TÄÄ ON VIIMEINEN TAISTO.

TILINTASE TAISTOLAISUUDESTA

JOHDANNOKSI

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin 'Neuvostovalta - Sovjetmakt' nimisen lehden vuoden 1977 ensimmäisessä numerossa. Lehteä tuotti ja julkaisi Suomessa silloin toiminut bolshevikki-leninistisen so. trotskilaisen perinteen mukaan marxilaista teoriaa ja analyysiä jatkanut ryhmä, Vallankumoukselliset kommunistit - Revolutionära kommunister, joka on ollut Neljännen internationaalin kannattajajärjestö Suomessa. Painopaikaksi on merkitty Syndicate Press Helsingissä. Vastaavaksi toimittajaksi ilmoitetaan Sebastian Linden. Tämän kirjoituksen tekijä esiintyy nimimerkillä/salanimellä 'Ernesto'.

Kotkassa 7.4.2007, Mikko Niemi

Maailman kommunistisen liikkeen yleismaailmallisesti hallitseva piirre, viimeisten kymmenen vuoden aikana on ollut stalinismin nimellä tunnetun ilmiön kasvava kriisi, hajoaminen ja eristyminen. Tämä ilmiö - ensimmäisen työväenvaltion, Neuvostoliiton byrokraattinen rappeutuminen ja kansainvälisen kommunistisen liikkeen alistaminen sen hallitsevan byrokratian diplomaattiseksi työrukkaseksi - on väistämättä kulkemassa kohti loppuaan.

Jo 50-luvulla alkanutta perinteellisen stalinismin kriisiä ovat viime vuosina erityisesti nopeuttaneet Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa vallitsevan "olemassa olevan sosialismin" kasvojen lopullinen paljastuminen länsimaiden työväenluokille Tsekkoslovakian miehityksen, "toisinajattelevien" brutaalin sorron, työläisten taistelujen verisen tukahduttamisen (Puolassa ym.) ja kasvavan taloudellisen kriisin seurauksena. Stalinismin asteittainen hajoaminen on luonnollisista syistä saanut vaihtelevia poliittisia ja ideologisia muotoja. Toisaalta se on johtanut 60-luvulta lähtien kasvavien antistalinististen vallankumouksellisten etujoukkoryhmien kehittymiseen tärkeimmissä länsimaissa. Toisaalta taas monet suuret lännen kommunistiset puolueet ovat Neuvostoliiton talutusnuorasta irtauduttuaan ajautuneet eräänlaiseen "kansalliseen uusreformismiin" joka tunnetaan parhaiten eurokommunismin nimellä. Esim. Länsi-Euroopassa voidaan tänään pitää perinteellisen stalinistisen linjan edustajana vain yhtä ainoaa merkittävää puoluetta - Portugalin kommunistista puoluetta. Sen ohella vain eräät merkityksettömät pikkupuolueet (Länsi-Saksassa, Tanskassa ja Luxemburgissa) sekä emäpuolueista eronneet tai erotetut lahkot (Kreikassa, Espanjassa ja Ruotsissa) vannovat tänään uskollisuutta neuvostobyrokratialle.

SUOMI STALINISMIN ULKOMUSEONA

Tässä suhteessa Suomi muodostaa Euroopassa eräänlaisen ainoalaatuisen poliittisen ulkomuseon, jossa kommunistinen liike kokonaisuudessaan on vielä varsin lähellä brezneviläistä uusstalinismia mutta jossa lisäksi sen kaikkein irvokkainta muotoa edustava ryhmä on saanut poikkeuksellisen suuren vaikutusvallan ja joukkovaikutuksen. Tämä ryhmä, joka tunnetaan paremmin taistolaisen liikkeen nimellä, on kymmenen viime vuoden aikana kohonnut merkittäväksi uskonlahkomaiseksi alakulttuuriksi Suomen työväenliikkeen sisällä. Sen käynnistäjänä toimi SKP:n vanha stalinistinen johto, joka menetti vuonna 1966 valta-asemansa ja muuttui sen jälkeen "puolueeksi puolueessa". Vuonna 1968 se kohosi Tsekkoslovakian miehityksen ja SKP:n enemmistön hallituksessa harjoittaman luokkayhteistyöpolitiikan ansiosta neuvostobyrokratian rohkaisemana julkiseksi liikkeeksi, joka perusti pian maanlaajuisen lehden, alkoi rakentaa hallitsemiensa piirijärjestöjen tuella rinnakkaisorganisaatioita kaikille SKP:n enemmistön valvomille järjestöille ja onnistui saamaan samalla painostamaan itselleen merkittävän vähemmistöedustuksen puolueen virallisissa johtoelimissä. Tämän "kaksoisstrategian" eli samanaikaisen itsenäisen toiminnan ulospäin ja puoluejohdossa tapahtuvan painostuksen avulla taistolainen ryhmä on onnistunut sitomaan merkittävästi SKP:n enemmistön kädet ja vetämään sitä monissa suhteissa lähemmäs itseään, vaikka pakotetun "yhtenäisyyden" julkisivu onkin kerran toisensa jälkeen rakoillut pahasti.

Suurimmat menestyksensä taistolainen liike on kuitenkin saavuttanut SKP:n järjestökoneiston ulkopuolella. Kun se alkoi vuosien 1966-71 kansanrintamahallitusten aikana esiintyä "luokkakantaisena periaatteellisena" oppositioryhmänä ja kohosi omalla primitiivisellä ekonomistisella tavallaan työläisten välittömien taloudellisten etujen ainoaksi puolustajaksi, se saavutti ennen kaikkea nuorten työläisten keskuudessa kasvavaa vaikutusta, mikä auttoi sitä saamaan haltuunsa merkittäviä asemia monilla työpaikoilla ja valtaamaan useita demokraattisen nuorisoliiton piirijärjestöjä.

Voimakkain taistolaisuuden joukkovaikutus on kuitenkin ollut 60-luvulla ja 70-luvun alussa radikalisoituneiden opiskelijoiden, koululaisten ja älymystön keskuudessa. Itsenäisen marxilaisen perinteen puuttuessa nämä ryhmät ajautuivat varsin pian taistolaisuuden piiriin kun se näytti tarjoavan ainoan uskottavan organisatorisen vaihtoehdon ja sen käyttämä "proletaarinen" fraseologia veti voimakkaasti puoleensa porvarillista tai pikkuporvarillista taustaansa pakenevia opiskelijaradikaaleja ja intellektuelleja. Näin taistolainen liike onnistui 70-luvun alussa saavuttamaan hegemonian näiden ryhmien piirissä - ja sammuttamaan samalla niiden 60-luvulla kehittyneen potentiaalisesti vallankumouksellisen energian ja toiminnan, kriittisen ajattelun ja kyvyn mihinkään luovaan marxilaiseen analyysiin. Tämän kehityksen lopputuote on nykyinen kyynisyyden, epäpoliittisuuden ja oikeistolaistumisen aalto nuorison keskuudessa sekä taistolaisen nuorison ja älymystön koteloituminen steriiliksi lahkoksi. Siksi on syytä pyrkiä analysoimaan mahdollisimman perusteellisesti sitä mitä taistolaisen liikkeen teoria ja käytäntö todella merkitsee ja miksi niiden luonnehtiminen stalinistisiksi sisältää paljon enemmän kuin pelkän fraasin tai yleisen haukkumasanan.

TAISTOLAISUUS JA "OLEMASSA OLEVA SOSIALISMI"

Tärkein jokaisen poliittisen tendenssin arviointiperuste on tietysti se millaista yhteiskuntaa se pitää ihanteenaan ja tavoitteenaan. Taistolaisuuden osalta tämä on helppo määritellä sillä se ei mielestään voi kyllin korostaa täydellistä solidarisoitumistaan Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa tällä hetkellä "olemassa olevan sosialismin" kanssa ja vastustaa kynsin hampain jokaista yritystä luoda siitä poikkeavia "malleja". Niinpä voidaan täysin liioittelematta sanoa, että "sosialismi" jonka taistolaiset pyrkivät rakentamaan Suomeen tulisi kaikissa olennaisissa suhteissa muistuttamaan nykyisen Neuvostoliiton järjestelmää. Koska tämä kysymys on taistolaisten itsensäkin mielestä niin keskeinen, on syytä viivähtää hieman pitempään heidän tavoittelemassaan "sosialismissa".

Marxin, Engelsin, Leninin, Trotskin, Buharinin ym. huomattavimpien klassisen marxismin teoreetikkojen mukaan sosialismi (kommunismin alempi vaihe) tarkoitti tuotantovoimiltaan erittäin korkealle kehittynyttä yhteiskuntaa, jossa tosin esiintyi vielä tiettyä työnjakoa ja jossa jakelu ei vielä tapahtunut "tarpeiden mukaan" mutta jossa kuitenkin luokat ja luokkaerot olivat pääosaksi hävinneet ja valtiokoneisto kuollut tarpeettomana pois koska luokkien häviäminen ja tuotantovoimien kehittyminen riittävän korkealle tasolle olivat poistaneet kaiken ulkoisen pakotuksen tarpeen yhteiskunnassa.

Tienä tähän sosialistiseen yhteiskuntaan "klassikot" pitivät siirtymäkautta jonka aikana valtiomuoto oli proletariaatin diktatuuri. Marx eritellessään Pariisin kommuunia ja Lenin "Valtiossa ja vallankumouksessa" määrittelivät proletariaatin diktatuurin peruspiirteet. Heidän mukaansa proletariaatin valtion piti alusta alkaen olla "puolivaltio" joka alkaisi heti ensimmäisestä päivästä lähtien "kuolla pois".

Koska tämän diktatuurin oli määrä olla alusta alkaen väestön valtaenemmistön valtaa, ei se tarvinnut mitään kansasta erillistä sortokoneistoa vaan saattoi tulla toimeen yleisen kansanaseistuksen ja joukkojen itse organisoiman ja valvoman miliisin avulla. Se ei myöskään tarvinnut mitään erillistä virkamieskastia eli pysyvää byrokratiaa vaan saattoi tulla toimeen koneistolla jossa kansanjoukot itse hoitivat tehtävien kiertojärjestelmän avulla kaikki hallintotehtävät luoden siten edellytykset erillisen valtiokoneiston kuolemiselle. Kaikkien virkamiesten tuli olla demokraattisesti valittavia ja milloin tahansa erotettavia eikä kenellekään saanut maksaa työläisen keskipalkkaa korkeampaa palkkaa hallintotehtävistä. Työläisten demokraattisesti valitsemien neuvostojen oli määrä muodostaa valtiokoneiston runko ja joukkojen oli määrä saada neuvostojärjestelmässä "sata kertaa demokraattisemmat oikeudet kuin demokraattisimmissakaan porvarillisissa tasavalloissa", mikä edellytti itsestään selvästi sanan-, kokoontumis-, järjestäytymis-, mielenosoitus-, ja lakkovapauden kunnioittamista ja laajentamista. Tämän järjestelmän ja kansainvälisen vallankumouksen avulla Lenin ja muut bolsevikit toivoivat pystyvänsä rakentamaan sosialismin suhteellisen lyhyessä ajassa, korkeintaan muutamassa vuosikymmenessä. Tämän näkymän toteutumatta jäämisen syyt ovat liian moninaiset käsiteltäväksi tässä yhteydessä. Tärkeämpää on tarkastella miten 70-luvun Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan "olemassa oleva sosialismi" vastaa marxismin klassikkojen kuvaa sosialismista tai edes proletariaatin diktatuurista:

Luokkien häviämisestä ei ole mitään merkkejä, sillä joskin vanhat sortavat luokat ovat kadonneet, on esimerkiksi työväenluokan ja talonpoikaiston elinoloissa vielä suunnattomia eroja ja ne ovat olemassa selvästi toisistaan erottuvina luokkina. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se että puolueen, hallintokoneiston, tuotantolaitosten, armeijan ja turvallisuuselinten johtoportaat muodostuvat yhteiskunnassa selvästi sen yläpuolelle kohoavaksi, pysyväksi ja voimakkaasti etuoikeutetuksi kerrokseksi - joskaan ei ahtaassa mielessä luokaksi. Tälle muuten heterogeeniselle kerrokselle on yhteistä se ettei se ole minkäänlaisessa demokraattisessa valvonnassa alhaaltapäin vaan täydentää itse itsensä - pääosaltaan puhtaasti nimitysten mutta osittain yhden ehdokkaan näytösvaalien avulla. Se on myös aineellisesti erittäin voimakkaasti etuoikeutettu kerros, jonka huippujen tulot ovat monikymmenkertaiset tavallisten työläisten palkkoihin verrattuna, minkä lisäksi sillä on lukemattomia luontaisetuja edustusautoista ja edustushuviloista ulkomaanmatkojen ja ylellisyystavaroiden käyttömonopoliin asti. Tämä neuvostobyrokratia on ollut olemassa jo vuosikymmenien ajan eikä mikään viittaa siihen että se olisi "kuolemassa pois". Pikemminkin se on paisunut yhä mahtavammaksi ja muuttunut samalla luonteeltaan yhä selvemmin myös perinnölliseksi. Se muodostaa täydellisine poliittisine-, taloudellisine-, ja väkivaltamonopoleineen atomisoidun väestön harteilla istuvan potentiaalisen uuden luokan ytimen joka on mahtavampi kuin yhdenkään länsimaan porvaristo.

Valtiokoneisto ei suinkaan ole kuollut tai kuolemassa, vaan sen suhteellinen paino neuvostoyhteiskunnassa on valtavan paljon suurempi kuin yhdenkään kapitalistisen valtion. Sen ytimen muodostaa mainittu neuvostobyrokratia ja sen toiminta on jäykempää ja kankeampaa sekä enemmän paperisotaa vaativaa kuin missään muualla. Sen luonne on myös äärimmäisen totalitaarinen ja repressiivinen eikä repressio kohdistu riistävään vähemmistöön vaan kansan valtaenemmistöön. Niinpä 60 "sosialismin" vuoden jälkeen neuvostokansan enemmistöllä ei puutu vain porvarillisten länsimaiden työläisten luonnollisimpia oikeuksia ja vapauksia (sananvapautta, mielenosoitus- ja lakko-oikeutta jne.) vaan myös oikeus vaihtaa työpaikkaa, matkustaa minne haluaa (edes maan sisällä), tavata vapaasti muiden maiden kansalaisia tai tutustua alkuperäisistä lähteistä oman maan historiaan. Erittäin hallitsevaa osaa yhteiskunnassa näyttelee salainen poliisi, joka ei tosin ole enää Stalinin kauden tapaan "valtio valtiossa" mutta ulottaa kuitenkin valvontansa jokaisen kansalaisen elämänpiiriin ja käyttää nykyään Stalinin kauden orjatyöleirejä huomattavasti "hienostuneempia" menetelmiä kuten hankalien kansalaisten sulkemista mielisairaaloihin tai karkottamista ulkomaille. Uuden mahtavan lisän tähän valtiokoneiston paisumiseen muodostaa neuvostoarmeijan kasvu viime vuosikymmeninä - eikä se ole suinkaan mikään aseellinen kansan miliisi vaan erittäin hierarkkinen pysyvä koneisto, jonka tehtäviin kuuluu olennaisesti myös oman maan kansalaisten ja "sosialististen veljesmaiden" valvonta. Neuvostoliitto väittää olevansa hyvää vauhtia matkalla kohti kommunismia, mutta tämä valtio ei osoita kuolemisen merkkejäkään vaikka sen olisi pitänyt kuolla jo sosialismia rakentaessa ja olla "proletariaatin diktatuurin" ensimmäisistä päivistä lähtien "puolivaltio".

Sosialismin alkeisedellytyksiin kuuluu niin korkea tuotantovoimien taso että kaikki väestön peruskulutustarpeet pystytään tyydyttämään ja vallitsee tuotteiden suhteellinen runsaus. Neuvostotalous pystyy kyllä kuuden vuosikymmenen jälkeen tyydyttämään armeijan asetarpeet ja lähettämään satelliitteja avaruuteen, mutta se ei pysty ilman suurta viljan tuontia tyydyttämään väestön peruselintarvikkeiden tarvetta eikä liioin turvaamaan väestölle missään mielessä tyydyttävää asuntokantaa. Se ei liioin pysty vieläkään kilpailemaan kulutustavaroiden laadussa lännen tuotteiden kanssa. Talouden suunnittelussa väestöllä ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta vaikuttaa demokraattisesti suunnittelun suuriin linjoihin ja tuotannon luonteesta päättämiseen. Byrokraattisen suunnittelun ongelmia on viime vuosina pyritty ratkaisemaan laajalla teknologian tuonnilla lännestä. Tämä on kuitenkin vain lisännyt neuvostotalouden riippuvuutta kapitalismin suhdanneheilahteluista ja velkaantumista samalla kun "markkinasosialismi" on lisännyt tuotannon vinoutumista "ylellisyystuotannon" (yksityisautot, muotitavarat jne.) hyväksi. Neuvostotalous - puhumattakaan esim. Puolan taloudesta - muodostaa, suunnittelun yleensä vaan epädemokraattisen byrokraattisen suunnittelun tehottomuuden malliesimerkin.

Kansallisuussorto Neuvostoliitossa ei ole päättynyt Stalinin kauden jälkeen, vaan kokonaisia kansoja (Krimin tataarit, Volgan saksalaiset jne.) on edelleen karkotettuina ja esim. ukrainalaisten ja balttien kansallisia oikeuksia poljetaan edelleen järjestelmällisesti. Lisäksi työväenluokalta ei puutu valtaa vain valtiollisella tasolla vaan myös työpaikkojen tasolla, missä ei ole puhettakaan työläisitsehallinnosta tai työläisvalvonnasta vaan missä yksilöjohtajaperiaate vallitsee horjumattomasta. Viime vuosina on lisäksi käytetty jälleen kasvavin määrin urakkatyötä ja palkkaerojen kasvattamista, mikä hajottaa entistä enemmän jo atomisoidun työväenluokan sisäistä solidaarisuutta. Vieraantumisen mittana on mahtaviin mittoihin paisunut alkoholismi ja huliganismi. Kuusi vuosikymmentä lokakuun vallankumouksen jälkeen ja neljännesvuosisata Stalinin kuoleman jälkeen "olemassa oleva sosialismi" tarjoaa kuvan joka vieroittaa syystä kyllä länsimaiden työläisten valtaenemmistön tällaisesta "sosialismin mallista" - ja juuri aikana jolloin sosialismi kuitenkin ajankohtaisempi kuin koskaan.

Tällainen on se yhteiskunnallinen vaihtoehto jota taistolainen liike tarjoaa Suomen työväenluokalle tulevaisuudenkuvaksi. Tietenkään se ei puhu näistä piirteistä vaan joko keskittyy täysin neuvostojärjestelmän todella myönteisiin puoliin (tuotannon kollektivointiin, talouden suunnitteluun, ilmaiseen koulutukseen jne.) ja kieltää kaiken muun "neuvostovastaisuutena" tai sitten selittää puutteiden olevan pieniä, ohimeneviä tai "yksilöpalvonnan jäänteitä" joita ollaan hyvää vauhtia poistamassa. Tällainen "analyysi" on kuitenkin täysin valheellinen ja työväenluokkaa tietoisesti harhaanjohtava, sillä se jättää kokonaan huomioonottamatta sen että neuvostojärjestelmän peruspiirteeksi 20-luvulla muodostunut byrokratian poliittinen valtamonopoli on vakiintunut ja kasvanut tien sosialismiin sulkevaksi muuriksi, joka voidaan läpäistä vain murskaamalla se. Kaikki muut "puutteet" neuvostoyhteiskunnassa johtuvat suoraan tästä perustekijästä eivätkä ne "kuole pois" ajan mukana ennen itse neuvostobyrokratian kaatamista.

Taistolaisten yritys "huijata" Suomen työväenluokka "olemassa olevan sosialismin" kannalle vaikenemalla sen peruspiirteistä tai maalailemalla ne ruusunhohteisin värein on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan ja itse asiassa se vahingoittaa työväenluokan taistelua ja pyrkimystä sosialismiin enemmän kuin mikään muu, sillä Suomi ei kaikesta eristyneisyydestään ja "suomettumisestaan" huolimatta ole niin umpioitu maa etteikö tietoja muun maailman, myös Neuvostoliiton tapahtumista tihkuisi laajojen joukkojen tietoon. Niinpä se etteivät taistolaislehdistön tiedot pidä yhtä todellisuuden kanssa ja etteivät Neuvostoliiton olot vastaa työläisten käsitystä sosialistisesta demokratiasta ja työväenvallasta iskee bumerangin tavoin koko sosialismin asiaa vastaan. Vain täydellinen irtisanoutuminen Neuvostoliittolaisesta sosialismin irvikuvasta ja selkeä sitoutuminen sosialistiseen demokratiaan Marxin ja Leninin luonnehtimassa mielessä voi voittaa Suomen työläisten enemmistön sosialistisen vallankumouksen kannalle.

TAISTOLAINEN INTERNATIONALISMI

Taistolaisen liikkeen näkyvimpiä piirteitä on tapa jolla se korostaa "proletaarista internationalismia". Tämän periaatteen johdonmukainen korostaminen ja noudattaminen käytännössä on luonnollisesti jokaisen kommunistin velvollisuus, mutta taistolaisen liikkeen käyttämänä "proletaarinen internationalismi" saa merkityksen joka on sovittamattomassa ristiriidassa todellisen internationalismin kanssa. Marxille ja Leninille tämä käsite merkitsi kommunistien luonnollista velvollisuutta tuke kaikin keinoin kaikkien maiden työläisten taistelua sortajiaan vastaan sekä kansainvälisen työväenluokan etujen asettamista yhden maan etujen yläpuolelle. Se sulkee myös pois kaiken nationalismin kommunistien riveissä mutta tekee tarkan eron sorrettujen kansojen ja sortajakansojen nationalismin välillä tukien edellisten vapautustaisteluja jälkimmäisiä vastaan niiden johdon nationalistisesta ideologiasta riippumatta. Esim. bolsevikeille Leninin aikana Venäjän vallankumous ei suinkaan ollut itsetarkoitus vaan he pitivät sitä vain yhtenä väliaskeleena maailman vallankumoukseen ja olivat valmiit asettamaan kaikki sen resurssit tämän vallankumouksen palvelukseen. Tämä tarkoitti käytännössä myös sitä että aina kun neuvostovaltion diplomaattiset sopimukset tai kaupalliset edut suhteessa muihin maihin joutuivat ristiriitaan kyseisten maiden työväenluokkien taisteluetujen kanssa, asetettiin jälkimmäiset johdonmukaisesti etusijalle. Kommunistiset puolueet maissa jotka ylläpitivät suhteita Neuvostoliittoon, jatkoivat täysin tästä riippumatta taisteluaan hallituksiaan vastaan eivätkä uneksineetkaan niiden tukemisesta tai nimittämisestä "edistyksellisiksi". Tämä liittyi myös siihen, että vaikka neuvostopuolue näyttelikin keskeistä osaa Kominternissa, oli se silti alkuvuosinaan tasa-arvoisista puolueista koostuva "maailman vallankumouksen esikunta", jossa päätökset tehtiin yhteisten etujen eikä yhden puolueen tai maan erityisetujen pohjalta samalla kun puhtaasti taktiset kysymykset jäivät eri maiden puolueiden omaksi asiaksi.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä että neuvostovaltion ja -puolueen ainoa erityisrooli oli käyttää "punaista tukialuettaan" muiden maiden vallankumouksellisten liikkeiden auttamiseen. Ja joskin muiden maiden työläisten velvollisuutena oli tämän "tukialueen" puolustaminen, oli heidän päätehtävänään kuitenkin vallankumousten toteuttaminen omissa maissaan.

Stalinin kaudella omaksuttu teoria "sosialismista yhdessä maassa" käänsi tämän politiikan päälaelleen sillä sen nimissä neuvostotyöläisten päätehtäväksi tuli "sosialismin" rakentaminen oman maan rajojen sisällä riippumatta siitä mitä muualla tapahtui eikä enää muiden maiden vallankumousten tukeminen. Sitä mukaa kun stalinisoitunut neuvostopuolue saavutti täydellisen kontrollin Kominternissa, alisti se myös kaikkien muiden maiden puolueet ensisijaisesti tätä "sosialismin rakentamista yhdessä maassa". Tämä merkitsi sitä että menetettyään uskonsa maailmanvallankumouksen voittoon neuvostobyrokratia teki kommunistisista puolueista pelkkiä "rajavartioitaan" jotka noudattivat uskollisesti neuvostodiplomatian kaikkia käänteitä ja olivat aina valmiita ylistämään ja tukemaan niitä hallituksia tai niitä porvarillisia voimia omissa maissaan jotka kannattivat "neuvostoystävällistä" politiikkaa. Äärimmäisenä ilmauksena tästä politiikasta oli koko "tarpeettomaksi" käyneen kommunistisen internationaalin romuttaminen vuonna 1943 kun se ei sopinut Neuvostoliiton sodanaikaisen liittopolitiikan tarpeisiin.

Nykyisen neuvostojohdon politiikka on periaatteessa sama, joskin sen ote maailman kommunistisesta liikkeestä on pahasti höltynyt. Siksi se tarvitsee enemmän kuin koskaan sellaisia sataprosenttisen uskollisia lakeijoita kuin Suomen taistolainen liike, jonka "internationalismin" ainoa kohde on neuvostobyrokratia ja sen edut. Taistolaisen liikkeen "teoreettinen" perustelu tällaiselle "proletaariselle internationalismille" on se että "sosialistinen leiri on tällä hetkellä vallankumouksen ratkaiseva voima maailmassa" ja siksi kaikkien maiden työläisten tärkein tehtävä on sen tukeminen. Tämä väite sisältää kuitenkin enemmän ristiriitoja ja valheita kuin sanoja. Ensinnäkään "sosialistinen leiri" ei ole yhtenäinen käsite vaan sisältää joukon työväenvaltioita joiden kesken on vallinnut tai vallitsee suuria ristiriitoja, joista eräät ovat johtaneet jopa aseellisiin yhteenottoihin. Taistolaisten ja heidän poliittisten edeltäjiensä kannanotot esim. Neuvostoliiton ja Jugoslavian välirikkoon 1948, Unkarin tapahtumiin 1956, Tsekkoslovakian miehitykseen 1968 ja Neuvostoliiton - Kiinan välirikkoon osoittavat kuitenkin ettei heidän poliittinen solidaarisuutensa ole mikään ylimalkainen "sosialistinen leiri" vaan pikemminkin yhden maan ja sen hallitsevan kerroksen edut sekä pyrkimys säilyttää ylivalta muihin "sosialistisiin" maihin keinoista piittaamatta. Irvokkain ilmaus taistolaisten "internationalismista" oli heidän (jopa taidemaalausten välityksellä) suitsuttamansa hurmioitunut ylistys neuvostopanssarien "veljelliselle avulle" Tsekkoslovakiassa elokuussa 1968 vaikka tämä "apu" annettiin vastoin Tsekkoslovakian hallituksen, kommunistisen puolueen ja kansan valtavan enemmistön tahtoa. Samanhenkisen "internationalismin" linjaa on jatkanut suomalaisen taistolaisälymystön innokas ja varaukseton tuki neuvostobyrokratian ajojahdille maansa oppositioaineksia vastaan, vaikka se on yleisesti ottaen kohdistunut kaikkein ankarimmin juuri marxilaisiin oppositioaineksiin. Tämä suhtautuminen oikeuttaa täysin puhumisen sataprosenttisesta stalinismista, sillä missä suomalaisten taistolaisten sokea into hyväksyä kaikki neuvostobyrokratian teot niiden luonteesta riippumatta poikkeaa 30-luvun stalinistisen liikkeen riemukkaasta kannatuksesta maailmanhistorian räikeimmille oikeusmurhille kuten Moskovan "oikeudenkäynneille" ja Stalinin suurpuhdistuksille?

Ironisinta taistolaisessa "internationalismissa" on kuitenkin se, että se on pohjaltaan nimenomaan nationalismia - nationalismia jonka kohde on vain siirretty omasta maasta Neuvostoliittoon tai pikemminkin venäjälle sillä neuvostobyrokratia edustaa omassa maassaan näkyvästi myös isovenäläisen kansallisuuden ylivaltaa vähemmistökansallisuuksiin nähden. Tämän nationalismin peruspiirteenä on Neuvostoliiton hallitsevan kerroksen etujen samaistaminen Neuvostoliiton kansojen (ja maailman työväenluokan) etuihin riippumatta siitä miten jyrkässä ristiriidassa ne ovat konkreettisissa tilanteissa. Siihen kuuluu myös tämän kerroksen puolustaminen silloinkin kun se harjoittaa eri maissa politiikkaa joka sabotoi suoranaisesti näiden maiden työläisten taistelua, yllä pitää sotavoimin ylivaltaa "veljesmaissa" tai käyttää omassa maassa vähemmistökansallisuuksia, työväenluokkaa ja sosialistisia oppositioaineksia vastaan. Kaikkea tätä on vuosikymmeniä puolustettu puhumalla "työläisten isänmaan" puolustamisesta, mutta neuvostobyrokratian käytännön politiikka on jo kauan sitten tehnyt tämän merkityksettömäksi fraasiksi. Työläiset jotka tänään puolustavat ehdoitta neuvostojohdon valta-asemaa, eivät puolusta sosialismia vaan byrokraattista diktatuuria ja taantumuksellista suurvaltanationalismia "isänmaassa" joka on vielä kaukana sosialismista.

Toisen taistolaisen tyhjän fraasin mukaan "sosialistinen leiri on tänään vallankumouksen päävoima maailmassa". Heidän tulkintansa mukaan se tarkoittaa suunnilleen sitä, että "sosialistinen leiri" vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan ja taloudellisilla saavutuksillaan ratkaisevasti kapitalististen maiden sisäisiin luokkasuhteisiin ja tasoittaa siten työväenluokan tietä valtaan. Ajatus ei suinkaan ole se että "sosialistinen leiri" antaa konkreettista apua vallankumouksellisille liikkeille vaan että sen esimerkki pakottaa kapitalistit lisäämään työläisten demokraattisia oikeuksia ja sosiaalisia etuja sekä saa työläiset näkemään sosialismin paremmuuden käytännössä ja taistelemaan sen puolesta. Näin "sosialismin" olemassaolo vaikuttaa ratkaisevasti kapitalismin sisäiseen dynamiikkaan, jota eivät enää hallitsekaan kapitalismin omat kehityslait ja luokkataistelun vaikutukset vaan yhä enemmän "ulkoinen tekijä". Mikään ei kuitenkaan voisi olla kauempana todellisuudesta kuin tämä näkemys. Ensinnäkin "sosialistisen leirin" subjektiivinen vaikutus länsimaiden luokkataistelun kehitykseen on heikompi ja kielteisempi kuin koskaan. Hrustsevin unelma siitä että Neuvostoliiton taloudellinen ylivoima vetäisi vähitellen länsimaiden työläiset sosialismin puolelle, on romahtanut kuin korttitalo neuvostotalouden ajauduttua 60-luvulta lähtien yhä syvempään kriisiin. Toiseksi "neuvostodemokratian" vähemmän miellyttävien piirteiden paljastuminen yhä laajemmille joukoille on pakottanut jopa useimmat kommunistiset puolueet irtisanoutumaan niistä ja nykyään "olemassa olevan sosialismin" subjektiivinen esimerkkivaikutus länsimaiden työläisten tietoisuuteen on lähinnä kielteinen. Se toimii pelottimena joka ehkäisee sosialismin kannatuksen kasvua ja jota kapitalistit käyttävät menestyksellisesti omalla tavallaan hyväkseen.

Lisäksi "sosialistisen leirin" objektiivinen vaikutus länsimaiden yhteiskuntien mekanismeihin ja luokkasuhteisiin on 99%:sesti pelkkä myytti. Kapitalismin kehityksen määräävät edelleen sen omat sisäiset lait ja luokkataistelun dialektiikka. Tätä myyttiä ei kuitenkaan koskaan olekaan tarkoitettu vakavasti otettavaksi teoriaksi vaan ennen kaikkea poliittiseksi rationalisoinniksi. Sen päätarkoituksena on osoittaa työläisille, ettei heidän ensisijaisena tehtävänään ole vallankumouksellinen luokkataistelu vaan "ratkaisevan voiman" (sosialistisen leirin) vahvistaminen jotta se voisi yhä enemmän muuttaa kapitalismin mekaniikkaa, pakottaa sitä uusiin taloudellisiin ja demokraattisiin uudistuksiin ja lopulta muuttaa sen "antimonopolistiseksi". Toisin sanoen he voivat luottavaisesti jäädä odottamaan että "sosialistisen leirin" vaikutus tekee päätyön heidän puolestaan ja heidän on vain omalta osaltaan autettava vahvistamaan sitä. Tämä teoria on syvästi työväenluokkaa passivoiva ja riisuu sen aseista kapitalismin omien todellisten kehitystendenssien edessä, jotka johtavat yhä selvemmin kohti "lujia valtioita" ja työväenluokan järjestöjen täydellistä kahlitsemista tai murskaamista. Vain omiin voimiin ja vallankumouksellisen taistelun keinoihin turvautuminen voi tarjota työväenluokalle mahdollisuuden kääntää kehityksen suunta.

Entä sitten "sosialistisen leirin" konkreettinen apu vallankumoukselliselle työväenliikkeelle, eikö sillä kuitenkin ole suuri vaikutus? Tällainen apu olisi tietysti todella internationalismin periaatteiden mukaista ja saattaisi tietyissä tilanteissa auttaa ratkaisevasti työväenluokan taistelua eri maissa. Taistolainen liike pitää Neuvostoliiton kansainvälistä politiikkaa tässä kuten muissakin suhteissa virheettömänä esikuvana jota ei voi kyllin ylistää. Totuus on kuitenkin se, ettei yksikään viime vuosikymmenien aikana voittanut vallankumous (lukuun ottamatta puna-armeijan Itä-Euroopassa suorittamia "vallankumouksia") ole tapahtunut Neuvostoliiton avun turvin vaan joko vastoin sen tahtoa (Jugoslavia, Kiina, Kambodzha ym.) tai siten että se on vastahakoisesti ja puolittaisesti asettunut lopulta tukemaan taisteluja joiden voitto on ollut jo varma (Kuuba, Vietnam ym.). Kaikkialla missä Neuvostoliitolla ei ole ollut mahdollisuutta valvoa vallankumouksellisia liikkeitä (Ceylonissa, Indonesiassa, Lat. Amerikassa, Espanjassa jne.) se on kylmästi ja laskelmoidusti pettänyt ne eikä se ole liioin häikäillyt jättää itselleen uskollisia kommunistisia puolueita oman onnensa nojaan kun suhteet porvarillisiin hallituksiin ovat olleet arvokkaampia (Intia, Libanon, Argentiina jne.). Neuvostoliiton "internationalismi" on diplomaattisia sopimuksia sekä taloudellisia ja poliittisia etuja tavoittelevan suurvallan pyrkimystä löytää kansainvälisiä liittolaisia ja sitä mukaa kun neuvostobyrokratian taloudellinen riippuvuus lännestä on kasvanut, ovat nämä liittolaiset yhä useammin löytyneet suoraan hallitsevista piireistä eikä vähämerkityksellisistä ja usein hankalan kriittisiksi käyneistä kommunistisista puolueista.

SUURI RAUHANILVEILY

Koska esimerkit Neuvostoliiton "proletaarisesta internationalismista" ovat usein olleet taistolaisille varsin kiusallisia, ovat he puhuneet paljon enemmän "Neuvostoliiton rauhanpolitiikasta" ja ETYK:istä kuvaten niitä maailman työväenliikkeen suuriksi voitoiksi ja ratkaiseviksi askeliksi maailmanrauhaa kohti. Todellisuus näyttää kuitenkin varsin toisenlaiselta. Ensinnäkin on kaikkein pahimmanlaatuista harhaluulojen kylvämistä väittää että maailmanrauha voidaan turvata jos imperialistit saadaan allekirjoittamaan ETYK-asiakirjan tai SALT-sopimuksen kaltainen paperinpala. Nämä sopimukset eivät myöskään missään suhteessa ole askelia aseistariisuntaa kohti vaan pelkästään määrittelevät tietyt puitteet jatkuvasti eskaloituvalle ydinkilpavarustelulle. Esim. imperialismin päämaan USA:n hallussa on jo monikertaisesti maapallon tuhoamiseen riittävä ydinasevarasto ja ainoa voima joka voi riisua USA:n imperialismin aseista on sen oma työväenluokka. Imperialismin ydinasevarustelu ei suinkaan johdu joistakin sotaisista politiikoista jotka voidaan "saada järkiinsä" tai korvata "rauhaarakastavilla" politiikoilla, vaan se johtuu itse imperialismin sisäisestä luonteesta ja maailmanlaajuisista eduista. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että imperialismi pyrkisi nykyhetkellä tietoisesti ydinsotaan, mutta jos sen olemassaolo jatkuu pitkään, tulevat väistämättä jatkumaan myös sen luonteeseen kuuluvat sodat ("paikalliset sodat", "vastakumoukset" "rajoitetut sodat" jne.) jotka johtavat pakosta ennen pitkää niin laskemattomiin ja vaarallisiin tilanteisiin että ydinsodan mahdollisuus kasvaa geometrisessa sarjassa. Siksi neuvostopolitiikan kansainväliset äänitorvet kuten Suomen taistolaiset ja heidän peitejärjestönsä rauhanpuolustajat todellisuudessa pettävät ja heikentävät kansainvälistä työväenluokkaa - ainoaa voimaa joka voi pitkällä tähtäimellä estää ydinsodan. Levittämällä illuusioita siitä että sopimukset imperialistien kanssa voivat ratkaista ongelmat ja taata turvallisuuden nämä neuvostobyrokratian PR-miehet eivät suinkaan auta riisumaan aseista imperialisteja vaan päinvastoin työväenluokkaa.

Neuvostoliiton "rauhanpolitiikan" todellisena taloudellisena taustamotiivina on sen taloudellinen heikommuus USA:han verraten ja siten kyvyttömyys pysyä tasavauhtisesti mukana uudessa ydinasevarustelukierteessä. Tämä heikommuus selittää myös neuvostopolitiikan puolustuksellisen luonteen ja sen halun hyväksyä maailmanlaajuisen status quon. Sen puitteissa neuvostojohto on valmis entistä selvemmin pidättäytymään muodollisestakin tuesta kapitalististen maiden työväenliikkeille, mutta yhdessä suhteessa se vaatii status quon toiselta osapuolelta lujasti vastasuoritusta: Neuvostoliiton oma turvallisuusvyöhyke eli valtapiiri on jätettävä ehdottomasti sen omaan hallintaan ja "kurinpito" siellä sen omaksi asiaksi. Jo Tsekkoslovakian miehitys antoi tästä selvän osoituksen mutta erityisesti viime kuukaudet ovat osoittaneet, ettei neuvostobyrokratia aio "liennytyksen" varjolla tinkiä hiventäkään oikeudestaan säilyttää ehdoton sotilaallinen ja poliittinen valta-asema Itä-Euroopassa ja tukahduttaa kaikki demokratisoimispyrkimykset jo idulleen.

Tässä suhteessa Suomella on varsin mielenkiintoinen asema, sillä vaikka se ei kuulukaan "sosialistiseen leiriin" niin epäilemättä se kuuluu Neuvostoliiton turvallisuusvyöhykkeeseen ja osittain sen poliittiseen valtapiiriin. Sikäli se on ainoa kapitalistinen maa maailmassa missä taistolaisten teoria "sosialistisen leirin kasvavasta vaikutuksesta kapitalismin toimintaan" pitää tavallaan paikkansa - joskaan ei niinkään taloudellisella kuin poliittisella tasolla.

Neuvostojohdon poliittisena perusstrategiana Suomen suhteen on koko sodanjälkeisen kauden ajan ollut Suomen porvariston neuvostoystävällisten osien vahvistaminen, Paasikiven ja Kekkosen tapaisten "monarkkien" vallan vakiinnuttaminen, porvariston neuvostovastaisten osien neutraloiminen tai eristäminen sekä kaupallisten, diplomaattisten ja sotilaallisten suhteiden asteittainen lähentäminen kohti de facto - liittosuhdetta. Tämä lännessä "suomettumisen" nimellä tunnettu politiikka on vuosien 1958 ja 1961 kriisien jälkeen kehittynyt tasaisesti kohti yhä läheisempää poliittista integraatiota. Tämän prosessin heikkoutena neuvostobyrokratian (ja Suomen porvariston) kannalta on kuitenkin se että kaksi yhteiskuntajärjestelmältään erilaista maata eivät voi lopullisesti liukua yhä läheisempään liittoon ilman että jossain vaiheessa syntyy kriisi jossa astuu päiväjärjestykseen toisen - pienemmän - osapuolen yhteiskuntajärjestyksen "soputtaminen" suurempaan kuten esim. Itä-Euroopassa sodan jälkeen.

Lisävaikeutena on se, ettei Suomen poliittinen elämä ja tasapaino ole edes kekkoslaisen presidenttibonapartismin kaudella kyllin vakaa kyetäkseen takaamaan neuvostoliittolaisen vaikutuksen häiriöttömän kasvun ja Kekkosen jälkeen on ilmeisen selvästi edessä kriisivaihe. Siksi neuvostobyrokratia ei koskaan voi täysin luottaa Suomen porvaristoon (ja päinvastoin) ja siksi se tarvitsee Suomessa ehdottoman kuuliaisia liittolaisia. Taistolaisen liikkeen yhtenä päämotiivina on tämän tarpeen täyttäminen.

SKP:n roolina sodanjälkeisellä kaudella on ollut ennen kaikkea toimiminen neuvostomyönteisen linjan painostusryhmänä kaikilla aloilla. Se on jatkuvasti tukenut Kekkosta ja hänen linjoillaan olevaa porvaristoa, puhunut väsymättömästi YYA:n merkityksestä, vaatinut idänkaupan lisäämistä ja "paljastanut neuvostovastaisuuksia". Sen enemmistön kannanotto vuoden 1968 Tsekkoslovakian miehitykseen osoitti kuitenkin, ettei se ollut enää kaikissa tilanteissa sataprosenttisen luotettava neuvostopolitiikan työrukkanen Suomessa. Niinpä tämä tehtävä lankesi taistolaiselle liikkeelle, joka on siitä lähtien hoitanut leiviskänsä moitteettoman aktiivisti. Se on johdonmukaisesti vaatinut Suomen kapitalisteja siirtämään kauppansa lännestä itään, vaatinut kaiken Neuvostoliittoa kriittisesti käsittelevän kirjallisuuden kieltämistä "neuvostovastaisena" ja viime aikoina ennen kaikkea korostanut ettei YYA-sopimus edellytä puolueettomuutta vaan läheistä sotilaallista liittosuhdetta Neuvostoliiton kanssa. Tämäkin politiikka heijastaa epäilemättä neuvostobyrokratian pyrkimystä painostaa Suomen porvaristoa yhä läheisempään integraatioon. On kuitenkin syytä epäillä miten suuret mahdollisuudet taistolaisella liikkeellä on normaalitilanteessa vaikuttaa merkittävämmin tähän suuntaan sillä porvaristo Kekkosta myöten on viime vuosina pyrkinyt yhä määrätietoisemmin eristämään sen. Niinpä sen tehtäväksi tällä alalla jäänee lähivuosina oman "proletaarisen internationalisminsa" vaaliminen ja "parempien aikojen" odottaminen. Jos nämä "paremmat ajat" joskus koittavat tulevien kriisitilanteiden yhteydessä ja neuvostobyrokratian ja Suomen porvariston suhteet katkeavat, ovat taistolaiset epäilemättä valmiita "ottamaan vastuunsa" kuin O.W. Kuusinen omana aikanaan. Heille se merkitsisi varmasti lopullista todistetta "sosialismin voimien etenemisestä maailmassa" ja ministerin paikkojen aukeamista mutta Suomen työväenluokalle vain uusien isäntien tuloa vanhojen tilalle.

TAISTOLAISUUS, VALTIO JA DEMOKRATIA

"Sosialismiin siirtyminen" ei kuitenkaan tänään näyttele taistolaisen liikkeen päivänkohtaisessa käytännössä ja teoriassa mitään osaa, sillä heidän mukaansa tie sosialismiin käy pitkän "monopolien vastaisen demokraattisen taistelun" kautta. Tähän teoriaan ei kannata tässä yhteydessä syventyä, sillä sitä on käsitelty mm. Neuvostovallan edellisen numeron artikkelissa "Stalinismi ja demokratia". On kuitenkin syytä muistuttaa lyhyesti mieliin mitä se merkitsee nimenomaan taistolaisten suhtautumiselle Suomen porvarilliseen valtioon ja demokraattisiin oikeuksiin sen puitteissa.

Marxilaisen teorian mukaan valtio on hallitsevan luokan koneisto jonka päätehtävänä ovat toisaalta luokkavastakohtien näennäinen sovittelu rauhallisempina kausina ja toisaalta alastomat sortotoimet alistettujen luokkien alkaessa asettaa vallitsevan järjestelmän kyseenalaiseksi. Jotta porvarillinen valtio voisi suorittaa kriisikausina mahdollisimman tehokkaasti jälkimmäisen tehtävän, on sen kyettävä rauhallisina kausina vahvistamaan mahdollisimman paljon auktoriteettiaan, interventiokykyään ja yleistä kuvaansa "puolueettomana" yhteiskunnan edustajana. Siksi jokaisen marxilaisen politiikan peruslähtökohtana on oltava valtion luokkaluonteen johdonmukainen paljastaminen joukoille, kaiken valtion harjoittaman luokkataistelun puitteiden säätelyn ja järjestöjen valvonnan vastustaminen sekä ennen kaikkea valtion sortokoneistojen luonteen paljastaminen ja niiden heikentäminen - mahdollisuuksien mukaan myös sisältäpäin (esim. armeijassa).

Taistolainen liike myöntää periaatteessa porvarillisen valtion luokkaluonteen mutta käytännössä se harjoittaa joka tasolla politiikkaa joka vahvistaa Suomen porvarillista valtiota ja sen arvovaltaa. Näkyvin esimerkki tästä on ollut taistolaisten suhtautuminen kekkoslaiseen bonapartismiin ja presidentti-instituutioon. Niinpä tämä Suomen porvariston ikioma "de Gaulle" on "luokkakantaisten kommunistien" myötävaikutuksella onnistunut kahden vuosikymmenen aikana panssaroimaan valtansa niin lujaksi että yksikään merkittävä puolue ei enää uskalla olla suutelematta hänen varpaitaan ja koko työväenliike näyttää olevan täysin voimaton hänen demagogiansa edessä.

Taistolaisuuden rooli tämän tilanteen ylläpitämisessä ei rajoitu pelkästään Kekkosen äänestämiseen vaalissa toisensa jälkeen vaan se on ollut myös kiinteästi mukana ajamassa hänen nimittämistään kaiken demokratian sivuuttaen poikkeuslailla vuonna 1974 ja tukemassa äänekkäästi hänen oikeuttaan harjoittaa salaista diplomatiaa täysin oman makunsa mukaan ja kaiken joukkojen valvonnan ulkopuolella. Tämä Kekkosen arvovallan ja presidentti-instituution vahvistaminen yhä mahtavammaksi on Suomen työväenluokan kannalta suunnaton vaara missä tahansa kriisitilanteessa, mutta taistolaisten kannalta Kremlin tuki Kekkoselle on tärkeämpää kuin mikään muu.

Yhtä kuvaavaa on taistolaisten suhde muihin valtion keskeisiin instituutioihin kuten armeijaan, poliisiin ja oikeuslaitokseen. Niinpä kaikki paatoksellinen luokkakantaisuus ei ole saanut taistolaisia irtisanoutumaan periaatteessa Suomen armeijasta ja porvarillisen Suomen isänmaanpuolustuksesta. Kaikki heidän armeijaa kohtaan esittämänsä kritiikki on rajoittunut "epädemokraattisten", "taantumuksellisten" tai "neuvostovastaisten" upseerien tuomitsemiseen. Heidän mielestään ilmeisesti Suomen armeija on täysin paikallaan jos se vain saadaan pitämään horjumattomasti kiinni YYA-sopimuksen kirjaimesta ja hengestä tiedonantajalaisittain tulkittuna. Samaa on sanottava "luokkakantaisesta" linjasta Suomen poliisin ja oikeuslaitoksen suhteen. Esimerkiksi taistelussa paljon puhuttua oikeistovaaraa vastaan taistolainen liike on toistuvasti vaatinut lainsäädäntöä ja oikeustoimia "neuvostovastaisen" kirjallisuuden kieltämiseksi tai "sotapropagandan" estämiseksi (ns. rauhanlakiehdotus). Kaiken huipuksi se on taistelussaan "oikeistovaaraa" vastaan ryhtynyt huutamaan SuoPo:a avuksi mm. Turun natsiryhmän tukahduttamiseksi. Taistolaisten mieleen ei ilmeisesti ole juolahtanut että sensuurin vahvistaminen, poliittista toimintaa rajoittavien lakien vaatiminen ja poliittisen poliisin apuun turvautuminen porvarillisessa valtiossa ovat äärimmäisen vaarallisia aseita, jotka myöhemmin väistämättä kääntyvät työväenluokkaa vastaan - puhumattakaan siitä että esim. niin sanottu rauhanlaki antaisi porvaristolle kaikki oikeudet kieltää muun muassa vapautussotien ja vallankumoussotien tukemisen Suomessa. Oikeistovaaran vastustaminen ei todellakaan ole mahdollista vahvistamalla porvarillista valtiota vaan ainoastaan heikentämällä sitä ja mobilisoimalla työväenluokka itsenäiseen taisteluun sitä vastaan. Taistolaisten kyvyttömyys tajuta tätä heijastaa heidän käsitystään vallankumouksesta pääasiassa ylhäältä- ja/tai ulkoapäin suoritettuna toimenpiteenä jossa joukot näyttelevät korkeintaan painostajan osaa. Niin kauan kuin neuvostobyrokratian edut vaativat Suomen porvarillisen valtion tukemista, he ovat valmiita tukemaan sitä ja käyttämään sen sortokoneistoja mahdollisuuksien mukaan omiin tarkoituksiinsa samaan tapaan kuin taistolaisveteraani Aimo Aaltonen aikanaan Neuvostobyrokratian etujen sitä mahdollisesti vaatiessa he ovat varmasti valmiita vallankaappaukseen poliisi- ja sotilasmenetelmin mutta eivät koskaan vallankumoukseen, joka tapahtuu joukkojen toimesta ja johtaa joukkojen demokratiaan.

TAISTOLAISUUS JA TYÖVÄENLIIKE

Vuodesta 1968 lähtien taistolainen liike on Suomen työväenluokan taistelunhaluisimman osan silmissä näytellyt työväenliikkeen vasemman siiven ja heidän luokkaetujensa horjumattomimman puolustajan roolia. Monien silmissä tämä merkitsee sitä että he ovat periaatteessa ainakin työläisten taloudellisten etujen johdonmukaisia puolustajia aina ja kaikkialla. Tämä näkemys on kuitenkin pohjaltaan kestämätön ja väärä. Ensimmäinen todiste tästä on heidän oma poliittinen menneisyyteensä esim. välittömästi sodanjälkeisinä vuosina jolloin he istuivat hallituksessa toteuttamassa palkkasulkua, säästöjen pakkoleikkausta, monien merkittävien lakkojen nujertamista jne. Tästä politiikasta he luopuivat vasta vuonna 1947 neuvostojohdon annettua eurooppalaisille kommunistipuolueille ohjeet ns. kovalle linjalle. Taistolaisilla ei liioin ollut esim. vielä vuoden 1966 kansanrintamaa rakennettaessa ja sen ensimmäisen kahden vuoden aikana mitään periaatteellista sitä vastaan. Toisen hyvän todisteen taistolaisen "periaatteellisen luokkakantaisuuden" taktisuudesta tarjoaa liikkeen suhtautuminen kansainväliseen työväenluokan luokkataisteluun. Niinpä taistolaiset hyväksyvät täysin "veljespuolueiden" tuen Argentiinan veriselle terrorihallitukselle ja sellaisille repressiivisille diktatuureille (esim. Intiassa, Perussa, Syyriassa jne.) jotka tukahduttavat kaiken työväenluokan itsenäisen taistelun. Liioin ei ole näkynyt mitään merkkejä heidän solidaarisuudestaan Puolan proletariaatin taistelulle elintasonsa puolesta ja byrokraattisia sortajiaan vastaan. On ilmeistä että taistolainen "periaatteellinen luokkakantaisuus" on vahvasti taktista laatua. Siksi sitä on syytä tarkastella lähemmin.

Taistolaisuuden läpimurto julkisena liikkeenä tapahtui vuonna 1968 eli vuonna jolloin Suomessa solmittiin Koiviston hallituksen toimesta ensimmäinen vakauttamissopimus ja neuvostopanssarit vierivät Tsekkoslovakiaan. Näiden kahden tapahtuman ajoittuminen samaan vuoteen oli varmasti kuin taivaan lahja SKP:n silloiselle aimoaaltoslaiselle oppositiolle, joka oli edellisinä vuosina ajettu SKP:ssä varsin ahtaaseen nurkkaan. Tämän opposition tärkeimmät tavoitteet olivat vanhan sataprosenttisen neuvostouskollisuuden ja äärimmäisen johtajakeskeisen hierarkian palauttaminen SKP:hen. Tavoitteen saavuttaminen oli kuitenkin mahdotonta puolueen sisäisin salaliittolaismenetelmin sillä myös uusi saarislainen johto oli oppinut taidon pitää käsissään ne piirijärjestöt ja osastot jotka sillä jo oli. Niinpä opposition oli pakko astua ahtaan puolueorganisaation ulkopuolelle ja ryhtyä mobilisoimaan tukea joukkojen keskuudessa. Tälle oli vuonna 1968 hyviä edellytyksiä sillä hallituspolitiikka ja devalvaation jälkeinen palkkojen jäädyttäminen herättivät laajaa tyytymättömyyttä joukkojen keskuudessa. Puolueen vanhoihin neuvostomielisiin kaadereihin vedonneesta salaisesta aimoaaltoslaisesta liikkeestä tuli nuoriin taistelunhaluisiin työläisiin vetoava julkinen taistosinisalolainen liike, joka yhdisti näin taktisista syistä toisiinsa "proletaarisen internationalismin" ja "periaatteellisen luokkakantaisuuden".

Taistolaisen "kaksoisstrategian" menestys ensimmäisinä vuosina 1968:n jälkeen oli huomattava. Täyttämällä Tiedonantajan palstat tulopolitiikan vastaisella kritiikillä ja antamalla tukensa vuosikymmenen vaihteen spontaaneille lakkoliikkeille taistolaiset onnistuivat saavuttamaan työpaikoilla huomattavaa kannatusta, mikä heijastui monien suurten periaatteellisesti kommunististen teollisuuslaitosten luottamusmiespaikkojen joutumisessa heidän käsiinsä ja monien SDNL:n piirijärjestöjen taistolaistumisessa. Myös SKP:n sisällä he onnistuivat osin tämän "ulkoparlamentaarisen" menestyksensä ja osin NKP:n voimakkaan sivustatuen ansiosta palaamaan johtotasolle voimakkaana vähemmistönä. Samanaikaisesti he rakensivat kuitenkin kaikilla tasoilla ja kaikissa eri rintamajärjestöissä omat rinnakkaiselimensä ja kehittyivät nopeasti puolueeksi puolueessa, joka ei tosin voinut sanella SKP:n politiikkaa mutta sai kuitenkin käytännössä veto-oikeuden jolla se pystyi estämään kaikki vastustamansa päätökset. Taistolaisuuden suurin rynnäkkö ajoittui 60-70 lukujen vaihteeseen jolloin se näytti purjetivan jatkuvassa myötätuulessa niin SKP:ssä, nuorisoliikkeessä kuin ay-liikkeessäkin. Sitten alkoi kuitenkin paikallaan polkeminen ja eräillä aloilla taantuminen joka on vähitellen SKP:n puoluejohtoa lukuun ottamatta ajanut taistolaiset yhä eristetympään asemaan. Miksi?

Yksi syy taistolaisuuden voittokulun pysähtymiseen on tietysti puhtaasti organisatorinen vastareaktio sekä SKP:n enemmistön että sosialidemokraattien taholta. Jo vuosina 1971-72 SKP:n enemmistö onnistui vakauttamaan asemansa puolueessa ja nuorisoliitossa valikoivien puhdistusten ja uusien taistolaisjäsenten virran tarkan säätelyn avulla. Nämä konfliktit johtivat sellaiseen SKP:lle vähemmän mairittelevaan tilanteeseen kuin esim. Hämeen Yhteistyön lakkoon, SKDL:n Tampereen piirijärjestön erottamiseen jne. Myös ay-liikkeessä taistolaisuuden etenemisen pysähtymiseen vaikutti huomattavasti se että ay-byrokratian sosiaalidemokraattinen enemmistö ja lähes täysin SKP:n saarislaisten käsissä ole vähemmistö pääsivät varsin pian yksimielisyyteen ainakin taistolaisuuden pysäyttämisestä ja eristämisestä ja lisäksi SKP:n enemmistön joutuminen hallituksen ulkopuolelle helpotti sen asemaa suhteessa taistolaisvähemmistöön. Kuitenkin on selvää, ettei pelkkä poliittinen syrjintä olisi voinut pysäyttää suuntausta joka olisi todella johdonmukaisesti ajanut työväenluokan etuja ja saavuttanut sen luottamuksen. Niinpä lisäsyitä taistolaisten riemukulun päättymiseen on etsittävä heistä itsestään.

Taistolaisen "luokkakantaisuuden" osoittaa varsin pian miksi se ei ole muodostunut reaaliseksi vaihtoehdoksi työväenluokan laajoille joukoille ja miksi se on viime vuosina jopa taantunut. Tiedonantajan ja sen ympärille versoneen TA-lehdistön palstat ovat kahdeksan vuoden ajan olleet täynnä tulopolitiikan murskaamista, ay-byrokratian vastaista taistelua ja reaalituloja kohottavia palkankorotuksia. Kuitenkaan taistolaiset eivät ole muutamia paikallisia poikkeuksia lukuun ottamatta ole missään kohonneet taistelun johtoon tai vielä vähemmän kyenneet luomaan maanlaajuista luokkataisteluoppositiota SAK:hon.

Yhtenä ilmeisenä syynä tähän on taistolaisten "taisteluohjelman" stereotyyppinen kaavamaisuus ja ahdas ekonomismi. Kun he esittävät vaihtoehtona ammattiliittojen vaatimuksille vuodesta toiseen vaatimuksia jotka eroavat liittojen tavoitteista vain palkankorotusten suuruuden osalta (keskimäärin markalla tunnissa), on selvää, etteivät työläiset näe mitään laadullista eroa ja riskeeraa jäämistä vaille liittojensa tukea markan vuoksi. Tämän "ajattoman" taistolaisen ekonomismin kulmakivi on myös se että taistelu työpaikoilla halutaan puristaa ahtaasti vain palkkataistelun puitteisiin. Kuitenkin joukkotyöttömyys, lomautukset ja työajan lyhentämiset ja toisaalta kasvava hiostus ja työtahdin kiristäminen ovat nykytilanteessa äärimmäisen polttavia ongelmia jotka pitäisi yhdistää ja voitaisiin yhdistää päivänkohtaiseen taisteluun. Tämä vaatisi suuren osan taisteluenergiasta suuntaamista kamppailuun työläisten valvonnasta työolosuhteisiin, työprosesseihin sekä työvoiman käyttämiseen nähden. Vain tällaisella taistelulla voitaisiin torjua pääoman yritykset hajottaa työväenluokka sisäisesti ja heikentää sitä työttömyyden ja työolojen kurjistamisen avulla. Esim. lomautusten ja yritysten sulkemisen vastaisessa taistelussa tehokkain vastakeino olisi vaatimus työajan lyhentämisestä palkkaa alentamatta, mikä mahdollistaisi täyden työvoiman säilyttämisen. Tämän taktiikan noudattaminen vaatisi tietysti myös valmiutta vastata esim. työsulkuihin tai yritysten sulkemispäätöksiin yritysten valtauksilla ja tarvittaessa käynnissä pitämisellä työläisten omin voimin. Tämä on kuitenkin täysin vieras ajatus taistolaiselle "luokkakantaisuudelle", joka mittaa itseään vain penneissä ja markoissa ja välttää tarkoin kaikkea joka ylittää tulonjakotaistelun rajat ja puuttuu itse omistussuhteisiin. Jopa palkkataistelussa taistolainen linja osoittaa täydellisen riittämättömyytensä, sillä keskittyessään vain korotusten suuruuteen se unohtaa työväenluokan sisäisen solidaarisuuden kannalta keskeisen tärkeän palkkaerojen pienentämisen - solidaarisen palkkapolitiikan työläisten ehdoilla.

Taistelua suomalaisen kapitalismin nykyistä työväenluokan vastaista yleishyökkäystä vastaan ei kuitenkaan voi käydä menestyksellisesti vain paikallisella tasolla vaikka se onkin usein aloitettava sillä. Ennen kaikkea työväenluokan menestyksekäs vastahyökkäys vaatii taistelun laajentamista poliittiselle areenalle ja kokonaisvaltaisen työväenluokan kriisisuunnitelman laatimista. Tällaisen ohjelman on vaadittava työvoimaa vähentävien yritysten kansallistamista työläisten valvonnassa, suurten valtiollisten yleisten töiden järjestämistä, rahalaitosten kansallistamista näiden ohjelmien rahoittamiseksi, ulkomaankaupan alistamista valtiomonopoliin jne. Työväenluokan etuja ei voi turvata vain palkankorotuksilla vaan kriisiohjelman on sisällettävä myös kaikkien viime vuosina suoritettujen sosiaalisten määrärahojen supistusten peruuttaminen ja määrärahojen korottaminen pääomalle annetun tuen, sotilasmenojen ym. hyödyttömien määrärahojen kustannuksella jne. Tällaisen ohjelman toteuttaminen vaatisi kuitenkin työväenluokan omaa hallitusta joka olisi täysin vastuussa sen joukkojärjestöille sillä olisi illusorista kuvitella minkään osittain tai kokonaan porvarillisen hallituksen toteuttavan työväenluokan kriisiohjelmaa. Siksi vaatimusten työväenhallituksesta tulisi kuulua luonnollisena osana kommunistien taisteluohjelmaan. Tässä paljastuu kuitenkin yksi taistolaisuuden pääristiriidoista, joka selittää osaltaan miksi sen uskottavuus on niin heikko. Suuntaus joka ilmaisee "ammatillisella" tasolla niin "periaatteellista luokkakantaisuutta" on poliittisella tasolla periaatteettoman luokkayhteistyön kannalla ha täysin valmis rakentamaan yhteistyötä porvarillisten voimien kanssa hallitustasoa myöten kunhan vain "talouspolitiikan suunnasta" sovitaan. Levittäessään työläisjoukkojen keskuuteen käsitystä jonka mukaan työväenluokan tehtävänä ei ole ottaa omiin käsiinsä hallitusvaltaa vaan taistella porvarillisen hallituksen "talouspolitiikan suunnan muuttamiseksi" ja osallistua tämän päämäärän saavuttamisen jälkeen itse tällaiseen hallitukseen taistolaiset kylvävät pelkkiä illuusioita työväenluokan keskuuteen. Koska suuri osa työläisistä kuitenkin tajuaa vaistomaisesti, ettei porvariston myötävaikutuksella toimiva hallitus voi harjoittaa muuta kuin porvarillista politiikkaa, ei ole ihme etteivät he näe mitään periaatteellista eroa taistolaisten ja avoimen reformististen suuntausten välillä eivätkä siksi ihastu tällaiseen "luokkakantaisuuteen".

Taistolaisuuden etenemistä työväenliikkeessä on lisäksi jarruttanut myös sen suhtautuminen proletaariseen demokratiaan. Voimakkainkaan ammattiyhdistysbyrokratian vastainen propaganda ei vaikuta uskottavalta silloin kun sanat ja teot ovat jyrkässä ristiriidassa. Niinpä esim. ainoa taistolaisten käsissä oleva ammattiliitto (kumi- ja nahkaliitto) noudattaa täsmälleen samanlaista byrokraattista sentralismia kuin SKP:n enemmistön tai sosialidemokraattien johtamat liitot. Taistolaiset työpaikka johtajat ja työpaikka-aktivistit eivät myöskään ole missään taistelutilanteessa osoittaneet kiinnostusta kaikkien lakkolaisten kontrolloimien joukkodemokratian elinten kuten demokraattisesti valittujen lakkokomiteoiden ja päätösvaltaisten suurkokousten kehittämiseen vaikka tämän tyyppisillä elimillä on viime vuosien lakkoliikkeissä Länsi-Euroopan avainmaissa ollut yhä merkittävämpi osa.

Suhteessa muihin työväenliikkeen suuntauksiin taistolaisuus osoittaa myös varsin selvästi ajattelunsa kaavamaisuuden ja luonteensa byrokraattisuuden. Tälle suhtautumiselle on ominaista ennen kaikkea samanaikainen poliittinen opportunismi ja organisatorinen lahkolaisuus. Toisaalta taistolaiset ovat valmiita mitä epämääräisempiin "demokraattisiin" yhteisrintamiin joiden ohjelmallinen pohja saattaa olla täysin porvarillinen ja jotka hämärtävät täysin kaikki luokkarajat vetämällä mukaan porvarillisia voimia joilla ei ole mitään tekemistä työväenliikkeen tai työväenluokan etujen kanssa. Varsin usein on jopa havaittavissa että taistolaiset harjoittavat mieluummin tällaista yhteistyötä porvarillisten voimien kuin muiden työväenliikkeen suuntausten kanssa.

Toisaalta tätä poliittista opportunismia täydentää kuitenkin äärimmäisen korostunut organisatorinen lahkolaisuus, joka sulkee taistolaisesta käytännöstä pois kaiken johdonmukaisen ja menestyksekkään politiikan työväenluokan yhteisrintaman toteuttamiseksi. Niinpä taistolaiset esittävät lähes poikkeuksetta yhteistoiminta-aloitteensa ja vetoomuksensa sellaisessa muodossa että ne vaativat käytännössä muita suuntauksia edustavilta työläisiltä ennakkoehtona irtisanoutumista johtajistaan ja enemmän tai vähemmän täydellistä taistolaisen tilanneanalyysin hyväksymistä. Yhteisrintamapolitiikkaan luonnollisen osana kuuluva muiden osapuolten arvosteluoikeus merkitsee taistolaisille useimmiten vain näiden johtajien henkilökohtaista tuomitsemista asioihin pitäytyvän poliittisen arvostelun asemasta. Koko yhteisrintamapolitiikan perusajatuksena pitäisi olla nimenomaan kaikkien työläisten vetäminen taisteluun heitä yhdistävien konkreettisten tavoitteiden puolesta ottamatta rintaman nimissä kantaa työväenluokan eri puolueiden strategioihin. Taistolaisille sen keskeinen tavoite on kuitenkin aikaansaada eri joukkojärjestöjen nimissä julkilausumia ja kannanottoja joiden kielenkäyttö ja analyysi on täysin heidän itsensä sanelema. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi he ovat olleet eri joukkojärjestöissä valmiita mihin tahansa järjestöllisiin trikkeihin ja manipulaatioihin, jotka ovat luonnollisesti herättäneet katkeruutta muissa työläisissä ja helpottaneet heidän eristämistään. Heidän reaktionsa tähän on ollut yhä suurempi vieraantuminen todellisuudesta ja kuvan "luokkakantaisen liikkeen" jatkuvasta etenemisestä ylläpitäminen yhä katteettomammin paperijulkilausumin. Tämän lahkolaistumiskehityksen päässä taistolaista liikettä odottaa täydellinen umpikuja, jossa sen "antimonopolistinen" reformismi estää sitä tarjoamasta vallankumouksellista vaihtoehtoa työläisille samalla kun muiden suuntausten harjoittama eristämispolitiikka sulkee sen pois myös reformistisesta blokista.

Näistä syistä on varsin helppo havaita että taistolaisuuden rooli SKP:n ulkopuolisissa joukkoliikkeissä on kulkemassa kohti loppuaan. Itse puolueen sisällä sillä on kuitenkin edelleen vanhat asemansa ja viime vuosina se on jopa saavuttanut siellä eräitä menestyksiä vetämällä joissain kysymyksissä puolueen enemmistöä lähemmäs itseään ja lyömällä kiilaa myös sen sisälle. Normaaleissa oloissa sillä on tuskin kuitenkaan enää mitään mahdollisuuksia puolueen "valtaamiseen". Sen lopullinen kohtalo tässä suhteessa riippuu ratkaisevasti Neuvostoliiton kokonaisvaikutuksesta Suomessa. Jos se kasvaa merkittävästi, saattaa taistolaisten unelma SKP:n putoamisesta heidän käsiinsä toteutua. Muussa tapauksessa he joutuvat ennemmin tai myöhemmin tekemään saman ratkaisun kuin Norrskensflammanin ryhmä Ruotsissa.

TAISTOLAINEN OPISKELIJALIIKE JA ÄLYMYSTÖ

Kansainvälisesti katsoen taistolaisuuden merkittävin ja merkillisin saavutus on epäilemättä ollut se että se kykeni 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa saavuttamaan voimakkaan aseman ja paikoittain jopa hegemonian suomalaisen opiskelijaliikkeen ja radikalisoituneen älymystön keskuudessa aikana jolloin nämä ryhmät kääntyivät kaikkialla muualla maailmassa stalinismia vastaan. Tämän ilmiön syitä - Neuvostoliiton voimakasta vaikutusta Suomessa, antistalinistisen Marxilaisen perinteen puutetta Suomen vasemmistossa, Suomen opiskelijaliikkeen ideologista heikkoutta ja eristyneisyyttä sekä taistolaisuuden esiintymistä työväenliikkeen "luokkakantaisena" suuntauksena - on käsitelty aikaisemmin Neuvostovallassa, joten tässä yhteydessä on syytä keskittyä ennen kaikkea taistolaisen aallon seurauksiin ja vaikutuksiin vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen ja älymystön kannalta. Tänään tämä tilinpäätös on jo suhteellisen helppo tehdä, sillä joskin taistolaisuuden huippukausi on jo pitkään ollut ohi, on se jättänyt jälkeensä uskollisten aktivistien joukon joka muodostaa selvän läpileikkauksen taistolaistumisprosessin henkisistä tuotteista.

Aloittaessaan nousunsa hallitsevaksi suuntaukseksi opiskelijaliikkeessä vuoden 1968 jälkeen taistolaisliike suhtautui aluksi sangen vieroksuvasti koko opiskelijoiden taisteluun, esim. vanhan valtaukseen, mutta tämä linja muuttui pian ja sen jälkeen taistolaisten opiskelija-aktivistien tehtäväksi tuli opiskelijaliikkeen muuttaminen vaistonvaraisen vallankumouksellisesta ja sosialistisesta liikkeestä reformistiseksi ja mahdollisimman epäpoliittiseksi opiskelijan "ammatilliseksi" etujärjestöksi. Tämän saavuttamiseksi taistolaiset joutuivat aluksi turvautumaan epäpoliittisempiin opiskelijaryhmiin ja porvarillisiin opiskelijajärjestöihin vallankumouksellisten ja antistalinististen suuntausten eristämiseksi ja sulkemiseksi pois joukkoliikkeestä ja opiskelijalehdistöstä. Näin syntyi varsin pian opiskelijamaailman "kansanrintama" tai "yleisdemokraattinen rintama", joka pääsi 70-luvun alkuvuosina hallitsevaksi koko opiskelijamaailmassa. "Utopistiset" sosialistiset päämäärät ja tunnukset suljettiin vesitiiviisti pois opiskelijaliikkeestä ja sen päämääräksi julistettiin "yleisdemokraattisten" pikkuparannusten aikaansaaminen yliopistolla. Eräiden opiskelijoiden sosiaalisen aseman parannusten ja amerikkalaisten oppikirjojen neuvostoliittolaisilla korvaamisen ohella päävaatimukseksi kohosi niin sanottu YYÄ-uudistus eli henkilö ja ääni - periaatteen toteuttaminen yliopiston hallinnassa. "Demokraattinen rintama" järjesti vuodesta toiseen rutiinimaisesti masinoituja kokouksia yliopistolla ja marssitti kerran tai pari vuodessa opiskelijajoukot eduskuntatalolle anomaan YYÄ-lainsäädäntöä ja kuuntelemaan SKDL:n kansanedustajien puheita. Muu taistolainen toiminta keskittyi loputtomiin henkilötaisteluihin aineyhdistyksissä, "neuvostovastaisten" opettajien arvosteluun luennoilla sekä itäsaksalaisten ja neuvostoliittolaisten "teoreetikkojen" voimin järjestettyihin "marxilaisiin" luentosarjoihin. Lisäksi taistolaisopiskelijat mobilisoitiin joka vuosi sellaisten "vallankumousliikkeen suurtapahtumien" kuin Berliinin festivaalien tai YYA-sopimuksen vuosijuhlien valmisteluun. Tämän tapainen toiminta ei tietenkään voinut kovin pitkään pitää intoa yllä enempää taistolaisissa kaadereissa kuin yleensä "demokraattisessa opiskelijaliikkeessä".

Viimeinen suuri opiskelijamobilisaatio YYÄ:n puolesta tapahtui vuonna 1973, minkä jälkeen marsseille jäi vain taistolaisten opiskelijakaaderien ydinjoukko. Sen tehtäväksi jäi pääasiassa yhä ankarammaksi käyvä junttataistelu "demokraattisen opiskelijaliikkeen" muiden järjestöjen kanssa hallituspaikoista, varoista ja lehdistä SYL:n jäsenjärjestöissä. Kun taistolaisuus oli yhdessä porvarillisten opiskelijajärjestöjen kanssa onnistunut epäpolitisoimaan ja vähitellen tappamaan opiskelijaliikkeen, alkoi "kansanrintama" hajota ja sen porvarilliset osapuolet ryhtyivät puolestaan eristämään tarpeettomaksi liittolaiseksi käynyttä SOL:ia. Tämä on pakottanut SOL:n jälleen viime vuoden kuluessa radikalisoimaan toimintaansa ja pyrkimään opiskelijaliikkeen henkiin herättämiseen asemansa vahvistamiseksi - tällä kertaa opintolainojen puolesta. Demoralisoituminen on kuitenkin edelleen niin syvä että tämä liike ei ole saavuttanut likimainkaan sitä laajuutta mitä olisi supistusten suuruuden nojalla voinut odottaa.

Seurauksena SOL:n hegemoniasta 70-luvun opiskelijaliikkeessä ja taistolaishegemoniasta koululaisjärjestö teiniliitossa on kuitenkin jäänyt jäljelle joukko ydin kaadereita jotka kuvastavat hyvin tietyn poliittisen kehityksen lopputuotetta. Tämän päivän taistolaisen opiskelija- tai koululaisaktivistin päällimmäiset ja näkyvimmät ominaisuudet ovat äärimmäinen kyynisyys, politiikan kokeminen teknisesti mahdollisimman taitavana järjestöllisenä manipulointi- ja junttatyönä sekä syvä poliittinen ja teoreettinen tietämättömyys. Kun kriittinen marxilainen opiskelu ja keskustelu on kahdeksan vuoden aikana korvattu muutaman fraasin papukaijamaisella toistelulla, internationalismi Leningradin matkoilla, itsenäinen ajattelu muutaman "auktoriteetin" ohjeiden sokealla täyttämisellä sekä avoin ja demokraattinen poliittinen taistelu kynttilöiden sammuksiin puhaltelulla kokouksissa, on lopputuloksena jotain aivan muuta kuin marxilainen kaaderi - pelkkä "apparatsik" josta askel porvarillisuuteen ei ole pitkä kuten niin monet loikkaukset taistolaisten riveistä viime vuosina osoittavat.

Jos taistolaisen opiskelijaliikkeen kohtaloa viime vuosina on pidettävä lähinnä traagisena, on taistolaisälymystön kehitys ollut pelkästään tragikoominen. Päästyään viime vuosikymmenen lopussa vauhtiin "kulttuuritaistolaisuus" oli luonteeltaan lähinnä erittäin työläisromanttista ja "vallankumoushenkistä" ja muistutti joissain suhteissa 20-luvun Neuvostoliiton "proletkulttia". Sen tuottama kirjallisuus, taide, runous, laulut jne. keskittyivät yleensä enimmäkseen työpaikkamiljöön ja työläisten taistelutilanteen kuvaamiseen. Jopa niin proosallinen taidemaalauksen aihe kuin Prahaan vierivä neuvostopanssari sai nimen "proletaarinen internationalismi". Tälle alkujen "agitprop-taistolaisuudelle" oli sen kaikesta kaavamaisuudesta huolimatta ominaista tietty vallankumouksellinen paatos ja ainakin sanallinen internationalismi. Ensimmäisen Sturm und Drang - kauden mentyä ohi se alkoi kuitenkin institutionalisoitua yhä enemmän Neuvostoliitosta ja sen kulttuurielämästä saatujen vaikutteiden mukaiseksi. Niinpä stereotyyppinen "rauhankulttuuri" sekä "sosialistinen realismi" kirjallisuudessa ja taiteessa kohosivat yhä selvemmin ohjenuoriksi ja ihanteiksi. Taistolaisen kulttuurieliitin viralliseksi organisaatioksi perustettu kulttuurityöntekijöiden liitto eristäytyi täysin kaikista länsimaisen vasemmiston vaikutuksista ja alkoi puhua äänellä jota oli yhä vaikeampi erottaa Andrei Zdanovin kulttuurinäkemyksistä 40-luvun Neuvostoliitossa. Kulttuurityöntekijät pitivät yllä yhteyksiä vain Itä-Eurooppaan ja imivät sieltä kaikki vaikutteensa, joskin he joutuivat samalla suuriin vaikeuksiin suhteissaan itäeurooppalaiseen älymystöön, joka kamppaili samanaikaisesti vapautuakseen "sosialistisen realismin" mukaisista "sankaritaidetta", puritanismia ja tiukkaa yhteiskuntakuria ihannoivista normeista. Tämä konflikti tuotti sellaiset surullisenkuuluisat episodit kuin taistolaiskirjailija Matti Rossin ilmiantokirjeen Unkarin kirjailijaliitolle.

Henkinen "itäeurooppalaistuminen" ja neuvostokulttuurin karikatyyrinen matkiminen on viime vuosina johtanut taistolaisen kulttuurieliitin vaalimaan taantumuksellisimpia mahdollisia perinteitä suomalaisessa yhteiskunnassa. Niinpä Kalevala uudelleen löytäneet ja Kuusisen tulkinnan siitä lukeneet kulttuurityöntekijät ovat alkaneet yhä tietoisemmin vannoa "runosuomalaisen" kulttuuriperinteen nimeen ja esiintyä "tuohivirsukulttuurin" viimeisinä puolustajina suomalaisessa yhteiskunnassa. On todella paradoksaalista mutta stalinismin luonteelle äärimmäisen kuvaavaa että aikana jolloin todellinen internationalismi on ajankohtaisempaa kuin koskaan, he muuttuvat sisäänpäin kääntyneen suomalaisen nationalismin kannattajiksi ja löytävät kulttuuri-ihanteensa naiivin utopistisesti tulkitusta kauan sitten kuolleesta kulttuurimuodosta. Tämän itkuvirsisuomalaisuutensa ohella taistolaiset ovat löytäneet neuvostokulttuurista muitakin helmiä, kuten viktoriaanis-puritanistisen moraalin ja perhekultin kohottamisen "kommunistisiksi" ihanteiksi. Seuraava looginen askel olisi ilmeisesti "internationaalin" korvaaminen porilaisten marssilla ja aitosuomalaisuuden kohottaminen jälleen arvoon arvaamattomaan ellei se merkitsisi astumista neuvostobyrokratian varpaille, sillä stalinismi voi kyllä käyttää viimeistä pisaraa myöten hyväksi jokaisen pikkuporvarillisen nationalistisen virtauksen niin kauan kuin siihen ei liity itse neuvostonationalismille vaarallisia piirteitä.

POLIITTISEN LAHKON MUOTOKUVA

Miten sitten taistolaisen liikkeen perusolemus nyky-Suomessa voidaan tiivistää lyhyesti? Kaiken edellä esitetyn perusteella se on helppo määritellä poliittiseksi lahkoksi. Tällä määritelmällä ei sinänsä ole mitään tekemistä taistolaisuuden kunkin hetkisen lukumääräisen vahvuuden kanssa - joka on edelleen huomattava. Olennaisin peruste sen määrittelemiseksi lahkoksi on se että se edustaa poliittisesti kuolevaa virtausta jota pitävät kansainvälisen kasvumaaperän ehdyttyä hengissä enää Suomen erityiset poliittiset olosuhteet. Jokaisen lahkon tärkein toimintamotiivi on sen omien erityispiirteiden säilyttäminen ennen kaikkea muuta ja niiden projisoiminen laajempaan liikkeeseen. Stalinismin osalta nämä erityispiirteet määrää se että se on Neuvostoliittoa hallitsevan byrokraattisen loiskerroksen edustaja kansainvälisessä työväenliikkeessä ja siten pohjaltaan täysin vieras kasvannainen eri maiden työväenluokkien liikkeissä.

30-luvulla stalinismi oli kuitenkin kansainvälisesti voimakas liike jota ruokkivat neuvostobyrokratian voima ja sen lokakuun vallankumouksen suosioon perustunut arvovalta maailman työväenliikkeessä. Nykyään stalinismi on kansainvälisellä tasolla kokenut romahduksen ja sen voimanlähde, neuvostobyrokratia on kasvavassa kriisissä. Näissä oloissa stalinismin tilapäinen renessanssi Suomessa on saanut väistämättä erityisen paranoidisen luonteen. Taistolaisuus edustaa liikettä joka näkee joka päivä maailmankuvansa ja ideologiansa perusteiden hajoavan silmiensä edessä. Siksi sen täytyy jatkuvasti "suojella" kannattajiaan tältä todellisuudelta joko sulkemalla siltä täysin silmänsä tai peittämällä se ruusunpunaisten valheiden verkkoon. Siksi sen täytyy jatkuvasti todistella kannattajilleen että "sosialistinen leiri kulkee voitosta voittoon" ja tuomita hysteerisellä tavalla kaikki vaaralliset ideat niin lännessä kuin idässä "neuvostovastaisuuden" tai "antikommunismin" ilmauksiksi. Voidakseen ylläpitää tätä vajoavaa maailmankuvaa taistolainen liike joutuu kehittymään yhä umpioituneemmaksi alakulttuuriksi joka sulkee ovensa ja ikkunansa yhä tiiviimmin siltä mikä ei vastaa tätä kuvaa ja laskee varovaisen siivilöinnin jälkeen vain "uskoa" vahvistavat signaalit.

Tämän pienoismaailman ylläpitäminen edellyttää tietysti myös sitä että jäsenistö suhtautuu paranoidisen aggressiivisesti kaikkiin ulkopuolisiin jotka voisivat horjuttaa uskoa. Se edellyttää myös rivien vahvistamista säännöllisesti järjestettävin juhlin ja katselmuksin, jotka kuvataan poikkeuksetta liikkeen suuriksi voitoiksi ja uusiksi askeliksi eteenpäin. Tässä ilmapiirissä tavallinen rivitaistolainen on myös yhä enemmän kadottanut kykynsä (ja halunsa) kommunikoida ulkomaailman kanssa. Hän on tavallaan kehittänyt George Orwellin romaanissaan "Vuonna 1984" kuvaaman "uuskielen" tapaisen menetelmän eliminoida tietoisuudestaan kaikki vaarallinen. Orwellin uuskielen perusideana oli kielen äärimmäinen yksinkertaistaminen niin että kaikki tarvittava voitiin ilmaista muutamalla fraasilla ja kaikki vaaralliset sanat eliminoitiin kielestä yhdistämällä ne käsitteeseen "rikosajatus". Jos Orwellin uuskielen perustermit korvataan fraaseilla "antimonopolistinen rintama", "demokraattinen taistelu", "rauhaarakastavat maat" tai "edistykselliset voimat" ja "rikosajatus" korvataan "neuvostovastaisuudella", tullaan varsin lähelle suomalaisen taistolaisnuoren maailmankuvaa.

Tämän maailmankuvan särkyminen riippuu ennen kaikkea sosialistisen maailmanvallankumouksen kehityksestä lähivuosina. Jos nykyinen kriisi johtaa sosialismin voittoon länsimaissa ja stalinististen byrokratioiden romahtamiseen Itä-Euroopassa, on myös taistolaisuuden tarina lopussa. Jos taas vallankumous kärsii tappioita lännessä, se vahvistaa myös byrokratioita Itä-Euroopassa ja siten ehkä pitkittää stalinismin olemassaoloa myös Suomessa. Kummassakaan tapauksessa taistolaisella liikkeellä - toisin kuin sen monilla yksityisillä kannattajilla - ei kuitenkaan voi olla mitään myönteistä vallankumouksellista roolia huomispäivän Suomessa.

ERNESTO

Kirjoituksen lehdestä tietokoneelle on naputellut M. Niemi. Tekstiin on tehty pieniä korjauksia ilmiselvien kirjoitusvirheiden kohdalla. Myös pilkutusta on paikoin tarkennettu. Itse tekstin asiasisältöön en ole kajonnut ja toivon ettei jäljiltäni ole syntynyt uusia virheitä, joita en ole itse huomannut.