsuhteita koskevat oikeudet. Loputon työpäivä ja -viikko, ei sosiaaliturvaa, koulutusta, terveydenhuoltoa. Eläkeikä silloin kun ihminen on jo haudan partaalla. Jotkut lainsäädännön osa-alueet on sopeutettu tämän suuntaiseen kehitykseen. On ollut Hartz IV- ja CPE-lakeja, on teurastettu hyvinvointivaltiota pohjoismaissa, on yksityistetty yhteistä omaisuutta. Euroopassa on luotu alaluokka, kurja proletariaatti, asunnottomia ja ikuisesti työttömyyteen tuomittuja. Vastarinta ja kapinointi on tänä päivänä päivittäinen ilmiö. Jopa Helsingissä nähtiin tänä vuonna yhteenottoja poliisin kanssa.

Järjestelmä satsaa kukistamiselle, tukahduttamismekanismeja rakennetaan niin sisäistä kuin ulkoista "vihollista" vastaan. Sodat on tämän päivän sana ja siihen tarvitaan armeijoita. EU on parasta aikaa Kongossa turvaamassa Siemensin etuja. Eletään sotien ja vallankumousten kautta ja ristiriita on ratkaistava. Jompikumpi tässä vastakkainasettelussa tulee voittamaan. Umpikuja johtuu siitä, että vanha luokka ei voi hallita entisellä tavalla ja sorretut ei voi ainakaan vielä kumota vanhaa. Tämä on aikamme luonnehdinta.

Tavoitteet

Edellisen analyysin valossa Matti Vanhasen esitellyt tavoitteet kuulostavat vähintään koomiselta. Hassuin niistä ja niitä taantumuksellisimpia on se, jossa luvataan edistää EU:n perustuslakia. Paradoksaalista on myös se, että sen lupaa maa, joka ei uskaltanut asettaa luonnosta kansalaistensa eteen äänestettäväksi. Suomi on muutenkin EU:hun kriittisimmin suhtautuvia maita, perustuslain kanssa tai ilman. Vain kolmannes kansalaisista pitää EU-jäsenyyttä hyvänä asiana, siis gallup ei kysy mitään perustuslaista. Päävastuu perustuslain uudelleen lämmittämiseksi jää seuraavalle puheenjohtajalle, Saksalle. Ensi sijassa on Ranskan vaalien tulos. EU tietää miltä tuntuu sitten kun ranskalaiset työläiset ja nuoret suuttuvat.

Suomen tavoitteena on myös edistää EU:n laajentumista. Tämä tavoite sijoittuu ajallisesti puheenjohtajuuden loppupuolelle, mutta silloin on tarkoitus määritellä EU:n lopulliset rajat. Ennen sitä Unioni on päättänyt eräästä tulenpolttavasta asiasta, maahanmuutosta. Tampereella syyskuussa oikeus- ja sisäministerit päättävät ns. Haagin ohjelmasta. Vuoteen 2010 mennessä EU-maat nostavat yhteisesti linnakkeensa korkeammiksi. Yhteiset rajojen valvomiset ja yhteiset rikosoikeudelliset puitteet ei karkota "vihollista", sillä vihollinen on omassa maassa. Pariisia ei polttanut kurjat suomalaisten valvomia Teneriffan rajoja ylittäneet nälkäiset pakolaiset. Pariisia koetteli viime syksyllä omat toisen ja kolmannen sukupolven maahanmuuttajat.

Suuri kysymys on myös vapaakauppaa, energia kysymyksiä ja luonnollisesti näiden kanssa yhteydessä olevaa Venäjän suhteiden edistämistä koskevat asiat. Valtamedia kirjoittelee paljon suomalaisten kokemuksesta käsitellä venäläisiä, mutta hyvin vähän tässä on siitä kysymys. Yhtä lailla EU kuin Venäjäkin ymmärtävät sen, että kun joku on riippuvainen energiasta, öljystä tai maakaasusta, se on sitten poliittisestikin riippuvainen. Se, että kapitalismi ei vietä kukistuskautta, oli vaikuttanut siihen, että kapitalismin restauraatio Venäjällä ei tapahtunut ripeässä tahdissa, kuten länsi olisi toivonut, eikä sitä palautumisen prosessia ole viety loppuun asti. Oligarkit ovat vankilassa, Jukos on konkurssissa ja mahti on nykyään Gazprom-niminen valtion yhtiö.

Uudet putket itämeren alla helpottaa Saksan ongelmia, jos syntyy samanlainen kriisi kuin Ukrainan kanssa viime talvella. Ongelma kuitenkin pysyy mikäli syntyy kriisi Venäjän ja Saksan tai EU:n välillä. Näitä kysymyksiä yritettiin tyrkyttää Venäjälle G8-maiden kokouksessa, mutta öljynhinnasta vaurastuneella Venäjällä ei ollut mitään syytä alistua kiristyksiin. Tämän jälkeen ei ollut yllätys jos kokous päättyi fiaskoon.

G8-kokous

Kuin kunniavieras häissä näytteli ryhtiään G8-maiden kokouksessa EU:n puheenjohtajamaan pääministeri Matti Vanhanen. Siellä oli varsinaiset Euroopan jäsenmaat, Saksa, Ranska, Britannia ja Italia ja niiden yhteenliittymä EU:n Barroso. Vanhasella ei ollut puheenvuoroa, mutta hän sai osallistua keskusteluihin ja vapaa-ajan epävirallisille tiedusteluille ja uskontunnustuksille. Presidentti Halonen kävi vain syömässä siellä. EU:n nuija oli pääministerin kourassa, presidentillä ei ollut muuta asiaa.

Länsimaailman pääomalla oli selkeät tavoitteet kokouksesta. Ensimmäistä kertaa sitä isännöivä Venäjä piti panna ahtaalle. Energiasaatavuus piti turvata. Samanlaista konfliktin vaaraa kuin Ukrainan kanssa ei pitäisi tulevaisuudessa syntyä. Näiden lisäksi Venäjän pitäisi allekirjoittaa peruskirjan, joka säätelee energiamarkkinoita. Erityisesti Bushilla oli hihassa demokratia-kortti. Kun imperialismi kovistelee demokratiasta, se tarkoittaa markkinoiden avaamista. Demokratian tilanne ei ole Venäjällä kovin kehuttavaa. Mutta Bushin ja muiden mielestä Venäjällä toteutuisi demokratia silloin, jos kapitalistirosvot pääsisivät Gazpromin osakkeisiin käsiksi.

Putinin kastin vaatimukset olivat ennen muuta Venäjän liittyminen WTO:n jäseneksi. Bush on aina jarruttanut sellaista jäsenyyttä ja Putin uhosi, että Venäjä lakkaa noudattamasta Maailman kauppajärjestön sääntöjä. Tällä tavalla asettuivat vastakkain amerikkalainen ja eurooppalainen imperialismi, koska jos Venäjästä ei tule WTO:n jäsen, haaksirikkoutuu EU:n pitkäntähtäimen suunnitelma vapaakauppa-alueesta Euroopan ja Venäjän välillä. Jos tämä näköala jäisi haaveeksi energian saannin turvallisuuskin olisi epävarmemmalla pohjalla EU:ssa. Näin ollen Venäjä allekirjoitti manifestin vapaan kilpailun hyvyydestä, mutta piti Gazpromin ovet suljettuina. Kannanotossa Putin siunasi energiaperuskirjaan sisältyvät periaatteet, mutta peruskirjaa ei ratifioi.

Ydinenergiaa koskevissa kysymyksissä ei löytynyt yhteistä säveltä. Ilmastomuutoksia koskevissa kysymyksissä ei löytynyt yhteistä säveltä. Edelleen yksi valtio, Yhdysvallat, ei allekirjoita Kioton sopimusta. Koulutuksesta ja tartuntataudeista syntyi kannanotto, mutta rahaa aidsiin, tuberkuloosiin ja malariaan ei ole luvassa. Kannanotot eivät ole oikeudellisesti sitovia. Kokous oli fiasko, mutta pääasia oli se, että siihen saatiin osallistua. Pääministeri Matti Vanhanen oli tyytyväinen erityisesti energiakeskusteluun.

Ainakaan se, ettei konkreettisia päätöksiä tehty, tarkoittaa ettei mitään katteettomia tarvinnut luvata. Eikä tarvitse niitä unohtaa, niin kuin viime vuoden lupaukset unohtuivat. Niistä kaksi oli sellaisia, jotka saivat reformistit riemuitsemaan ilosta ja huutamaan: Voittoa! Voittoa! Ensimmäinen oli lupaus, että Maailman Pankki antaa 19 köyhälle maalle anteeksi velkoja 40 miljardin dollarin edestä. Toinen lupaus oli se, että G8 myöntäisi kolmannen maailman maille 50 miljardin dollarin arvosta taloudellista apua. "Afrikan Marshall suunnitelmaksikin" kutsuttu projekti jäi toteuttamatta, koska ei saanut ikinä aikatauluttamista. Mitä tulee ns. Afrikan suunnitelman kolmanteen pilariin, eli kaupan vapauttamiseen, tämäkään ei ole koskaan toteutunut, sillä imperialismi haluaa liittää siihen omia ehtoja. Viimeisten 20 vuoden aikana rikkaiden ehdoilla toteutunut vapaakauppa on tehnyt Afrikasta 225 miljardia dollaria köyhemmän.

Tällaisten G8-maiden kokouksen tulosten jälkeen oli luonnollista, ettei WTO:n kokous voinut onnistua. Maanantaina (24.7.) neuvottelut jouduttiin keskeyttämään. Tulosta ei syntynyt, WTO-neuvottelut kuihtui mahdottomuuteensa. Arvioiden mukaan voi mennä vuosiakin ennen kuin WTO kokoontuu uudestaan, mikäli kapitalismi on vielä silloin pystyssä. Kehitysministeri Paula Lehtomäki piti keskeyttämistä valitettavana asiana ja eurooppalaiset kapitalistit syyttelivät Yhdysvaltoja.

Työväenluokalla ei ole mitään syytä surra sitä, että kapitalismi on syvässä kriisissä. Seattlessa vuonna 1999 tällaiseen WTO-kokouksen keskeyttämiseen tarvittiin sadantuhannen aktivistin rajuja taisteluja. On vain valmistauduttava ohjelmallisesti ja organisatorisesti sellaista hetkeä varten, jolloin sanomme yhteiskunnalliselle järjestelmälle: "Jo riittää, olet elänyt tarpeeksi kauan, nyt sinun on aika levätä".

Dimitris Mizaras