Terrorisminvastainen sota - kuuden vuoden ympyrä sulkeutumassa

Nykyään on yhä useammalle selvä, että vuosituhannen alussa käynnistetyn terrorisminvastaisen sodan taustalla oli tietyssä rapautumisen vaiheessa olevan kapitalismin yleismaailmainen kriisi. Finanssiglobalisaation nimelläkin tunnetun vaiheen tultua tiensä päähän, kriisin ilmaisimet varoittivat kapitalismia ja pakottivat sitä muuttamaan strategian, tavoitteet ja päämääränsä. Noin kymmenisen vuotta jatkunut lama Japanissa, 1990-luvun lopulla tapahtuneet romahdukset Kaukoidässä ja Maailmanpankin ja IMF:n uusliberalistisen politiikan haaksirikko latinalaisessa Amerikassa ennustivat sen, että seuraava osoite, mihin kriisi iskee on kapitalismin muut keskukset, Yhdysvallat ja Eurooppa. Venäjän vararikko kertoi siitä, että kapitalismin restauraatio ei tulisi olemaan niin helppoa ja kivutonta, tai ainakin ettei se tulisi sairaan kapitalismin apuun. Spontaanisti Seattlessa alkanut kansainvälisten protestien aalto kertoi omasta puolestaan siitä, että joukkoliike ei jäisi seuraamaan tilannetta sivusta. Kaikki ristiriidat, joiden kärjistymistä yritettiin lykätä vuosikymmeniksi toisen maailmansodan jälkeisenä aikana, olivat nyt räjähtämässä käsiin.

Uudet tavoitteet...

Oliko syyskuun 11. päivän hyökkäykset tilattuja tai ei, yksi asia on varma; ne tulivat kuin tilauksesta. Ulkopolitiikka on kotimaanpolitiikan jatke. Kun status quo on järkkymässä, silloin pitää pyrkiä uuden järjestyksen saavuttamiseen. Uusi järjestys olisi puite vakaalle tasapainojen luomiselle, jotta yhteiskunnallinen järjestelmä saisi lisää elinaikaa, mahdollisuuksia ammentaa lisäarvoa ja maksimoida voittonsa. Näin ollen vuosituhannen alussa avautuivat uudet näköalat. Se tarkoitti vielä pätemässä olevien vanhojen tasapainojen tietoista järkyttämistä, mikä oli saavutettava vain väkivalloin. Se tarkoitti myös Itä-Euroopan maiden integroimista ja Venäjän kolonialistamista. Kuuluisa Zbigniew Brezinski arvioi silloin, että Venäjän tulisi jakaantua 20 osaan Jugoslavian hajottamismallin mukaan. Voimavaroja tämän mittakaavan projekteihin imperialismi sai Kiinasta. Kapitalismin restauraatio Maon maassa eteni hallitusti ja kommunistisen puolueen johdolla. Länsimaiselle pääomalle annettiin kaikki edellytykset toimia Kiinassa voitollisesti; ilmaista maata ja lainoja, orjatyövoimaa ja lainsäädäntö, joka salli melkein mitä laittomuuksia vaan ympäristön raiskauksesta ihmisen silmittömään riistoon. Edellisten lisäksi kaikki voitot kierrätettiin USA:n talouden kautta, mikä antoi Bushille mahdollisuuden kasvattaa sotamenojaan suurentamalla budjettivajettaan, joka taasen katettiin lainanotolla ja kiinalaisilla investoinneilla.

...ja niiden toteuttaminen

Afganistanista piti tulla tukikohta, josta voisi hyökätä muualle. Armottomista pommituksista huolimatta maan valloittaminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi. Vielä viisi ja puoli vuotta sen jälkeen miehittäjät hallitsevat vain pääkaupunkia eikä sitäkään ihan kokonaan. Vastoinkäymiset Afganistanissa delegoitiin Natolle ja sen kumppaneille kuten Suomi. Vuonna 2003 oli vielä kiire Irakiin, jonka piti avata tietä hyökkäykselle Iraniin. Kiire oli ihan turhaa, koska sillä tiellä ollaan vieläkin. Lähi-itä epästabiloitiin, mutta kauan kaivattua uutta järjestystä ei onnistuttu luomaan. Sen sijaan vakaus järkkyi laajalla Lähi-idän alueella ja nykyään Pakistanista on tulossa uusi Afganistan. Iran, "pahuuden akselin" yksi osa vahvistui. Sen sijaan että Irakista olisi tehty lähtöteline seuraavaa sotaretkeä varten, se yhdisti Iranin Libanoniin Syyrian kautta. Näin ollen Bush sai aikaan sen, että "Iranin akseli" ulottuu jo Välimerestä Arabianmereen.

Lännessä kaikki pyrkimykset kaventaa kansalaisoikeuksia, ja valjastaa nuorisoa kurjiin työsuhteisiin johtivat kapinoihin ja tilanteeseen, jossa yhteiskunnallisen järjestelmän uskottavuus ja oikeutus ovat vaakalaudalla. Ranskassa, Kreikassa, Tanskassa, Saksassa, Belgiassa ja muualla nuoriso osoitti militantilla tavalla sen, ettei ole valmis alistumaan kohtaloonsa, jota hallitseva luokka on sille varannut. Sen lisäksi Euroopassa myös työväenluokka on eri mieltä porvariston suunnitelmista. Projekteja yhteisestä armeijasta, joka puuttuisi eri kolkkiin maailman ympäri ja yhtenäisestä liittovaltiosta vastustetaan laajasti. Porvaristo ei pysty toipumaan perustuslakinsa hylkäämisestä aiheutetusta iskusta. Hajaannusvoimat ovat integraatiota vahvempia ja dominoivat poliittista kehitystä.

Latinalainen Amerikka on saamassa vasemmistolaisia tai keskustavasemmistolaisia hallituksia maissa toinen toisensa jälkeen. Prosessit käynnistyivät enemmän tai vähemmän rauhanomaisesti. Argentiinassa 2001 alkanut kapinointi palaa nyt takasin lähtösijoilleen olosuhteissa, jossa paria maata lukuun ottamatta kaikki muu eteläinen Amerikka on "punastumassa". Miltei koko maanosa Rio Grandesta Tulimaahan on barrikadeilla, ja Oaxacan kommuuni näyttää kaikille tietä.

Itä-Euroopan maat on yhtäältä integroitu, mutta toisaalta siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Jako uuden ja vanhan Euroopan maiden välillä on yksi kuvioista, mihin keskipakovoimien vaikutukset kiteytyvät. Venäjä on vaurastunut öljyn pilviin nousseen hinnan ansiosta eikä siksi, että palautettu kapitalismi olisi siellä toimiva. Heti kun öljyn ja kaasun hinta romahtaa (väistämättä muidenkin arvojen kanssa), vakauskin tulee loppumaan Venäjällä. Kiinassa on ollut huikeaa kasvua erityisolosuhteiden vuoksi. Kasvu antoi läntisen kapitalismin pystyssä olemiselle hieman aikalisää, mutta kärjisti aikaisemmat ristiriidat äärimmilleen sekä loi niitä lisää kotimaassa. Riittää pienikin puhkeaminen mahtavaksi paisuneen fiktiivisen talouden kuplassa siihen, että kaikki laho perusta murskaantuu.

Jos Irak on uusi Vietnam Yhdysvalloille, Somalia on uusi Irak Afrikassa. Olosuhteet siellä muistuttavat Irakin tilannetta, jossa sisällissodassa kaikki sotii kaikkia vastaan. Kapinallisilla on kansan tukea, mutta Etiopia on miehittänyt maata amerikkalaisten käskystä ja ajanut islamistit pois hallituksesta. Yhteenottoihin osallistui Irakista lähetettyjä pommittajia. Maasta paenneita ihmisiä pidätettiin Keniassa, jossa heitä odotti amerikkalaiset kuulustelijat. Pidätettyjä kidutettiin ja raiskattiin. Associated Press puhuu sadoista pidätetyistä, jotka lopulta siirrettiin etiopialaisiin salaisiin vankiloihin. Heidän joukossa on 19 naista ja 15 lasta. Yksi vapautettu nainen sanoi, että häntä pahoinpideltiin Nairobissa ja että heillä ei ollut oikeutta asianajajaan. CIA:n edustaja myönsi kuulustelut, mutta sanoi että kyseessä oli alle sadan ihmisen eikä satojen pidätettyjen kuulusteluista.

Libanonin retki - osa vanhaa strategiaa

Viime kesänä imperialismin oli sitten pakko turvautua vanhaan paikallispoliisiinsa, sionismiin. Provokaatio kahden israelilaissotilaan sieppauksesta päättyi pian fiaskoon. Libanonin kansan vastarinta pakotti sionismia karvaaseen tappioon, jonka jälkeen se syöksyi syvään kriisiin, josta on vaikea toipua. Likudin ja Työväenpuolueen tuhkasta synnytetyn keinotekoisen Kadima -puolueen taival historiassa oli lyhyt. Kriisi toi esiin faktan, että sotaretki oli valmisteltu huolellisesti jo puoli vuotta aikaisemmin, paljon ennen kun israelilaissotilaat väitettiin siepatuiksi. Heidän pidätyksensä tapahtui kuitenkin Libanonin maaperällä. Sen tunnusti pääministeri Olmert Winograd -komitean kuulustelussa. Olmertin kertomuksen vahvistivat muutkin Israelin poliitikot. Effi Eitam väitti, että Olmertin kertomus on täsmälleen samanlainen hisbollahin Hassan Nasrallahin kanssa, jossa libanonilaisjohtaja kertoi, että Israelin hyökkäystä oli odotettu. Samalla linjalla olivat Yuval Steinitz ja Halutz. Israelin hyökkäyksessä kuoli yli tuhat siviiliä ja vielä monta kertaa enemmän loukkaantui. Sen lisäksi erityisesti Etelä-Libanonissa käytettiin kiellettyä fosforia ja maahan kylvettiin rypälepommeja senkin jälkeen kun sota oli loppunut.

Mitä tappion jälkeen?

Tappio terrorisminvastaisessa sodassa on tunnustettu lännessä. Hyvin arvovaltaiset tahot varoittavat jatkamasta samalla tavalla eteenpäin.

Yhdysvaltain "Kansallinen tiedustelun ja arvioinnin laitos" NIE (National Intelligence Estimate) yhdessä 16 muun tiedusteluviraston kanssa arvioivat, että ainakin tässä muodossa terrorismin vastainen sota on hävitty.

Professori Robert Rich, entinen Clintonin ministeri kertoo, että Bush ei valvo Irakissa yhtään mitään. Berkeley-yliopiston professori kirjoittaa New Yorker-, Atlantic Monthly-, New York Times-, Washington Post- ja Wall Street Journal-lehdessä sekä The American Prospect -kausijulkaisussa.

Yhdysvaltojen entinen YK-suurlähettiläs John Bolton, joka on ollut Bushin hallinnon pahimpia sotahaukkoja sanoi, että syypää umpikujaan Lähi-idässä on Israel Libanonin tappion vuoksi.

Henry Kissinger toteaa Tokiosta, että voitto Irakissa ei ole enää millään tavoin mahdollinen. Oikeistolainen Nixonin ajan veteraanipoliitikko on kokenut omassa nahassaan Vietnamin sodan selätykset. Hän on tyly, joskin sanoo tukevansa Bushia edelleen ja että Irakista ei pitäisi lähteä pois.

Zbigniew Brezinski, Jimmy Carterin hallituksen veteraani varoittaa siitä, että ei pitäisi yrittää sodan "katastrofaalista eskalointia" ja, että erityisen paljon pitäisi välttää konfliktia Iranin kanssa. Hän oli myös tyly. Hänen mielestä kaikki viimeiset kolme presidenttiä oli käsitellyt ulkopolitiikkaa huonosti. "Jos sota leviää seuraavien 20 kuukauden aikana niin, että se pitää sisällään myös Iranin, saatte sen jälkeen unohtaa kaiken sen, mikä liittyy amerikkalaiseen maailman hegemoniaan", hän sanoi uuden "Second Chance" -kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Epilogi

Terrorismin vastaisen sodan tappiot eivät ole iskuja ainoastaan amerikkalaiselle imperialismille. Tappio on yhtä lailla kova Britannialle, Italialle ja jopa Espanjalle, joka joutui sanoutumaan siitä irti. Häviäjiin lukeutuvat myös Bushin Aasian liittolaiset Australia, Japani, Etelä Korea ja muut. Sodan alkaessa eurooppalaiset mahtimaat jakautuivat kahteen leiriin. Nyt EU näkee mahdollisuuden näytellä suurta roolia niin Lähi-idässä kuin Afrikassakin. Nopean toiminnan taisteluosastot ovat pian iskuvalmiit. Kenraaliharjoitus on jo käynnissä Libanonissa, johon tulivat sionismin tilalle. Silti EU on liian heikko onnistuakseen siinä, missä Bushin mahtavat puitteet epäonnistuivat.

Energiasta on tullut vedenjakaja myös eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Eurooppa, niin kuin Kaukoitä, Kiina ja Intia, kilpailevat samoista luonnonvaroista. Energiasta puhuttaessa aihe ei rajoitu vain hintaan ja saatavuuteen. Siihen liittyy poliittisia aspekteja ja turvallisuuteen liittyviä seikkoja. Venäjän rooli on tässäkin asiassa keskeinen. Voi olla niin, että terrorismin vastaisen sodan jatko riippuu eurooppalaisten siihen osoittamasta tuesta, mutta eurooppalaiset ovat taasen täysin riippuvaisia Venäjältä virtaavasta kaasusta. Samassa asemassa on myös Kiina.

Jos Kiinan ja USA:n väliset suhteet järkkyvät esimerkiksi pörssiromahduksen takia (niin kuin äskettäin kävi Shanghaissa kaikki muutkin ristiriidat ajautuisivat konfliktiin. Mitä tapahtuu sellaisen skenaarion jälkeen on tässä vaiheessa mahdotonta ennustaa. Jos haluaa katsoa maailman tulevaisuuden näkymiä, parempi siinä tapauksessa olisi katsoa sitä tämän päivän Irakin peilistä.

Se, miten EU tulee käyttäytymään lyhyemmällä tähtäimellä, riippuu monesta tekijästä. Ranskan vaalit ja se, että onnistutaanko vanhan hylätyn perustuslain jälleenlämmittämisessä ovat kaksi niistä. Euroopan horjuva yhtenäisyys, taloudellinen kehitys ja ennen muuta luokkataistelun pulssi ovat myös vaikuttamassa siihen. Läntisen maailman intressit ovat samoja Atlantin kummallakin puolella ja niin ovat myös ns. "arvot". Jokaisella kapitalismilla resurssiarsenaali kuitenkin vaihtelee. Epäonnistumisesta joutuu kukin maksamaan eri hintaa. Luokkataistelun piiskaamalla eurooppalaisella porvaristolla ei ole pienintäkään varaa tulla ulos tulevasta sodasta häviäjänä. Siksi on mietittävä tarkkaan ennen kun sellaiseen sekaantuu.

Tässä tapauksessa, tulevan uuden strategian toteuttajien keskuudessa, ystävät nahistelevat ja mahdolliset liittolaiset kaikkoavat. Siksi Bush muisti tässä vaiheessa, että on "laiminlyönyt" eteläisiä naapureitaan. Kiertueellaan latinalaisessa Amerikassa Bushilla oli kädessä tarpeisiin nähden vain murusia. 1,35 miljardin euron tuki koko latinalaiselle Amerikalle on 150 miljoonaa pienempi kuin viime vuonna ja huomattavasti paljon aikaisempaa surkeampi. Esim. Kennedyn aikana se ulottui 7,5 miljardiin nykyrahoissa laskettuna. Tämä Bushin reissu oli vain edustusmatka. Bushilla ei ole annettavana muuta kuin miljoonien USA:ssa laittomasti asuvien siirtolaisten sortoa, rajamuuria ja elektronista kyttäystä, maatalousprotektionismia ja velan karhuamista näännyttämisenkin uhalla. Tällaisella politiikalla Bush ei saa liittolaisia edes latinalaisen Amerikan eliitistä. Kun viimeksi mainittu tullee auliisti tarjoamaan imperialismille pelastusrengasta, se joutuu törmäyskurssiin oman köyhän kansansa kanssa. Kuusi vuotta sitten Brasilian presidentin virkaanastujaisten jälkeen Bushin hallinto pani pannaan "vasemmistolaisen" Lulan. Nyt kun keskustavasemmisto on todistanut konservatiivisuutensa niin monessa otteessa, Lula on Bushin ainoa toivo, ja sen vuoksi hän aloitti latinalaisen Amerikan matkaansa Brasiliasta.

Sorretut ihmiset, työväenluokka, nuoriso, joukkoliikkeet on järjestäydyttävä välittömästi tämän vanhuuden kouristuksia potevan yhteiskunnallisen järjestelmän kumoamiseksi, ennen kun tämä tuhoaa tuhansien vuosien sivilisaation. Niin suuri asia on vaarassa, koko ihmiskunnan olemassaolo.

13.4.2007__Dimitris Mizaras

Huom! Marxilaisen Työväenliiton alustus Suomen Sosiaalifoorumissa 21.4.2007 perustuu tähän artikkeliin