Tupo ja riskien ulkoistaminen

On mielenkiintoista, että tähän asti nimenomaan hyvin työnantajamyönteinen tupojärjestelmä on nyt hylätty teollisuuden ja työnantajatahon toimesta. Tupo on taannut hyvin maltilliset palkkaratkaisut, ja historiallisessa katsannossa ainutlaatuisen työrauhan. Lakkoja on ollut todella vähän. Toki nämä vähäisetkin lakkoilut on tuomittu hyvin jyrkästi työnantajan taholta. Miksi omistava luokka ja työnantajat nyt haluavat romuttaa heidän etujaan loistavasti palvelleen järjestelmän?

Tällainen muutos ei ole vähäpätöinen. Suuntaus on yhä selvemmin liittokohtaisiin sopimuksiin ja paikalliseen sopimiseen. Halutaan eriyttää palkkakehitystä yhä enemmän eri alojen tuottavuuden mukaan. Tällä hetkellä, kun talouskehitys on vielä melko vahvaa, ja on aloja joilla on jopa työvoimapulaa, myös ne työntekijäryhmät, jotka ovat vahvoissa asemissa työmarkkinoilla, voivat kokea paikallisemman sopimisen työehdoista houkuttelevana. Helposti nähdään, että oma palkkakehitys etenee paremmin liittokohtaisella sopimisella, kuin tupon avulla. Tässä on se ongelma, että sitten, kun talous alkaa yleisellä tasolla yskiä, ei ole enää minkäänlaista turvaa yleisestä minimiehtojen sopimisesta, vaan kapitalistit voivat vedota aiemmin etuoikeutettuihin työntekijäryhmiin esim. tyyliin: "Kun taloudessa meni hyvin, te saitte muita suuremmat palkankorotukset. Nyt on laskusuhdanne, ja joudutte siis tinkimään eduistanne".

Eli kysymys on mm. siitä, että markkinatalouden ristiriidat halutaan ulottaa konkreettisesti kaikkien työntekijäryhmien arkeen. Kaikki minimipalkat, työehdot jne. halutaan siirtää historian roskakoriin, ja markkinaehtoistaa työväenluokan arki. Siis kysymys on riskien ulkoistamisesta työväenluokan harteille.

Lisäksi kysymys on myös luokkaidentiteetistä. Ns. tuottavuuden mukaan määräytyvä palkkataso on omiaan jakamaan työväenluokkaa keskenään kilpaileviin ja kyräileviin eturyhmiin, jotka sitten riitelevät verissä päin kapitalistien pöydältä tippuvista murusista. Tietenkään luokkaidentiteetti ei ole kovin vahva suomalaisen työväenluokan keskuudessa yleisestikään. Työväenluokkaisen perspektiivin puute, ja näköalattomuus kapitalismin vaihtoehtojen suhteen on antanut pääomalle ja työnantajille historiallisen tilaisuuden murentaa viimeisiäkin rippeitä työväenluokan yhteisistä saavutuksista. Suomessa tässä asiassa käytetään toistaiseksi hivutustaktiikkaa, mutta kapitalismin ristiriitojen kärjistyessä jatkuvasti, ollaan Suomessakin siirtymässä luokkataistelun uuteen, aggressiivisempaan vaiheeseen.

__15.5.2007__

__Jani Poimala