Globalisaation kriisi ja Turkin umpikuja

"Argentinazo on globalisoitumassa", totesimme vuoden 2002 marraskuussa artikkelissamme "Kemalismin kriisi ja hajoaminen". Yhteys Argentiinan kansannousun ja maltillisen islamismin valtaantulon välillä ei ollut siihen aikaan kaikille selvä.

Se oli aikaa, jolloin kapitalismin finanssiglobalisaation vaiheen ehtyminen oli alkanut. Enää globalisoitumassa ei ollut vain pääoma, fiktiiviset arvot, kuplat ja skandaalit, vaan myös vastarinta, kansannousut, epävakaus, sodat ja vallankumoukset. Yhteiskunnallisen järjestelmän taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kriisi järisytti maailmaa ja kiersi sitä kuin ikiliikkujakaruselli.

Kehittyneessä maailmassa tendenssi ilmenee perinteisen parlamentarismin legitimiteetin menettämisellä. Tämä pitää sisällään liberaali- ja demaripuolueiden ja niiden apupuolueiden oikeutuksen luhistumisen. Turkin kaltaisissa maissa kapitalismista tuli johtava järjestelmä liian myöhään, silloin kun se muualla oli jo vanhentunut. Eri luokkien väliset suhteet muodostuivat omia polkujaan. Parlamentarismi oli vain kulissi ja se sovitteli ristiriitoja ei niin kuin demokraattisessa keskustelussa ja vapaassa taloudessa pitäisi vaan niin kuin bonapartistisessa järjestelmässä.

Tämän mekanismin poliittinen haara, kemalismi dominoi poliittista kehitystä Turkissa armeijan avustuksella nykyisen Turkin perustamisesta lähtien.

Turkin nykyisessä kriisissä kiteytyvät omat, yleismaailmaiset ja näiden kahden vuorovaikutuksesta syntyneet ristiriidat. Kemalismin romahtamisen jälkeen maltillinen islam yritti pelastaa sitä, mitä enää oli pelastettavissa kapitalismissa. Myös eurooppalaisen kapitalismin kriisi ja EU:n integraatiota hajottavat tekijät heijastuvat Turkkiin. Ranskan ja Saksan erimielisyydet Turkin jäsenyyden suhteen ovat aiheuttaneet protektionismin paineita, jotka muuten sopivat yhteen islamin poliittisen kulttuurin kanssa. Yrityksestä sopeutua EU:n jäsenyyskriteereihin syntyy ristiriitoja, jotka repivät yhteiskuntaa hajalle. Sananvapauden salliminen avaa kädet ja suut lukuisille vasemmistolaisille kapitalismia vastustaville järjestöille. Protestien määrä kasvaa. Yhteiskunnallisen elämän liberalisoituminen puhaltaa myötätuulta kurdien pyrkimyksille itsenäistyä.

Nykyinen kriisi

Huhtikuun lopulla eduskunta valitsi presidentin niin kuin perustuslaki vaati. Koska "islamisti" AKP -puolueella on enemmistö parlamentissa, oppositio boikotoi äänestystä. Erään oikeusoppineen mukaan Turkin perustuslaki on niin väljästi laadittu, että vaikka tulkitsisi eri pykälät haluamallaan tavalla, tulkitsija on aina oikeassa. Presidentin valintaan tarvitaan kolme neljäsosaa annetuista äänistä. Perustuslaillinen tuomioistuin tulkitsi tämän niin, että kun kerran oppositio jäi pois äänestyksestä, parlamentti tarvitsee kolme neljäsosaa edustajista ennen kun se voi olla päätösvaltainen. Näin tuomioistuin mitätöi ulkoministeri Abdullah Gülin valinnan presidentiksi.

Tämä juridinen vallankaappaus saa huvittavia piirteitä, koska parlamentin äänestyksen tulokseen mitätöimiseen tarvitaan kahdenkymmenen opposition edustajan protesti. Oppositio boikotoi äänestystä pysymällä poissa parlamentista. Mikäli nämä 20 edustajaa ilmaantuisivat paikalle tehdäkseen protestin, silloin läsnäolijoiden määrä (367 edustajaa) riittäisi, jotta istunto olisi päätösvaltainen ja näin ollen äänestyksen tulosta ei saisi mitätöidä.

Oppositiota johtava tuomari Baikar on toiminut perustuslakituomioistuimen puheenjohtajana. Hän edustaa pientä demaripuoluetta, joka on 2. Internationaalin jäsen. Gallupit antavat heille 15 % äänistä. Kaikki eksyneet kemalistikenraalit, joita mikään puolue ei huoli, värväytyvät sinne. Baikar vetosi aikaisemmin armeijaan vallan kaappaamisen puolesta ja maan pelastamiseksi islamisteista. Instituutionalinen vasemmisto on samoilla linjoilla demarien kanssa. Kuuluisa säveltäjä ja lauluntekijä Ömer Livaneli sanoi: Mieluummin elän armeijan diktatuurin kuin islamistien vallan alla.

Tässä samettivallankaappauksessa armeijan uhkailu peliin puuttumisesta ja massiiviset mielenosoitukset kadulla pakottivat islamistit perääntymään.

Kyseessä oli vain taktinen perääntyminen, koska muuten hallitus olisi joutunut eroamaan. Nyt Erdogan voi ajaa perustuslain uudistamista ja odottaa heinäkuun 22. päivää, jolloin on eduskuntavaalit pidettävä. Jos Turkissa valitan "islamistinen" presidentti, hänestä tulisi automaattisesti patakemalistisen armeijan komentaja.

Kapitalismin kriisin seurauksena kemalismi joutui luopumaan vallasta. Kun vanha korruptoitunut järjestelmä luhistuu, silloin koko eduskunta on umpikujassa eikä voi toimia ei millään tavalla, ei edes entisellä tavalla. Virallisesti Turkki on aina ollut parlamentaarinen tasavalta, jossa valta ei käytä hallitus vaan armeija joko sotilasdiktatuurinsa avulla tai muutoin kulissien takaa. Rinnakkain armeijan kanssa Turkissa valtaa (ja mielivaltaa) on harjoittanut byrokratia, oikeuslaitos ja puolisotilaalliset voimat. Todellisuudessa armeijan kytkökset politiikkaan on yhtä vanhoja kuin Turkin valtiokin. Vuosien 1923 ja 1946 välillä 20 prosenttia kansanedustajista ja 30 prosenttia ministereistä olivat entisiä armeijan upseereita. Sen lisäksi armeija kaappasi vallan vuosina 1960, 1971 ja 1980.

Miten radikaaleja islamistit ovat?

Ulkoministeri Abdulah Gül on maltillinen poliitikko, joka on tehnyt yhteistyötä lännen kanssa monta vuotta. Turkin poliittinen islam ei ole koskaan ollut fundamentalistinen. Toisaalta islam on yhtenä elementtinä kaikissa Turkin puolueissa. Tunnetuimat kemalisti poliitikot kuten Süleyman Demirel tai Turgut Özal ovat olleet aina ja avoimesti jonkun uskonnollisen veljeskunnan jäseniä.

Kun "islamisteille" ei haluta antaa presidentin jakkaraa, kysymys on ainoastaan poliittinen, kyse on vallasta. Erdoganin AKP edustaa uusia vaurastuneita keskiluokkia. Se nousi valtaan niiden tuella ja haluaa palkita niitä nostamalla niiden edustajia valtion koneistoon. Samalla pitää ajaa vallan kahvasta pois vanhaa korruptoitunutta kemalistien kaartia.

Erdoganin ajamat perustuslailliset uudistukset ovat hyvin edistyksellisiä ja siksi niistä tulee punainen vaate kalkkeutuneelle byrokratialle. Reformien mukaan ajetaan mm. presidentin virka-ajan supistusta viiteen vuoteen. Samaan aikaan presidentti pitää valita suorissa kansanvaaleissa ja äänioikeuden ikärajaa pitää laskea.

Erdoganilla on kansan tuki takanaan. Syy siihen on se, että hänen aikanaan a) talous vahvistui huomattavasti, b) inflaatio, joka oli 120 prosentin luokkaa nyt on EU:n tasolla, c) Turkki on lähestynyt EU:ta ja siinä pyrkimyksessä kansalaisoikeuksia on jouduttu yhä enemmän kunnioittamaan, d) Öcalania ei teloitettu ja neuvottelut kurdien kanssa ovat edistyneet. Ennen muuta, toisin kuin ennen Erdoganin AKP ei ole etuoikeutettujen puolue.

AKP:n radikaali fraseologia on vain pohja, josta Erdogan lähtee perustelemaan puolueensa olemassaolon oikeutusta. Kun kemalismia kritisoidaan ennen vaaleja, silloin radikaali sanankäyttö on paikallaan. Kun AKP on vallassa kaikki tämä unohtuu ja tavoitteena enää on kapitalistisen talouden vakauttaminen. Porvaristo pitää vakuuttaa siitä, että islamistit varjelevat heidän intressejään paremmin kuin rapautuneet kemalistit.

Uhkaa armeijan taholta ei todellisuudessa ole. Kenraalit ovat kyllä törmäyskurssilla "islamistien" kanssa, mutta panssareilla ei tällä hetkellä ole realistisia mahdollisuuksia puuttua peliin. Ennen kun perustuslaillinen tuomioistuin teki "samettisen" vallankaappauksensa mitätöimällä Gülin valinnan, armeija oli uhannut sotilasdiktatuurin mahdollisuudella. Tämä, yhdessä suurmielenosoitusten kanssa vaikuttivat tuomioistuimen päätökseen. Uhkailu oli muuten vain ilotulitusta, jonka tarkoitus oli estää Gülin valinta. Siinä tilapäisesti onnistuttiin, mutta kriisistä ei päästy eroon, vaan se on edessäpäin. Jos armeijalla olisi mahdollisuuksia kaapata valta nyt, se olisi jo tehnyt sen.

Avoin sotilasdiktatuuri Turkissa olisi tällä hetkellä itsemurha kaikille tahoille ja myös yhteiskunnalliselle järjestelmälle. Sellainen aiheuttaisi:

- tilanteen, jossa sisällissodan ainekset olisivat olemassa

- aikaisemman konfliktin leimahtamista kurdien kanssa

- EU:n neuvottelujen loppua

- maa joutuisi entistä pahempaan vastakkainasetteluun USA:n kanssa

Historia kuitenkin opettaa, että jotkut mekanismit ollessaan puolustusasemissa ja paniikissa, voivat menettää järkensä ja ryhtyä jopa tämän tapaisiin itsemurha-operaatioihin.

Nyt ei kuitenkaan eletä vuosien 1960, 71 tai 80 aikaa. Nyt eletään aikaa, jolloin vuoden 1980 sotilasdiktatuurin pääarkkitehti Kenan Evren varoittaa armeijaa vaaroista jos se ryhtyisi vallankaappaukseen samalla tavalla kun Kissinger ja Brezinski varoittavat Bushia Iranin sodasta. Evren tukee nykyään Erdogania ja kannattaa autonomista asemaa kurdeille. Hallitsevan luokan älykkäämmän osan kannalta autonomia kurdeille on parempi ratkaisu kuin itsenäisyys.

__Dimitris Mizaras