Afganistan: USA:n Waterloo

Viime viikonloppuna (19. ja 20.10.) taisteluissa Helmandin provinssissa kuoli yhteensä yli 50 ihmistä. Uhrien joukossa oli kaksi vuotta vanha vauva. Lapsi sai osuman päähän kotinsa ovensuussa. Amerikkalainen sotilas selitti, että hän yritti pysäyttää ohi ajavaa autoa. Natovetoiset ISAF -joukot pahoittelivat "vahinkoa" ja lupasivat tehdä vielä kerran vielä yhden tutkimuksen tapauksesta. Tällaisista tapauksista saa nykyään kuulla miltei päivittäin. Koko maailman oopiumisadosta 93 prosenttia tulee Afganistanista ja suurin osa siitä tuotetaan Helmandissa.

Siviilien ampumisten yhä kiihtyvämpi tahti johtuu poliittisista syistä. Jo vuodesta 2001 lähtien, muutaman kuukauden sisällä sodan alusta, amerikkalaiset tiesivät, että sotaa he eivät voi voittaa. Siksi he tyytyivät pääkaupunki Kabulin hallintaan ja siirsivät vastuun operaatiosta Nato -joukoille, joiden osana Suomenkin joukot miehittävät maan pohjoista osaa. Bushin klikin toive oli silloin se, että käyttämällä pikaisesti sotavoimansa Irakin sodan kasteessa, se ehkä saisi siitä takaisin puuttuvia henkisiä, mutta myös aineellisia resursseja, jatkaakseen uuden järjestyksensä etsimistä Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Imperialismin kokemat tappiot Irakissa, sekä sionismin perääntyminen Libanonista viime vuonna ovat saattaneet terrorismin vastaisen sodan umpikujaan.

Tilanne on voimistanut kaikkia imperialismin vastustajia ympäri maailmaa, Talebanit mukaan lukien. Nyt porvarillinen media leikkii puolivakavissaan ajatuksilla, että esim. Irakissa tarvittaisiin Saddamin tapaista diktaattoria, ja nukkehallitus Kabulissa on valmis jopa ottamaan Talebanit hallitukseensa mukaan. Miksi sitten näitä sotia piti käydä? Siksi että imperialismi arvioi silloin voittavansa ne. Perustelut olivat keinotekoisia ja tämä näkyy parhaiten nyt. Terrorismin vastaisen sodan ideologiset perustelut ovat kärsineet vararikon. Suhteellisen pieni, vuoristoinen ja rutiköyhä maa piti pommittaa kivikauteen, miehittää ja jakaa sen jälkeen sektoreihin. Viisi sektoria, joiden komennosta vastaisivat Yhdysvallat, Britannia, Saksa, Italia ja Ranska. Niiden lisäksi on pitkä luettelo myös muita isompia ja pienempiä maita, kuten Turkki, Hollanti, Kanada, Tanska, Suomi, jne.

Imperialismin rivit hajalla

Afganistanissa ei ole vielä alkanut liittolaisten rivien harvennus niin kuin Irakissa. Silti operaation poliittinen umpikuja, mahdottomuus voittaa ja kasvava kuolinuhrien määrä, ovat saaneet amerikkalaiset vaatimaan vahvistusta maan eteläiseen osaan. Etenkin Hollannilla ja Kanadalla on mahdotonta jatkaa ilman mittavia tappiota. Sisäiset erimielisyydet vaarantavat koko operaation, ja vaara siitä, että rivit alkaisivat pian rakoilla on todellinen. Sitä yritettiin pohtia viime keskiviikkona (23.10.) Hollannissa, kokouksessa, johon Naton 26 jäsenmaiden lisäksi osallistui vielä 11 muuta Afganistanin miehittämisessä mukana olevaa maata. Suomea edusti Kari Rimpi Hakaniemen ministeriöstä. Hänen mukaan Suomellekin on tullut selkeitä kyselyjä mahdollisuudesta toimia Etelä-Afganistanissa. Talebanit hallitsevat täysin Afganistanin eteläisen osan. Imperialismi tietää hyvin, että ilman vahvistusta sieltä tulee pian häpeällinen poistuminen. Harva maa uskaltaa kuitenkin luvata lisää joukkoja alueelle, jossa käynnissä on ankara avoin sota. Tilanne on kaukana siitä, että kyse olisi rauhanturvaamisesta. Sananakin rauhanturvaaminen kuulostaa farssilta. Erityisesti pienemmät maat ovat väsyneitä ja turhautuneita operaatiosta, jossa ei ole mitään järkeä. Vaikka Hollannissa ja Kanadassa on painetta joukkojen vähentämiseksi, Prodin Italiassa on koko hallituksen vakaus vaakalaudalla, ja jos muut maat ovat nihkeitä avun suhteen, niin yksi maa on kunnolla USA:n takana. Se on Bushin uusi ystävä, Sarkozyn maa. Ranska lupasi lähettää kymmeniä kouluttajia Hollannin tueksi. Tuskin Talebanit sen jälkeen vapisevat. "Älkää kiduttako minua, minä tunnustan! Olen amerikkalaisten ystävä" sanoi Marokon vierailullaan Ranskan uusi presidentti, joka uudella linjallaan haaveilee herruudesta Euroopassa.

Vaarassa on muutakin kuin sotilasoperaatio

Talous on seikka, jonka tasapaino on täysin veitsenterällä. Se on nähtävissä kahdella osa-alueella. Ensin USA:n sotabudjetin ja sitten maailmanlaajuisen kapitalismin suhteen. Sotabudjetit ovat nostaneet Yhdysvaltain vajeet tähtitieteellisiin sfääreihin. Menot sotimiseen nousevat vuodesta toiseen ja luonnollisesti kansantalouden vajeet seuraavat samaa trendiä. Kongressin mukaan, jos sodat rajoittuisivat vain Afganistaniin ja Irakiin, ja sama trendi jatkuisi, niin vuoteen 2017 mennessä sotamenot saattaisivat maksaa 2400 miljardia dollaria. Summa on 40 vuoden Suomen valtion budjetti jopa näinkin vahvan euron aikana.

Toinen kansantalouden aspekteista kertoo siitä, millä USA:n vajeet on tähän asti täytetty. Vastaus edelliseen, velalla. Yhdysvallat on maailman velkaantunein maa ja tämä tendenssi ei voi enää venyä. Varsinkin, jos Kiina lakkaa sijoittamasta jättiläisvoittonsa USA:n valtion velkakirjoihin, silloin totaalinen romahdus on ovella. Riittäisi sekin, jos Kiina alkaisi myydä pois amerikkalaiset obligaatiot tai yksinkertaisesti pitää valuuttansa edelleen halpana, ja jyrätä markkinoilla kilpailukyvyllään. Yllämainitut synkät näköalat ovat kaikki orastamassa, eivätkä ole mielikuvituksen tuotteita.

Myös politiikka on seikka, joka uhkaa jo järkyttyneitä tasapainoja ja se koskee Afganistanin geopoliittista ympäristöä kokonaisuudessaan. Amerikkalaisten pyrkimys luoda uutta järjestystä on luonut vain epävakautta laajalle alueelle. Pakistanissa Bushin liittolainen Musharraf oli tarkoitettu apujoukoksi Talebaneja vastaan. Nyt viimeksi mainitut ovat liittoutuneet heimosisarustensa kanssa Baluhistanissa ja käytännössä julistaneet sitä itsenäiseksi Pakistanin keskushallinnosta. Musharrafin hyökkäykset moskeijoita vastaan ovat heikentäneet diktaattorin asemaa niin presidenttinä kuin armeijan päällikkönäkin. Sen lisäksi hän alkaa olla amerikkalaisten mustalla listallakin.

Joskin Irakissa rauhalliset kolkat ovat vähissä, on yksi alue ollut suhteellisesti muita vakaampi. Se on Pohjois-Irak, kurdien alue, jota ilman amerikkalaisten operaatiot Irakissa olisivat vielä hankalampia. Turkin Pohjois-Irakin pommitukset ovat erittäin kiusallinen asia niin USA:lle kuin Natollekin. Naton jäsen Turkki on perinteisesti ollut Yhdysvaltojen uskollisimpia liittolaisia. Heillä meni kuitenkin sukset ristiin Irakin sodan alusta asti juuri kurdi-kysymyksen osalta. Tiedämme, että Bushin jengi on luvannut turkkilaisille pommittaa itse kurdeja, jos Erdoganin porukka pysyisi lestissään. Turkkilaiset eivät näytä luottavan amerikkalaisten lupauksiin, mikä myös kielii imperialismin kriisistä.

__25.1.2007__

__Dimitris Mizaras

-- No virus found in this incoming message. Checked by AVG Free Edition. Version: 7.5.503 / Virus Database: 269.15.11/1094 - Release Date: 26.10.2007 8:50