1996-2006: Kapitalismiin restauraatio umpikujassa

Tänä vuonna Euroopassa nähtiin melkoisia harvinaisen kovia joukkoliikkeen taistelumuotoja. Erityisesti nuoriso oli taistelujen etunenässä. Mielenosoitukset, rakennusten ja katujen valtaukset ja yhteenotot poliisin kanssa ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Ranskassa ja Kreikassa nuoriso on vastustanut koulutuksen ja opiskelumahdollisuuksiensa loppuunmyyntiä sekä huomisen päivän ja tulevaisuutensa epävarmuutta, työttömyyttä ja pätkätöitä. Maahanmuuttoon liittyvät asiat olivat myös erittäin väkevästi mukana. Kaikki nämä osa-alueet, joita taistelut koskivat, ovat hankalia ongelmia kuolemankamppailussa olevan kapitalismin ratkaistavaksi.

Vuoden loppupuolella todistimme erityisen rajuja mielenosoituksia Unkarissa hieman ennen kun eliitti oli valmis juhlimaan 50 vuotta kansannoususta. Unkarin stalinismin kaatamiseen tähdännyt vallankumous vuonna 1956 tukahdutettiin väkivaltaisesti. Tämä pitkitti stalinismin elämää, joka kulki eteenpäin kapitalismin kanssa vallitsevan tasapainon varassa. Kun tämä tasapaino järkkyi, kylmän sodan kaksi poolia, länsi ja itä perustivat sen uudelta pohjalta, useimmiten väkivaltaa käyttäen ja toinen toista auttaen. Näin kävi Unkarissa v. 56, Tsekkoslovakiassa v. 68 ja Puolassa myöhemmin. Niin lännen (Pariisin punainen toukokuu) kuin idänkin suurista tapahtumista saa lukea mitä erilaisimpia, keskenään ristiriidassa olevia katsauksia. Jokainen versio tulkitsee tapahtumia impressionistisesti ja kirjoittajan omista yhteiskunnallisista lähtökohdista käsin. Jotkut analyytikot näkevät yhtäläisyyksiä Ranskan toukokuun 68 ja maalis-huhtikuun 2006 välillä kun toiset taas eivät. Sama pätee Unkarin kahden syksyn vuosien 1956 ja 2006 välillä.

Useimmissa näistä kirjoituksista "nuuskitaan" niin sanoakseni historian katsausta, joka on tehty poliisin suurennuslasia käyttäen. Oliko Unkarin vuoden 1956 tapahtumien takana lännen rahoittamia agentteja tai edellisen järjestelmän fasisteja? Oliko siis kyse vallankumouksesta vai vastavallankumouksesta? Kukistamalla kapinan, puolustiko silloin stalinismi reaalisosialismin perustaa valkoista terroria vastaan, vai tukahduttiko pyrkimykset perustaa kansanvaltaista sosialismia? Edustiko 200 000 venäläistä sotilasta ja 2500 tankkia työväenluokan yleismaailmallisia etuja riistämällä hengen tuhansilta unkarilaisilta ja pakottamalla satoja tuhansia maanpakoon vai päinvastoin? Edellisessä artikkelissamme yritimme näyttää toteen, että stalinistinen joukkio edusti vain omia etujaan, jotka olivat tiiviissä yhteydessä länsimaailman intressien kanssa. Totesimme myös, että vallankumouksen tappio avasi tien kapitalismin palauttamiselle maahan, mikä lopulta onnistui vuonna 1989.

Nyt, vain hieman yli viisitoista vuotta reaalistalinismin romahtamisen jälkeen, entiset byrokraattiseen kastiin kuuluvat puolueaktiivit ovat "geenimanipuloituneet" kapitalisteiksi, yksityistäneet kansan omaisuuden, perustaneet maassa porvarillisia tuotantosuhteita, vieneet Unkarin Natoon ja EU:hun. Lopulta he juhlivat sitä, että silloinen kapina on "johtanut" tähän toivottuun tilanteeseen; siis heidän tukahduttamansa kapina. Heidän historiallisen totuuden väärentämisyritystä sotkee se, että Unkarin kansa on taas kaduilla, mikä on todistus siitä, että askeleet taakse kohti kapitalistista järjestelmää ontuvat. Vuoden 1956 vallankumouksen tavoitteena ei ollut paluu kapitalismiin.

Restauraation lyhyt taival on tullut jo tiensä päähän, mikä nostaa vallankumouksen aspektin taas esille. Näin ollen, vuonna 1956 tappiota kokenut Unkarin vallankumous palaa historian näyttämölle täydentääkseen tavoitteet, jotka jäivät silloin kesken. Sama pätee kaikille muillekin entisille "reaalisosialismin" maille, kuin myös vallankumoukselle läntisissä kapitalismin maissa.

Restauraation lyhyt historia

Lähtien vuosista 1989-91, lyhyen ajan sisällä romahtivat geopoliittisen kartan reaalisosialismina tunnettu maailma. Niissä maissa alkoi siten kapitalismiin palauttamisen kehitys. Restauraation prosessi oli kytemässä työläisvalioiden perustan alla pitkään ennen kun poliittinen kuori luhistui äkillisesti ikään kuin itsekseen. Kiinassa kapitalismin määrätietoinen palauttaminen oli alkanut Venäjää aikaisemmin sikäläisen kommunistisen puolueen johdolla. Siellä poliittisen kuoren ei tarvinnut romahtaa, jotta prosessi nopeutuisi. Muualla taas restauraation kehitys oli hidasta äkillisestä kuoren rikkoutumisesta huolimatta. Jossain maissa restauraatio on edellyttänyt maan moneen osaan pilkkomista, kuten esim. Neuvostoliitossa, Jugoslaviassa tai Tsekkoslovakiassa. Prosessit ovat olleet joissain maissa rauhanomaisia kun taas muualla erittäin väkivaltaisia. Nähtävissä on myös prosessin kyllästyminen ja sen etenemisen hidastuminen ja paikallaan polkeminen. Tämä taasen mutkistaa näiden maiden vuorovaikutussuhteita imperialismiin, joka on historiansa pahimmassa kriisissä. Ennen kun restauraatio niissä maissa onnistuisi, tarvittaisiin mielettömästi joko sinne ohjattuja resursseja, tai siellä olevien aineellisten voimavarojen ja työvoimaresurssien ennennäkemätöntä riistoa. Ottaen huomioon kapitalismin nykyistä rappeutumistilaa, ensimmäiseen vaihtoehtoon luottaminen on utopiaa tai siihen on edellytyksiä vain Soroksen lorinoissa. Jälkimmäiseen taasen tarvittaisiin pakottamismekanismeja, jotka tällä hetkellä puuttuvat.

Eri maat ovat kooltaan, taloudelliselta ja poliittiselta kehitykseltään tai historiallisilta ja kulttuurisilta lähtökohdiltaan erilaisia. Edelliset eroavaisuudet johtuvat siitäkin, että eri maissa restauraation prosessi on alkanut eri aikoina seuraten joka kerta eri polkuja. Pienet Baltian maat integroitiin helposti länteen, kun taas Puolaa vaivaa muuntapaisia ongelmia. Keski-Aasiassa roikutaan Venäjän ja imperialismin välimaastossa, kun taas Kiina on ottanut itselleen yleismaailmaisen kapitalismin veturin roolin. Joissain maissa prosessi on alkanut aikaisemmin kuin toisissa tai se tapahtuu kehittyneen kapitalismin instituutioiden sisällä, kuten esim. EU:ssa, WTO:ssa, G8:ssa jne. Muualla taas voi olla ettei se ole vielä alkanut (Korea) tai sen alullepaneminen "potkii" takaisin (Valkovenäjä). Prosessi siis on jossain maissa pitemmällä kuin toisissa. Siitä huolimatta sen eteneminen riippuu paljon siitä, miten tulee käymään restauraatiolle Venäjällä ja Kiinassa. Ensimmäinen on maa, jossa sosialismiin siirtyminen historiallisesti alkoi ja se ehti pisimmälle. Toinen maa, Kiina, on tärkeä suuren kokonsa, mutta myös kansainvälisessä poliittisessa ja taloudellisessa kanssakäymisessä esittävän roolinsa vuoksi.

VENÄJÄLLÄ restauraatiolla oli tila kehittyä räjähdysmäisesti vasta NL:n luhistumisen jälkeen, alkaen vuodesta 1991. Kapitalismin eri elementtien paikoilleen asettaminen tai paremmin, aikaisemmin asetettujen täydentäminen, alkoi heti tämän taitekohdan jälkeen. Prosessi koki vastoinkäymisiä, joista merkittävin johtuu kansan toimesta eri muodossa esitetystä vastarinnasta. Edellytyksenä nopeamman tahdin restauraatioon olivat poliittiset reformit. Ensimmäinen asia, josta restauraation piti huolehtia oli se, että menneen ajan jäännöksiä edustavat muutamat mekanismit ja instituutiot piti repäistä irti. Toinen asia oli se, että uudet poliittiset viitekehykset piti rakentaa niin, ettei paluu vanhaan olisi ollut mahdollista. Viimeinen mahdollisuus palata vanhaan olisi tarjoutunut vuonna 1996.

Presidenttivaalien asetelmissa lännen käsinukeksikin luonnehdittu Jeltsin oli koko ajan Zhuganovin perässä. Jeltsin voitti täpärästi vasta vaalien toisella kierroksella. Ensimmäinen Jeltsinin vaalikausi alkoi niin, että hän oli käyttänyt hyväkseen vuonna '91 tapahtunutta vallankaappausyritystä ja syrjäytti Gorbatshovin NL:n lopettamisen yhteydessä. Ennen kun Jeltsinin asema oli vakiinnutettu tarvittiin muutakin mullistavaa toimenpidettä restauraatioon johtavan poliittisen tien avaamiseksi; siis kommunistisen puolueen lakkauttamisen lisäksi. Vuonna 1993 porvarillista "demokratiaa" ajavan Jeltsinin panssarivaunut tulittivat parlamenttitaloa. Tapahtuman yhteydessä lakkautettiin korkein neuvosto ja varapresidentti sekä muita valittuja korkean tason johtajia heitettiin vankilaan. Silti vaalikampanjan alussa Jeltsinin kannatus oli alle 10 prosentin luokka. Lopputuloksena Jeltsin voitti 54 prosentilla ja hänestä tehtiin presidentti oligarkkien avulla. Vuoden 1996 vaalit olivat aikaisemman kehityksen huipentuma ja samalla käännekohta uudelle suuntaukselle. Jeltsinin ajama ns. "uudistussuunta" läpäisi helposti sen jälkeen politiikan kaikki osa-alueet.

Talouden osalta restauraatio sai sen jälkeen melkoista vauhtia. Ennen sitä, vuosina 1991-93 Jeltsin jatkoi vain yksinkertaisesti Gorbatshovin linjaa. Edullisesti tuotettuja hyödykkeitä -erityisesti öljyä - myytiin silloin markkinoilla vallitsevalla korkealla hinnalla. Näin syntyivät ensimmäiset oligarkit, Jeltsinin "omia lapsia" kaikki. Muuten niin tuotanto kuin jakelu "yskivät". IMF:n pakottama "shokkiterapia" nosti hinnat pilviin. Kansan säästöt haihtuivat taivaan tuuliin. Talous supistui ja köyhyys riehui. Inflaatio oli tuhansissa prosenteissa ja keinottelu kukoisti. Jeltsinin tilit Sveitsissä ovat vielä tänä päivänäkin selvittämättä. Työväenluokan työsuhteita muutettiin ja työvoimasta tehtiin kauppatavaraa. Oligarkit, mafia, keinottelu, köyhyys, loismainen talous ja Tsetsenian sota on peräisin tältä ajalta.

Neuvostojen talon pommittamisen jälkeen ja vuoteen 1998 asti restauraatiota dominoi Chubaisin aika. Luonteenomaista tässä vaiheessa on ollut yksityistämisten aalto, jonka päässä oli romahdus. Pääoman yksityisomaisuuden tukeminen tapahtui alussa vastoin kaikkia kapitalismin säännönmukaisuuksia. Johtajille jaettiin omistusseteleitä ja oligarkeille auliisti lainoja niin, että tyhjästä syntyi miljardöörejä. Kupla puhkesi v. 98 yhdessä yleismaailmaisen kapitalismin Kaukoidässä puhjenneen kuplan kanssa. Tähän loppuu spontaani ja hallitsematon restauraatio, eli konkurssiin.

Putinin aika vahvistaa valtionbyrokratiaa ja keskittää vallan käsiinsä. Hän laittoi osan oligarkeista vankilaan pelastaakseen maan kaaoksesta. Hän jatkoi Tsetsenian sotaa takaamalla näin maan yhtenäisyyden. Tästä ei pitänyt läntinen maailma, jonka pääomalla ei ollut enää helppoa pääsyä Venäjälle. Restauraatio jatkui, mutta hitaammalla tahdilla, valvotummin. Verrattuna aikaisempaan tämä näytti kuin olisimme historiallisesti menossa taakse. Tätä harhaa viljelee porvarillinen lehdistö, joka tukee länsimaista pääomaa, mikä etsii epätoivoisesti kohdetta investoituakseen voitonluvun laskiessa. Kurinalainen KGB:n byrokraatti onnistui yhteiskunnan vakauttamisessa paremmin kuin juoppo täysin korruptoitunut amerikkalaisten asiamies Jeltsin. Putinin apuna oli mm. Irakin sodasta johtunut öljyhinnan korkea suhdanne, joka toi maahan rahaa ja loi muille riippuvuutta öljystä, eli Venäjästä.

Samoin kuin muuallakin Itä-Euroopassa, Venäjällä kapitalismin restauraation kriisin perussyy on sama kuin läntisen kapitalismin kriisissä. Pääoma ei löydä kohteita toteuttaakseen kiertokulkuaan. Pääoman ja erityisesti finanssipääoman ylituotanto lännessä ei löydä investointikohteita lukuunottamatta tähänastista tilannetta Kiinassa. Globalisaation aikana tilanne heijastuu automaattisesti kaikkialle maailmassa, missä toimii teollinen tuotanto ja markkinat. Öljyn ja kaasun pumppaus ja myynti ja siitä saatu tulo ei vielä täysin kapitalistiseksi tee. Puitteet kapitalismin rakentamiselle kuten esim. asianmukainen lainsäädäntö, omaisuuden yksityistämiset, sosiaalivaltion teurastus yms. oli luotu, mutta niiden myös käytännössä toimiminen vaatii ennen muuta toimivaa kapitalismia muuallakin, ennen muuta lännessä. Kapitalismin palauttamiseksi esteiden takana on siis sama kriisi, joka hajottaa integraatiota Euroopassa ja velkaannuttaa Amerikkaa tähtitieteellisellä nopeudella.

Askeleet restauraation vauhdittamiseksi tulevat hieman nopeutumaan nyt kun Venäjä on otettu mukaan Maailman Kauppajärjestöön. Tämä edellyttää hyvinvointivaltion viimeistenkin palveluiden alasajoa. Terveydenalan, kuljetuksen, eläkkeiden yms. palveluiden alueet on yhdistettävä, eli käytännössä etuudet on lopetettava kokonaan. Siitä syntyisi lyhyessä ajassa liikatyövoiman ylitarjontaa, mikä on myös pääoman vaatimus. Ei riitä se, että työvoimasta on lailla tehty markkinatavaraa. Kyseisten työmarkkinoiden on myös oltava toimivia kuin esim. Kiinassa. Toinen WTO:n jäsenyyden matkassa kulkeva kipeä kysymys on se, että ulkomainen pääoma on päästettävä Venäjälle riistämään vapaasti työvoimaa ja luonnonvaroja.

Kapitalismia palauttavan uusporvariston riveissä on nähtävissä legitimiteettikriisi. Toimivaa kapitalistiluokkaa ei restauraatio pystynyt luomaan; korkeintaan joitakin koronkiskureita ja ulkomaalaisissa pankeissa korkean suhdanteen antimia säästäviä uusrikkaita tai öljyalan multimiljardöörejä. Putin ei onnistunut hidastamaan kapitalismiin siirtymistä; ainoastaan hän pystyi tasapainottamaan ristiriidat väliaikaisesti. Keskittämällä vallan käsiinsä, laittamalla osan oligarkeista vankilaan ja käyttämällä hyväkseen talouden korkeaa suhdannetta, Putin sai Venäjälle poliittista vakautta aikaan. Oligarkien harventaminenkin tapahtui poliittisin perustein. Jos länsimainen pääoma ryntäisi Venäjälle omin ehdoin, tämä hajottaisi maan ylä- ja keskiluokkaa täysin. Rauhanomaista tietä kapitalismin restauroimiselle ei vain ole olemassa. Tähän asti kuljettua tietä ei kovin rauhanomaiseksi voi sanoa, mutta se on pientä tulevaisuuden näkymiin verrattuna. Ratkaisemattomat ristiriidat on Putinin perintö tuleville seuraajilleen.

Putinin perilliset ovat tutkija Konstantin Simonovin mukaan kahdenlaisia (Kansan Uutiset 9.11.2006). Ensimmäinen voimaryhmä on niin sanotut Silovikit, voimalliset (venäjän sanasta sila = voima). Toiseen ryhmään kuuluvat liberaalit. Silovikkien tausta löytyy turvallisuusjoukoista, armeijasta ja muista stalinismin ajan byrokratian osista, siis Putinin entisiä työkollegoja kaikki. Nämä byrokraatit kannattavat vallan keskittämisen jatkamista ja lisäämistä. Taloudessa kannatetaan valtion roolin kasvattamista. Ulkopolitiikassa ryhmä on vetämässä yhteistä linjaa Kiinan kanssa imperialismin uhkien torjunnassa. Liberaalien linjassa, koskien vallan keskittämistä, ei ole eroja edellisen ryhmän linjauksiin. Heidän mielestä valtion on toimittava tuomarina eri intressien välillä ja ulkopolitiikassaan liberaalit kannattavat liittoutumista niin eurooppalaisen kuin amerikkalaisen imperialismin kanssa.

Nämä kaksi täysin erilaista poliittista linjaa ovat molemmat tähän asti mahtuneet Putinin sateenvarjon alle. Silovikkien johdossa on Igor Setshin, Venäjän presidentin varakansliapäällikkö ja vanha Putinin työtoveri Pietarin ajoilta. Liberaaleja vetää varapääministeri Dmitri Medvedev.

KIINASSA restauraatio alkoi aikaisemmin kuin missään muualla. Jos tämä on Venäjällä saanut vauhtia vuodesta 1996, Kiinassa kapitalismin palauttaminen sai kunnon potkua Kommunistisen Puolueen johdolla. Deng Xiaoping näki ajoissa, että ainoa tapa säilyttää byrokraattisen kastinsa asemaa oli restauraation salliminen ja sen edistäminen tämän byrokratian toimesta. Politiikka "erotettiin" taloudesta sillä tavalla, että kommunistinen puolue piti käsissään politiikan tekemisen monopolin ja yksinoikeuden luoda edulliset puitteet pääoman investoinneille yleismaailmaisella tasolla toimivalle kapitalismille. Käännekohtana tällaisten prosessien vauhdittamiselle oli ensin vuoden 1989 kapinan kukistaminen Taivaallisen rauhan aukiolla (Tien an Men). Sitten tuli kapitalismin romahtaminen alkaen Kaukoidän tiikereiden konkurssista (1997). Tämä tapahtui suunnilleen samoina aikoina kun Jeltsinillä oli alkamassa restauraation tosi toimien toinen kausi. Näin luotiin halpa, järjestäytymätön ja sotilaalliseen tapaan kurinalainen työvoima, joka annettiin miltei "ilmaiseksi" vapaaksi riistaksi imperialismin pääomalle.

Pystyäkseen luomaan työvoimareserviä, byrokraatit ensin riistivät maat viljelijöiltä ja sitten heittivät heidät proletariaattina itärannikon kaupunkeihin kerjäämään työpaikkoja ja asumaan getoissa epäinhimillisissä oloissa. Samanaikaisesti pääomalle annettiin korottomia lainoja ja oikeuksia riistää mielimäärin työtä ja luontoa. Sen lisäksi viimeisten kuuden vuoden aikana voitot olivat sijoitettu länsimaiden ja eritoten USA:n talouteen. Julkinen talous sai Bushin aikana kasvattaa budjettivajeen ja ulkomaanvelkansa tähtitieteellisiin mittoihin. Länsimainen kapitalismi alkoi investoida Kiinaan sen jälkeen kun sen sijoitukset muualla maailmalla eivät tuottaneet riittävästi voittoja. Kiina tuli juuri sopivalla hetkellä tähän näyttämöön kehittääkseen uudenlaisia suhteita imperialismin kanssa. Ilman Kiinaa epävakaus olisi koputtamassa kapitalismin ovella vielä pahemmin. Kiina on antanut länsimaiden talouksille paitsi hieman hengähdysaikaa, niin myös aikalisää ja resursseja järjestää sotia, valmistella siis paljon kaivattua uutta järjestystä. Uusi status quo oli rouva Rice:n avoimesti tunnustettu ykköstavoite kun Israel yritti miehittää Libanonin kesällä 2006. Imperialismin pitkän tähtäimen tavoitteena on hyökätä myös Kiinaa ja Venäjää vastaan.

Kapitalismin keinotekoinen kukoistus Kiinassa on länsimaisen kapitalismin "kukoistusta" tai ehkä pikemmin korinaa. Joka tapauksessa kyseessä ei ole kapitalistisen restauraation voimannäyttöä; ainut kiinalainen panos tähän kehitykseen on ollut takeet orjatyövoiman järjestämisestä. Kiinasta on lyhyessä ajassa tehty sosiaalisten epäkohtien mallimaa. Miltei miljardi ihmistä elää köyhyysrajan alapuolella ja satoja miljoonia nälkäaterian varassa. Kokonaisia perheitä siirretään irti juuriltaan mikäli nämä sattuvat olemaan suuryhtiöiden tiellä. Sen lisäksi luonnonkatastrofin näköala on räjähtämistä vailla kypsä. Myös tehtaissa, kaivoksissa tai rakennustyömailla tapahtuvat onnettomuudet ovat päivittäinen ilmiö. Toimivaa kapitalistiluokkaa ei ole muodostunut Kiinassakaan. Silloin tällaisen luokan omistuksessa olevan pääoman kiertokulkumahdollisuuksista on turha puhua. Restauraatio Kiinassa kompastuu samoihin esteisiin kuin Venäjällä. Sen lisäksi vastarinta työtaistelujen muodossa on kärjistynyt äärimmäisilleen. Paikoin kokonaiset provinssit kieltäytyvät noudattamasta keskusvallan direktiivejä. Erityisesti Keski-Kiinan alueilla on ollut kapinoita, joiden tavoite oli jonkunlainen lokaalimonetarismi, jossa otetaan huomioon asukkaiden sosiaaliset tarpeet. Tässä on yleispiirteisesti esitettyinä ja tiivistettyinä lähitulevaisuuden tendenssit. Kapitalismin lopulliseen voittoon tarvitaan Kiinan pilkkomista ja eri osien siirtomaistamista. Ainoastaan silloin restauraatio voisi saada täydellisen muotonsa. Mutta sellainen vaihtoehto romuttaisi tänä päivänä pätevät tasapainot ja syöstäisi Kiinan kasvun turvin elävän lännen talouden lamaan. Imperialismin kannalta tämä vaihtoehto on varteen otettava ratkaisu, mikäli jo pätevä tasapaino järkkyisi muuten, mahdollisuus, joka ei ole ollenkaan poissuljettu. Silloinkin sellainen kolonialaistaminen olisi yritettävä lävitse väkipakolla arvaamattomin seuraamuksin.

Kiinassa orastaa restauraation prosessin viimeinen periodi. Ennen kun restauraatio on ehtinyt lähellekään prosessin täydentymisestä, kasvua on jarrutettava. Hallitsematon kasvu tuo mukanaan suuria riskejä; hillitsemättömän inflaation uhka, äärimmäisilleen vedetyn eriarvoisuuden nousu, ympäristön mieletön tuho, rahoituskuplan puhkeaminen, fiktiivisen talouden loismainen voitto reaalitaloudesta, kapinoiden ja levottomuustilan yleistäminen. Kotimaassa vaikuttavien uhkien lisäksi on globalisaatiosta johtuvat vaarat.

Hillitsemätön kasvu on tulossa tiensä päähän siksikin, että voittoja ei pysty enää kierrättämään lännen talouksien kautta siksi, että voiton suhdeluku siellä on paljon pienempi. Sen lisäksi heikosta valuutasta johtuva länsimaiden markkinoiden valtaaminen aiheuttaa kehittyneille kapitalistisille maille laman trendejä. Tasapainojen järkyttäminen voi aiheuttaa poliittisia ja sotilaallisia konflikteja. Uusien öljyreittien löytäminen Kiinalle on äärimmäisen hankalaa, koska kaikki meriväylät ovat amerikkalaisten valvonnan alla.

Kansainväliset asiantuntijat pelkäävät, että mikäli hillitsemätön kasvu jatkuu niin, että Kiinan julkinen sektori investoi voimakkaasti ja hankkii itselleen liikaa tuotantokapasiteettia, sitä seuraisi hintojen, mutta myös voittojen mitä rajuin lasku. Tämä aiheuttaisi suuria ongelmia yksityissektorin yrityksille, jotka eivät kykenisi hoitamaan velkojaan. Tästä taasen seuraisi konkurssien aalto ja sitä kautta romahdus. Yksi uhka olisi se, että suhteellisen laajaa autonomiaa nauttivat alueelliset ja paikalliset viranomaiset kieltäytyisivät noudattamasta Pekingin linjaa. Le Monde-lehden talousekspertti Pierre-Antoine Delhommais tulkitsee restauraation umpikujaa tällä tavalla: "Toisella puolella uhkaa ylikuumeneminen, mutta toisaalta talouskasvu on pakko säilyttää, jotta voidaan välttää yhteiskunnallinen kaaos" (kursivointi minun).

Näin ollen kaikkivaltias kommunistinen puolue päätti yrittää ryhtymistä tietynlaiseen restauraation hillittyyn jarruttamiseen. Tilanne muistuttaa Venäjän umpikujaa Jeltsinin jälkeen siirtymävaiheessa Putinin aikaan. Kehitys ei voi kopioida Venäjällä tapahtunutta kehitystä, ja siksi vertaukset ovat vaarallisia. Nyt aika on toinen, ristiriidat ovat paljon kärjistyneempiä ja sen lisäksi Kiina ei ole Venäjä. Silloin Putinin työpöydällä ei ollut tilannetta, joka voisi järkyttää koko maailman taloudellista tasapainoa Venäjän linjan muuttuessa. Silloin kysymys oli siitä, miten voisi estää imperialistista pääomaa ryntäämästä maahan. Nyt kysymys on siitä, miten se saataisiin pysymään maassa silloinkin kun kasvu on hitaampaa. Joskin Venäjän ja Kiinan tilanteet ovat olleet niin erilaisia toisistaan, puolue on silti päättänyt ryhtyä jonkun sortin putinismiin riskeistä huolimatta. Suuret linjanvedot tehdään kuitenkin ensi vuonna joka viides vuosi pidettävässä puoluekokouksessa. Tässä vaiheessa "petataan" valtataistelun kenttää valmiiksi.

Syksyn puolueen keskuskomitean kokoukseen mentiin ilman Chen Liangyu:a, joka oli erotettu kaikista tehtävistään syytettynä korruptiosta. Chen oli yksi puolueen politbyroon ja koko Kiinan vaikutusvaltaisimmista henkilöistä. Hän oli Shanghain johtaja ja hänen linjansa oli sama kuin entisellä Kiinan presidentti Jiang Zeminillä, jonka kotikaupunki oli myös Shanghai. Nopean kasvun ja ryöstökapitalismin linjaa noudatti myös nykyinen presidentti Hu Jintao, joka valittiin Jiangin jälkeen vuonna 2002. Hu:n politiikka pelasti tämän vuosikymmenen alussa pahassa pulassa ollutta länsimaailman taloutta ja erityisesti it-alaa. Nyt kun eletään taas käännekohtahetkiä, Hu kääntää takkinsa ja vaatii sosiaalisia uudistuksia ja eriarvoisuuden vähentämistä ennen kun ongelma räjähtää käsiin. Valtataistelu on jatkunut koko tämän vuoden ajan. Hu on vahvistanut asemaansa nostamalla paikallishallituksille ja ennen muuta armeijan johtopaikoille omia hänen linjaa tukevia henkilöitä. Chen oli käyttänyt miltei miljardi euroa eläkerahaston varoja investointeihin ja lainoihin yrityksille. Tiehankkeiden ja kiinteistöjen keinotteluun liittyneet puuhat haihduttivat työläisten rahat taivaan tuuliin. Niin sanottu Shanghain klikki, kuten muutkin klikit Kiinassa, ovat harrastaneet tällaista laitonta toimintaa kaikki viimeiset vuodet. Chen erottamisen oikeat syyt ovat linjan vaihto.

Tällä linjan muutoksella on merkitystä Kiinan sisäisessä kehityksessä ja puolueen asemassa tulevaisuudessa. Merkitystä on myös Kiinan suhteissa Yhdysvaltojen ja muiden kapitalistimaiden kanssa. Tässä Kiinan valtataistelussa on selvästi havaittavissa umpikujaa, jossa yhteiskunta on poliittinen sekä taloudellinen "suo", johon restauraatio uppoaa.

KESKI- JA ITÄ-EUROOPASSA sosialismin tuotantosuhteet perustettiin täysin erilaisten olosuhteiden vallitessa kuin mitä vallitsi Venäjällä vuoden 1917 jälkeen. Vaatimukset ja edellytykset sosialismiin siirtymiseksi olivat erimuotoisia ja niiden historialliset taustat poikkesivat vastaavista taustoista Venäjällä. Silti Keski- ja Itä-Euroopan maissakin siirtymä törmäsi samoihin ristiriitoihin kuin Neuvostoliitossa. Eli sielläkin byrokratian asettamat sulut toimivat esteenä yhteiskunnallisen muodostuman tarpeiden tyydyttämisessä.

Kyseiset yhteiskunnat muodostuivat vuosina 1945-48, ei joukkojen vallankumouksellisen toiminnan surauksena, vaan ikään kuin ylhäältä käsin. Stalinistisen byrokratian menetelmät ja Puna-armeijan mahti olivat muutosten kiistamaton voima ja takaaja. Paikallisista kommunistijohtajista ne, jotka eivät alistuneet Moskovan tahtoon, menettivät päänsä tai muuten "katosivat". Vallankumouksien seurauksena proletariaatti anasti vallan porvareilta ainoastaan Jugoslaviassa ja Albaniassa. Sielläkin kuitenkin johdossa oli stalinistisesti koulutettu puolue, jolla oli sama rakenne ja toimintakulttuuri kuin muualla. Pian tämän jälkeen proletariaatti nopeasti vieraantui johdostaan kaikissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa. Joukko kansannousuja Saksassa, Unkarissa, Puolassa tai Tsekkoslovakiassa kielivät siitä.

Stalinismi tahrasi sosialismin mainetta työläisten tietoisuudessa vuosikymmeniksi. Aitoja marxismiin, työväen itsehallintoon ja demokratiaan sekä todelliseen sosialismiin viitanneet kansannousut tukahdutettiin verisesti. Sorto ja kukistus olivat luoneet edellytykset taantumuksellisten, välillä fasististenkin, pikkuporvarillisten tai nationalististen trendien muodostumiseksi. Stalinismi tuomitsi siirtymäyhteiskunnat taloudelliseen kuihtumiseen, ekologiseen alennustilaan, korruptioon ja yksinvaltaan. Sosialismin aatetta vain propagandassa edustavasta stalinismista oli tullut kansojen vihattu tyranni. Kun Gorbatshov joutui turvautumaan perestroikaan, byrokratiat menettivät maaperän jalkojensa alta, Varsovan liiton armeijan suojavarjon, ja luhistuivat kuin korttipakka vuoden 1989 mielenosoitusten painostuksesta.

Kansannousut olivat luonteeltaan objektiivisesti vallankumouksellisia. Protestit kohdistuivat sosialismia mustaavaa ja sosialismiin siirtymistä tukkivaa tyranniaa vastaan. Kansannousu tapahtui ideologisen hämmennystilan oloissa ja ilman marxilaista johtoa. Näin ollen johtoon nousi pikkuporvarillisia demokraattisia, mutta oikeistolaisiakin voimia ja ennen muuta kokonaisia stalinismin osia, jotka halusivat näin hyötyä auttamalla restauraatiota vakiinnuttamaan asemiaan.

Vuoden 1989 byrokratian vastainen liikehdintä muistuttaa vuoden 1848 vallankumouksen ensimmäistä vaihetta. Mitä erilaisista yhteiskunnallisista ja poliittisista lähtökohdista tulleet joukot nousivat yhtenäisinä järjestelmää vastaan. Vallankumouksen toisessa vaiheessa esille nousi näiden eri joukkojen luokkakantainen eroavaisuus, mikä johti polarisaatioon ja uusiin yhteenottoihin tällä kertaa entisten liittolaisten kesken. Helmikuun 1848 "lempeää" vallankumousta seurasi Ranskan proletariaatin "ruma" vallankumous saman vuoden kesäkuussa. Tästä historiallisesta kokemuksesta Marx ja Engels muodostivat käsityksensä jatkuvan vallankumouksen (1) välttämättömyydestä.

Nykyään on perusteltua puhua siitä, että vuoden 1989 "lempeät", toisella nimellä samettiset vallankumoukset kumosivat stalinistiset järjestelmät Keski- ja Itä-Euroopassa, mutta tilalle nousi epävakaita, hauraita ja sinällään ylimenokauden järjestelmiä, jotka ohjasivat nämä maat kohti kapitalismia ja integroitumista länteen. Kehitys näyttää kuin olisimme kelaamassa vuosien 1945-48 elokuvanauhaa taaksepäin (2). Sosialistiselta pohjalta toiminut talous on yksityistetty, ja maat ovat ajettu Länsi-Euroopan instituutioiden kautta syvälle kapitalismin syliin. Muita pitemmällä restauraatio on ollut Unkarissa, Tsekissä ja Puolassa. Silti vain hieman yli viisitoista vuotta mullistusten jälkeen, restauraation polttoaine on loppunut, mikä "ruokkii" tendenssejä, jotka käynnistävät jatko-osaa vuoden 1989 kertomukselle.

Kapitalistinen restauraatio on umpikujassa täälläkin maailman kolkalla. Sitä yritettiin aikana, jolloin kapitalismi kokonaisuudessa on rappeutumassa. Pyrkimys perustaa toimivaa kapitalismia on viidessätoista vuodessa kärjistänyt vanhat ristiriidat ja luonut lisää uusia. Epäonnistuminen näkyy nyt Unkarissa yhteiskunnallisen levottomuuden lisääntymisellä tai Puolassa nationalismin vahvistumisella. Joka tapauksessa erkaantuminen länsimaisten instituutioiden pihdistä, tietyn tason dis-integraatio tulee olemaan vallitseva tendenssi lähitulevaisuudessa.

Stalinismin analyysissaan Trotski aina korosti, että poliittinen vallankumous stalinismia vastaan on tiiviissä yhteydessä sosialistisen vallankumouksen kanssa kapitalistisessa lännessä. Sodan jälkeen ja pitkän ajan kuluessa molempien vallankumousten kehitys on ahdistettu, sorrettu ja tukahdutettu sekä lännessä, että idässä, niin porvarillisdemokratioiden kuin stalinisminkin toimesta. Sellainen oli Jaltan todellinen sisältö. Nyky-Euroopassa kaikki edellisen kauden tasapainot ovat törmäyskurssilla yleismaailmaisesti vallitsevan tilanteen kanssa. Törmäyskurssi ei ole lineaarinen ja rauhanomainen, vaan sellainen, jossa vallankumouksen subjekti, joukkoliike ryntää väkipakolla historian näyttämölle ja vaatii äkillisiä muutoksia. Ennen kun muodostuu uusi status quo, kaikkien yhteiskunnallisten voimien täytyy selvittää välinsä uuden kaaosmaisen Jaltan jälkeisen tilanteen kanssa. Unkarin tapahtumat viime lokakuussa olivat siinä vain preludina orastavalle laajemmalle vallankumouksen kehitykselle.

UNKARI on ollut Keski-Euroopan restauraation mallioppilas. Sen vuoksi kannattaa perehtyä erikseen siellä käynnissä olevaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Lähtölaukaus juoksulle kohti markkinataloutta sinkautti Unkarin eteenpäin raketin tavoin. Toisin kuin muualla Unkarissa stalinistisen byrokratian ohjakset politiikassa ja holhous taloudessa olivat lähtökohtaisesti löysempiä. Sen lisäksi vankempi teollinen pohja edesauttoi siihen, että Unkarista tuli restauraation tienraivaaja ja siten esimerkki muille maille. Vielä tänä päivänäkin Unkarissa on menty kapitalismin sovelluksessa lähimmäksi tavoitettua maalia. Se mitä pidetään kapitalistiluokkana koostuu post-stalinisteista, jotka vetävät muita uusliberalistisempaa linjaa ja oikeistosta, joka on tällä hetkellä oppositiossa. Myös konsensushenki on tähän asti ollut esimerkillistä.

Mikä oli tunnettu järjestelmämuutoksena (1989) ehti viidessätoista vuodessa vanhentua ja se itse vaatii tällä hetkellä muutosta. Vapaan markkinatalouden hedelmät hupenevat. Talouskasvu onnistui EU:n avustuksella ja mielettömällä velkaantumisella. Maan julkinen velka suhteessa BKT:seen on Unkarissa ennätyslukemissa. Vaihtotase on myös järkyttävän alijäämäinen. Kun apua ei tule kriisissä olevasta lännestä, kaikki tahot vaativat muutosta. Mutta millaista muutosta?

Ainoa mahdollinen muutos kapitalismin raameissa on vyön kiristämisen ja nälkiintymisen kirpeät lääkkeet. Jotta investointeja syntyisi lisää, täytyy luoda olosuhteita, jotka olisivat Kiinassa vallitsevien olojen kaltaisia. Tämä taas saa kansan kaduille. Oikeisto spekuloi, että kommunistien perilliset ovat syyllisiä tähän. Venäläisten kollegojensa tapaan ex-stalinisti pääministeri Ferenc Gyurcsany on toteuttanut ns. "amerikkalaisen unelman". Hänestä on tullut yksityistämisten myötä yksi maailman rikkaimmista ihmisistä. Mielenosoitukset olivat poikkeuksellisen militantteja ja kestivät pitkään. Myös yhteenotot poliisin kanssa olivat päivittäisiä. Mielenosoitukset olivat myös spontaaneja.

Siinä oikeisto yrittää vetää kotiin päin, mutta populismi ei mene lävitse, sillä Fidesz -puolueen johtajalla, Viktor Obránilla ei ole ehdottaa vaihtoehtoja. Hän syyttää Gyurcsanya valehtelemisesta, mutta ei ota kantaa totuuden "vuodattamiseen". Monet epäilevät, että kohutun nauhan vuodattaminen julkisuuteen oli tahallista ja se tapahtui pääministerin itsensä siunauksella. Valehtelu koski edellistä aikaa, eli sitä, että miksi totuutta ei kerrottu ennen vaaleja. Joka tapauksessa nyt Gyurcsany puhui totta: "Unkari on liukumassa hyvää vauhtia kohti syvää talouskriisiä". Unkarissa oikeisto ja stalinismin perilliset edustavat molemmat kolikon toista puolta. Niiden keskeinen valtataistelu on niin kuin kaksi koiraa olisi tappelemassa reviiristä, joka ei kuulu kummallekaan.

Nyt kriisi on myös poliittinen ja välillisesti se koskee myös oppositiota. Sillä aikaa kun Gyurcsany oli esittämässä selittelyjään, kansa oli kokoontunut vanhan tapansa mukaan parlamentin edessä, jossa oli perustettu kansallistoimikunta edustamaan suoraa demokratiaa. Toimikunnan päävaatimus on väliaikainen kansalliskokous, eli uusi lakia säätävä elin. Vaatimus on ollut esillä Argentiinassa kapinan yhteydessä, kuin myös muissakin latinalaisen Amerikan maissa ja se on hyvin radikaalia. Tällainen vaatimus menee niin oikeiston kuin muidenkin porvarillisten puolueiden ohi. Toistaiseksi vain vaistomaisesti, mutta käytännössä se vaatii yhteiskunnallisen järjestelmän muutosta eikä pelkästään hallituksen vaihtoa.

OPETUSTEN kartoittaminen on hyvin tärkeä tehtävä vallankumouksen subjektille. Ilman näitä meidän on mahdotonta suunnitella toimintamme askeleita tai ohjelmaa. Ilman näköaloja vallankumouksellinen puolue on vain liike, joka juoksee edestakaisin ilman päämäärää ja lopullista tavoitetta. Marxismi ei ole pseudovallankumouksellinen fatalismi, vaan vallankumouksellisen prognoosin (ennustamisen) tiede. Tilannetta voisi jäsentää pähkinäkuoressa seuraavasti:

1. 1990-luvun alussa restauraatiohallitukset olivat yhteiskunnallisesti heikkoja ja poliittisesti vahvoja. Proletariaatti sen sijaan oli päinvastoin sosiaalisesti vahva ja poliittisesti heikko. Vahvuus ja heikkous ovat kuitenkin suhteellisia käsitteitä. Kun työläiset pysyivät poliittisesti jatkossakin heikkoina, sosiaaliset aspektinsakin heikentyivät. Tässä uudessa käännekohdassa eliitti on edelleen heikko yhteiskunnallisesti restauraation etenemisestä huolimatta. Sen lisäksi eliitti on tässä vaiheessa heikko myös poliittisesti ja tämä käsittää eliittiä kokonaisuudessaan, eikä vain porvariston yhtä tai kahta osaa. Proletariaatti vahvistuu poliittisesti huimaa vauhtia. Se tiedostaa vähitellen mitä on sosiaalisesti menettänyt ja alkaa vaatia sitä takaisin. Samalla se kehittänee omaa tietoisuuttaan.

2. Restauraation vaihtoehdot Keski- ja Itä-Euroopassa on käyty läpi kaikkialla hyvin lyhyen ajan sisällä. Stalinismi on kuollut ja kapitalismiin paluu on umpikujassa. Tämän tunnelin toisessa päässä mitään valoa ei ole näkyvissä.

3. Keski- ja Itä-Euroopan maissa epämuodostuneen sosialismin oloista hypättiin suoraan globalisaation todellisuuteen. Muut kapitalistiset maat olivat käyneet lävitse keynesismin aikaa, jolloin olivat sopeutuneet ja oppineet selviytymään pääoman ylituotannon olosuhteissa. Keski- ja Itä-Euroopan maat joutuvat tekemisiin finanssitason liikapääoman ja fiktiivisen pääoman kanssa ilman aikaisempaa kokemusta. Tämä erilainen lähtökohta näiden kahden maailman välillä vaikeuttaa myös niiden vuorovaikutussuhteiden kehittämistä.

4. Näissä maissa kapitalismi yritti syntyä aikana, jolloin lännessä se oli jo tullut ylikypsään ikään. Poliittisella tasolla kun näissä maissa ei ole muodostunut porvariluokkaa, sen eri osiakin edustavia porvarillisia puolueita ei voi olla aidosti olemassa. Näin ollen näissä maissa puolueiden rajat ja puolueohjelmien sisältö ovat epäselkeitä.

5. Edellisen vuoksi monessa maassa siirrytään kuninkaan vaihtoehtoon tai suoraan äärioikeistoon.

6. Vuoden 1956 kapina ei edustanut pyrkimystä kapitalismin palauttamiseksi. Päinvastoin sen tukahduttaminen nopeutti tätä. Stalinismin kriisi meni käsi kädessä kapitalismin kriisin kanssa lännessä. Näin ollen antistalinistinen vallankumous 50-luvulla tai myöhemmin oli kytköksissä sosialistisen vallankumouksen kanssa lännessä.

7. Antistalinistisen vallankumouksen tukahduttamisesta hyötyivät niin kapitalistit kuin myöhemmin porvareiksi geenimanipuloidut stalinistitkin. Nyt kun restauraatio on lamaantunut, tappio uhkaa molempia. Perinteisen tai restauroidun kapitalismin ja sosialismiin siirtymisen välimaastossa ei ole mitään keskivaiheita. Juuri tämän vuoksi Ranskan viime kevään tilanne heijastuu kaikkialle, niin vanhassa Euroopassa kuin uudessakin.

8. Vuoden 1956 vallankumous palaa takaisin ja yrittää yhä uudestaan ihmisen luokkayhteiskunnasta vapautumista. Tällä kertaa vallankumouksen paluu ei ole silkkaa vanhan kopioimista, vaan se on rikastutettu restauraation yrityksestä saadulla kokemuksella. Näin ollen Unkarin 50-luvun tappiota kokenut vallankumous tulee takaisin täydentääkseen tavoitteet, jotka jäivät silloin kesken.

9. Tällä kertaa vallankumous pitää valmistaa paremmin. Eteenpäin on mentävä toistamatta vanhoja virheitä ja loppuun asti. Historiallisessa tehtävässään vallankumouksen on oltava lempeä ja samettinen sorretuille ja uskottavan tosissaan vastustajille.

Epilogi:

Syvällisessä esseekirjoituksessaan koskien puolue-valtioiden romahtamista, ranskalainen filosofi Alain Badiou huomauttaa osuvasti: "Raunioitumisen ilmiö, hallitsematon, hämmentävä, murheellinen - mutta myös välttämätön ja oikeutettu koska, mikä on kuollut oli kuoltava - se kielii ei 'kommunismin kuolemasta', vaan sen puutteen hirveistä seuraamuksista" (3)

__Dimitris Mizaras

(1) Friedrich Engels: Vallankumous ja vastavallankumous Saksassa. Valitut teokset, osa 3

(2) EEK: Mitä se on ja mistä taistelee, sivu 26

(3) Savas Matsas-Michail: Restauraatio vai vallankumous

Huom! Tämä kirjoitus on viimeinen kuuden artillelin sarjasta. Muut osat ovat:

Osa 1: Vuosi 1906

Osa 2: Seitsemänkymmentä vuotta stalinismin inkvisitioista

Osa 3: Espanjan vallankumous

Osa 4: 50 vuotta Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen 20. puoluekokouksesta

Osa 5: Unkarin vallankumous -millainen se oli?