Lyömättömän Israelin myytti on kumottu

Sionismi on poliittisideologinen viitekehys, joka lupasi määrättyä uskonnollista taustaa omaaville ihmisille valtion, hyvinvoinnin ja ikuisen turvallisuuden historian kautta sitä vainoavilta vihollisiltaan. Hyvinvointi turvattiin Israelin perustamisen jälkeen osittain vauraiden setlementtien tuomilla rahoilla ja osittain imperialismin tuella. Siihen auttoi kapitalismin inflatorinen laajentuminen ns. keynesismin kausi ja illuusiot sosialismin siemenistä israelilaisessa yhteiskunnassa. Holokaustin jälkeisenä aikana juutalaisuuden funktio oli muuttunut sekä kulttuurisesti, että poliittisesti.

Antisemitismille kehitettiin juutalais-kristillisen sivilisaation vaihtoehto. Samanaikaisesti on pyritty hävittämään ero sionismin ja juutalaisuuden välillä ja luotiin Palestiinaan historian tehokkain terrorivaltio. Jokainen, joka kyseenalaistaisi sionismin valtiota, olisi potentiaalisesti antisemitisti ja verrattavissa Hitleriin, niin kuin nykyinen Iranin presidentti. Tämän jälkeen juutalaisilla ei ollut enää heitä alituisesti karkottavia vihollishallituksia ympäri maailmaa, vaan vihollisia arabinaapureita. Näin ollen poikkeustila on ollut Israelissa voimassa maan perustamisesta lähtien, vuodesta 1948. Vuosikymmenet sionismi kasvatti poikiaan ja tyttäriään tähän militaristiseen oppiin.

Kapitalismin kukoistamisen kausi ja toisen maailmansodan jälkeinen kapitalismin ekspansio loppui 1970-luvun alussa ja näin ollen täystyöllisyys ja sosiaalinen turvallisuus romahti. Samalla romahti sionistisen projektin aineellinen perusta. Molemmat sodat 1967 ja 1973 olivat tämän prosessin sanelemia. Työväenpuolueen, niin sanotun "vasemmisto"sionismin aika oli loppunut. Kapula oli lyöty oikeiston, Likudin ja Sharonin ynnä muiden käteen. Samalla kun kansainvälisesti protektionismi oli korvaamassa laajentumisen ja Freedman Keynesin, Reagan ja Thatcher korvasivat sosialidemokratian ja uusliberalismin vapaat markkinat korvasivat ristiriitojen säätelyn valtion toimesta. Sionismin kriisi on tällä aikakaudella monella mittarilla havaittavissa. Sen välittömät seuraukset pystyttiin kuitenkin peittämään kasvattamalla varustautumisen tasoa ja venyttämällä aggression ja rasismin rajoja palestiinalaisia kohti. Ydinaseen pelote ja Irakin ja Iranin välinen sota toimivat vielä silloin niin, että ristiriitojen räjähtäminen siirtyi lähitulevaisuuteen tehden siten räjähdyksen voimakkaammaksi.

90-lukua merkkasi kaksi suurta historian käännettä. Toinen on "reaali"sosialismin romahdus. Toinen tapahtuma vihki lyhyen finanssi globalisaation ajan lopun orastamista. Japanin talouden romahtamista seurasi jatkuvia ja toistuvia romahduksia aivan tähän päivän saakka. Poliittisella tasolla kapitalismi ottaa käyttöön suunnitelmat "uuden amerikkalaisen vuosisadan projektista". Kylmän sodan loppu on alkuna sarjalle kuumia sotia. Kaikki on asetettava uuden perustan pohjalta. Uusi poliittinen kartta on piirrettävä Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Uusi työnjako ja uusi demokratia "totalitarismin saarekkeilla" on pakotettava lännessä. Lopulta uudet interventiot kapitalismin palautumisen kehityksissä Venäjällä ja Kiinassa. Tässä historiallisesti mielettömän vaikeassa tehtävässä vastustajaksi asettuu työväenluokka ja nuoriso kehittyneissä maissa ja miehityksiin herkästi suhtautuvat kansat niin sanotun pahan akselin seuduilla. Sionismin rooli tässä taantumuksellisessa tehtävässä on merkittävä.

Kahden valtion ratkaisu historiallisen Palestiinan maaperällä ei ole vain teoreettisesti poissuljettu vaihtoehto, vaan myös se on kumottu käytännössä sionismin toimesta. Vaikka välillä se saattaa allekirjoittaa Oslon sopimuksia ja puhua tiekarttojen puolesta, silti näillä ei ole paljon käytännön merkitystä. Päiväjärjestyksessä on tänä aikana systemaattinen palestiinalaisten sorto, niiden elämän tekeminen mahdottomaksi, niiden elämisen edellytysten järjestelmällinen tuhoaminen ja niiden poliittisten rakenteiden purku. Lopullisena tavoitteena häämöttää suunnitelma kaikkien palestiinalaisten karkottamisesta maanpakoon. Afganistanin kenraaliharjoituksen jälkeen hyökättiin Irakiin.

Tämän sodan menestyvästä kulusta riippuisi kaikki. Nyt kolme vuotta sodan alkamisen jälkeen imperialismi menettää Afganistaninkin. Tappioksi lasketaan ratkaisu, jossa sodan tavoite ei ole saavutettu. Yhtenä vaihtoehtona olisi alueelta nöyryyttävä poistuminen, jota seuraisi alamäki ja sarja tappioita muilla yhteiskunnallisen elämän osa-alueilla, kuten pörssiromahduksia, veitsen terällä olevien tasapainojen yleinen järkkyminen jne. Toinen vaihtoehto olisi aggression laajentaminen, esim. hyökkäys Iraniin. Siihen amerikkalaiset tarvitsisivat sionisti ystäviensä apua. Tie Iraniin kulkisi Libanonin ja Syyrian kautta. Kanssarikollisena mukana olisi Euroopan "fiksummat" rosvovaltiot ja arabialainen korruptoitunut porvaristo, erityisesti Saudi Arabia ja Egypti. Yksi seikka oli kuitenkin jälleen kerran aliarvioitu. Vastarinta! Kykenemättömyys miehittämään Libanonia lasketaan aineelliseksi tappioksi. Poliittinen ja henkisen tason tappiot ovat asia erikseen.

Viimeisen aikakauden taloudelliset ongelmat, sosiaalinen epävarmuus erityisesti nuorison keskuudessa, työttömyys ja jatkuva sotiminen on horjuttanut kansalaisten luottamusta sionistihallituksiin. Sen lisäksi väsyttävä tunne, että ollaan tekemässä toisille vääryyttä ja tuntuma siitä, että alueella toimitaan isomman valtion poliisina eikä sionistien militarismissa ole puolustusaspektia, on synnyttänyt rauhanliikkeen. On ennenkuulumatonta sionismin historiassa, että aikana jolloin maa olisi täydessä sodassa, jopa 10 000 ihmisen mielenosoitukset vaatisivat hyökkäyssodan välitöntä loppua. Sionismin rappio näkyy vielä selkeämmin poliittisella tasolla. Jos edellinen aikakausi on ollut oikeiston aika, niin nyt tämä aika hajottaa sionismin molempia siipiä. Likudin ja työväenpuolueen jäänteistä muodostunut keinotekoinen muodostuma leijuu historian väli-ilmoissa ja on yhtä vahva kuin perustajansa Sharon, elää koomassa. Vaikeus muodostaa hallitusta vaalien jälkeen teki silloin väitteestä "tilanne Israelissa on verrattavissa Irakin tilanteeseen" hyvin asiaankuuluvaksi. Sama kysymys on tämän sodan jälkeen sitäkin merkityksellisempi.

Finanssiglobalisaation aikakauden loppu heijastuu politiikan tasolla perinteisten puolueiden uskottavuuden romahtamisella. Kovia Reaganin ja Thatcherin tapaisia oikeistolaisia hallituksia korvattiin keskustavasemmiston ja nykyään koalitiohallituksilla. Tämä ei tarkoita, että siirryttäisiin oikealta vasemmalle ja sen jälkeen takaisin oikealle loputtomiin. Historia ei kulje eteenpäin lineaarisesti. Paluu keskustavasemmistoon ja koalitioihin (Saksa) on osoitus järjestelmän oikeutuksen romahtamista. Kansalaiset eivät enää usko mihinkään ja tämä umpikuja myös ihmisten tietoisuudessa ilmenee parhaiten Latinalaisen Amerikan iskulauseella "Alas joka iikka". Porvarillisen järjestelmän edustajat ovat konkurssissa kansalaistensa tietoisuudessa kaikkialla. Tämä kehitys heijastuu parhaiten herkällä Lähi-idän alueella ja Israelissa. Välillä äänekkäämmin ja välillä hiljaisemmin Israelin kansalaiset eivät hyväksyneet tätä sotaa ja tämän seuraukset näkyvät pian, sitten kun siitä puhjennut kriisi purkautuu. Tämä hallitus tässä muodossa joutuu todennäköisesti lähtemään. Kysymys on vain siitä, että vaihtoehtoja sionismilla on hyvin rajoitetusti.

Dimitris Mizaras