Israelin tappiot vielä arvaamattoman raskaita

Sanotaan, että sodan jälkeen tulee rauha voittajan ehdoin. Totuus on aina voittajan totuus. Libanonin sodassa tämä ei pidä paikkaansa kahdestakin syystä. Ensinnäkin ei eletä sodan jälkeistä aikaa. Tämä konflikti oli vain preludi, alkusoitto kolme vuotta sitten alkaneen Lähi-idän sodan laajenemiselle. Israel yritti raivata amerikkalaisten tietä Iraniin Libanonin ja Syyrian kautta. Projekti epäonnistui, sionismi hävisi yhden taistelun, mutta sotaansa se aikoo jatkaa. Näin selittyy se, että tappionsa jälkeen sekä Bush että Olmert julistautuvat voittajiksi. Se ei ole ihan tuulesta temmattua optimismia, vaan perustuu odotuksiin, että kärsinyt kansa lähtisi veljessodan tielle. Jos vastustajaa ei voida voittaa niin pitää lietsoa sisällissotaa. Näin meneteltiin Irakissa sunnien ja shiiamuslimien sekä Palestiinassa Hamasin ja Fatahin välillä.

Sodan alkaessa Israel ei tyytynyt vähempään kuin Hizbollahin täydelliseen tuhoamiseen. Sionismi ryhtyi sotarikoksiin, jotka järkyttivät maailmaa. Yli tuhat ihmistä kuoli ja kymmenet tuhannet loukkaantuivat. Pommit kohdistettiin asuinalueille, joissa asui shiiamuslimiväestö. Kun oltiin pommittamassa eteläistä Beirutia kivikausikuntoon, maroniittien kaupunginosissa kasteltiin puutarhoja. Aseena käytettiin kansainvälisissä sopimuksissa kiellettyjä aseita, fosfori- ja rypälepommeja, jotka tulevat räjähtämään jatkossakin. Kun sionismi käy sotaa, mennyt aika on kirjoitettu muuallakin kuin historian kirjoilla. 100 000 rypälepommia odottaa tällä hetkellä lasta, joka erehtyy sen kanssa leikkimään. Julmimpia tekoja on se, että nämä pommit levitettiin pitkin Etelä-Libanonia vasta sen jälkeen kun asukkaat olivat sieltä lähteneet tavallisia pommituksia pakoon. Melkein miljoonan ihmisen sisäinen pakolaisarmeija vastaisi Ranskan väestöluvusta 15 ja Saksan 20 miljoonaa. Kolme kylää on täysin raunioina ja olemassa vain niminä kartalla. Yhtään taloa ei ole pystyssä. Kylissä kulkee vain tuuli ja hajut raunioiden alla olevista mätänevistä kuolleista, jotka eivät kelvanneet kulkukoirille. Kuukaudessa on tuhottu enemmän kuin viisitoista vuotta kestänyt sisällissota (1975-1990) ehti raunioittaa. Sodassa tuhottiin 30 000 kotia, yli sata siltaa, lentokenttiä, kouluja, sairaaloita, teitä, puhelinverkkoja, huoltoasemia ja öljyvarastoja.

Kaikki tämä kaikui kuin kuuroille korville länsimaailman yläluokan piireissä. Yhdysvallat sanoi antavansa kaiken "tarpeellisen" ajan Israelille tämän likaisen työn loppuun viemiseksi. EU ei suostunut missään vaiheessa tuomitsemaan hyökkäystä ja käytännössä menetteli Bushin ja sionismin haluamalla tavalla. Siinä vaiheessa varmana voitostaan Israel varoitti mahdollisia väliintulon aikeita ampumalla varalta YK:n "rauhanturvaajia". Ei Israel halua sellaisia turvaajia, joilla on toisessa kädessä kiikarit ja toisessa raportteja laativa kynä. "Jos tänne tulisi rauhanturvaajia, niin nämä olisivat Natosta" sanoi Olmert samalla kun pyysi lisäaikaa eurooppalaisilta rosvoilta. Niille, jotka olisivat valmiit antamaan sionismille vapaat kädet, mutta toisaalta valittivat sen raakuutta ja brutaalia käyttäytymistä, Olmert vastasi: "Muistutan että te menettelitte samalla tavalla Jugoslavian pommituksissa; emmehän me silloin valittaneet".

Tappiot rintamalla

Tilanne muuttui täysin kun Israelin armeija yritti tunkeutua Libanoniin maanteitse. Tankit jäivät pantiksi ja sotilaita kuoli, tietämättä vielä miksi. Kolmasosa Israelin kuolleista sotilaista menehtyi sodan viimeisenä päivänä, silloin kun sotarikolliset Olmert ja Peretz päättivät ryhtyä viimeiseen epätoivoiseen valtaushyökkäykseen säilyttääkseen armeijansa kunnian viimeiset rippeet. Sissiarmeijan voittaminen oli ylitsepääsemätön tehtävä Lähi-idän mahtavimmalle sotakoneelle. Hizbollah ei ole terroristien salaliitto eikä se ole mikään Al Qaida. Ideologisesti se on vastustanut Al Qaidaa, ja se on syy miksi tämä ei toimi Libanonissa. Al Qaida olisi tullut pysyvästi Libanoniin mikäli Israel olisi voittanut tämän sodan. Hizbollah ei ole edes Irakin sodassa toimivan vastarinnan kaltainen liike. Siellä entisen armeijan baath-puolueen aktiivit taistelevat miehittäjiä vastaan paikallisasukkaiden tuella. Hisbollah on paikallisasukkaiden miliisi, se on nimenomaan niitä paikallisasukkaita. Ilmeisesti Hizbollah saa tukea Iranilta, mutta tämä ei tee siitä Iranin käskyläistä. Ei ainakaan samalla tavalla kuin sionismi ja USA ovat kytköksissä keskenään.

Jo elokuun 7. päivänä Israelin lentovoimat ampuivat alas Hizbollahin lähettämän ei miehitetyn vakoilupienkoneen, johon oli asetettu aseistusta. Hizbollahilla oli hyvin rasvattu koneisto, siksi se aina tiesi missä Israelin joukot liikkuvat. Hisbollah kohdisti ison osan raketeistaan sotilaskohteisiin. Sodan voittamisen kannalta 7.8. oli hyvin tehokas päivä Hizbollahille. Samana päivänä tuhottiin viisi raskaan sarjan tankkia ja ohjus osui israelilaiseen fregattiin Tyyroksen edustalla. Israelilaiset perääntyivät ja avasivat sitten rintamaa uusista paikoista, joista niitä torjuttiin kaikkialla. Israelilaiset etenivät vain korvessa, yhtään kylää ne eivät pystyneet valloittamaan. Tämä tilanne pysyi tällaisena sodan loppuun asti. Monia kyliä yritettiin vallata useamman kerran ja aina sieltä vastattiin yhtä intensiivisellä kiihkeydellä. Lopulta tuli hävittäjiä, jotka pommittivat kylän maan tasalle kostoksi. Qanaa yritettiin valloittaa kolme kertaa. Ennen sen hävitystä ilmasta, ei yhdenkään israelilaissotilaan jalat astuneet siellä. Kuwaitilaisen tietotoimiston mukaan myös "Hetz/Nirit Sa'ar 4.5"-tyyppinen vene oli upotettu.

Tilanne oli kääntymässä bumerangina takaisin ja kritiikki kotimaassa kävi äänekkäämmäksi. Sionismin edessä avautui silloin kaksi vaihtoehtoa. Joko palata takaisin häviäjänä häntä koipien välissä tai kiihdyttää hyökkäyksiä pelastaakseen kasvonsa. Olmert päätti vaihtaa sotapäällikön. Moshe Kaplinsky oli vanha edellisen Libanonin sodan veteraani. Viimeksi kun armeijan päällikkö oli menettänyt pallinsa Israelissa se oli vuonna 1973 Yom Kippurin sodan yhteydessä. Israelin armeijan henkilö- ja ainemenetyksistä ei ole tarkkoja tietoja. Eri tietotoimistoilta saatu informaatio vaihtelee suurilla heitoilla. Israel taittaa ilmoittaa vain murto-osan tappioistaan.

Tappiot kotona

Ääni kellossa muuttui heti sen jälkeen kun kritiikki koveni ja poliittinen kriisi oli orastamassa kesken sodankäyntiä. Nyt "rauhanturvaajien" väliintulo kelpasi, niin ikään YK:ltakin. Sinikypäriä odotellessa ja toivossa, että nämä tekisivät sen mihin Israelin armeija ei pystynyt, Olmertilla oli otsaa esittää vielä ehtoja. Hizbollah pitää riisua aseista. Unohti vaan sanoa vain uutisista sotaa nähneille eurooppalaisille joukoille, mikä on resepti siihen. Miten ihmeessä muutaman tuhannen "lomalaisen" palkkasoturin läsnäolo olisi parempi tae Hizbollahin aseista riisumiseksi jos yli 30 tuhatta hampaisiin asti varustautunutta israelilaista kaikkine ilmavoimineen ei siihen riittänyt. Alussa Chirac lupasi Bushille, että voi johtaa operaatiota, mutta tuli toisiin ajatuksiin kun kuuli ja näki piilevät vaarat, ja mietti omaa epävakaata yhteiskunnallista tilannetta kotimaassaan sekä Ranskassa asuvaa kolmemiljoonaista muslimiyhteisöä.

Kritiikki Israelissa on kahdenlaista. On äärioikeisto, joka väittää että ei ole käytetty ilmaylivoimaa riittävän tehokkaasti. Tämä tarkoittaa käytännössä, ettei ole tapettu riittävästi siviilejä. Tämä joukko väittää, että on menetetty suuri mahdollisuus Libanonin sodassa johtuen armeijan huonosta johtamisesta. Tämä ryhmä puhuu rehellisesti ja avoimesti tappiosta ja vaatii syyllisten tuomitsemista. Yksi kriitikoista, Yossi Haiman kirjoitti kirjeen Peretzille, jossa puhuu upseeriston osoittamasta ylimielisyydestä. Haiman teki tällä itsekritiikkiä, sillä hän toimi laskuvarjoyksikön päällikkönä. Toinen kritiikin laatu tulee vasemmalta ja humanistiselta kantilta. Nämäkin vaativat hallituksen eroa, monet haluaisivat nähdä pääsyylliset syytetyn penkillä. Tappiomieliala tällä ryhmällä on toisenlainen. Ei surra isänmaan tappiota, vaan sodan aiheuttamaa turhaa tappiota. Enemmän tai vähemmän äänekkäästi Israelin kansa tuntee, että sitä on petkutettu. Siitä kielivät monet mielipidetutkimukset, joiden mukaan yli 60 prosenttia kansasta haluaa päästää Olmertista eroon.

Tämä tarkoittaisi kadima-puolueen hajoamista. Kadima, joka oli juuri perustettu perinteisten puolueiden pelastusrenkaaksi. Todellisuudessa yhteiskunnallinen sodasta johtuva aikapommi on virittymässä vasta nyt. Valitettavasti Israel ei joudu maksamaan sotakorvauksia aiheuttamistaan tuhoista. Niitä maksaa arabiporvaristo, joka vihaa Hizbollahia sionismiakin enemmän. Jälleenrakentamisesta taas hyötyy länsimaiset firmat. Silti sota on maksanut Israelillekin. Suurimman päivälehden, Jedioth Ahronothin mukaan ainoastaan suorat kulut nousevat 3,2 miljardiin. Tämä ei pidä sisällään kuluja tulevien aseiden ostoihin. Sellaisia on esimerkiksi Saksan kanssa suunniteltu (*) sukellusvenekauppa. Pohjois-Israelin rakennuksiin ja infrastruktuuriin menee toinen miljardi. Luku ei sisällytä elinkeinoelämän elvytyslaskua (esim. turismi) eikä korvauksia sotainvalideille. Mistä rahaa? Ensimmäiset toimenpiteet tulojen saamiseksi on jo käynnissä, sillä monella projekteilla on kiire. Sosiaalisektorilta leikataan 450 miljoonaa dollaria. Sionistisen valtion olemassaolon kulmakivi on ollut sisäinen rauha, joka saavutettiin hyvällä sosiaalipolitiikalla. Israelin lehdistön mukaan hallituskoalition poliittinen murskautuminen on vain ajan kysymys.

Sokerina pohjalla tulee pintaan sarja skandaaleja. Nämä ovat aina muhineet pinnan alla, mutta nyt näyttää putoavan päitäkin. Pippuriset sensaatiot kehystävät tantereella saadun tappion karvasta makua. Isänmaan pää, maan presidentti Moshe Katsav ja moraalin vartija, oikeusministeri Haim Ramon, ovat molemmat sekaantuneet seksuaalisiin skandaaleihin. Ensimmäinen harrasti clintonilaisia suhteita alaistensa naisten kanssa ja jälkimmäinen syyllistyi seksuaaliseen ahdisteluun. Maan presidenttiä on kuulusteltu epäiltynä raiskauksesta. Kaksi kansliansa naista sanoi, että presidentti kiristi heitä irtisanomisella saadakseen heidän "suostumuksensa" seksuaalisiin ehdotuksiinsa. Poliisi oli rynnännyt maanisän kotiin ja takavarikoinut tietokoneen kovalevyjä käyttääkseen niitä myöhemmin hyväksi kuulusteluissa. Ramon on jo erotettu tehtävistään. Tässä löyhkää muutakin kuin mätänevät ruumiit rintamalla.

Sota on kannattavaa joskus yksilönkin kannalta! Talousskandaalit menevät sodan kanssa käsi-kädessä. Sionismin toinen perheenpää, pääministeri Olmert osti pörssin kautta asunnon Jerusalemista halvalla, ja puolustusvoimien komentaja Dan Halutz realisoi osakesalkkunsa pari vuorokautta ennen sodan alkamista. Molemmat hyötyivät sotatoimista, jonka käynnistämisestä olivat itse päättämässä. Sodasta voittoja korjasivat myös monet sivulliset, oheishyötyneinä. Valtiollisen Valvontakomitean muistion mukaan Israelin pääministeri nimitti mielivaltaisesti poliittisia liittolaisiaan yrityksiä valvoviin avainvirkoihin. Tämä tapahtui Olmertin toimiessa teollisuus- ja kauppaministerinä. Yleissyyttäjä tutkii parasta aikaa, pitäisikö tästä syystä nostaa syytteet pääministeriä vastaan.

Rauhanturvaajat saapuvat, ovatko libanonilaiset valmiit?

Sotaraunioille yritettävän uuden järjestyksen takaajaksi lähtee sitten Euroopan Unioni. Tehtävä on selkeä, mutta siihen liittyy paljon avoimia kysymyksiä. Sionismin rauhaa turvaavien Unifil-joukkojen tärkeimpiin ja vaikeimpiin tehtäviin kuuluvat Hizbollahin työntäminen kauas Israelin rajasta, Libanonin ja Syyrian rajan sulkeminen sekä virallisen hallituksen auttaminen Hizbollahin aseistariisumisessa. 15 000 sinikypärää tulevat Israelin miehitysarmeijan tilalle estämään köyhälistöä juhlimasta voittoaan ja kasvattamasta huippulukemiin nousseen Hizbollahin arvovallan. Syyt arvovallan kasvamiselle on ymmärrettävät: Hizbollah oli ainoa voima, joka pani Israelin miehitykselle hanttiin. Libanonin armeija ei ampunut laukaustakaan. Pääministeri Siniora, tämä Libanonin oma Justsenko, joutui kiittämään Hizbollahia siitä. Kirjaamalla rypälepommien tulevia uhreja yritetään murskata nousussa oleva vuosikymmeniä nöyryytetty arabialainen identiteetti. "Me voitimme sodan, lähitulevaisuus näyttää sen", sanoi sarkastisesti sotarikollinen Olmert.

Tuomiojan kutsuma EU:n ulkoministereiden neuvosto päätti lähettää 7000 sotilasta meri- ja ilmavoimien lisäksi. Liittoumakuviot tulevat näin uusiksi, mukaan lähtevät Italian ja Ranskan lisäksi myös Espanja, Puola, Belgia ja Suomi. Merivoimia lähettävät Saksa, Tanska ja Kreikka. Näin eurooppalainen imperialismi päätti näytellä aktiivista roolia konfliktissa sitä hajottavista tendensseistä huolimatta. Mitä Irakin sota erotti, Libanon yhdistää, mutta tällä tavalla jatkuvan sotimisen epäonnistumisten seuraamukset siirtyvät lähemmäksi Eurooppaa ja koputtavat sen ovea. Tässä on muistettava, että EU:lla on pidettävä yllä miehitysvoimia myös Balkanilla, Afganistanissa ja äskettäin Kongossakin. Vaikea olisi kenenkään väittää, että syy, miksi näihin interventioihin ryhdytään, olisi humanitaarinen apu. Jos sellaista motiivia olisi olemassa, sitä olisi pitänyt muistaa silloin, kun katastrofi oli käynnissä, silloin kun eurooppalaiset katsoivat sivusta laatien haaleita kannanottoja ruokaryyppynsä ääressä.

Italian tuoreen hallituksen ensimmäisiä ulkopoliittisia toimenpiteitä oli päätös jäädä Afganistaniin jatkossakin. Toinen teko oli johtaa operaatiossa, jossa Libanonin miehitysvoimat korvataan monikansallisella rosvojoukkueella. Harhakuvat YK:n ja eurooppalaisen keskustavasemmiston rauha-aikeista romahtavat. Amerikkalaiset eivät pystyneet voittamaan Afganistanissa eikä Irakissakaan. Israel kärsi karvaan tappion Libanonissa. Eurooppalainen imperialismi tulee nyt kokeilemaan voimiaan. Eurooppalaisille lähtökohta on epäedullinen. Työväenluokan tulee ajatella kapitalistien kapeiden intressien yli. Interventio Libanoniin täytyy tuomita, eikä uusia miehittäjiä tarvita siihen. Israelin tappion arpia ei saa peittää. Tämä auttaisi lisäksi palestiinalaisten vastarintaa elpymään. Rauha on voitettava, kukaan sitä ei ilmaiseksi anna, vaan se on saavutettava. Jos kelpaa rauha millä ehdoin tahansa, sellainen tulee olemaan sitten voittajan rauha. Barbarianrauhassa eläminen on kuin orjuudessa elämistä eikä tämä ole vapaan ihmisen ominaisuuksia.

Libanonin sota oli sionistisen projektin lopun alkua. Sionismi on nyt historian hylkäämä projekti. Israelin tappio on ihmiskunnan itsepuolustuksen voitto. Tappio oli suurempi kuin mitä me tällä hetkellä kuvittelemme. Kun pöly sodasta laskeutuu, voi paremmin laskea sen sionismille aiheuttamat haavat.

(*) Jerusalemin Postin mukaan Saksa on myymässä Israelille kaksi sukellusvenettä, joita voi varustaa ydinaseella. Israelilaisen ekspertin mukaan Dolphin-tyyppiset veneet ovat tarkoitettu Irania vastaan. Sukellusveneet Associated Pressin mukaan maksavat 1,3 miljardia dollaria. Vahingot, jotka sukellusveneet tulevat aiheuttamaan ei ole vielä arvioitu.

Dimitris Mizaras

1.9.2006