LUOKKAKANTAISTEN YHTENÄISYYDESTÄ 12.1.2007

Toverit!

Taipumuksellisena sivustaseuraajana olen ihmetellyt ja joutunut mietiskelemään vakavaa pulmaa, liittyen luokkataistelukannalla olevien liikkeiden sirpaleisuuteen ja keskinäiseen sekä sisäiseen hajaannukseen. Olematta alan asiantuntija, tähän mennessä en ole vielä törmännyt kommunistiin, joka ei kaikessa nykytodellisuuteen orientoitumisessaan olisi jotakuinkin samoilla linjoilla aivan perustavaa laatua olevissa kysymyksissä. Riippumatta siitä minkä puolueen, järjestön, suuntauksen, fraktion, lahkon tai ryhmäkunnan edustaja ihminen on, kahdenkeskisissä keskusteluissa en ole törmännyt mihinkään ideologiselta kannalta olennaisiin seikkoihin, joilla ryhmätasolla on taipumus muodostua suuriksi 'periaatteellisiksi' kysymyksiksi. Tästä syystä pidän äärimmäisen tärkeänä parempien keskusteluyhteyksien rakentelua erilaisista järjestöperinteistä ja ajatussuuntauksista käsin maailmaa tarkastelevien ja niiden mukaan käytännön toimintaa ohjailevien ihmisten välillä. Tällä hetkellä meidän kaikkien yhteinen vihollinen on voimissaan ja voimansa tunnossa uhkaa inhimillisen olemassa olomme perusteita kaikkialla siinä määrin, ettei vähäpätöisiin sisäisiin ristiriitoihin olisi kansainvälisen poikkimarxilaisen yhteistoiminnan varaa antaa kaatua.

Maailman laajuisesti tarkasteltuna löytyy mieletön määrä erilaisia kuppikuntia, enemmän tai vähemmän institutionalisoituja organisaatioita, sysimustanpunaisesta vaaleampiin sävyihin. On järjestöjä joilla on pitkät perinteet parlamentaarisissa järjestelmissä ja on aseellista vastarintaa syntymisestään lähtien käyneitä, enemmän tai vähemmän kiinteitä organisaatioita. Erilaiset perinteet ideologisessa taustassa vaihtelevat laidasta laitaan, samoin kuin moninaiset kulttuurilliset tekijät, yhdessä paikallisten taktisten olosuhteiden kanssa. "Ajassa ja paikassa", kuten on meillä tullut tavaksi sanoa.

Kuitenkin keskinäiset syyttelyt ja historiallisten virheiden osoittelut itselle ja organisaatiolleen vieraiden aateperinteiden suhteen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus maailmanlaajuisessa marxilaisessa työväenliikkeessä, ja ovat sitä olleet koko sen tiedostavan historian ajan. Suurin osa kaikista hajaannuksista on syntynyt alun alkaen pääasiassa taktisia ja strategisia menettelytapoja koskevista erimielisyyksistä omana aikanaan, paikallisesti. Vasta myöhemmin erimielisyyksien eskaloiduttua katkeriksi, ne ovat kivettyneet jakolinjoiksi, jotka ajan kuluessa ovat tyypillisesti dogmatisoituneet tietynlaisiksi tavoiksi hahmottaa luokkataistelun kehitystä sekä käytännön toimintaa ohjaaviksi tottumuksiksi. Ajan kuluessa jakolinjoilla on taipumus erkaantua toisistaan ja hajota yhä uudelleen, uusiksi jakolinjoiksi ja suuntauksiksi. Vaaleanpunaiset luopiosuuntaukset jätän omaan arvoonsa, jo pelkästään siksi että lapsi on lipsahtanut vesien mukana jo sukupolvia sitten.

Historia on armoton ja aina sitä tulkitsevat ja uudelleen kirjoittavat ihmiset. Näin tehdessään he ovat väistämättä aina oman aikansa lapsia, osin sokeita omalle ajalleen. Kuitenkin suuri osa marxilaisten suuntausten vakiintumisesta voidaan pistää juuri aatteen historiallisen tulkinnan piikkiin. Koska tämä tulkinta riippuu aina ihmisestä, ajassa ja paikassa, sekä hänen aatteellisesta perinnemaisemastaan, hän tulee samalla potentiaaliseksi tulkinnan kohteeksi muille ihmisille. Prosessi ja hajaannus uusintavat itsensä. Marxilaisuuden perustana olevan materialistisen ja historiallisen maailmankäsityksen mukaisesti tarkastellen ei voida tätä lahkoutumistaipumusta jättää tarkastelun ulkopuolelle, jo sen vuoksi että se on objektiivisesti todettavissa, mutta erityisesti siksi että se on vakava haitta itse asian eteenpäin viemisen kannalta. Luokkataistelun kärjistyessä kapitalisti vain hykertelee käsiään nähdessään proletariaatin tietoisimman osan riitelevän keskenään ikivanhoista jutuista, joilla voi olla oma mielenkiintonsa historiallisessa tarkastelussa, mutta joiden opetusten sovellettavuus käytäntöön vallitsevissa nykyolosuhteissa on tyypillisesti äärimmäisen kyseenalainen. Kapitalisti ei tee eroa. Kaikki ovat kuitenkin "kommareita, vaikka voissa paistaisi."

Historia on ainut järkiperäinen ohjenuoramme tulevaisuuteen, - tämä täytyy muistaa -, historian kulku ei pysähdy, eikä ihmisen ajatuksen juoksu. Niinpä meidän tulee nähdä itse marxilainen teoriakin jatkuvana, kehittyvänä prosessina. Sen filosofiset perusteet eivät oikeuta meitä dogmaattisuuteen yleisesti, eikä historian suhteen erityisesti. Hedelmällisintä olisikin pyrkiä aitoon ideologiseen keskusteluun marxilaisuuden luokkakantaisten suuntausten välillä. Tällöin näkisin ensi alkuun tärkeimmäksi käsitteitä selventävän vuoropuhelun, sillä pelkään pahoin että suurin osa ristiriidoista johtuu ainoastaan siitä että samoilla sanoilla tarkoitetaan eri asioita. Tärkeää mielestäni olisi nähdä eri perinteet, - niin ideologiset, kuin järjestöllisetkin - pikemminkin erilaisista lähtökohdista, erilaisissa olosuhteissa kertyneeksi kokemukseksi siitä suuresta taistelusta joka jatkuu ja jossa meitä jokaista tarvitaan tietoinemme ja taitoinemme yhteistä vihollista vastaan. On itsestään selvää ettei kukaan pysty hallitsemaan sen enempää kirjallista perinnettä kuin käytännön taitojakaan, mikään kollektiivi ei ole niin viisas kuin omassa keskuudessaan kollektiivisesti kokee olevansa. Jos painotetaan jotakin yksittäisseikkaa teoriassa tai kiinnitetään liikaa huomiota johonkin tiettyyn historialliseen kehityskulun vaiheeseen, - jälleen ajassa ja paikassa -, syntyy helposti liian kapea-alainen näkökulma kokonaisuuteen, itse todellisuuteen. Kun sitten näistä näkökulmista syntyy keskenään kilpailevia ja torailevia tulkintoja, helposti unohtuu itse asia. Kun edetään siihen vaiheeseen että syytetään muita itse asian unohtamisesta, ollaan se tyypillisesti unohdettu myös itse.

Elämme maailmassa jossa ainoa mielekäs toimintakentän tarkastelunäkökulma luokkataisteluprosessiin on globaalinen. Tämä tarkoittaa sitä ettei voida jäädä nyhjöttämään omiin paikallisiin nurkkakuntiin odottelemaan seuraavan jakolinjan syntymistä. Meillä ei ole enää aikaa tuhlattavaksi, eikä meillä ole varaa hukata sitä kokemusta jonka toverimme ympäri maailmaa ovat kärsimyksellään kartuttaneet. Meidän velvollisuutemme on puolestamme jakaa omaa kokemustamme muille. Henkilökemioihin liittyvät 'ideologiset' erimielisyydet, eivät saa johtaa hajaannuksiin ja vanhoja tulisi kaikin keinoin pyrkiä paikkailemaan. Yhteisöjen sisäisiin sosio-psykologisiin seikkoihin ja valtahierarkioihin tulisi kiinnittää merkittävästi enemmän huomiota, sillä yksilöiden persoonalliset vallan pyyteet ovat huonoin mahdollinen peruste ideologiselle hajaantumisprosessille itse asian kannalta. Tietoisena käsittelemäni ongelmakentän laajuudesta ja monimutkaisuudesta, yritän kiteyttää varsinaisen viestini seuraavaan:

"Jos joukot marssivat suohon, on kommunistien marssittava suohon joukkojen mukana. Jos kommunistit marssivat suohon ja joukot jäävät katselemaan tätä marssia suon laidalle, ei vika ole joukoissa vaan kommunisteissa." Jos kommunisti juuttuu suohon ja toinen kommunisti vain nauraa vieressä, ei joukoista voi koskaan tulla kommunisteja."

Olisiko aika kenties kypsä ryhtyä parsimaan hajanaisia rivejä kasaan, ihan vakavissaan, pikkuasioihin takertumatta? Voisiko esimerkiksi tätä palstaa käyttää vuoropuhelun foorumina?

Mikko Niemi

Huom! Tämä on toinen osa yhteisrintama-teemaa koskevia kirjoituksia. Se julkaistiin Tiedonantaja-lehdessä lyhennettynä 9.3.2007. Tässä on kokonaisena. Ensimmäinen artikkeli tässä