Marxilainen Työväenliitto
http://www.mtl-fi.org, mtl@mtl-fi.org
6.5.2007, 18.31

 

Tuleeko Iranin vuoro sittenkään vielä?

Kaikki alkoi kuusi vuotta sitten. Silloin kapitalistista maailmaa kiersi romahduksien aalto. Muutaman vuoden sisällä kriisi iski tsunamin tavoin vuorotellen Japanissa, Kaukoidän muissa maissa, Venäjällä, Brasiliassa ja otti vauhtia iskeäkseen metropoleihin, USA:n ja Euroopan keskuksiin. Finanssiglobalisaation ympyrä oli sulkeutumassa. Kapitalismi oli yhtäältä onnistunut voittamaan vähän lisää aikaa, mutta toisaalta samaan aikaan se oli globalistanut työihmisten ja nuorison vastarintaakin. Seattlen mielenosoituksia seurasi Praha, Göteborg ja Genova. Kaikki merkittäviä, kansainvälisiä ja erittäin väkivaltaisia. Kapitalismin kannalta jotain radikaalia kannattaisi tehdä ja nopeasti. Uuskonservatiivien toimesta 1990-luvulla keksitty uusi suunnitelma Yhdysvaltojen uudesta vuosisadasta (Plan for the new American century) alettiin ottaa käyttöön.

Sitten tuli terrori-iskut New Yorkiin ja Pentagoniin ikään kuin tilauksesta. Pian USA:n pommittajat olivat tyhjentämässä tuhoisaa lastiaan ja tappoivat silmittömästi Afganistanin siviilejä. Talebanit syöstiin vallasta mutta Afganistania ei pystytty valloittamaan. Edelleenkään siellä ei hallita kuin pääkaupunkia vain ja sitäkään ei kokonaan. Aikaa ei ollut paljon, nimittäin maailma odotti Bushin invaasioita kuin janoinen odottaa vettä. Diktaattoreita piti kaataa ja joukkotuhoaseita tuhota. Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa piti järkyttää jäljelle jäänyttä vakausta saavuttaakseen sitä uudestaan ja uusilla ehdoin. Uusi järjestys pakotti kiirehtimään seuraavan kohteen, Irakin kimppuun.

Valheiden koneisto käynnistettiin ja kotimaassa alettiin kaventaa kansalaisoikeuksia. Kansalaisista oli tullut vihollisia. Avattiin Guantanamo selittämällä, että ilman tätä meidän päiviemme Autchwitzia, kansallinen etu oli vaarassa. Talousgurut vakuuttivat, että Yhdysvallat pystyy käymään kaksi ja jopa kolme sotaa yhtä aikaa. Pahuuden akseli oli joka tapauksessa lyötävä. Kuitenkin Irak osoittautui imperialismille ylitsepääsemättömäksi esteeksi huolimatta siitä, että jenkkien vanha ystävä Saddam oli syösty vallasta. Ennen Irak toimi vastapainona Iranin vallalle. Irakissa syntyneen kaaoksen vuoksi, enää Irak on onnistunut yhdistämään Iranin Syyriaan ja siitä eteenpäin Libanonin kautta välimereen. Viimeinen epätoivoinen yritys kääntää tätä prosessia itselleen edullisemmaksi oli viime kesällä kun hyökättiin Libanoniin. Siinä jouduttiin turvautumaan imperialismin aluepoliisin, sionismin apuun. Koettuaan tappiota Libanonissakin naruja liikuttavat isokenkäiset pamput alkoivat empiä suhteessa Iranin operaation onnistumisen mahdollisuuksista.

Maailma oli epästabilisoitu ja uutta järjestystä ei ollut vielä näkyvissä. Maailman kohtaloista päättävä eliitti alkoi hermostua. Näköalat olivat loppuneet ja toivo päästä umpikujasta pois oli vähäistä. Näissä olosuhteissa yritys näyttää Iranille hampaita ei tuottanut tuloksia. Libanonin fiaskon jälkeen uhkailut Irania vastaan kuulostivat farssilta. Nyt brittisotilaiden nöyryyttämisen jälkeen fyysinen hyökkäys Iraniin näyttäisi enemmän itsemurhayritykseltä. Tarkoista ja loppuun asti ajatelluista hyökkäyssuunnitelmista huolimatta hyökkäystä on lykätty toistuvasti.

Jos terrorismin vastainen sota on elinkaarensa täyttänyt, niin silloin imperialismi ajattelee seuraavaa vaihetta. Takertuminen vanhan strategian yksityiskohtiin ei auta. Tämä sota on hävitty ja seuraava on aloitettava mitä pikimmiten. Vanhan strategian viitekehykseen kuuluvat seikat purkautuu vähitellen. Rumsfield on uhrattu ja pian on Wolfowitzinkin vuoro. Seattlen vuoden 1999 pidätetyille mielenosoittajille maksetaan korvausta "vapauden riistämisestä" ja Guantanamoa aletaan tyhjentää. Viimeisten tietojen mukaan EU:n ulkoministeri Solana aloittaa diplomaattiset neuvottelut Iranin kanssa siitä, että uraanin rikastuslaitoksia voidaan osittain sallia.

Yhä useamman amerikkalaisen vaikutusvaltaisen miehen kannanotto käskee jättäytymään pois Iranin sodan seikkailusta, koska se voi olla kohtalokkaan vaarallinen operaatio. Kansallinen tiedustelun ja arvioinnin laitos, NIE (National Intelligence Estimate) toteaa 16 muun tiedusteluviraston kanssa, että sota on hävitty eikä samassa muodossa sitä kannata jatkaa. Brezinski sanoi, että jos Iraniin hyökättäisiin, saisi unohtaa kaikki puheet maailman hegemoniasta. Entinen Clintonin ministeri, professori Robert Rich, Henry Kissinger ja jopa sotahaukka John Bolton olivat samalla aallonpituudella. Ei isku Iraniin kannata.

Tämä ei tarkoita, että Iran on säästynyt hyökkäykseltä. Tosiasia on se, että siihen tarvitaan uusia eväitä, uusia perusteluita, uutta johtoa, uutta liittoutumaa ja uusia provokaatioita, siis uutta strategiaa. Kissingerin mukaan Ranskan vaalit, vanhan EU:n hylätyn perustuslain uudelleen lämmittäminen ja vanhalla mantereella esiintyvän luokkataistelun rauhoittaminen ovat edellytyksiä siihen, että uutta järjestystä alueella syntyisi pian. Euroopassa luokkataistelu on sen verran kärjistynyt, ettei kenelläkään ole varaa palata Iranin soraretkeltä takaisin häviäjänä.

Uusi ratkaisu ongelmaan on löydettävä pian, sillä syyt, jotka pakottivat imperialismia tälle tielle pätevät vieläkin. Kaikki ilmaisimet osoittavat, että hyökkäystä Iraniin ei tulisi nyt heti, vaikka suunnitelma tästä on ollut valmiina viime kesäkuusta lähtien. Uusi strategia on kuitenkin tulossa, mutta vie vähän aikaa ennen kun kaikki liittolaiset ovat siihen orientoituneita.

Sota Irania vastaan voi viipyä muutaman kuukauden, muttei missään nimessä vuosia. Kuvio on oltava valmiina USA:n presidentinvaaleihin mennessä.

___25.4.2007___

_Dimitris Mizaras