Kuka tarvitsee IMF:a enää?

Kansainvälisen valuuttarahaston rooli kyseenalaistetaan juuri nyt kun tämän instituution taloudellinen tilanne on historiansa surkeimmassa kunnossa.

Kuka tarvitsee IMF:a? Viime viikolla käydyssä rahaston vuosikokouksessa ei voitu vastata tähän kysymykseen. Päinvastoin siellä vahvistui mielipide, jonka mukaan koko organisaatiota ei tarvittaisi ollenkaan. IMF perustettiin vuonna 1944 Bretton Woodsin sopimusten yhteydessä ja sen tehtäviin kuului sopimusten soveltamisen valvominen. Sopimukset takasivat dollarin vaihdettavuuden ja loivat pohjaa kapitalismin 30 -vuotiselle inflatoriselle kukoistamiselle.

Dollarin vaihdettavuuden lahosta perustasta luovuttiin Nixonin päätöksellä vuonna 1971 ja kokonainen Keynesin teorioihin perustunut periodi oli tuolloin takana ja lopullisesti ohi. Yhteiskunnallisen järjestelmän sietoraja oli venytetty äärimmilleen. Nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja sen jälkeen kun seuraavakin kapitalismin periodi on pimeän tunnelin päässä, Kansainvälinen valuuttarahasto on historiansa vakavimmassa kriisissä.

Suurimpia kriisin syitä on se, että IMF:lle ei löydy mielekästä poliittista roolia. Sitä etsittiin vuosikokouksessaankin huonolla menestyksellä. IMF on vanhan edesmenneen systeemin instituutio ja sillä siten ei ole enää olemassaolon perusteita. Toinen suuri kriisin syy on, että rahaston tulot vähenevät ripeällä tahdilla samalla kun menot kasvavat. Tulot jäsenmaiden maksuista - kuten lainojen takaisinmaksut - ovat tänä vuonna vain 1 125 miljardia dollaria. Jollei rahaston rahoitusjärjestely muutu, kolmen vuoden kuluttua IMF:n tulot laskevat 757 miljardiin dollariin. Samalla tämän päivän 955 miljardin dollarin luokan menot kasvavat 1 036 dollariin.

Kansainvälisen valuuttarahaston interventioihin kykenemiseen eivät usko enää edes sitä perustaneet tahot. Tämä näkyi erityisesti siinä, että Singaporen vuosikokouksen yhteydessä käväistiin vain kiireesti matkalla muissa Aasian maissa. Ennen kapitalismin nykyistä vaihetta, siis ennen kun markkinoita alettiin vapauttaa 1980 -luvulla, IMF puuttui tilanteisiin maissa, jossa ilmeni ongelmia likviditeetin kanssa. Sellaisiin maihin annettiin lainoja, joihin oli liitetty kovia reunaehtoja. Näin kävi Turkissa, Kreikassa, monessa latinalaisen Amerikan maassa ja muuallakin. Niissä operaatioissa IMF ei epäröinyt tukea taloudellisesti jopa sotilasdiktatuureja.

1900-luvun puolesta välistä lähtien ja erityisesti 1997-98 romahdusten jälkeen, IMF:lle annettiin "neuvonantajapoliisin" rooli Kaakkois-Aasian maissa ja Argentiinassa. Lopputulos on monelle "tuttu juttu". IMF:n neuvomat talouden sokkiratkaisut johtivat nämä maat pitkällisiin kriiseihin. Tänä päivänä kyseenalaistetaan jopa rahaston rooli lainojen takaajana. Tämä on syy, miksi kaikki maat pyrkivät houkuttelemaan yksityisiä pääomia tarjoamalla niille verohelpotuksia tai muita etuuksia. Esimerkiksi äskettäin vallankaappauksen lääkettä "maistaneeseen" Thaimaahan on sijoitettu suuria tuotantoyksiköitä Fordin, General Motorsin, Toyotan ja muiden jättiyritysten toimesta.

Kuitenkin pääoman tuonti suuressa mittakaavassa johtaisi sekin ennen pitkää valuuttayksiköiden revalvaatioihin ja ko. maiden kilpailukyvyn laskuun. Välttääkseen tätä vaaraa nämä maat ostavat lännestä - eritoten USA:sta - obligaatioita ja vievät tällä tavalla pääomansa samalla pois maasta. Tämän prosessin seurauksena pienet ja köyhät maat rahoittavat suurten imperialismien vajeita ja niiden kykyä ottaa lisää lainaa velkaantumalla entisestäänkin.

IMF:n johtajat, ennen muita organisaation pääjohtaja Rodrigo de Rato yrittivät taivuttaa Kiinaa revalvoimaan rahansa, jotta tämän vienti Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan supistuisi ja näin ollen viimemainittujen kauppavajeet pienentyisivät. Rato vielä uhkaili että IMF ja Maailmanpankki perustavat tarpeelliset puitteet ja mekanismit, joiden avulla olisi mahdollista puuttua muiden maiden valuuttavaihteluihin.

Raton uhkailu ei säikyttänyt ketään Singaporessa. Jopa Yhdysvaltojen talousministeri jätti kokouksen kesken matkustaakseen Kiinaan, jossa hän kävi samasta asiasta omia neuvotteluja, jossa oli järeämpiä panoksia kuin IMF:lla. Kuitenkin Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokous on vasta ensi vuonna ja ennen sitä mitkään muutokset vallitsevaan tilanteeseen eivät voi onnistua.

Päätöksenteko IMF:ssa ei muistuta mitään demokraattista prosessia, minkä tahansa oikeuden tajun tai mittapuun mukaan. Siellä seitsemän rikkainta maata (USA, Japani, Saksa, Britannia, Ranska, Italia ja Kanada) käyttävät 45 prosenttia äänistä kaikissa äänestyksissä. Yhdysvalloilla on 10 prosenttia äänistä ja 80 köyhintä maata jakaa keskenään vain 10 prosenttia äänistä.

Dimitris Mizaras