LEON TROTSKI: Terrorismi ja kommunismi

Esipuhe

Trotski kirjoitti kirjan keskellä sotaa vuonna 1920. Kirjoittaja oli silloin johtamassa organisoimaansa Puna-armeijaa, joka kävi taisteluja 14 imperialistista miehitysarmeijaa vastaan. Miehittäjät olivat tsaarin kenraalien ja valkokaartilaisten ohessa yrittämässä kaataa Venäjällä vastasyntyneen maailman vallankumouksen käynnistymistä, proletariaatin diktatuurin.

Kirja ilmestyi Kommunistisen Internationaalin toisen konferenssin aikana. Leninin Ultravasemmistolaisuus, kommunismin penikkatautina -kirjan kanssa Terrorismi ja kommunismi jaettiin konferenssin kaikkiin kokousedustajiin. Molemmat kirjat muodostavat kokonaisuuden, jolla on hyvin tärkeä merkitys kaadereiden koulutuksessa Lokakuun vallankumouksen opetusten osalta.

Kirjassa Trotski puolustaa neuvostovaltaa ideologista hyökkäystä vastaan, jonka oli käynnistänyt "sosialidemokratian paavi" ja rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen teoreetikko Karl Kautsky. Tämä terävä ja syvällinen polemiikki on tehty Internationaalin tarpeita silmällä pitäen. Trotski saneli sitä panssaroidun junan kulkiessa rintamalta toiselle ja siinä on tehokkaasti sovellettu keskenään kritiikin ase ja aseiden kritiikki.

Keskeisessä asemassa kirjassa nousee teoreettinen taistelu porvarillisen demokratian metafysiikkaa vastaan eli sitä kantaa vastaan, että pitäisi odottaa ensin jonkunlaisen parlamentaarisen enemmistön saavuttamista, ennen sosialismiin siirtymistä. Kuten Trotski korostaa englanninkielisen toisen painoksen esipuheessaan, kirja ei puolusta terroria yleisesti ottaen, vaan se puolustaa proletariaatin vallankumouksen historiallista oikeutusta: "Kirjan perustavanlaatuinen ajatus on tässä: edistääkseen ihmiskuntaa, historia ei ole toistaiseksi löytänyt muita keinoja, kuin vastata rappeutuneiden luokkien väkivallalle edistyksellisen luokan väkivallalla".

Ideologisesti samannimisessä kirjassaan Kaytsky oli aloittanut hyökkäyksen bolsevismia vastaan asettamalla ideologisen keskustelun keskiöön kysymyksen marxismin suhteesta ihmis- ja kansalaisoikeusjulistuksen perintöön. Marxin "rokotus" Rousseun aatteella avasi portit luokkakompromisseihin, lievensi luokkataistelua ja työnsi yhteiskunnan vallankumouksellisen murroksen tulevaisuuteen. Porvarillisen demokratian ja ihmisoikeuksien ekumeenisuuden metafyysinen palvominen pyhittää kapitalismia ikuisena järjestelmänä ja boikotoi kaikki pyrkimykset sen kumoamiseksi. Teoriakysymykset eivät ole akateemisen väittelyn asetelmia, vaan luokkataistelun kärkimomentteja, elämän ja kuoleman kysymyksiä sorretuille luokille. Näin ollen, Trotskin toteamus tässä kirjassa, että "taistelu työväenvallasta kulkee kautskylaisuuden vastaisen taistelun kautta" on täysin relevanttia.

Kuin pahan ennuste, tämän toteamuksen laiminlyöminen johti Kautskyn metodin omaksumiselle proletariaatin johdon toimesta tulevienkin vuosikymmenten aikana. Rauhanomaisesta sosialismiin siirtymisestä tehtiin virallinen doktriini, ja käytännössä petettiin mm. Espanjan vallankumouksen sekä hajotettiin Internationaali. Sisällissodan riehuessa Espanjassa, Moskova opasti Largo Caballeroa seuraamaan parlamentaarista tietä. Stalin itse oli rauhanomaisen "Britannian tie sosialismiin" -linjauksen takana paljon ennen Hrushtshovin aikaa. Kautskyn aatteet NL:ssa yleistyivät myöhemmin rinnakkaiselon ja muiden status quo:ta, eli kapitalismia säilyttävien teorioiden myötä. Lopputulos oli avautuminen markkinatalouteen, perestroika ja restauraatio. Nämä kaikki momentit olivat saman ketjun eri lenkkejä.

Kirjan lukeminen kaadereilta on välttämätöntä aikana, jolloin vallalla ovat demokratian vienti ja "vasemmiston" pluralismista hourailut. Yhdessä Trotskin toisen "Meidän ja heidän moraali" -teoksen kanssa vastaavat kysymykseen joka haluaa saada vallankumouksen laittomaksi teoksi, että pyhittääkö päämäärä keinot? Kaikkia näitä vasemmiston demokraatteja vastaan seisomme yhdessä Slavoj Zizekin kanssa, joka oli yksi harvoista filosofeista, joka totesi Terrorismi ja Kommunismi -kirjan ajankohtaisuuden.

__Dimitris Mizaras

Tekstin editoijan sanat:

SAATTEEKSI: LEON TROTSKIN TEOKSESTA - TERRORISMI JA KOMMUNISMI

Toivottavasti kirjoitus tavoittaa mahdollisimman laajan lukijakunnan. Teoksena se on loistava, niin ideologiselta, historialliselta kuin kielelliseltäkin kannalta tarkasteltuna. Suomennos on mielestäni hyvä, pienestä kieliasun vanhahtavuudesta huolimatta. En ryhtynyt olennaisesti muuttelemaan pilkutuksia, sillä alkuperäinen suomentaja on onnistunut vangitsemaan Trotskin tyylin, siinä määrin kuin se on Suomen kielelle käännettäessä mahdollista. Lisäksi näen että ensimmäisellä suomentajalla on tietynlainen prioriteettioikeus tekstiin, käytettyihin sanoihin ym. esitystyyliin (etenkin jos käännös on hyvä). Olen tyytynyt vain muuttamaan joitakin sanoja nykykielen käyttöä ja ulkoasua vastaaviksi. Joitakin sanoja olen korvannut nykyisin käytössä olevilla vastineillaan. Jossakin kohdin en ole keksinyt parempia sanoja ja olen jättänyt kieliasun muokkaamisen sikseen, kuitenkin ajatellen nykyistä lukijaa ja sitä että itse merkitys käy ymmärrettäväksi asiayhteydestä (esim. Luku VII, kohta Kollegiaalisuus ja henkilöllisyys, missä 'henkilöllisyys' käsite tarkoittaa enemmänkin 'yksilöllistä', 'persoonallista' tai 'henkilökohtaista' vastuuta tai roolia organisaatioiden johdossa). Tekstin kursivoinnit olen pitänyt sellaisinaan ja luulen että ne seuraavat tarkoin L.Trotskin alkuperäistä teosta. En tiedä.

Tekstin tekijänoikeuksista ei minulla ole tietoa, mutta lähden siitä ajatuksesta, että jos kirjailija itse olisi nyt päättämässä julkistamismetodeista, hän ei paljon painoa antaisi kapitalistisille, painotuotteita koskeville säännöksille. Luulen että Puna-armeijan komentaja määräisi tekstin mahdollisimman laajalle levitettäväksi ja mikäli mahdollista, tarvittaessa vaikka aseellisesti painotaloja valtaamalla, sen laajamittaiseksi tuottamiseksi. Henkilökohtaisesti olen siis sitä mieltä, että mahdollisten oikeuksien rikkominen olisi suotavaa tehdä mahdollisimman peittelemättä, koska jos asiasta nousee hälyä, on se ainoastaan mainosta loistavalle kirjalle, jonka ajattomuus tai ajankohtaisuus ei ole vähäänkään kadonnut kuluneiden vuosikymmenten aikana.

Kotkassa 9.10.2007

Mikko Niemi, aatteen vajavainen esitaistelija

P.S. Kirja tulisi mitä pikimmin sisällyttää peruskoulun opetusohjelmaan, historian, äidinkielen ja yhteiskuntaopin oppimääriin pakollisena, tentattavana lukemistona. Ainakaan SDP:n poliitikot tähän tuskin kuitenkaan osoittaisivat suurempaa halukkuutta.

______________________________ TERRORISMI

KOMMUNISMI KAIKIEN MAIDEN PROLETAARIT, LIITTYKÄÄ YHTEEN!

L. TROTSKI

TERRORISMI

KOMMUNISMI

suomennos, 2. painos, uudistettu suomennos

© COPYLEFT 2007, SUOMI - FINLAND

Sisällysluettelo

________________________________

ALKULAUSE

Tämän teoksen aiheutti Kautskyn samanniminen tieteellinen häväistyskirja (*). Työ aloitettiin Denikinin ja Judenitshin ankaroiden hyökkäyksien aikana ja rintamatapaukset sen usein keskeyttivät. Noina raskaina päivinä, jolloin kirjoitin ensimmäiset luvut, oli Neuvosto-Venäjän huomio keskittynyt pelkästään sotatöihin. Ennen kaikkea itse taloudellisen luomistyön mahdollisuus oli turvattava. Teollisuutta me voimme harjoittaa tuskin sen enempää kuin mikä oli välttämätöntä rintamain tarpeeksi. Kautskyn taloudellista parjausta me emme voineet osoittaa aiheettomaksi muuten, kuin analogisesti hänen valtiollisen parjauksensa yhteydessä. Kautskyn hämmästyttävää väitettä, että muka Venäjän työläiset ovat kykenemättömiä työkuriin ja taloudelliseen itsehillintään, me emme tämän kirjan alussa - noin vuosi sitten - voineet muulla torjua, kuin pääasiallisesti sillä, että viittasimme Venäjän työläisten korkeaan järjestyskykyisyyteen ja sotilaalliseen sankaruuteen kansalaissodan rintamilla. Nämä kokemukset riittävät yllin kyllin torjumaan porvarillisia herjauksia. Mutta nyt muutaman kuukauden kuluttua, me voimme kääntyä tosiasioihin ja todisteisiin, jotka ovat otetut suoraan Neuvosto-Venäjän taloudellisesta elämästä.

__(*) "Terrorismus und Kommunismus. Ein Beitrag zur Naturgeschichte (!) der Revolution" von Karl Kautsky, Berlin 1939

Heti kun sodan paine helpotti - Koltshakin ja Judenitshin hävittyä, ja kun ratkaisevat iskut oli annettu Denikinille ja kun oli tehty rauha Viron kanssa sekä ryhdytty neuvotteluihin Liettuan ja Puolan kanssa - käännettiin kaikkialla huomio talouselämään. Jo yksin tämä seikka, huomion nopea ja keskittynyt siirtäminen yksistä tehtävistä toisiin, kokonaan erilaisiin, mutta siltä yhtä suuria uhreja vaativiin, on kiistämätön todiste Neuvostojärjestelmän mahtavasta elinvoimaisuudesta. Huolimatta valtiollisista koettelemuksista, fyysisistä puutteista ja kauhuista, olivat työväenjoukot ehdottoman kaukana valtiollisesta hajaantumisesta, siveellisestä rappeutumisesta ja haluttomuudesta. Hallitusjärjestelmän vaikutuksesta, joka, vaikka se panikin heidän kannettavakseen suuria kuormia, kuitenkin antoi heidän elämälleen oikean merkityksen ja korkean päämäärän, he säilyttivät aivan erikoisen siveellisen joustavuuden ja historiasta vertoja etsivän kyvyn keskittää huomio ja tahto kollektiivisiin tehtäviin. Heti paikalla alkaa kaikilla teollisuuden aloilla käydä energinen taistelu lujan työkurin aikaansaamiseksi ja työn tuottavuuden kohottamiseksi. Puolue- ja ammattijärjestöt, tehtaiden ja teollisuuslaitosten hallinnot kilpailivat siinä suhteessa keskenään, koko työväenluokan yleisen, jakamattoman mielipiteen tukemina. Tehdas tehtaan jälkeen pidentää vapaaehtoisesti, omien päätöstensä perusteella työpäivää. Pietari ja Moskova antavat esimerkin, maaseutu ei jää yhtään jäljelle. Lauantai- ja sunnuntaitalkoot, so. vapaaehtoinen ja maksuton työ lepohetkinä, leviävät yhä laajemmalle, kietoen piiriinsä satoja ja jälleen satoja tuhansia työmiehiä ja naisia. Työn teho ja tuottavuus lauantai- ja sunnuntaitalkoissa kohoaa numeroitten ammattimiesten todisteiden mukaan aivan verrattoman korkealla.

Puolueen ja ammattiliiton työtarkoituksia varten toimeenpanemia vapaaehtois-kutsuntoja nuoriso noudattaa yhtä suurella innostuksella, kuin varhemmin samanlaisia sotilaskutsuntoja. Vapaaehtoisuus työssä täydentää ja henkevöittää työvelvollisuutta. Äsken muodostetut työvelvollisuus-komiteat kietovat verkkoonsa koko maan. Asujaimistojen vetäminen joukkotyöhön (teiden puhdistamiseen lumesta, ratavallien korjaamiseen, metsän hakkuisiin, halkojen valmistamiseen ja kuljetukseen, yksinkertaisiin rakennustöihin, turpeen ja liuskekiven hankintaan) saa yhä laajemman ja määräperäisemmän luonteen. Yhä laajentuva sotilasosastojen siirtäminen työhön olisi ollut täydellisesti mahdotonta ilman korkeampaa työinnostuksen nousua.

On totta, että me elämme raskaan taloudellisen rappion, uupumuksen, köyhyyden, nälän tilassa. Mutta tämä ei ole mikään todiste Neuvostovaltaa vastaan: kaikille ylimenokausille ovat moiset traagiset piirteet olleet luonteenomaisia. Mikään elinvoimansa loppuun kuluttanut luokkayhteiskunta (orjuuteen perustuva, feodaalinen, kapitalistinen) ei itsestään väisty näyttämöltä, vaan se lakaistaan pois sisäisen, jännitetyn taistelun kautta, joka välittömästi aiheuttaa osanottajilleen enemmän puutteita ja kärsimyksiä, kuin se mitä vastaan he ovat nouseet.

Siirtyminen feodaalisesta taloudesta porvarilliseen - nousu, jonka edistyksellinen merkitys on suunnaton - ilmenee mitä hirvittävimpänä marttyyriutena. Miten paljon kärsivätkin feodalismin aikana maaorjat, miten raskasta olikin ja on proletariaatin elämä kapitalismin alaisena, milloinkaan ei työväen kurjuus ole ollut niin kärjistynyt, kuin tuona ajanjaksona, jolloin vanha feodaalinen yhteiskuntamuoto väkivaltaisesti sortui, antaen sijaa uudelle. Ranskan vallankumous 18:lla vuosisadalla, joka sai jättiläismäisen voimansa kärsivien kansanjoukkojen painosta, kärjisti ja syvensi itse äärimmäisyyteen saakka tätä heidän kurjuuttaan. Olisiko toisin voinutkaan olla?

Vallankaappaukset, jotka päättyivät huipulla olevien henkilöiden vaihdokseen, voivat tapahtua lyhyessä ajassa, koskematta lainkaan maan taloudelliseen elämään. Kokonaan toinen asia on vallankumous, joka pyörteeseensä vetää miljoonia työläisiä. Olkoon yhteiskunta mitä muotoa hyvänsä, niin työhön se perustuu. Riistäessään kansan suuret joukot pois työstä, kietoessaan heidät pitkäksi ajaksi taisteluun, hävittäessään siten heidän tuotannolliset suhteensa, antaa vallankumous suunnattomia iskuja taloudelle ja alentaa ehdottomasti sitä taloudellista tasoa, joka vallitsi sen alkaessa. Jota syvempi yhteiskunnallinen mullistus on, jota suurempia joukkoja se vetää pyörteeseensä, jota pidemmältä se kestää, sitä suuremman hävityksen se saa aikaan tuotantokoneistossa, sitä enemmän se tyhjentää yleisiä varastoja. Tästä voidaan vetää vain tuo todistusta kaipaamaton johtopäätös, että kansalaissota on vahingollinen taloudelle. Mutta asettaa tämä Neuvosto-taloussysteemin viaksi on samaa kuin asettaa äidin synnytystuskat uuden ihmisolennon viaksi, jonka äiti tuottaa maailmaan. Kysymys on vain siitä, miten saada kansalaissota mahdollisimman lyhyeksi. Ja tämä saadaan aikaan vain päättäväisellä toiminnalla. Mutta juuri vallankumouksellista päättäväisyyttä vastaan on koko Kautskyn kirja suunnattu.

Tarkastelumme alaisena olevan kirjan ilmestymisen jälkeen on, ei ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, ennen kaikkea Euroopassa, tapahtunut suuria tapauksia ja solunut eteenpäin moni merkityksellisiä prosesseja, jotka ovat riistäneet kautskylaisuudelta viimeisetkin tuet.

Saksassa kansalaissota sai yhä hurjemman luonteen. Työväenluokan vanha puolue- ja ammatillinen demokratia on ulkonaisesti, järjestetystä mahdistaan huolimatta ei ainoastaan osoittautunut kykenemättömäksi luomaan rauhallisempia, "humaanimpia" sosialismiin siirtymisen ehtoja, mikä käy ilmi Kautskyn nykyisestä teoriasta, vaan päinvastoin se on ollut yhtenä pääsyynä taistelun pitkittymiseen ja sen kasvavaan kiivauteen. Jota vanhoillisemmaksi Saksan sosialidemokratia on käynyt, sitä enemmän voimaa, ihmishenkiä ja verta on sen pettämä Saksan proletariaatti ollut pakotettu tuhlaamaan toinen toistaan seuraavissa rynnäköissä porvarillista järjestelmää vastaan, luodakseen itse taisteluprosessissa itselleen uuden todellisesti vallankumouksellisen järjestön, joka kykenee sen viemään lopulliseen voittoon. Saksalaisten kenraalien salaliitto, heidän lyhytikäinen vallankaappauksensa ja sitä seuranneet veriset tapaukset osoittavat uudelleen, millaista säälittävää ja kurjaa naamiopeliä on tuo niin kutsuttu demokratia, kun on kysymyksessä imperialismin kukistaminen ja kansalaissodan lopettaminen. Yli ikänsä elänyt demokratia ei ratkaise ainoatakaan kysymystä, ei lievennä ainoatakaan vastakohtaa, ei paranna ainoatakaan haavaa, ei estä ainoatakaan kapinaa ei oikealta, eikä vasemmalta, - se on voimaton, kurja, valheellinen, ja sen tarkoitus on vain hämmentää takapajulle jääneitä kansankerroksia, etenkin pikkuporvaristoa.

Kirjansa loppuluvussa Kautskyn lausuma toivomus, että länsimaat, "vanhat demokratiat" Ranska ja Englanti, jotka lisäksi ovat voiton seppelöimät, antaisivat meille kuvan terveestä, normaalista, rauhallisesta, todellisesta kautskylaisesta sosialismia kohden käyvästä kehityksestä, osoittautuu mitä suurimmassa määrin sokeaksi harhaksi. Ranskan niin kutsuttu tasavaltainen demokratia esiintyy nykyisin vanhoillisimpana, verisimpänä ja mädännäisempänä hallituksena kuin mitä milloinkaan on maailmassa ollut. Sen sisäinen politiikka perustuu kauhuun, ahneuteen ja väkivaltaan aivan yhtä suuressa määrin kuin sen ulkopolitiikkakin. Toisaalta Ranskan köyhälistö, joka nyt on saanut pettyä syvemmin kuin mikään luokka milloinkaan, kulkee yhä enemmän suoran toiminnan tielle. Pakkotoimenpiteet, joihin tasavallan hallitus ryhtyi yleistä Työkonferenssia vastaan, osoittavat, ettei edes syndikalistiselle kautskylaisuudelle, so. mielistelevälle myönteliäisyydelle myönnetä sijaa porvarillisen demokratian puitteissa. Joukkojen vallankumouksellistuminen, omistavan luokan paatuminen ja välikerrosten häviäminen - kolme yhdensuuntaista prosessia, jotka ovat lähellä olevan kiivaan kansalaissodan enteitä - ovat viime kuukausina meidän nähdäksemme täysin askelin vaeltaneet Ranskan maata.

Englannin tapahtumat, muodoltaan erilaiset, kulkevat samaa tietä. Tässä maassa, jonka omistava luokka nykyisin suuremmassa määrin, kuin koskaan ennen tukahduttaa, ja ryöstää koko maailmaa, ovat demokratian lauseparret kadottaneet merkityksensä parlamentaarisen veijarimaisuuden aseenakin. Tämän alan eniten harjaantunut spesialisti, Lloyd George, ei enää vetoa demokratiaan, vaan vanhoillisten ja vapaamielisten omaisuuden omistajain liittoon työväkeä vastaan. Hänen perusteluissaan ei enää ole jälkeäkään "marxilaisen" Kautskyn demokraattisesta vetelyydestä. Lloyd George seisoo luokka todellisuuksien pohjalla ja juuri sen vuoksi puhuu kansalaissodan kieltä. Englannin työväenluokka, sille ominaisine raskaine kokemustietoineen lähestyy sitä taistelunsa astetta, jonka rinnalla chartismin (hurmauksen) sankarillisimmat sivut himmenevät, kuten Pariisin Kommuuni himmenee pian lähestyvän, välttämättömän Ranskan köyhälistön nousun edellä.

Juuri siksi, että maailman tapahtumat ovat viime kuukausina tavattoman energisesti kehittäneet vallankumouksellista logiikkaansa, kysyy tämän kirjan tekijä itseltään: onko tämän teoksen julkaiseminen enää tarpeellinen, onko enää tarpeellista teoreettisesti kumota Kautskya? Onko enää olemassa tietopuolista tarvetta puolustaa vallankumouksellista terrorismia?

Valitettavasti - on. Ideologia näyttelee sosialistisessa liikkeessä, sen luonteen mukaisesti, suurta osaa. Itsepä Englannin imperiumille on tullut ajankohta, jolloin sen työväenluokan täytyy tuoda ilmi tehtäviensä ja kokemustensa teoreettisen yleistämisen yhä kasvava tarve. Sitä paitsi, psykologia, proletaarinenkin, sisältää suunnattoman määrän vanhoillista hitautta, - sitä enemmän, kun tässä tapauksessa kysymys ei koske mitään muuta kuin Toisen Internationaalin perinnäisoppeja, jotka ovat herättäneet köyhälistön ja joilla vielä äsken oli niin suuri kantovoima. Virallisen sosiaalipatriotismin kukistumisen jälkeen (Scheidemann, V. Adler, Renaudel, Vandervelde, Henderson, Plehanov ym.) kansainvälinen kautskylaisuus (Saksan riippumaton johto, Friedrich Adler, Longuet, melkoinen osa italialaisia ja englantilaisia "riippumattomia", Martovin ryhmä ym.) esiintyy pääasiallisesti valtiollisena tekijänä, jolla kapitalistisen yhteiskunnan horjuva tasapaino itseään tukee. Täytyy sanoa, että koko sivistyneen maailman työväen tahto on tapausten kulun piiskaamana nykyisin paljon kumouksellisempi, kuin heidän tajuntansa, jota yhä rasittavat parlamentarismin ja revisionismin jätteet. Taistelu työväen diktatuurin aikaansaamiseksi merkitsee nykyhetkellä kiivasta taistelua kautkylaisuutta vastaan työväenluokan keskuudessa. Valhe ja myöntyväisyyden jätteet, jotka vielä saastuttavat ilmaa sellaisissakin puolueissa, jotka pyrkivät Kolmanteen Internationaaliin, on saatava heitetyksi pois. Leppymättömän taistelun arkaa asiaa, hajottavaa ja valheellista kautskylaisuutta vastaan kaikissa maissa tulee tämän kirjan palvella.

J.K. Aivan äskettäin (toukokuu 1920) on Neuvosto-Venäjän ylle uudelleen kohonnut pilviä. Hyökkäämällä Ukrainaan aloitti porvarillinen Puola maailman imperialismin uuden rynnistyksen Neuvosto-Venäjää vastaan. Suunnattomat vaarat, jotka uudelleen uhkaavat vallankumousta, äärettömät uhrit, mitkä sota vaatii työväen joukoilta, työntävät Venäjän kautskylaisia uudelleen avonaisen toiminnan tielle Neuvostovaltaa vastaan, mikä tosiasiallisesti on samaa kuin yhteistoiminta sosialistisen Venäjän kansainvälisten ahdistajien kanssa. Kautskylaisten osana on kokea auttaa köyhälistön vallankumousta, milloin tämän asiat ovat kyllin hyvällä kannalla, ja asettaa sille kaikkia mahdollisia esteitä silloin, kun se eniten apua tarvitsee. Useamman kuin yhden kerran on Kautsky ennustanut häviötämme, minkä pitäisi olla parhaana todisteena siitä, että hän, Kautsky, on teoreettisesti oikeassa. Lankeemuksessaan on tämä "Marxin perillinen" mennyt niin pitkälle, että hänen ainoana, vakavana valtiollisena ohjelmanaan näyttää olevan proletariaatin diktatuurin kukistaminen.

Hän erehtyy tälläkin kertaa. Se, että Punainen armeija, kommunististen työläisten johtamana on lyövä Puolan, on jälleen todistava proletaarisen diktatuurin voimaa ja siten juuri antava hävittävän iskun porvarilliselle skeptisismille (kautskylaisuudelle) työväenliikkeessä. Huolimatta ulkonaisten muotojen, tunnussanojen ja värien mielettömästä sekasotkusta on nykypäivien historia äärettömästi yksinkertaistanut kehityskulkunsa sisältöä, johtaessaan sen taisteluksi imperialismin ja kommunismin välillä. Pilsudski taistelee, ei ainoastaan puolalaisten magnaattien maiden puolesta Ukrainassa ja Valkovenäjällä, ei ainoastaan kapitalistisen omistusoikeuden ja katolisen kirkon puolesta, vaan myös parlamentaarisen demokratian, evolutionistisen sosialismin, Toisen Internationaalin puolesta ja Kautskyn oikeuden puolesta saada olla kriittisenä armoleivän syöjänä. Me taistelemme Kommunistisen Internationaalin ja köyhälistön kansainvälisen vallankumouksen puolesta. Panos on suuri molemmin puolin. Taistelu käy vimmaiseksi ja raskaaksi. Me uskomme voittoon, sillä siihen on meillä historiallinen oikeus.

Moskova 29. toukokuuta 1920

L. Trotski

(palaa alkuun)

I. VOIMASUHTEET

Peruste, joka alituiseen toistetaan arvostellessa Venäjän Neuvostojärjestelmää ja varsinkin vallankumouksellisia yrityksiä muissa maissa, jotka tarkoittavat siihen siirtymistä, - on voimasuhteet. Neuvostojärjestelmä Venäjällä on utopistinen, sillä "se ei vastaa voimasuhteita". Takapajulla oleva Venäjä ei voi asettaa itselleen tehtäviä, jotka olisi paikallaan edistyneessä Saksassa. Mutta Saksankin köyhälistö tekisi epäviisaasti, jos ottaisi käsiinsä valtiollisen vallan, koska se "nykyhetkellä" loukkaisi voimasuhteita. Kansain Liitto ei ole täydellinen, mutta siitä huolimatta se vastaa voimasuhteita. Taistelu imperialismin vallan kumoamiseksi on utopistinen, voimasuhteita vastaa vain Versaillesin sopimuksen korjaaminen. Kun Longuet liikkui Wilsonin jäljessä, ei tämä johtunut Longuet'n rappeutuneisuudesta, vaan voimasuhteiden vaikutuksesta. Itävallan presidentti Seitzin ja kansleri Rennerin tulee, Friedrich Adlerin mielestä, harjoittaa kansanomaista äitelyyttään porarillisen tasavallan keskeisimmissä virkapaikoissa, sillä muuten tulevat voimasuhteet loukatuiksi. Pari vuotta ennen maailmansotaa Karl Renner, joka silloin vielä ei ollut kansleri, vaan "marxilainen" opportunismin asianajaja, selitti minulle kesäkuun kolmannen päivän hallitus, so. hallitsijan siunaama tilanomistajain ja kapitalistien liitto, ehdottomasti säilyy Venäjällä kokonaisen historiallisen aikakauden, syystä, että se vastaa voimasuhteita.

Mitä sitten ovat nämä voimasuhteet, - pyhä loihtu, joka määrää, ohjaa ja selittää koko historian kulun tukuittain ja vähittäin? Miksi tämä voimasuhteiden loihtu alituiseen tulee esiin Kautskyn nykyisessä suunnassa horjuvaisuuden, hitauden, kavalluksen ja petturuuden oikeuttajana?

Voimasuhteilla tarkoitetaan melkein mitä tahansa: saavutettua tuotantotasoa, luokkajaon astetta, järjestyneiden työläisten määrää, ammattiliittojen kassassa olevaa puhdasta rahaa, toisinaan viimeisten eduskuntavaalien tulosta, joskus ministeristön myöntyväisyyden tai raha-harvainvallan julkeuden astetta, - ja vihdoin, kaikkein useimmin, tuota summittaista valtiollista vaikutelmaa, jonka muodostaa itselleen puolisokea pedantti tai niin kutsuttu reaalipoliitikko, jota, vaikkapa hänellä olisi marxilaisetkin lauseparret, itse teossa johtavat tilapäiset liittymät, tavanomaiset ennakkoluulot ja parlamentaariset "enteet". Kuiskailtuaan poliisilaitoksen päällikön kanssa tiesi itävaltalainen sosialidemokraattinen poliitikko, entisenä, ei kauan sitten menneinä hyvinä vuosina tarkalleen, oliko Wienissä lupa "voimasuhteisiin katsoen" - viettää vappua rauhallisin katukulkuein. Ebertit, Scheidemannit ja Davidít voivat vielä joku aika sitten tarkalleen mitata voimasuhteet siitä, miten usein Bethmann-Hollweg tai Ludendorff heille valtiopäivien aikana antoivat kättä.

Friedrich Adlerin mielipiteen mukaan olisi neuvostodiktatuurin sovelluttaminen Itävallassa tuhoisa voimasuhteiden loukkaus: entente tappaisi Itävallan nälkään. Todisteeksi Friedrich Adler neuvostojen heinäkuun kokouksessa osoitti Unkaria, missä siihen aikaan unkarilaisten Rennerien ei vielä ollut unkarilaisten Adlerien avulla onnistunut luoda pois neuvostojen valtaa. Ensi silmäyksellä voisi todellakin näyttää kuin osuisi Friedrich Adler oikeaan Unkarin suhteen: proletaarinen diktatuuri kukistui siellä pian, ja sen sijalle tuli valonarka Friedrichin ministeriö. Mutta täysin oikeutettua on kysyä: vastasiko tämä jälkimmäinen voimasuhteita? Missään tapauksessa eivät Friedrich eikä hänen Husarinsa olisi voineet edes hetkeksikään ilmestyä valtaan ilman Romanian armeijaa. Mutta helppo on ymmärtää, ettei tähän saa pysähtyä: jos Itävallassa olisi vallinnut neuvostojen diktatuuri ennen Unkarin tapahtumia, niin ei neuvostovallan kukistaminen Budapestissa olisi ollut lähimainkaan yhtä helppoa. Ehkäpä täytyy laskea myöskin Itävalta, yhdessä Friedrich Adlerin petturipolitiikan kanssa, niihin voimasuhteisiin, jotka aiheuttivat neuvostovallan tilapäisen häviön Unkarissa.

Friedrich Adler itse ei kuitenkaan etsi voimasuhteiden avainta Venäjältä eikä Unkarista, vaan lännestä, Clemenceaun ja Lloyd Georgen maista: heillä oli hallussaan leipä ja kivihiili, ja kivihiili ja leipä ovat, etenkin meidän aikanamme yhtä suuria voimasuhteiden tekijöitä kuin tykit Lasallen "perustuslaissa". Sanalla sanoen, Adlerin ajatus on siis se, ettei Itävallan köyhälistön pidä ottaa valtaa käsiinsä, ennen kuin siihen luvan antaa Clemenceau tai Millerand, so. Clemenceau, halvempaa lajia.

Mutta tässäkin täytyy kysyä: vastaako itse Clemenceaun politiikka todellisia voimasuhteita? Ensi silmäyksellä voi näyttää, ikään kuin vastaisi, ellei osoiteta, että Clemenceau turvautuu santarmeihin, hajottelevat työväen kokouksia, vangitsevat ja ampuvat kommunisteja. Mutta tällöin taas ei pidä unohtaa, että neuvostovallan terroristisia toimenpiteitä, so. juuri samoja kotietsintöjä, vangitsemisia ja ampumisia, joskin suunnattuna vastavallankumouksellisia kohtaan, pidetään jonkinlaisena todisteena siitä, ettei neuvostovalta vastaa todellisia voimasuhteita. Ahtaalle kuitenkin joudumme, jos mistään koko maailmasta meidän päivinämme olisi etsittävä hallitus, joka ei säilyäkseen turvaudu karkeiden pakkotoimenpiteiden keinoihin. Tämä merkitsee, että vihamieliset luokkavoimat, murtaen jokaisen, myöskin "demokraattisen" oikeuden kuoren, pyrkivät määrittelemään uutta suhdettaan armottoman taistelun avulla.

Kun Venäjällä pantiin toimeen neuvostosysteemi, niin silloin eivät ainoastaan kapitalistiset poliitikot, vaan myös sosialistiset opportunistit kaikissa maissa selittivät sitä voimasuhteiden törkeäksi loukkaukseksi. Tässä suhteessa ei ollut mitään erimielisyyksiä Kautskyn, habsburgilaisen kreivin Tsherninin ja bulgarialaisen pääministerin Radoslavovin välillä. Sittemmin sortuivat Itävalta-Unkarin ja Saksan monarkiat, hajosi tomuksi maailman mahtavin militarismi. Neuvostovalta säilyi. Ententen käskyläismaat mobilisoivat ja heittivät sitä vastaan kaiken, minkä voivat. Neuvostovalta kesti. Jos Kautskylle, Friedrich Adlerille tai Otto Bauerille olisi kaksi vuotta sitten ennustettu, että proletariaatin diktatuuri kykenee Venäjällä kestämään ensin Saksan imperialismin, sitten - samassa, jatkuvassa sodassa sopimusvaltojen imperialismin hyökkäyksen, niin nämä toisen internationaalin tietäjät olisivat pitäneet sellaista ennustusta naurettavana tietämättömyytenä voimasuhteisiin nähden.

Poliittisten voimain suhde määrättynä hetkenä muodostuu eriasteisen vallan perus- ja johdettujen syiden vaikutuksesta ja vain sen syvimmän perustan määrää tuotannon kehitystaso. Etenkin kansan yhteiskunnallinen rakenne erillään tuotantovoimain kehityksestä. Pikkuporvaristo ja varsinkin talonpojat säilyttävät olemassaolonsa pitkiksi akoiksi sen jälkeen, jolloin heidän taloudelliset metodinsa ovat vanhettuneet ja saaneet tuomionsa yhteiskunnan tuotantotekniseltä kehitykseltä. Joukkojen tajunta vuorostaan on kokonaan erillään yhteiskunnallisten suhteiden kehityksestä; vanhojen sosialististen puolueiden tajunta jää kokonaisen ajanjakson jälkeen joukkojen mielialasta; ja vanhojen parlamentaaristen ja trade-unionististen johtajain mieliala on paljon vanhoillisempaa kuin heidän puolueidensa mieliala, se on kuin kivikova kokkare, jota historia ei ole osannut enemmän kypsentää kuin poiskaan heittää. Rauhallisella parlamentaarisella aikakaudella, yhteiskunnallisten suhteiden ollessa kestäviä, saattoi psykologinen tekijä, huutavimmitta erehdyksittä, olla kaikkien, juoksevien tilien perustana: parlamenttivaalien voitiin katsoa täysin riittävästi ilmaisevan voimasuhteita. Imperialistinen sota, häiriten porvarillisen yhteiskunnan tasapainon, paljasti vanhojen arvioimistapojen täyden kelpaamattomuuden, arvioimistapojen, jotka eivät lainkaan koskettaneet syviä historiallisia tekijöitä, mitkä vähitellen olivat kerääntyneet edelliseen aikakauteen, ja nyt yhtäkkiä tulevat esille ja määräävät historian kulun.

Valtiolliset haaveilijat, kykenemättömät näkemään historiallisen prosessin lävitse, kykenemättöminä torjumaan sen monimutkaisuutta, sen sisäisiä vastakohtia ja erikoisuuksia, kuvittelevat asian niin että historia muka valmistaa sosialistista yhteiskuntamuotoa yhtäaikaisesti ja suunnitelmallisesti kaikilta tahoilta, niin että tuotannon keskitys ja tuottajain ja kuluttajain kommunistinen moraali kypsyvät yhtä aikaa sähköauran ja parlamenttienemmistön kanssa. Tästä oli seurauksena puhtaasti mekaaninen suhde parlamentarismiin, joka toisen internationaalin enimpien poliitikkojen mielestä yhtä tarkasti osoitti yhteiskunnan valmiutta sosialismiin kun manometri osoittaa höyryn painetta. Mikään ei ole järjettömämpää kuin moinen käsitys yhteiskunnallisten suhteiden kehittymisestä.

Jos kohottaudutaan yhteiskunnan tuotantopohjasta ylöspäin ylärakenteiden eri asteille: luokkiin, valtioon, oikeuteen, puolueisiin jne. - niin täytyy todeta, että kunkin seuraavan ylärakenteen hitaus ei yksinkertaisesti ole sama kuin edellisen, vaan tulee useimmissa tapauksissa kerrotuksi kaikkien edellisten hitaudella. Lopputuloksena murroskaudella paljastuu monien, kauan itseään etujoukoiksi luulleiden ryhmien tajunta suunnattomaksi historiallisen kehityksen jarruksi. Onhan jo täysin kieltämätöntä, että ne, jotka olivat toiseen internationaaliin kuuluvan köyhälistön johdossa, jotka eivät uskaltaneet, ymmärtäneet, eivätkä tahtoneet ottaa käsiinsä valtaa ihmiskunnan historian ratkaisevimmilla hetkellä, vaan johtivat köyhälistön imperialistiseen toinen toisensa raateluun - onhan kieltämätöntä, että ne ovat ratkaisevasti osoittautuneet vastavallankumouksellisiksi voimiksi.

Mahtavat tuotantovoimat, nämä historian kulun iskevät tekijät, tukahtuivat noissa jäljelle jääneissä ylärakenteiden laitoksissa (yksityisomaisuus, kansallinen valtio), joihin edellinen kehitys oli ne sulkenut. Kapitalismin kahlehtimina kolkuttivat tuotantovoimat kaikkia kansallisporvarillisen valtion seinämiä, vaatien vapauttamistaan talouden sosialistisen järjestämisen kautta koko maailmaa käsittävässä mittakaavassa. Yhteiskunnallisten ryhmitysten hitaus; poliittisten voimain hitaus, jotka osoittautuivat kykenemättömiksi murtamaan vanhoja luokkaryhmityksiä; hitaus, tylsäjärkisyys ja petturuus vanhoissa sosialistisissa puolueissa, jotka tosiasiallisesti ottivat suojellakseen porvarillista yhteiskuntaa - kaikki tämä sai aikaan tuotantovoimain suunnattoman kuohunnan maailmansodan muodossa. Inhimillinen tekniikka, kaikkein kumouksellisin historian tekijä, nousi vuosikymmenien keräämine mahteineen Scheidemannien, Kautskyjen, Renaudeleitten, Vanderveldien, Longuetien mieltä kääntävää vanhoillisuutta ja ahdasälyistä petollisuutta vastaan ja sai haupitseillaan, kuularuiskuillaan, panssari- ja ilmalaivoillaan aikaan inhimillisen kulttuurin kammottavan kuperkeikan.

Niin muodoin on inhimillisen kurjuuden syy nykyisin siinä, että ihmisen teknisen mahdin kehitys jo kauan on ollut kypsä sosialistista talousmuotoa varten, - proletariaatilla on tuotannossa ollut asema, täydellisesti turvaa sille diktatuurin, samalla kun historian tietoisimmat voimat - puolueet ja niiden johtajat - ovat osoittautuneet olevan täydellisesti vanhojen ennakkoluulojen ikeen alaiset ja kasvattaneet joukoissa itseluottamuksen puutetta. Ei kauan sitten kuluneina vuosina Kautsky ymmärsi tämän. "Köyhälistö on nykyisin niin voimakas" - kirjoitti Kautsky lentokirjassaan "Tie valtaan" -, että se mitä rauhallisemmin voi odottaa lähestyvää sotaa. Ennenaikaisesta vallankumouksesta ei enää voi olla puhetta aikana, jolloin köyhälistö on määrätystä valtiollisesta pohjasta irrottautunut niin paljon voimaa kuin siitä on ollut mahdollista irrottaa, ja jolloin tämän pohjan uudesta rakentaminen on tullut köyhälistön jatkuvan kehityksen ehdoksi". Siitä hetkestä saakka, kun tuotantovoimien kehitys kasvaen ulos kansallis-porvarillisen valtion puitteista, vei ihmiskunnan häiriöiden ja kuohunnan kauteen, on joukkojen tajunta voimakkaiden iskujen vaikutuksesta joutunut pois edellisen aikakauden suhteellisesta tasapainosta. Elämänjärjestyksen rajoittava vaikutus ja hitaus, rauhallisen laillisuuden hypnoosi ovat kadottaneet valtansa köyhälistöön nähden. Mutta se ei ole vielä tietoisesti ja avoimesti astunut julkisen vallankumouksen tielle. Se epäilee, eläen horjuvan tasapainon viimeisiä hetkiä. Tällä psykologisen murroksen hetkellä on sillä osalla, mitä huiput, valtiollinen valta yhdeltä puolen, kumoukselliset puolueet toiselta, näyttelevät, suunnattoman suuri merkitys. Kyllin päättäväinen työntö vasemmalta tai oikealta riittää panemaan köyhälistön - sanottuna ajankohtana - liikkeelle puoleen tai toiseen. Me näimme tämän vuonna 1914, jolloin imperialististen hallitusten ja sosiaalipatrioottisten puolueiden yhteinen painostus heitti työväenluokan kerrassaan pois tasapainosta imperialismin tielle. Näemme edelleen, miten sodan kärsimykset, ja sen tulosten ja alkuperäisten tunnussanojen vastakohdat kumouksellisesti järisyttävät joukkoja, tehden ne yhä enemmän halukkaiksi avonaiseen nousuun pääomaa vastaan. Tilanteen ollessa tällainen on sellaisen kumouksellisen puolueen arvo, joka tekee itselleen täysin selväksi nykyisen ajankohdan liikehtivät voimat ja ymmärtää kumouksellisen luokan erikoisaseman niihin nähden, joka ymmärtää aikakauden kätketyt, tyhjentymättömät voimat, joka uskoo siihen, uskoo itseensä, joka ymmärtää vallankumouksellisen metodin voiman aikakautena, jolloin kaikki yhteiskunnalliset suhteet ovat horjuvia, joka on valmis sovelluttamaan tätä metodia ja noudattamaan sitä loppuun saakka - sellaisen puolueen arvo on historiallisena ilmiönä mittaamaton.

Ja päinvastoin, perinnäisvaikutusten alaisena oleva sosialistinen puolue, joka ei tee itselleen selväksi mitä ympäristössä tapahtuu, ei ymmärrä kumouksellista tilannetta, eikä siitä syystä löydä sen avainta, joka ei luota köyhälistöön, eikä itseensä, sellainen puolue on meidän aikanamme mitä vanhoillisin historiallinen jarru, sekasorron aiheuttaja ja kaaoksen synnyttäjä.

Sellainen on nykyisin Kautskyn ja hänen hengenheimolaistensa osa. He eivät opeta köyhälistöä uskomaan itseensä, vaan siihen kuvaan, jonka siitä antavat militarismin tuhansiksi pirstaleiksi lyömä demokratian kiero peili. Heidän näkökannaltaan ei proletariaatin kumouksellisen politiikan määrääjänä saa olla kansainvälinen tilanne, ei kapitalismin tosiasiallinen häviötila, ei se yhteiskunnallinen rappio, mikä siitä seuraa, ei se työväenluokan vallan objektiivinen välttämättömyys, jota huutavat kapitalistisen sivistyksen savuavat rauniot, - köyhälistön kumouspuolueiden politiikkaa ei saa määrätä kaikki tuo, vaan se äänien summa, jonka parlamenttien kapitalistiset taulukkomestarit esittävät. Joitakuita vuosia sitten Kautsky, toistan sen vielä kerran, ymmärsi vallankumousprobleeman olemuksen. "Koska proletariaatti on kansakunnan ainoa kumouksellinen luokka, - kirjoiti Kautsky kirjasessaan "Tie valtaan", - niin siitä seuraa, että jokainen nykyistä yhteiskuntajärjestelmää kohtaava kolaus, oli se sitten siveellistä, taloudellista tai sotilaallista laatua, merkitsee kaikkien porvarillisten puolueiden vararikkoa, jotka kaikesta tästä ovat vastuunalaisia, ja ainoana ulospääsynä tästä umpikujasta on proletariaatin vallan voimaansaattaminen". Mutta nykyinen arka petturipuolue, Kautskyn puolue, puhuu työväenluokalle näin: "asia ei riipu siitä, että sinä juuri olet historian ainoa luomisvoima, että kykenet karkoittamaan tuon hallitusta pitävän ryövärijoukon, joksi omistavat luokat ovat muodostuneet, kysymys ei ole siitä, että historia ei anna sinulle mitään vähittäismaksulla, sillä nykyinen verisen sekasorron tilanne uhkaa tulevaisuudessa haudata sinut itsesi kapitalismin viimeisten raunioiden alle, - vaan asia riippuu siitä, että hallitsevain imperialististen joukkueiden onnistui eilen taikka tänään pettää, pakottaa ja ryöstää puolelleen yleinen mielipide ja saada 51% äänistä sinun 49% vastaan. Hukkukoon maailma ja eläköön parlamentaarinen enemmistö!"

(palaa alkuun)

II. KÖYHÄLISTÖN DIKTARUURI

"Marx ja Engels ovat luoneet käsitteen "köyhälistön diktatuuri", jota Engels vuonna 1891, vähän ennen kuolemaansa, kiihkeästi kannatti, - käsitteen köyhälistön yksinvallasta ainoana muotona, jolla se voi toteuttaa valtiollisen valtansa".

Näin kirjoitti Kautsky kymmenisen vuotta sitten. Proletariaatin vallan ainoaksi muodoksi hän osoitti, ei demokraattisen parlamentin sosialistista enemmistöä, vaan proletariaatin poliittisen yksinvallan, diktatuurin. Ja päivän selvää on, että jos ratkaisun katsotaan riippuvan tuotannon välineiden yksityisen omistamisen lopettamisesta, niin ainoana keinona siihen on valtiollisen vallan täydellinen keskittäminen köyhälistön käsiin, sellaisen poikkeuksellisen hallinnon muodostaminen ylimenokaudeksi, ettei hallitsevaa luokkaa ohjaa yleiset, pitempää ajanjaksoa varten laaditut ohjeet, vaan kumouksellinen tarkoituksenmukaisuus. Diktatuuri on välttämätön siksi, ettei kysymys ole osittaisista muutoksista, vaan itse porvariston olemassaolosta. Tällä pohjalla seistessä sovittelu ei ole mahdollinen. Tällöin ratkaisun tekee vain voima. Proletariaatin yksinvalta ei tietenkään sisällä sitä, ettei yksityisluontoisia sovitteluja, melkoisiakin myönnytyksiäkin voitaisi tehdä, etenkin pikkuporvaristolle ja talonpojille. Mutta näitä myönnytyksiä voi köyhälistö tehdä vain siinä tapauksessa, että sen hallussa ovat valtiovallan aineelliset keinot, ja että se kykenee itselleen takaamaan itsenäisen päätösvallan siitä, mitkä myönnytykset se tekee ja mitkä estää sosialistista kehitystä silmällä pitäen.

Nykyisin Kautsky kokonaan hylkää köyhälistön diktatuurin, pitäen sitä "vähemmistön valtana enemmistön suhteen", so. hän kuva sitä samoin piirtein, joilla rehelliset sosialistit kaikissa maissa ovat kuvanneet riistäjien diktatuuria, vaikkakin hän kuvaustaan koristaa demokratian varjolla.

Hylätessään köyhälistön diktatuurin, muuttaa Kautsky köyhälistön vallanvalloittamis-kysymyksen kysymykseksi sosialidemokraattisen enemmistön saamisesta jossakin tulevassa vaalitaistelussa. Yleinen äänioikeus ilmaisee parlamentarismin lainopillisten luulottelujen mukaan kansan kaikkiin luokkiin kuuluvien kansalaisten tahdon ja aukaisee mahdollisuuden saada enemmistö sosialismin puolelle. Eduskuntaenemmistö - fetisismi on ie ainoastaan proletariaatin yksinvallan, vaan myös marxilaisuuden ja yleensä vallankumouksen karkeaa kieltämistä. Jos sosialistinen politiikka periaatteellisesti alistetaan parlamentaarisen enemmistön tai vähemmistön taian alaiseksi, niin maissa, joissa muodollinen kansanvalta vallitsee, ei yleensä ole sijaa kumoustaistelulle. Jos yleiselle äänioikeudelle perustuva enemmistö Sveitsissä säätää jyrkkiä lakeja lakkolaisia vastaan, tai jos muodolliseen enemmistöön nojautuva toimeenpaneva valta Pohjois-Amerikassa ammuttaa työläisiä, niin onko sveitsiläisillä tai amerikkalaisilla työläisillä oikeutta protestoida panemalla toimeen yleislakon? Selvästi ei. Poliittinen lakko on epäparlamentaarista painostusta "kansan tahtoa" vastaan sellaisena kuin se ilmenee yleisen äänestyksen kautta. Totta kyllä, itse Kautskykin ikään kuin kainostelee mennä niin pitkälle kuin hänen nykyisen asenteensa logiikka vaatii. Joidenkin entisyyden jätteiden vaikutuksesta on hänen pakko tunnustaa mahdollisuus saada toiminnan avulla tehdä muutoksia yleiseen vaalilakiin. Parlamenttivaalit eivät milloinkaan ainakaan periaatteellisesti ole sosialidemokraateille olleet luokkataistelun ytimenä, sen murtavana hyökkäävänä, sen kuvaamana voimana - ne ovat olleet vain apukeinoina tässä taistelussa, näytellen yhtenä ajanjaksona suurempaa, toisena pienempää osaa, kokonaan kadotakseen diktatuurin aikana.

Vuonna 1891, so. vähän ennen kuolemaansa, Engels, kuten vastikään sanoimme, kiihkeästi puolusti köyhälistön diktatuuria, ainoana köyhälistön valtiollisen vallan muotona. Itse on Kautsky useammin kuin yhden kerran tätä määritelmää toistanut. Tästä muun muassa näkee, millaisena arvottomana väärennyksenä esiintyy Kautskyn nykyinen yritys esittää köyhälistön diktatuuria, ikään kuin olisi se erikoisesti venäläinen ilmiö.

Joka haluaa päämäärää, se ei saa kieltäytyä keinoista. Taistelua tulee käydä siksi järkevästi, että se toden teolla turvaa köyhälistön yksinvallan. Jos kerran sosialistinen kumous vaatii diktatuuria - "ainoana muotona, jolla köyhälistö voi toteuttaa valtiollisen valtansa" - niin diktatuuri täydytään turvata keinoilla millä hyvänsä.

Kirjoittaakseen kirjasen diktatuurista, täytyy olla mustetta ja pakka paperia, ja ehkä vielä lisäksi joukko ajatuksia päässä. Mutta voidaksemme panna toimeen diktatuurin ja saada se vakiintumaan, täytyy estää, ettei porvaristo saa ryöstetyksi valtiollista valtaa köyhälistöltä. Kautsky nähtävästi olettaa, että se käy päinsä vetistelemällä lentokirjasten avulla. Mutta hänen oman kokemuksensa pitäisi hänelle osoittaa, että saavuttaakseen vaikutusvaltaa porvaristoon nähden, ei riitä, että sen kadottaa köyhälistön keskuudessa.

Voidaksemme turvata työväenluokan yksinvallan täytyy meidän saada vallassa oloon tottunut porvaristo ymmärtämään, että liian vaarallista on nousta köyhälistön diktatuuria vastaan, liian vaarallista on yrittää heikentää sitä sabotaasin, salaliitojen, kapinain, kotimaisen sotaväen avulla. Täytyy pakottaa vallasta syösty porvaristo tottelemaan. Miten? Papit ovat pelotelleet kansaa haudantakaisilla tuomioilla. Meidän käytettävissämme ei ole sellaisia keinoja. Ja eihän, toisekseen, pappienkaan helvetti koskaan ole ollut yksin, vaan on sen apuna ollut pyhän inkvisition maallinen tuli, tai sitten demokraattisen yhteiskunnan skorpioonit. Vai liekö Kautsky taipunut ajattelemaan, että porvaristo voidaan suistaa kategorisen imperatiivin avulla, joka hänen viimeisissä kirjoituksissaan näyttelee pyhänhengen osaa? Me puolestamme voimme luvata hänelle käytännöllistä apua, jos hän tahtoisi panna kuntoon kantilais-humanistisen lähetystön Denikinin ja Koltshakin valtakunnassa. Joka tapauksessa saisi hän siellä tilaisuuden vakuuttua siitä, etteivät vastavallankumoukselliset ole mitään luonnon puolesta luonnetta vailla olevia ihmisiä, vaan on heidän luonteensa kuusivuotisesta sodan tulesta ja savusta erinomaisesti karaistunut. Jokainen valkokaartilainen on tullut tuntemaan tuon yksinkertaisen totuuden, että helpompaa on hirttää kommunisti puun oksaan, kuin saada hänet muuttamaan mielensä Kautskyn kirjasilla. Nämä herrat eivät tunne mitään taikauskoista pelkoa enemmän demokratian periaatteita, kuin helvetin tultakaan kohtaan, sitä vähemmän, kun kirkon ja julkisen tieteen papit toimivat yhdessä heidän kanssaan ja singauttelevat yhdistyneitä salamoitaan yksinomaan bolsevikkien päitä kohden. Venäjän valkokaartilaiset ovat siinä suhteessa yhtäläisiä Saksan ja muiden maiden valkokaartilaisten kanssa, että heitä ei voi millään saada vakuutetuiksi tai häpeämään, heidät täytyy musertaa, tai masentaa kauhun avulla.

Joka periaatteellisesti luopuu terrorismista, so. voimakeinoista ja kauhistuttamisesta aseistettuun, kiihkeään vastavallankumoukseen nähden, sen täytyy myöskin luopua työväenluokan poliittisesta vallasta, kumouksellisesta diktatuurista. Joka luopuu köyhälistön diktatuurista, se luopuu sosialistisesta vallankumouksesta ja vetää ristin koko sosialismin päälle.

Mitään sosialistisen vallankumouksen teoriaa ei Kautskyllä nykyisin ole. Joka kerta, kun hän koettaa yleistää hyökkäyksiänsä vallankumousta ja köyhälistön diktatuuria vastaan, esittää hän vain jaureismin ja bernsteiniläisyyden varistettuja ennakkoluuloja.

"Vuoden 1789 vallankumous, - kirjoittaa Kautsky - poisti itse tärkeimmät niistä syistä, jotka antoivat sille sen kauhean ja väkivaltaisen luonteen ja valmisti pehmeämmät muodot tuleville vallankumouksille" (s. 97). Olettakaamme, että asian laita on niin, vaikkakin tällöin mieleen johtuvat vuoden 1848:n kesäkuun päivä ja Kommuunin kukistumisen kauhut. Olettakaamme, että 18:nnen vuosisadan suuri vallankumous, joka säälimättömän terrorin avulla hävitti itsevaltiuden, feodalismin ja pappisvallan, valmisti ehdot rauhallisemmalle ja pehmeämmälle yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisulle. Mutta vaikkapa asetummekin tälle puhtaasti liberaaliselle kannalle, on meidän vastustajamme vielä sittenkin täydellisesti väärässä, sillä Venäjän vallankumous, joka suoriutui köyhälistön diktatuurina, alkoi nimenomaan siitä työstä, joka Ranskassa tehtiin 18:nnen vuosisadan lopulla. Meidän edellisinä vuosisatoina eläneet esi-isämme eivät ole pitäneet huolta siitä, että - vallankumouksellisen terrorin avulla - olisi meilläkin saatu aikaan demokraattiset ehdot pehmeämpiä kumoustapoja varten. Siveellisen mandariinin Kautskyn olisi pitänyt ottaa huomioon tämä ja syyttää esi-isiä, eikä meitä.

Kautsky kyllä tekeekin tässä kohden pienen myönnytyksen. "Totta kyllä, - hän sanoo - ei kukaan järkevä ihminen kiellä, että sellaiset sotilasyksinvallat kuin Saksan, Itävallan ja Venäjän, voidaan heittää nurin vain väkivaltaisin keinoin. Mutta aina on tässäkin kohden vähemmän ajateltu (kutka?) veristä aseisiin tarttumista, ja enemmän köyhälistölle luonteenomaista työväenliikkeen keinoa, yleislakkoa. Mutta että merkittävä osa köyhälistöä, valtaan päästyään, jälleen kuten 18:lla vuosisadalla antaa vihansa ja kostonsa ilmetä verenvuodatuksissa - tätä ei olisi voinut odottaa. Se olisi merkinnyt koko kehityksen nurinniskoin kääntämistä" (s. 101).

Tarvittiin, kuten näkyy, sota ja sarja vallankumouksia, voidaksemme kyllin syvälle katsoa eräiden oppineiden teoreetikoiden aivoihin ja nähdäksemme, mitä niissä oikeastaan liikkuu. Huomaamme, Kautskyn ajatelleen, että Romanovia ja Hohenzolleria ei voitu työntää pois keskustelujen avulla, mutta samalla on hän vakavasti kuvitellut, että sotilasyksinvalta voidaan kukistaa yleislakolla, so. ristiin pantujen käsien joukkoilmestyksellä. Huolimatta Venäjän kokemuksesta vuonna 1905 ja yleisestä tätä kysymystä koskevasta keskustelusta, on Kautsky säilyttänyt, siltä näyttää, anarko-reformistien kannan yleislakkoon nähden. Me voisimme hänelle näyttää, että hänen oman lehtensä "Neue Zeitin" sivuilla 12 vuotta sitten osoitettiin, että yleislakko on vain proletariaatin mobilisoimista ja sen asettamista sille vihamielistä valtiovaltaa vastaan, mutta että itse lakko sellaisenaan ei voi ratkaista asiaa, syystä että köyhälistön voimat ehtyvät pikemmin kuin sen vihollisten, ja että sen täytyy päivää myöhemmin tai aikaisemmin käydä työpöytänsä ääreen. Yleislakko saa ratkaisevan merkityksen vain silloin, kun se on varsinaisen, aseellisen yhteentörmäyksen, so. työläisten avoimen, kumouksellisen nousun edeltäjänä. Vain murtamalla vastassaan olevan armeijan tahdon, voi vallankumouksellinen luokka ratkaista valtakysymyksen, jokaisen vallankumouksen peruskysymyksen. Yleislakko panee liikekannalle molempien puolien voimat ja antaa ensimmäisen tilaisuuden vastavallankumouksen voimien tarkasteluun, mutta vasta taistelun kehittyessä, kun ollaan päästy aseellisen nousun tielle, voidaan määrätä se verinen hinta, jonka kumouksellisen luokan täytyy maksaa vallasta. Mutta että hinta on maksettava nimenomaisesti verellä; että köyhälistön tulee taistelussaan vallasta ja sen säilyttämisestä ei ainoastaan kuolla, vaan myös tappaa - tästä ei kukaan vakava kumousmies ole kahden vaiheilla. Selittää, että köyhälistön ja porvariston välisen, ei elämästä, vaan kuolemasta käyvän taistelun tosiasia "kääntää koko kehityksen nurinniskoin", merkitsee vain, että muutamien arvossapidettyjen ideologian päät ovat camera obscureja, pimeitä kameroita, joihin esineet kuvastuvat jalat ylöspäin käännettynä.

Mutta myöskään kehittyneempien kulttuurimaiden suhteen, joilla on pitkät kansainvaltaiset traditiot, ei Kautskyn historiallisen oletuksen totuudellisuus ole lainkaan todistettu. Muuten, itse oletus ei ole uusi. Revisionistit ovat sille jo aikaisemmin antaneet paljon periaatteellisemman luonteen. He ovat osoittaneet, että työläisjärjestöjen kasvaminen demokratian puitteissa takaa asteittaisen ja huomaamattoman - reformistisen, evolutionistisen - siirtymisen sosialistiseen hallintoon - ilman yleislakkoja ja kapinoita, ilman köyhälistön diktatuuria.

Kautsky on toimintansa huippukautena osoittanut, että huolimatta demokratian muodoista, kapitalistisen yhteiskunnan luokkavastakohdat yhä syvenevät, ja että tämä kehitys pakostakin johtaa kumoukseen ja vallan anastukseen köyhälistön taholta.

Kukaan ei tietenkään koettanut arvioida niiden uhrien lukua, jotka köyhälistön kumouksellinen nousu ja sen diktatuuri vaativat. Mutta kaikille on ollut selvää, että uhrien luvun määrää omistavien luokkien vastustusvoima. Jos Kautsky tahtoo kirjallaan sanoa, ettei demokraattinen kasvatus ole pehmentänyt porvariston luokkaegoismia, niin se on pitemmittä puheitta myönnettävä.

Jos hän tahtoo lisätä, että neljä vuotta raivonnut, kasvamistaan kasvanut imperialistinen sota on osaltaan, demokratiasta huolimatta raaistuttanut tapoja, opettanut väkivaltaisia toimintamuotoja, ja tyyten totuttanut porvariston pois ihmismassojen surkeilemisesta - tällöinkin hän on oikeassa. Kaikki tämä on selvää. Mutta taistelun täytyy käydä juuri niiden ehtojen vallitessa, jotka ovat olemassa. Taistelua eivät käy Wagner-Kautskyn retortista lähteneet proletaariset ja porarilliset pikku-ukot, vaan todellinen proletariaatti todellista porvaristoa vastaan, sellaisina kuin kumpikin ovat lähteneet viimeisestä imperialistisesta kansain sodasta.

Tässä yli koko maailman leviävässä säälimättömässä kansalaissodan tosiasiassa Kautsky näkee tuloksen. toisen Internationaalin "koetun voittoisan taktiikan" tuhoa tuottavasta hylkäämisestä.

"Todellisuudessa, - kirjoittaa hän - on työväenliike niiltä ajoilta asti, jolloin marxilaisuus sen keskuudessa vallitsee, aina maailmansotaan saakka säilynyt kaikissa merkittävimmissä suurliikkeissään suuremmilta tappioilta. Ja ajatus tukea itseään terroristisen herruuden avulla on täydelleen kadonnut sen riveistä."

"Paljon tässä suhteessa vaikutti se seikka, että sinä aikana, jolloin marxilaisuus tuli hallitsevaksi sosialistiseksi opiksi, juurtui demokratia Länsi-Eurooppaan ja alkoi siellä taistelun tarkoitusperästä muuttua valtiollisen elämän lujaksi perustaksi."

Tässä "Progressiivisessa kehityksessä" ei ole hitustakaan marxilaisuutta; luokkataistelu, sen aineellisten yhteentörmäysten todellinen prosessi on häipynyt pois marxilaisesta propagandasta, joka demokraattisten olosuhteiden vallitessa muka turvaa kivuttoman siirtymisen uusiin "järkevämpiin" yhteiskuntamuotoihin. Se on mitä halpahintaisinta järkeilyä 18:nnen vuosisadan rationalismin malliin, vain sillä erotuksella, että (Kondorcet'n) aatteiden sijalle on pantu halpahintainen muodostelu "Kommunistisesta Manifestista". Maailman historia kulkee eteenpäin katkeamattomana painetun paperin nauhana, ja tämän "humaanisen" kehityskulun keskustana on yli-ikänsä palvellut Kautskyn kirjoituspöytä.

Meille asetetaan esikuvaksi Toisen Internationaalin ajan työväenliike, joka marxilaisuuden nimissä kulkien, ei kärsinyt voimakkaita iskuja tietoisissa esiintymisissään. Ja kuitenkin työväenliike, koko maailman proletariaatti ja sen kanssa koko ihmiskunnan kulttuuri sai mittaamattoman iskun elokuussa 1914, jolloin historia teki yhteenvedon sosialististen puolueiden kaikista voimista ja kyvyistä, puolueiden, joiden keskuudessa pääosaa näytteli muka "demokratian lujalle pohjalle" perustuva marxilaisuus. Nämä puolueet osoittautuivat vararikon tehneiksi. Ne piirteet niiden entisistä töistä, jotka Kautsky nyt tahtoisi ikuistuttaa: mukautuvaisuus, "laittomien" keinojen hylkääminen, avoimesta taistelusta pidättyminen, luottamus demokratiaan tuskattoman vaihekauden tienä - kaikki tämä häipyi tomuksi. Peläten iskeä, estäen joukot kaikissa tapauksissa avoimesta taistelusta, keskuudessaan miedonnellen yleislakkoa, valmistivat Toisen Internationaalin puolueet omaa kauheata häviötänsä, kun sormeansakaan eivät liikauttaneet estääkseen maailmanhistorian suurinta onnettomuutta: nelivuotista imperialistista sotaa, joka edeltä käsin määräsi kansalaissodan kauhean luonteen. Täytyy todellakin vetää ei vain silmiensä, vaan myös suun ja nenän yli topattu myssy voidakseen Toisen Internationaalin kunniattoman kukistumisen ja sitä johtaneen puolueen saksalaisen sosialidemokratian häpeällisen häviön jälkeen, maailmansodan verisen idiotismin ja kansalaissodan kauhistuttavan iskun jälkeen asettaa ihailtavaksemme Toisen Internationaalin syvämielisyys, lojaalisuus, rauhanrakkaus ja raikkaus, Toisen Internationaalin, jonka viimeisiä jätteitä parhaillaan olemme hävittämässä.

(palaa alkuun)

III. DEMOKRATIA

"Joko demokratia, tai kansalaissota."

Kaytskylle on selvä ja ainoa vapautuksen tie: demokratia. Tulee vain kaikkien tunnustaa se ja alistua sen alaiseksi. Oikeiden sosialistien tulee kieltäytyä verisestä väkivallasta, sillä väkivaltaa tehdessään he vain täyttävät porvariston toivomuksen. Itse porvariston tulee totuttautua pois ajatuksesta, että se Noskeinsa ja Vogeleittensa avulla kykenee loppuun asti säilyttämään etuoikeutetun asemansa. Ja lopuksi köyhälistön tulee hylätä ajatus voivansa työntää porvaristo pois vallasta muilla kuin niillä keinoilla, jotka perustuslaki edellyttää. Jos edellä mainitut ehdot täytetään niin yhteiskunnallinen vallankumous sulautuu tuskattomasti kansanvaltaan. Menestymistä varten riittää, kuten näemme, se että myrskyisä historiamme pukeutuu yömyssyyn ja lainaa viisautta Kautskyn tupakkakukkarosta.

"On vain kaksi mahdollisuutta - julistaa tietäjä meille - joko demokratia tai kansalaissota" (s. 145). Kuitenkaan ei edes Saksassa, missä kaikki "demokratian" muodolliset ainekset ovat olemassa, kansalaissota hetkeksikään taukoa. "Totta on, - myöntää Kautsky - että nykyinen Kansalliskokous ei kykene Saksaa parantamaan. Mutta parantumisprosessia me emme edistä, vaan hidastutamme, jos muutamme taistelun nykyistä Kokousta vastaan taisteluksi vaalioikeutta vastaan" (s. 152). Ikään kuin kysymys olisi Saksassa vaalioikeudesta, eikä todellisesta vallan anastamisesta.

Nykyinen kansalliskokous, tunnustaa Kautsky, ei kykene "parantamaan" maata. Siis? Peli on aloitettava alusta. Entä suostuvatko pelitoverit? Tuskin. Ellei peli ole edullinen heille. Kansalliskokous, joka "ei kykene parantamaan maata" kykenee varsin hyvin Nosken väliaikaisen diktatuurin avulla valmistamaan Ludendorffin "vakavaa" diktatuuria. Samahan oli laita Perustavan kokouksen, joka valmisteli Koltshakia. Kautskyn historiallinen osa onkin juuri odottaa kumousta ja kirjoittaa sitten n + 1 lentokirjasta selittämään kukistumisen syitä koko edellä käyneen historian voimalla apinasta Noskeen ja Noskesta Ludendorffiin saakka. Vallankumouksellisen puolueen tehtävä on toinen: se, että se aikanaan näkee vaaran ja estää sen toiminnallaan. Ja tätä varten ei ole muuta keinoa kuin siepata valta sen todellisilta pitäjiltä, agraareilta ja kapitalisteilta, jotka tilapäisesti piileskelevät herrojen Ebertien ja Noskein selän takana. Niin muodoin jakautuu historian tie nykyisestä Kansalliskokouksesta lähtien kahteen haaraan: imperialistisen ryhmän diktatuuriin tai köyhälistön diktatuuriin. "Demokratialle" tietä ei avaudu kummaltakaan puolen. Kautsky ei näe tätä. Hän selittää monisanaisesti, että demokratialla on suuri merkitys joukkojen poliittisessa kehityksessä ja järjestäytymisessä, ja että sen kautta proletariaatti saavuttaa täydellisen vapautuksen (s. 72). Tulee ajatelleeksi, että eikö todellakaan sitten Erfurtin ohjelman kirjoittamisen jälkeen mitään huomiota ansaitsevaa ole maailmassa tapahtunut!

Sillä välin, vuosikymmenien aikana Ranskan, Saksan ja muiden tärkeimpien maiden köyhälistö kehittyi ja taisteli käyttäen hyödykseen kaikkia demokratian laitoksia ja rakentaa niiden varaan mahtavat valtiolliset järjestönsä. Tämän köyhälistön kasvatuksen sosialismiin demokratian kautta on kuitenkin keskeyttänyt eräs varsin merkittävä tapaus - imperialistinen maailmansota. Luokkavaltion onnistui sinä hetkenä, jolloin sota, johon se itse oli syyllinen, syttyi, pettää köyhälistön sosialistisen demokratian johtavien järjestöjen avulla ja kietoa se omaan ohjelmaansa. Niin ollen itsessään samat demokratian menettelytavat, kaikkine niine kiistämättömine etuineen, jotka ne olivat luoneet sanotulla ajalla, paljastivat vaikutusvoimansa äärettömän pienuuden, kun kahden köyhälistöpolven kasvattaminen demokratian merkeissä ei ollut kyennyt saamaan aikaan riittävää valtiollista kypsyyttä sellaisen tapahtuman arvioimiseksi, kuin imperialistinen maailmansota oli. Tämä kokemus ei anna mitään perustetta väitteelle, että jos sota olisi syttynyt kymmentä tai viittätoista vuotta myöhemmin, olisi köyhälistö ollut valmistuneempi siihen. Porvarillis-demokraattinen valtio antaa kyllä köyhälistölle paremman valtiollisen kehityksen tilaisuuden kuin itsevaltius, mutta samalla se myös kahlehtii tämän kehityksen porvarilliseen laillisuuteen, taitavasti istuttaen ja vahvistaen köyhälistön huipussa opportunistisia tottumuksia ja lakeja koskevia ennakkoluuloja. Siihen, että olisi nostattanut Saksan köyhälistön vallankumoukseen, kun sota uhkasi, osoittautui demokratian koulu täysin kykenemättömäksi. Oli tarpeen sodan raaka koulu, kansallisimperialistiset toiveet, suurenmoiset sotilaalliset menestykset ja kuulumattoman syvät häviöt. Esiintyä näiden tapausten jälkeen, jotka jotakin jo ovat muuttaneet maailmassa, vieläpä Erfurtin ohjelmassakin, julkisesti puhumalla demokraattisen parlamentarismin merkityksestä köyhälistön kehitykselle, on samaa kuin painua takaisin poliittisen elämän lapsuusaikaan. Tässäpä onkin Kautskyn surkeus.

"Syvä luottamus köyhälistön valtiolliseen vapaustaisteluun ja sen osaan valtiollisessa elämässä - kirjoittaa hän - oli broudhonismin kuvaavana piirteenä. Nykyisin on kohottautumassa samanlainen katsantokanta (! !) ja se suosittelee itseään uusimpana sosialistisen ajattelun saavutuksena, kokemuksen tuloksena, jota Marx ei tuntenut, eikä voinut tuntea; itse asiassa on se vain puolivuosisataa vanhojen ajatusten uusintoja, ajatusten, joita vastaan Marx itse taisteli ja jotka hän voitti (s. 58-59).

Bolshevismi onkin vain. varistettua proudhonismia! Puhtaasti teoreettisessa suhteessa on tämä lentokirjasen häpeämättömimpiä väitteitä.

Broudhonistit hylkäsivät demokratian samasta syystä, kuin he yleensä hylkäsivät koko valtiollisen taistelun. He olivat työläisten taloudellisen järjestäytymisen kannalla sekoittamalla siihen valtiollista valtaa ja kumouksellisia muutoksia - he ajoivat työläisten omavaraisuutta tavaratuotannon pohjalla. Sikäli kuin asioiden pakko heitä ajoi poliittisen taistelun tielle, he pienporvarillisina ideologeina asettivat demokratian, ei ainoastaan rahavallan, vaan myös kumouksellisen diktatuurin edelle. Mitä heillä on yhteistä meidän kanssamme? Silloin, kuin meillä, köyhälistön keskitetyn vallan nimessä, hylkäämme demokratian - niin broudhonistit päinvastoin ovat halukkaat tekemään sovinnon federatiivisten periaatteiden miedontaman demokratian kanssa, välttääkseen työväenluokan yksinvaltaa. Paljon suuremmin perustein voisi Kautsky verrata meitä broudhonistien vastustajiin, blankisteihin, jotka ymmärsivät kumouksellisen vallan merkityksen, eivätkä asettaneet kysymystä sen pitämisestä taikauskoisesti riippumaan demokratian muodollisista tuntomerkeistä. Mutta antaaksemme oikean merkityksen kommunistien ja blankistien väliselle vertailulle, on lisättävä, että me työläisten ja sotilaiden neuvostojen muodossa olemme luoneet sellaiset vaihekauden järjestöt, joista blankistit eivät voineet edes uneksia; puolueessamme meillä on korvaamaton valtiollinen johtojärjestö, jolla on määrätty sosialistisen kumouksen ohjelma; vihdoin, mahtavana taloudellisen uudistuksen välineenä on meillä ollut ja yhä edelleen on ammattiliittomme, jotka kokonaan toimivat kommunismin merkeissä ja kannattavat Neuvostovaltaa. Näin ollen puhuminen bolshevismista proudhonististen ennakkoluulojen henkiin herättäjänä käy päinsä vasta silloin, kun on kokonaan kadottanut teoreettisen omatuntonsa ja viimeisetkin jätteet historiallisista ajattelutavoista.

Demokratian imperialistinen uudesti syntyminen

Sanalla "demokratia" ei valtiollisessa kielessä suotta ole kahtalainen merkitys. Yhtäältä se merkitsee yleiseen äänioikeuteen ja muihin "kansan itsehallinnon" atribuutteihin perustuvaa hallitusmuotoa. Toisaalta demokratia-sanalla ymmärretään itse kansanjoukkoja, sikäli kuin ne elävät poliittista elämää, jota paitsi, niin tässä toisessa, kuin ensimmäisessäkin merkityksessä käsite demokratia asetetaan luokkaeroavaisuuksien yläpuolelle.

Tällä terminologian ominaisuudella on syvä poliittinen perustansa. Poliittisena hallitusmuotona pidetään demokratiaa sitä kestävämpänä, viimeistellympänä, lujempana, jota suuremman sijan maan elämässä ottaa asujaimiston vähimmän toisistaan luokitussuhteessa eroavat kerrostumat, pikkuporvaristo maalla ja kaupungissa. Korkeimman kukoistuksensa IX:llä vuosisadalla demokratia saavutti Amerikan Yhdysvalloissa ja Sveitsissä. Valtameren tuolla puolen valtiollinen demokratia nojautui farmarien agraaridemokratiaan. Pienessä Sveitsissä muodostivat voimakas talonpoikaisväestö ja kaupunkien pikkuporvaristo yhdistyneiden kantonien vanhoillisen demokratian perustan.

Syntyisin kolmannen säädyn taistelusta feodalismin voimia vastaan, muuttui demokraattinen valtio varsin pian porvarillisessa yhteiskunnassa syntyneiden luokkavastakohtien keskinäiseksi taisteluaseeksi. Porvarillinen demokratia menestyy tässä suhteessa sitä paremmin, jota laajemmat sen alaisena olevat pikkuporvariston kerrokset ovat, jota suurempi merkitys viimemainitulla on maan taloudellisessa elämässä, so. jota alhaisempi on luokkavastakohtien kehitys. Mutta kuta edemmä mennään, sitä toivottomammin väliluokat jäävät jälkeen historiallisesta kehityksestä, ja sitä vähemmin voivat he puhua kansan nimessä. Tosin kyllä pikkuporvariston asianajajat (Bernstein ja Ko) ovat tyytyväisinä osoitelleet, ettei pikkuporvarillisten luokkien häviäminen käykään niin nopeasti, kuin mitä Marxin koulukunta oletti. Voidaan todellakin myöntää, että pikkuporvarillinen aines kaupungeissa ja etenkin maaseudulla on lukumäärältään vielä säilynyt melkoisen suurena. Mutta kehityksen pääsisällön määrääkin pikkuporvariston häviö tuotannollisessa merkityksessä; Se arvojen määrä, jonka tämä luokka tuottaa kansan yleisiin tuloihin, on verrattoman paljon nopeammin laskeutunut, kuin pikkuporvariston lukumäärä. Tämän mukaisesti on sen yhteiskunnallinen, valtiollinen ja sivistyksellinen merkitys laskeutunut. Historiallinen kehitys ei nojaudu näihin entisyyden vanhoillisiin jätekerrostumiin, vaan yhteiskunnan äärimmäisimpiin luokkiin, so. kapitalistiseen porvaristoon ja köyhälistöön.

Jota enemmän pikkuporvaristo menetti yhteiskunnallisen merkityksensä, sitä vähemmän se kykeni näyttelemään määräysvaltaisen sovinto-oikeuden osaa työn ja pääoman välisessä historiallisessa taistelussa. Sillä välin sangen melkoinen osa kaupunkilais- ja etenkin talonpoikaisväestöstä yhä edelleen löysi välittömän ilmaisumuotonsa parlamentarismin vaalitilastosta. Kaikkien kansalaisten muodollinen yhdenvertaisuus äänestäjinä ilmaisi täten vain yhä selkeämmin "demokraattisen parlamentarismin" kyvyttömyyden ratkaista historiallisen kehityksen peruskysymyksiä. Proletaarin, talonpojan ja trustin johtajan "yhtäläinen" ääni asetti talonpojan muodollisesti välittäjäksi kahden äärimmäisyyden välille. Itse teossa taas talonpoikaisväestö, sosiaalisesti ja sivistyksellisesti takapajuisena, valtiollisesti avuttomana, antoi kaikissa maissa tukea kaikkein vanhoillisimmille puolueille, jotka aina viime kädessä kannattivat pääomaa työtä vastaan.

Varsin vastoin Bernsteinin, Sombartin, Tugan-Baranovskin ja muiden ennustuksia, väliluokkien sitkeähenkisyys ei lieventänyt, vaan äärimmilleen kiristi porvarillisen yhteiskunnan luokkavastakohtia. Jos pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön proletarisoituminen olisi tapahtunut kemiallisen puhtaasti, niin proletariaatin rauhallinen, demokraattisin keinoin tapahtuva vallan anastaminen olisi ollut paljon uskottavampi, kuin nyt. Juuri se tosiasia, johon pikkuporvariston puoltajat tarrautuvat - sen sitkeähenkisyys - osoittautui tuhoisaksi vieläpä valtiollisen demokratian ulkonaisille muodoillekin, sen jälkeen kun kapitalismi näiltä oli sisällön riistänyt. Ottaen parlamentaarisessa politiikassa sijaa, jollaisen oli kadottanut tuotannossa, pani pikkuporvaristo parlamentarismin lopullisesti huonoon valoon, muuttamalla sen hajanaisen lörpöttelyn ja lainsäädännöllisen jarrutuksen tyyssijaksi. Jo yksin tästä sukeutui köyhälistön tehtäväksi valtiovallan koneiston valtaaminen sellaisenaan, riippumatta pikkuporvaristosta, vieläpä vastoinkin sitä, - ei vastoin sen etuja, vaan vastoin sen tylsäjärkisyyttä, sen holtitonta, voimatonta heittelehtimistä politiikassa.

"Imperialismi, - kirjoitti Marx Napoleon III:nen valtakunnasta - on prostituoiduin ja samalla lopullisin muoto valtiovaltaa, jonka. täyden kehityksensä saavuttanut porvaristo on muuttanut aseeksi, jolla se orjuuttaa työn pääoman alaiseksi." Tämä määritelmä soveltuu laajemmallekin, kuin Ranskan keisarikuntaan, se käsittää myöskin uusimman imperialismin, joka on syntynyt suurvaltojen kansallispääoman maailmaa ahnehtivista vaatimuksista. Taloudellisella alalla imperialismi edellyttää pikkuporvariston osan lopullista päättymistä; poliittisella alalla se merkitsee demokratian täydellistä häviötä sisäisen, molekylaarisen muokkaustyön kautta, ja sen kautta, että imperialismi panee kaikki demokratian keinot ja laitokset palvelemaan omia tarkoitusperiään. Levittyään kaikkiin maihin, niiden entisistä valtiollisista kohtaloista välittämättä, on imperialismi osoittanut, että kaikki valtiolliset ennakkoluulot ovat sille vieraita, ja että se yhtä hyvin haluaa ja kykenee hyödykseen käyttämään - yhteiskunnallisesti muokaten ja itselleen sovelluttaen - Nikolai Romanovin tai Wilhelm Hohenzollernin itsevaltaa, kuin Pohjois-Amerikan presidentillistä yksinvaltaa tai Ranskan parlamentin muutamia satoja avuttomia margariinilainsäätäjiä. Viimeinen suuri sota - verinen kastemalja, jossa porvarillinen maailma yritti uudistua - esitti meille historiassa ennen esiintymättömän kaikkien valtiollisten voimien, hallitussysteemien, poliittisten suuntien, uskonnollisten ja filosofisten koulukuntien mobilisoimisesta imperialismin palvelukseen. Jopa alkoivat monet sellaiset pedantitkin, jotka olivat nukkuneet imperialismia valmistaneitten viime vuosikymmenten ajan ja jatkaneet suhtautumistaan demokratian, yleisen äänioikeuden ym. käsitteisiin vanhanaikaisen ajatustapansa mukaisesti, hekin jo, sodan kestäessä, alkoivat tuntea, että totunnaiset käsitteet olivat täyttyneet uudella sisällöllä. Itsevaltius, parlamentaarinen yksinvalta, demokratia! Imperialismin kasvojen edessä - kaikki porvarillisen hallintotavan hallitusmuodot, Venäjän tsarismista aina pohjoisamerikkalaiseen valhe-demokraattiseen federalismiin saakka, ovat oikeuksiltaan samanarvoisia ja muodostavat yhdistelmiä, joissa ne jakautumattomasti täydentävät toisiaan. Imperialismin onnistui kaikilla hallussaan olevilla keinoilla, eduskunta niihin luettuna, vaaliaritmetiikasta riippumatta alistaa ratkaisevalla hetkellä alaisekseen kaupunkien ja maaseudun pikkuporvariston, jopa huippuosat köyhälistöäkin. Kansallisuusaate, jonka merkeissä kolmas sääty oli noussut valtaan, löysi imperialistisen sodan aikana uudestisyntyneen muotonsa kansallisen puolustuksen tunnuslauseena. Odottamattoman räikeästi leimahti viimeisen kerran esiin kansallinen ideologia luokka-ideologian sijasta. Imperialististen unelmien raukeaminen, ei vain voitettujen, vaan - hiukan myöhemmin - myös voittajien taholla, musersi sen, mitä ennen oli nimitetty kansalliseksi demokratiaksi ja yhdessä sen kanssa sen pää-aseen, demokraattisen parlamentin. Pikkuporvariston ja sen puolueiden rappeutuneisuus, huonous, avuttomuus, tuli pelottavan selvästi esille. Kaikissa maissa tuli kysymys valtiollisesta vallasta päiväjärjestykseen, ollen se samalla kysymys voimainmittelystä julkisesti tai salaa hallitsevan kapitalistisen ryhmäkunnan ja kapinoivan, kumouksellisen köyhälistön välillä, jolloin kapitalistien käytettävissä oli satoihin tuhansiin nouseva harjaantunut, karaistunut, mistään piittaamaton upseeristo, samalla kun väliluokat oli vallannut pelästys ja epävarmuus. Säälittäviltä joutavuuksilta tuntuu tällöin puheet köyhälistön rauhallisesta valtaanpääsystä demokraattisen parlamentarismin avulla.

Valtiollisen tilanteen ääriviivat koko maailmaa käsittävässä mittakaavassa ovat selvät. Johdettuaan kodittomat ja kulutetut kansat epätoivon partaalle, osoittautui porvaristo, ja etupäässä voittajaporvaristo, täysin kykenemättömäksi saattamaan heitä pois tästä kauhistuttavasta tilasta ja samoin kävi ilmeiseksi sen mahdottomuus inhimilliseen kehitykseen nähden yleisesti. Kaikki valtiolliset väliryhmät, näihin ennen muita sosiaalipatrioottiset puolueet lukien, mätänevät elävältä. Heidän pettämänsä köyhälistö kääntyy päivästä päivään yhä jyrkemmin heitä vastaan ja vakautuu omassa vallankumouksellisessa kutsumuksessaan, ainoana luokkana, joka kykenee pelastamaan kansat eläimellistymisestä ja häviöstä. Ja kuitenkaan ei historia tällä hetkellä lainkaan turvannut yhteiskunnallisen vallankumouksen puolueille parlamentaarista enemmistöä. Toisin sanoen - historia ei muuttanut maailmaa keskusteluklubiksi, joka äänten enemmistöllä siivosti päättää siirtyä sosialismiin. Päinvastoin, väkivaltainen kumous osoittautui välttämättömäksi juuri siksi, että historian välttämättömät tarpeet osoittautuivat voimattomiksi raivaamaan itselleen tietä parlamentaarisen demokratian koneiston lävitse. Kapitalistinen porvaristo arvioi näin: "Niin kauan kuin minulla on hallussani maa, tehtaat, verstaat, pankit, niin kauan kuin minä hallitsen sanomalehdistöä, yliopistoja, kouluja, niin kauan kun - ja tämä on pääasia - minun käsissäni on armeijan hallinto, niin kauan myöskin demokratian koneisto, vaikka miten sitä muuttelisitte, on minulle kuuliainen. Minä alistan henkisesti alaisekseni tyhmän vanhoillisen tahdottoman pikkuporvariston, niin kuin minä sen jo aineellisesti alistanut. Minä panostan ja tulen painostamaan sen mielikuvitusta varustusteni, voittojeni, suunnitelmieni ja rikosteni mahtavuudella. Hetkinä, jolloin se on tyytymätön ja murisee, minä luon kymmenittäin varaventtiilejä ja ukkosenjohdattimia. Minä kutsun tarpeen tullen esiin oppositiopuolueita, jotka huomenna haihtuvat mutta tänään täyttävät tehtävänsä antamalla pikkuporvaristolle tilaisuuden ilmaista tyytymättömyytensä ilman, että se tuottaa vähintäkään vahinkoa kapitalismille. Minä pidän kansan suuret joukot aisoissa täydellisen tietämättömyyden rajoilla olevan pakollisen, yleisen opetuksen kautta, antamatta heidän kohottautua yli sen tason, mitä minun henkisen orjuuden asiamieheni katsovat vaarattomaksi. Minä, turmelen, petän ja pelottelen itse köyhälistön etuoikeutetuimmat tai takapajuisimmat kerrokset. Näillä kaikilla keinoilla minä kykenen estämään työväenluokan etujoukkoja valtaamasta kansan enemmistön tajuntaa niin kauan, kun minun hallussani ovat alistamisen ja pelästyttämisen välttämättömät keinot."

Tähän vallankumouksellinen köyhälistö vastaa: "Vapautuksen ensimmäisenä ehtona on siis vallan välineiden poistaminen porvariston käsistä. Turhaa on ajatella päästä rauhan teitse valtaan kaikkien vallan välineiden ollessa porvariston hallussa. Monin verroin turhempaa on kuvitella valtaan pääsyä sitä tietä pitkin, jonka porvaristo itse osoittaa ja samalla kertaa sulkee, - nimittäin parlamentaarisen demokratian tietä. On vain yksi tie: riistää valta, ottamalla porvaristolta pois vallan aineellinen koneisto. Riippumatta parlamentissa vallitsevista näennäisistä voimasuhteista, minä otan yhteiskunnan haltuun tuotannon tärkeimmät voimat ja välineet. Minä vapautan pikkuporvarillisten luokkien tajunnan kapitalismin hypnoosista. Minä käytännössä osoitan sille, mitä merkitsee sosialistinen tuotanto. Silloin kansan takapajuisimmatkin, pimeimmätkin kerrokset kannattavat minua ja liittyvät sosialistisen järjestelmän rakennustyöhön."

Kun Venäjän Neuvostovalta hajotti Perustavan kokouksen, niin tämä teko näytti länsieurooppalaisista sosialidemokratian johtajista, jos ei juuri maailman lopulta, niin ainakin kaiken sosialismin entisen kehityksen karkealta ja omavaltaiselta loukkaamiselta. Ja kuitenkaan se ei ollut muuta kuin välttämätön seuraus uudesta tilanteesta, jonka imperialismi ja sota oli luonut. Jos Venäjän kommunismi ensimmäisenä otti tehdäkseen teoreettiset ja käytännölliset johtopäätökset, niin se tapahtui samoista historiallisista syistä, jotka olivat pakottaneet Venäjän köyhälistön ensimmäisenä ryhtymään taisteluun vallasta.

Kaikki mitä sen jälkeen on Euroopassa tapahtunut, todistaa, että meidän tekemämme johtopäätös on ollut oikea. Ajatella, että voidaan säilyttää demokratia kaikessa viattomuudessaan, on samaa kuin tyydyttää itseään säälittävillä taantumuksellisilla kuvitelmilla.

Kansanvallan metafysiikka

Tuntiessaan historiallisen pohjan jalkojensa alla pettävän, Kautsky siirtyy normatiivisen filosofian pohjalle. Sen sijasta, että tutkisi sitä, mikä on, hän selittää sitä minkä pitäisi olla.

Kansanvallan periaatteet - kansan suvereniteetti, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, vapaus - esiintyvät hänelle siveellisen velvoituksen sädekehän ympäröiminä. Ne irtautuvat historiallisista puitteistaan ja kuvastelevat itsessään pyhinä ja horjumattomina. Tämä metafyysinen lankeemus ei ole satunnainen. Varsin opettavaista on että myöskin Plehanov-vainaja, joka toimintansa parhaana kautena oli kantilaisuuden leppymätön vastustaja, koki elämänsä lopulla, kun isänmaallisuuden aalto hänet nielaisi, tarttua kategorisen imperatiivin korteen.

Sen todellisen demokratian sijalle, jonka kanssa saksalaiset nykyisin tekevät käytännöllistä tuttavuutta, asettaa Kautsky jonkinlaisen ihanteellisen demokratian; vulgaarin ilmiön sijalle hän asettaa "olion sellaisenaan". Kautsky ei uskottavalla tavalla osoita ainoatakaan maata, jonka demokratia todellisesti kykenisi turvaamaan tuskattoman siirtymisen sosialismiin. Sen sijasta hän tarkoin tietää, millainen sellaisen demokratian pitäisi olla. Nykyisen Saksan Kansalliskokouksen, tämän avuttoman vanhoillisen, ilkeämielisen ja alhaisen keinottelulaitoksen sijalle Kautsky asettaa toisen oikean, toisen Kansalliskokouksen, jolla on kaikki muut edut, paitsi tuota pientä olemassaolon etua.

Muodollisen demokratian oppina ei esiinny tieteellinen sosialismi, vaan niin kutsutun luonnollisen oikeuden teoria. Tämä merkitsee ikuisten ja muuttumattomien oikeusnormien tunnustamista, jotka eri kansoissa ja eri aikoina löytävät erilaisen, enemmän tai vähemmän rajoitetun ja nurinkurisen ilmennyksen. Uudemman historian luonnollinen oikeus, sellaisena kuin se oli lähtöisin keskiajasta, sisälsi ennen kaikkea vastalauseen luokkaprivilegioita, yksinvaltaisen lainsäädännön väärinkäyttöjä ja muita feodaalisen oikeusperiaatteen "keinotekoisia" tuotteita vastaan. Vielä liian heikon kolmannen säädyn ideologit ilmaisivat säätynsä luokkapyyteitä eräissä ihanteellisissa normeissa, jotka myöhemmin muodostuivat opiksi kansanvallasta, missä tämän ohella ilmeni individualistinen henki. Yksilö on oma päämääränsä, kaikilla ihmisillä on oikeus suullisesti ja kirjallisesti esittää ajatuksiaan, jokaisella tulee olla yhtäläinen äänioikeus. Sotalippuna feodalismia vastaan oli demokratian vaatimuksilla edistysmielinen henki. Mutta kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän luonnollisen oikeuden metafysiikka (=muodollisen kansanvallan teoria) kehitti taantumuksellista puoltaan: se asetti ihanteelliset ohjeet kontrolloimaan työväenluokan ja kumouspuolueitten todellisia vaatimuksia.

Jos silmäilee maailmankatsomusten vaihtelua historiassa, niin huomaa, että oppi luonnollisesta oikeudesta ei ole muuta kuin korkeasta mystiikasta vapautettua kristillisen spiritualismin toisinto. Evankeliumi selitti orjalle, että tällä on samanlainen sielu kuin orjanomistajallakin, ja että kaikki ihmiset samoin olivat yhdenvertaisia taivaallisen tuomioistuimen edessä. Tosiasiassa orja jäi orjaksi ja kuuliaisuus tuli hänen uskonnolliseksi velvollisuudekseen. Kristinopista orja löysi mystisen ilmauksen omalle hämärälle vastalauseelleen alhaista asemaansa vastaan. Rinnan vastalauseen kanssa oli lohdutuskin. Kristinusko sanoi hänelle: " sinulla on kuolematon sielu, vaikka oletkin kiljuvan aasin vertainen." Tässä soi kapinan sävel. Siihen sama kristinusko jatkoi: - "vaikka sinä oletkin kiljuvan aasin kaltainen, odottaa sinun kuolematonta sieluasi iänkaikkinen autuus." Siinä kuului lohdutuksen ääni. Näitä kahta nuottia lauletaan historiallisessa kristillisyydessä eri lailla eri aikoina ja eri luokkien keskuudessa. Mutta yleensä kristinusko, kuten kaikki muutkin uskonnot, muodostui sorrettujen joukkojen omantunnon nukutuskeinoksi.

Luonnollinen oikeus, kansanvallan teoriassa uudelleen eloon heränneenä, puhui työläiselle: kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia lain edessä, olivatpa he sitten synnyltään, omaisuussuhteiltaan tai asemaltaan mitä tahansa; jokaisella on yhtäläinen äänioikeus kansan kohtaloista määrättäessä. Tämä ihanteellinen normi kumouksellistutti joukkoja niin kauan kuin se oli aseena itsevaltiutta, ylimystön etuoikeuksia, omaisuus-sensusta vastaan. Mutta mitä pidemmälle tultiin, sitä enemmän se oli omiaan nukuttamaan tajuntaa, se kun laillistutti hädän, orjuuden, alennuksen, sillä miten nousta sortoa vastaan, koska kerran kaikilla oli yhtäläinen äänioikeus kansan kohtaloista?

Rotschildillä, joka maailman kyyneleistä löi voittojensa napoleon-dollareita, oli vain yksi ääni parlamenttivaaleissa. Pimeä turpeenpuskija, joka ei nimeänsä osaa kirjoittaa, joka koko elämänsä aikana ei riisuunnu levolle käydessään, jonka yhteiskunnallinen elämä on maanalaista madon maleksimista, on kuitenkin kansan suvereniteetin kannatin ja Rotschildin vertainen lain edessä ja parlamenttivaaleissa. Todellisessa elämässä, taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa kävivät eroavaisuudet yhä suuremmiksi: suunnaton, huikaiseva ylellisyys yhtäältä, kurjuus, toivottomuus toisaalta. Mutta valtio-oikeudellisessa ylärakenteessa näitä räikeitä eroavaisuuksia ei ollut; sinne ulottuivat vain verettömät, lainopilliset varjot. Tilanomistaja, päivätyöläinen, kapitalisti, proletaari, ministeri, kengänpuhdistaja, - kaikki olivat samanarvoisia, kaikki olivat "kansalaisia", "lainsäätäjiä". Kristinuskon mystillinen yhdenvertaisuus oli astunut askeleen alemmaksi taivaasta ja muuttunut kansanvallan luonnon-oikeudelliseksi tasa-arvoisuudeksi. Mutta maan päällä, yhteiskunnan taloudelliseen pohjaan se ei päässyt tunkeutumaan. Pimeään päivätyöläiseen nähden, joka koko iäkseen jäi porvariston palveluksessa olevaksi mylviväksi naudaksi, ei tämä parlamenttivaalien kautta kansan kohtaloihin käyvä vaikuttamis-oikeus ollut sen todellisempaa kuin se autuus, joka hänelle oli luvassa taivaanvaltakunnassa.

Työväenluokan kehityksen käytännöllisissä kysymyksissä sosialistinen puolue asettui eräänä aikana parlamentarismin kannalle. Mutta tämä ei lainkaan merkinnyt, että se periaatteellisesti olisi tunnustanut kansanvallan metafyysisen teorian, joka perustuu historian ja luokkien yläpuolella olevan oikeuden periaatteisiin. Köyhälistön aatesuunta piti kansanvaltaa kokonaan porvarillisen yhteiskunnan aseena, joka täydelleen soveltui hallitsevien luokkien tarkoitusperiin ja tehtäviin. Mutta koska porvarillinen yhteiskunta eli köyhälistön työstä, eikä itseään hävittämättä voinut kokonaan kieltää laillista pohjaa eräiltä köyhälistön luokkataistelun osilta, niin avautui siinä sosialistiselle puolueelle tilaisuus määrättynä aikana ja määrätyissä rajoissa käyttää hyödykseen kansanvallan koneistoa, laisinkaan sille, sitä horjumattomana periaatteena pitäen, vannoutumatta.

Puolueen perustehtävänä koko tänä aikana oli todellisen, taloudellisen yhdenvertaisuuden edellytysten luominen ihmisille, solidaarisen, ihmisellisen yhteisasutuksen jäseninä. Tästä syystä ja tätä varten köyhälistön teoreetikoiden täytyi paljastaa kansanvallan metafysiikka, vetää pois valtiollisten salaperäisyyksien filosofinen verho.

Jos demokraattinen puolue kumouksellisella nousukaudellaan paljasti kirkon uskon sortavan ja nukuttavan valheen, puhumalla kansalle: "teitä tuuditetaan uneen haudantakaisella autuudella, mutta täällä te olette oikeudettomia ja mielivallan alaisia", - niin yhtä suurella syyllä sosialistinen puolue muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin julisti samoille joukoille; "teitä tuuditellaan kansalais-yhdenvertaisuuden ja valtiollisten oikeuksien kuvitelmilla, mutta teiltä on riistetty näiden oikeuksien todeksi tekemisen mahdollisuus; ehdollinen ja haamumainen juridinen yhdenvertaisuus on muuttunut aatteelliseksi pakkotyöläisen kahleeksi, joka sitoo jokaisen teistä pääoman koneistoon."

Perustehtävänsä nimissä sosialistinen puolue mobilisoi joukkoja myöskin parlamentarismin pohjalla, mutta puolue ei ole milloinkaan eikä missään lupautunut olemaan viemättä, joukkoja sosialismiin mitään muuta tietä kuin kansanvallan porttien kautta. Mukautuen parlamentaariseen hallintoon me rajoituimme edellisellä aikakaudella vain siihen, että teoreettisesti paljastimme demokratian, sillä olimme liian heikot hylätäksemme sen käytännöllisesti. Mutta sosialismin aatteellinen rata, joka piirtyy läpi säännöttömyyksien, laskeutumien, jopa muutostenkin, määräsi ennakolta nimenomaan juuri tämän tuloksen: demokratia on hylättävä ja sen sijalle asetettava köyhälistön työkoneisto sillä hetkellä, jolloin viimeksi mainittu osoittautuu kyllin lujaksi moista tehtävää varten.

Esitämme yhden, mutta selvän todistuskappaleen. "Parlamentarismi, - kirjoitti Paul Lafargue venäläisessä kokoelmassa "Sosial-Demokrat", vuonna 1888, - on sellainen hallinnollinen systeemi, jonka vallitessa kansassa syntyi harhaluulo, ikään kuin hallitsisi se itse maata, vaikka todellisesti valta on keskittynyt, ei edes koko porvariston, vaan eräiden sen kerrosten käsiin. Valtakautensa alussa porvaristo ei ymmärrä, tai oikeammin ei katso tarpeelliseksi luoda tällaista itsehallinnon harhakuvaa. Sen vuoksi Euroopan kaikki parlamentaariset maat alkoivat rajoitetulla äänioikeuden myöntämisellä; oikeus vaikuttaa maan poliittiseen suuntaan, edustajien kautta kuului alussa vain enemmän tai vähemmän rikkaille omaisuuden omistajille ja ulottui sittemmin vähemmän varakkaille kansalaisille, kunnes se muutamissa maissa etuoikeudesta muuttui yleiseksi, kaikkien ja jokaisen oikeudeksi.

"Jota suuremmiksi porvarillisessa yhteiskunnassa yhteiskunnalliset rikkaudet tulevat, sitä harvempiin käsiin ne joutuvat; samoin käy vallan: sitä myöten, kuin valtiollisilla oikeuksilla varustettujen kansalaisten joukko kasvaa ja valittujen hallitusmiesten lukumäärä lisääntyy, sitä myöten keskittyy ja jää todellinen valta yhä pienempien ja pienempien ryhmien etuoikeudeksi." Sellainen on enemmistö-salaisuus.

Marxilaisen Lafarguen näkökannan mukaan säilyy parlamentarismi vain niin kauan kuin porvariston valta säilyy. "Sinä päivänä - kirjoittaa Lafargue - jolloin Euroopan ja Amerikan köyhälistö ottaa haltuunsa valtion, sen täytyy järjestää vallankumouksellinen valta, joka diktatuurisesti hallitsee yhteiskuntaa niin kauan kunnes porvaristo luokkana kokonaan katoaa."

Kautsky aikanaan tunsi tämän parlamentarismia koskevan marxilaisen arvioimisen, ja toisteli itsekin sitä usein, joskaan ei noin gallialaisen selvästi ja terävästi. Kautskyn teoreettinen luopumus onkin juuri siinä, että hän tunnustaa kansanvallan periaatteet ehdottomiksi ja horjumattomiksi ja palautuu materialistisesta dialektiikasta takaisin luonnolliseen oikeuteen. Sen, minkä marxilaisuus paljasti porvariston riistokoneistoksi ja vain tilapäisesti otti käytäntöön köyhälistön vallankumouksen valmistajana, sen on Kautsky uudelleen pyhittänyt korkeimmaksi periaatteeksi, joka on luokkien yläpuolella ja jonka alaiseksi köyhälistön taistelumetodien ehdottomasti on alistuttava. Vastavallankumouksellisen parlamentarismin korkeimpana ilmennyksenä esiintyy Toisen Internationaalin langenneiden teoreetikkojen demokratian jumaloiminen.

Perustava kokous

Enemmistön saavuttaminen kansanvaltaisessa parlamentissa ei ylimalkaisesti puhuen ole köyhälistön puolueelle mikään ehdoton välttämättömyys. Eikä tuo seikka, jos se saavutetaankin, toisi mitään varsinaisesti uutta tapausten kulkuun. Intelligenssin välikerrokset osoittautuvat köyhälistön parlamenttivoiton jälkeen kenties vähemmän vastahakoiseksi uudelle hallitussuunnalle. Mutta porvariston pääasiallisen vastarinnan määräisivät sellaiset tekijät, kuin armeijan mieliala, aseistettujen työläisten määrä, naapurimaiden tila; ja kansalaissota riippuisi näistä todellisista seikoista, eikä parlamentarismin epävakaisesta aritmetiikasta.

Puolueemme ei ole kieltäytynyt avaamasta tietä diktatuuriin demokratian portin kautta, sillä se on tehnyt itselleen täysin selväksi ne agitaatio-poliittiset edut, jotka ovat tuollaisella "laillisella" uuteen hallitusmuotoon siirtymisellä. Siitä johtui yrityksemme saada aikaan Perustava Kokous. Tämä yritys epäonnistui. Venäjän talonpoika, jonka vallankumous vastikään oli herättänyt, joutui kasvoista kasvoihin seisomaan puolen tusinan kanssa puolueita, joista kukin oli asettanut tehtäväkseen hänen sekoittamisensa. Perustava Kokous oli poikkiteloin vallankumousliikkeen tiellä - ja sai väistyä.

Perustavan Kokouksen sovitteleva enemmistö esiintyi vain kaupunkien ja maaseudun välikerrosten ja köyhälistön eniten jälkeen jääneiden osien keskeneräisten ajatusten ja epävarmuuden valtiollisena heijastumana. Jos asettuu moninaisten historiallisten mahdollisuuksien kannalle, niin täytyy sanoa, että tuskattomampaa olisi ollut, jos Perustava Kokous, vuoden pari työskenneltyään, olisi saattanut sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit lopullisesti huonoon valoon heidän yhteytensä vuoksi kadettien kanssa ja siten tuottanut bolshevikit muodollisestikin etualalle, osoittamalla joukoille, että tosiasiallisesti on olemassa vain kaksi voimaa: kumouksellinen köyhälistö, jota kommunistit johtavat, ja vallankumouksellinen kansanvalta, jonka johdossa ovat kenraalit ja amiraalit. Mutta kaikki riippuu siitä, ettei kumouksen sisäisten suhteiden kehitys lainkaan käynyt samassa tahdissa kansainvälisen tilanteen kehityksen kanssa. Jos puolueemme olisi jättänyt kaiken vastuunalaisuuden "tapausten kulun" objektiivisen opetuksen varaan, niin olisi sotatoimien kehitys määrännyt menettelymme. Saksalainen imperialismi saattoi vallata Pietarin, jonka evakuoimiseen Kerenskin hallitus täysin voimin oli ryhtynyt. Pietarin menetys olisi ollut kuolettava isku köyhälistölle, sillä vallankumouksen parhaat voimat olivat keskitetyt tänne, Itämeren laivastoon, ja punaiseen pääkaupunkiin.

Puoluettamme voidaan syyttää, näin ollen, ei siitä että se olisi asettunut poikkiteloin historialliseen kehitykseen nähden, vaan siitä, että se hyppäsi muutamien valtiollisten asteiden yli. Se harppasi menshevikkien ja sosiaalivallankumouksellisten päiden ylitse estääkseen Saksan militarismin harppaamasta Venäjän köyhälistön päiden ylitse ja tekemästä rauhaa ententen kanssa vallankumouksen selän takana, ennen kuin kumous ennättää levittää siipensä yli koko maailman.

Edellä sanotusta ei ole vaikeaa saada vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka meille Kautsky tekee. Ensinnäkin, miksi kutsuimme koolle Perustavan Kokouksen, kun kerran olimme aikeissa pystyttää köyhälistön diktatuurin? Toiseksi, jos ensimmäinen Perustava Kokous, jonka katsoimme tarpeelliseksi kutsua kokoon, osoittautui taantumukselliseksi eikä vastannut vallankumouksen vaatimuksia, niin miksi kieltäydyimme kutsumasta koolle uutta Perustavaa Kokousta? Taka-ajatuksena Kautskylla on se, että me emme ole hylänneet demokratiaa periaatteellisista syistä, vaan siksi, että se on meille vastainen. Ottakaamme tätä salaviittausta kiinni sen pitkistä korvista, tuomalla esiin tosiasioita.

Puolueemme kohotti tunnussanan "kaikki valta neuvostoille" jo heti vallankumouksen alussa, se on kauan ennen, ei ainoastaan Perustavan Kokouksen hajottamista, vaan myös ennen sen koolle kutsumista. Totta kyllä, me emme asettaneet neuvostoja vastakohdaksi tulevalle Perustavalle Kokoukselle, jonka kokoon kutsumista Kerenskin hallitus viivyttämistään viivytti ja joka siitä syystä jäi yhä enemmän ja enemmän problemaattiseksi, mutta missään tapauksessa me emme pikkuporvarillisen demokratian lailla katsoneet Perustavaa Kokousta Venäjän maan tulevaksi isännäksi, joka tullessaan kaiken ratkaisee. Me selitimme joukoille, että oikeina isäntinä voivat ja tulee olla vain työtätekevien joukkojen omat kumoukselliset järjestöt - Neuvostot. Ettemme jo aikaisemmin muodollisesti asettuneet Perustavaa Kokousta vastaan, johtui siitä, että se ei asettunut Neuvostojen valtaa vastaan, vaan itsensä Kerenskin valtaa vastaan, joka vuorostaan ei ollut muuta kuin porvariston kyltti. Sitä paitsi olimme aikaisemmin päättäneet, että jos Perustavan Kokouksen enemmistö on puolellamme, niin Perustavan Kokouksen tulee hajaantua luovutettuaan vallan Neuvostoille, kuten teki viimeinen Pietarin kaupunginduuma, mikä oli valittu kaikkein kansainvaltaisimman vaalilain mukaan. Kirjassani "Lokakuun vallankumous" minä olen koettanut osoittaa ne syyt, joihin katsoen Perustava Kokous osoittautui sen ajan myöhästyneeksi heijastukseksi, jonka vallankumous oli voittanut. Kun me näimme järjestävän, kumouksellisen vallan vain Neuvostoissa ja kun Perustavan Kokouksen kokoon kutsumisaikana Neuvostot jo olivat tosiasiallisena valtana, niin kysymys meidän puoleltamme välttämättä ratkesi Perustavan Kokouksen väkivaltaiseen hajottamiseen, se kun ei itse tahtonut hajaantua ja luovuttaa valtaa Neuvostoille. Mutta miksi - kyselee Kautsky - te ette kutsu koolle uutta Perustavaa Kokousta?

Siksi, ettemme pidä sitä tarpeellisena. Jos ensimmäinen Perustava Kokous vielä voi näytellä ohimenevää edistysmielistä osaa antamalla pikkuporvarillisia aineksia vakuuttavan hyväksymisensä Neuvostojen vallalle, joita vastikään oli perustettu, niin nyt, kun köyhälistön diktatuuri on jo elänyt kaksi voittoisaa vuotta ja demokraattiset yritykset Siperiassa, Vienanmeren rannalla, Ukrainassa, Kaukasiassa ovat kaikki tyhjiin rauenneet, nyt ei Neuvostojen valta enää todellakaan tarvitse mitään pyhitystä Perustavan Kokouksen puolesta. Emmekö siinä tapauksessa ole oikeutetut päättämään - kysyy Kautsky Lloyd Georgen äänensävyyn - että Neuvostovalta hallitsee vähemmistön tahdolla, koska se ei salli tarkistaa vallanpitoaan yleisen äänestyksen kautta? Kas siinä isku, joka käy yli maalin!

Jos parlamentaarinen hallitus jo "rauhallisen" vakaan kehityksen aikana oli koko lailla korkea maassa vallitsevan mielialan mittari ja vallankumouksen myrskyjen aikana kokonaan kadotti kykynsä seurata taistelun kulkua ja valtiollisen tajunnan kehitystä, niin neuvostohallitus, ollen paljon lähemmin, kiinteämmin ja rehellisemmin yhteydessä kansan työtätekevän enemmistön kanssa, ei aseta päämerkitystä siihen, että se tilastollisesti kuvastelisi enemmistöä, vaan siihen, että se voimaperäisesti sitä muodostelee. Astuessaan diktatuurin tielle on Venäjän työväenluokka samalla lausunut, että sen vaihekauden politiikka ei perustu harhamaisiin kilpailuihin väriä vaihtavien puolueiden kanssa siitä, kuka itselleen saa talonpoikain äänet, vaan se perustuu siihen, että se tosiasiallisesti vetää talonpoikain joukot, käsi kädessä köyhälistön kanssa, maan hallintaan ja työskentelyyn työtätekevien joukkojen eduksi. Tämä kansanvalta on syvempää kuin parlamentarismi.

Luuleeko Kautsky, että nykyisin, vallankumouksen pääkysymyksenä - kysymyksenä elämästä ja kuolemasta - on raivoisain valkokaartilaisjoukkojen torjuminen, - että nykyisin jokin parlamentaarinen "enemmistö" voisi luoda energisemmän, uhrautuvaisemman ja voittoisamman järjestön vallankumouksen turvaksi? Taistelun ehdot ovat siksi selvät vallankumouksellisessa maassa, jonka kurkkua katala saartorengas puristaa, että väliluokkien on pakko valita vain Denikinin tai Neuvostovallan välillä. Mitä lisätodisteita enää tarvitaan, kun sellaisetkin, periaatteiltaan väliasteiset puolueet, kuin menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat lyöttäytyneet samalle linjalle!

Kun Kautsky ehdottaa meille Perustavan Kokouksen vaaleja, niin aikooko hän vaalien ajaksi pysäyttää kansalaissodan? Kenen päätöksellä? Jos hän tätä tarkoitusta varten aikoo panna liikkeelle Toisen Internationaalin voimat, niin pyydämme hänelle etukäteen huomauttaa, että mainittu laitos nauttii Denikinin puolelta tuskin sen suurempaa kunnioitusta, kuin meidänkään puoleltamme. Sikäli taas, kun kansalaissota jatkuu ja vaalit ovat toimitettava vain Neuvostovallan alueella - tahtoo Kautsky tällöin vaatia, että me sallisimme avoimesti esiintyä puolueitten, jotka kannattavat Denikiniä, meitä vastaan? Turhaa ja halpaa lörpötystä: milloinkaan ei mikään hallitus voi sallia kanssansa sotaa käyvän puolen mobilisoida väkeä rintamalleen tältä puolen.

Viimeistä sijaa kysymyksessä ei ota sekään seikka, että työväestön paras osa on nykyisin toimivassa armeijassa. Köyhälistön ja tietoisimpien talonpoikien etumiehet, jotka vaaleissa, kuten muissakin valtiollisissa joukkotoiminnoissa, ovat etunenässä ja suuntaavat työläisten yleistä mielipidettä, taistelevat ja kuolevat nykyisin rintamilla joko päällikköinä, komissaareina tai tavallisina sotamiehinä. Jos kaikkein "demokraattisimmat" porvarilliset valtiot, joiden hallitus kokonaan perustuu parlamentarismiin, pitävät mahdottomana toimittaa vaaleja sodan aikana, niin sitä hullumpaa on vaatia sodan aikana Neuvosto-Tasavallalta, jonka hallitus ei pienimmässäkään määrin perustu parlamentarismiin. Täysin riittävä on se, ettei Neuvostovallan ole kaikkein raskaimpina kuukausinaankaan tarvinnut pidättää omia laitoksiaan - paikallisia ja keskusneuvostoja - uusiintumasta säännöllisten uusintavaalien kautta.

Vihoin, viimeiseksi todisteeksi - the last and the least - tulee Kautskylle tehdä tiettäväksi, etteivät edes Venäjän kautskylaiset, menshevikit, kuten Martov ja Dan katso soveliaaksi nykyisin heittää esiin Perustavan Kokouksen vaatimusta, vaan jättävät sen parempaan tulevaisuuteen. Onko se silloin tarpeellista? Sitä sopii epäillä. Kun kansalaissota loppuu, niin kehittää työväenluokan diktatuuri esiin kaiken luovan voimansa ja osoittaa kaikkein takapajuisimmillekin joukoille itse teossa, mitä se heille kykenee antamaan. Johdonmukaisesti sovelletun työvelvollisuuden ja keskitetyn jakelujärjestelmän kautta tulee maan koko väestö vedetyksi yleis-neuvostolliseen talous- ja itsehallintosysteemiin. Itse Neuvostot, nykyiset vallan elimet, muodostuvat vähitellen puhtaasti taloudellisiksi järjestöiksi. Näin ehdoin tuskin kenenkään päähän pistää sosialistisen yhteiskunnan todelliseen kudokseen enää pakottaa vanhanaikaista juhlatoimitusta Perustavan Kokouksen muodossa, jonka tehtävänä vain olisi todeta, että kaikki tarpeellinen on jo tehty ennen sitä ja ilman sitä (*).

__(*) Viekoitellakseen meitä Perustavan Kokouksen puolelle, tuo Kautsky niiden todisteiden lisäksi, jotka lähtevät kategorisesta imperatiivista, esiin vielä valuuttakysymyksen. "Venäjä tarvitsee - hän kirjoittaa - ulkomaisen pääoman apua, mutta tätä apua ei Neuvosto-Tasavallalle anneta, ellei viimemainittu kutsu koolle Perustavaa Kokousta ja anna painovapautta, ei siksi, että kapitalistit olisivat demokratian idealisteja - tsaarivallalle he epäilemättä antoivat monia miljardeja - mutta heillä ei ole tosiasiallista luottamusta kumoukselliseen hallitukseen" (s. 144)

Tässä romukasassa on totuuden sirpaleita. Pörssi todellakin kannatti Koltshakia, niin kauan kuin hän nojautui Perustavaan kokoukseen. Mutta pörssi alkoi vielä kiinteämmin kannattaa Koltshakia, kun tämä hajotti Perustavan Kokouksen. Koltshakista saadun kokemuksen perusteella pörssi lujittui vakaumuksessaan, että porvarillisen demokratian koneistoa voidaan käyttää kapitalistisiin tarkoituksiin, jonka jälkeen se voidaan heittää pois kuin kulunut jalkaräsy. Paljon mahdollista, että pörssi jälleen antaisi jonkun väliaikaisen panttilainan Perustavalle Kokoukselle siinä edellisen kokemuksen täysin tukemassa uskossa, että Perustava Kokous on vain väliaste kapitalistiseen diktatuuriin. Me emme aio ostaa pörssin "asiallista luottamusta" moisella hinnalla, vaan pidämme paljon parempana sen "luottamuksen", minkä todelliselle pörssille tuottavat Punaisen Armeijan aseet.

(palaa alkuun)

IV. TERRORISMI

Kautskyn kirjan pääaiheena on terrorismi. Katsantokannan, että terrorismi kuuluu vallankumouksen olemukseen, Kautsky julistaa laajalle levinneeksi erehdykseksi. Ei ole totta, että sen, joka tahtoo vallankumousta, on siedettävä terrorismia. Mitä tulee itseensä Kautskyyn, niin hän yleensä puhuen on vallankumouksen puolella, mutta terrorismia vastaan. Sittemmin kuitenkin alkavat vaikeudet.

"Vallankumous tuo meille, - valittaa Kautsky, - sosialististen hallitusten toimeenpaneman, verisen terrorismin. Bolshevikit Venäjällä astuivat ensimmäisinä tälle tielle ja sen tähden saivat mitä ankarimman tuomion kaikilta sosialisteilta, jotka eivät olleet bolshevikkien näkökannalla, muun muassa saksalaisilta enemmistösosialisteilta. Mutta heti kun viimeksi mainitut tunsivat valtansa uhatuksi, turvautuivat he saman terroristisen hallituksen menettelyihin, jonka he olivat tuominneet" (s. 9). Tuntuisi kuin tästä olisi tehtävä se johtopäätös, että terrorismi on paljon syvemmin liittynyt vallankumouksen luonteeseen, kuin jotkut viisaat ovat arvelleet. Mutta Kautsky tekee aivan päinvastaisen johtopäätöksen: valkoisen ja punaisen terrorismin jättiläismäinen kehitys kaikissa viimeisissä vallankumouksissa, - Venäjän, Saksan, Itävallan ja Unkarin, - on hänelle todisteena siitä, että nämä vallankumoukset ovat poikenneet alkuperäiseltä tieltään, eivätkä ole osoittautuneet sellaisiksi vallankumouksiksi, kuin niiden olisi pitänyt olla Kautskyn teoreettisten unennäköjen mukaan. Syventymättä käsittelemään kysymystä, kuuluuko terrorismi "sellaisenaan" immanenttisesti, välittömästi läsnä olevana vallankumoukseen, pysähdymme silmäilemään, miten eräiden vallankumousten antamat esimerkit kulkevat ohitsemme ihmiskunnan elävässä historiassa.

Muistakaamme ensinnäkin keski- ja uudenajan historian välille tullutta uskonpuhdistusta: kuta syvempiä kansanjoukkojen etuja se valvoi, sen laajempi oli sen antama isku, sitä hurjemmin riehui kansalaissota uskonnon lipun alla, sitä armottomammaksi kävi kummallakin puolella terrori.

Seitsemännellätoista vuosisadalla teki Englanti kaksi vallankumousta; ensimmäinen, suurten sosialististen järistysten ja sotien aiheuttaja, johti kuningas Kaarle I murhaan, mutta toinen päättyi onnellisesti uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousemisella. Englannin porvaristo ja sen historioitsijat suhtautuivat aivan eri tavalla näihin vallankumouksiin: ensimmäistä he sanovat alhaison säädyttömyydeksi, "isoksi kapinaksi"; toinen on saanut nimekseen "kunniakas vallankumous". Syyn tällaiseen arvioiden erilaisuuteen selitti jo ranskalainen historioitsija Augustin Thierry. Englannin ensimmäisen vallankumouksen, "ison kapinan", toimeenpanijana oli kansa, toisessa vallankumouksessa kansa oli miltei vaiti. Tästä seuraa, että luokkaorjuuden vallitessa on vaikea opettaa sorretuille joukoille hyviä tapoja. Hurjistuneina toimivat ne, aseinaan halkoja, kiveä, tulta ja nuoraa käyttäen. Riistäjien hovihistorioitsijat ovat pahastuksissaan. Mutta uuden (porvarillisen) Englannin historian suurtapaukseksi ei kuitenkaan tullut "kunniakas" vallankumous, vaan "iso kapina".

Uskonpuhdistuksen ja "ison kapinan" jälkeen uudenajan historian suurimpana tapahtumana, joka tärkeydellään vei voiton molemmista edellisistä, on XVIII vuosisadan Ranskan Suuri Vallankumous. Tätä klassista vallankumousta vastasi klassinen terrorismi. Kautsky on valmis suomaan anteeksi jakobiinien hirmuvallan, tunnustaen, ettei heillä ollut muuta mahdollisuutta tasavallan pelastamiseksi. Mutta tämä myöhästynyt hirmuvallan oikeaksi tunnustaminen ei ole kenellekään kuumaksi, eikä kylmäksi. XVIII vuosisadan loppupuolen kautskylaiset (ranskalaisten girondistien puoluejohtajat) näkivät jakobiineissa pahuuden sikiön. Kas näin vertailee eräs ranskalainen porvarillinen historioitsija toisiinsa jakobiineja ja girondisteja - vertailu on kaikessa äitelyydessään varsin opettavainen. "Niin toiset, kuin toisetkin halusivat tasavaltaa." Mutta girondistit "halusivat vapaata, laillista, suopeata tasavaltaa." "Vuoren jäsenille taas. kansan muodosti vain työtätekevä luokka, senpä tähden "Vuoren" jäsenten mielestä vallan olisikin pitänyt kuulua yksinomaan näille." Perustavan kokouksen jalosydämisten ritarien ja vallankumouksellisen diktatuurin verenhimoisten johtajien välinen erotus on tässä varsin selvästi kuvattu, entisajan poliittisia termejä käyttäen.

Jakobiinien rautaisen diktatuurin aiheutti vallankumouksellisen Ranskan luonnottoman raskas asema. Kuulkaamme mitä kertoo siitä porvarillinen historioitsija: "Ulkomaalaiset sotajoukot hyökkäsivät neljältä suunnalta Ranskan alueelle: pohjoisesta englantilaiset ja itävaltalaiset, Elsassista preussilaiset, Dauphineesta Lyoniin saakka piemontilaiset, Rousilloinista espanjalaiset. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin kansalaissota riehui neljässä eri paikassa: Normandiassa, Vendéssä, Lyonissa ja Toulousessa (s. 176). Tähän tulee lisäksi sisäiset viholliset, - monilukuiset, salaiset vanhan järjestelmän puoltajat, jotka olivat valmiit kaikin voimin auttamaan vihollista.

Köyhälistön diktatuurin raakuus Venäjällä, - sanokaamme se tässä, - johtui aivan yhtä raskaista olosuhteista. Yhtenäinen rintama pohjoisessa ja etelässä, lännessä ja idässä. Paitsi Koltshakin, Denikinin ja muiden venäläisten valkokaartilaisarmeijoita hyökkäävät Neuvosto-Venäjää vastaan sekä yhtaikaa, että vuorotellen: saksalaiset ja itävaltalaiset, tsekkoslovakit, serbialaiset, puolalaiset, ukrainalaiset, romanialaiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset, japanilaiset, suomalaiset, virolaiset ja liettualaiset. Saarroksissa ja nälkään nääntymäisillään olevassa maassa on taukoamatta salaliittoja, mellakoita, hirmunäytelmiä, varastojen, siltojen ja teiden tuhoamisia.

"Lukemattomien ulkonaisten ja sisäisten vihollisten kanssa taisteluun ryhtyneellä hallituksella ai ollut rahaa, ei riittävästi sotajoukkoja - ei mitään, paitsi rajaton energia, maan vallankumouksellisten ainesten tulinen kannatus ja suunnattoman suuri rohkeus kaikkien mahdollisuuksien käyttämiseen isänmaan pelastamiseksi, olivatpa ne sitten kuinka mielivaltaisia, laittomia ja ankaria tahansa." Näillä sanoilla kuvasi aikoinaan Plehanov jakobiinien hallitusta. ("Sosial-Demokrat".) Kolmikuukautinen kirjallispoliittinen yleiskatsaus. Helmikuu, ensimmäinen kirja. Lontoo v. 1890. Kappale: "Ison vallankumouksen vuosisata", s.6-7).

Kiinnittääksemme katseemme XIX vuosisadan puolivälissä "demokratian" maassa, Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tapahtuneeseen vallankumoukseen. Vaikka ei suinkaan ollut puhe yksityisomaisuuden, vaan ainoastaan orjanomistamisen poistamisesta, eivät demokraattiset laitokset lainkaan kyenneet rauhallista tietä ratkaisemaan konfliktia. Vuonna 1860 presidentinvaaleissa hajalleen lyödyt Etelä-vallat päättivät millaisilla toimenpiteillä tahansa palauttaa itselleen sen vaikutusvallan, mikä heillä tähän asti oli ollut orjanomistajina, ja lausuen, kuten kerrotaan, heliseviä sanoja vapaudesta ja riippumattomuudesta, ryhtyivät orjasotaan. Välittömästi tästä johtuivat kaikki myöhemmät kansalaissodan seuraukset. Jo aivan taistelun alussa sulki Baltimoressa oleva sotahallitus, "habeas corpuksesta" (*) välittämättä, Mac-Henryn linnaan muutamia kansalaisia, jotka olivat orjavaltaisen Etelän puoltajia. Kysymys moisten tekojen laillisuudesta tai laittomuudesta tuli niin sanottujen "ylempien auktoriteettien" väliseksi polttavaksi riidan aiheeksi. Ylin tuomari Tenney päätti, ettei presidentillä ollut oikeutta lakkauttaa "habeas corpusta", eikä sitä tarkoitusta varten antaa valtuuksia sotilashallinnolle. "Sellainen aivan todennäköisesti kylläkin on tämän kysymyksen oikea perustuslaillinen ratkaisu, - sanoo eräs Amerikan sodan ensimmäisistä historioitsijoista. - Mutta asiain tila oli niin kriittinen, ja jo niin välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin Baltimoren asukkaita vastaan, ettei ainoastaan hallitus, vaan myös Yhdysvaltain kansa kannatti kaikkein energisimpiä toimenpiteitä."("Amerikan sodan historia", kirj. Flecher, skotlantilaisten tarkka-ampujain kaartin everstiluutnantti, käännös englannin kielestä, Pietari v.1867, s. 95).

__(*) Kuuluisa englantilainen laki, joka hyväksyttiin vuonna 1679 suojelemaan alamaisten vapautta mielivaltaiselta vangitsemiselta.

- Suomentaja

Pohjois-valtojen kauppiaat kuljettivat salaa eräitä kapinoivalle etelälle tarpeellisia tavaroita. Pohjoisvaltalaisille ei tietenkään jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pakkokeinoihin turvautuminen. 6. päivänä elokuuta vuonna 1861 vahvisti presidentti kongressin päätöksen "kapinaa synnyttäviin tarkoituksiin käytetyn omaisuuden takavarikoimisesta". Kansan demokraattinen kerros oli äärimmäisten toimenpiteiden puolella, pohjoisessa oli tasavaltalaispuolue ratkaisevasti voitolla, ja ihmiset, joita epäiltiin kapinallisten Etelä-valtioiden tukemisesta, joutuivat väkivallan alaisiksi. Muutamissa pohjoisvaltioiden kaupungeissa ja vieläpä järjestyksistään kuuluisissa Uuden Englannin valtioissa murtautui kansa usein niiden lehtien konttoreihin, jotka puolustivat kapinoivia orjanomistajia ja särki heidän kirjapainonsa. Tapahtui, että taantumuksellinen kustantaja voideltiin tervalla, koristeltiin höyhenillä ja tässä asussa kuljetettiin toreilla, ja lopuksi pakotettiin vannomaan uskollisuudenvala Liitolle. Tervalla voideltu tilanomistaja ei juuri muistuttanut "itsenäistä päämäärää", joten Kantin kategorinen imperatiivi kärsi Yhdysvaltojen kansalaissodassa melkoisen tappion. Mutta ei siinä kaikki. "Hallitus puolestaan, - kertoo meille historioitsija, - ryhtyi kaikenlaisiin rankaisutoimenpiteisiin, niihin painotuotteisiin nähden, jotka vastustivat sen mielipiteitä, ja lyhyessä ajassa joutui tähän asti vapaana ollut amerikkalainen sanomalehdistö asemaan, joka tuskin oli parempi, kuin sanomalehdistön asema Euroopan monarkistisissa maissa." Sama oli puhevapaudenkin kohtalo. "Tällä tavoin, - jatkaa everstiluutnantti Flecher, - kieltäytyi Amerikan kansa noina aikoina vapautensa tärkeimmistä perusteista. On huomattavaa, - lisää hän opettavaisesti, - että kansan enemmistö oli sotaan innostunut ja niin altis kaikin tavoin uhrautumaan päämääränsä saavuttamiseksi, ettei se ainoastaan ollut valittamatta vapautensa menettämistä, vaan tuskinpa huomasikaan sitä." (Amerikan sodan historia, s. 162-164). Paljon julmemmin toimivat etelän orjanomistajat hillitöntä palvelusväkeään kohtaan. "Kaikkialla missä enemmistö oli orjuuden puolella, - kertoo Pariisin kreivi, - suhtautui yleinen mielipide despoottisesti vähemmistöä kohtaan. Kaikki, jotka olivat myötätuntoisia kansallisuusaatteelle, pakotettiin vaikenemaan. Mutta pian osoittautui tämäkin liian vähäksi; kuten kaikissa vallankumouksissa, pakotettiin välinpitämättömät ilmaisemaan uskollisuuttaan asiain uudelle järjestykselle. Ne, jotka eivät suostuneet tähän, joutuivat vihan ja kansanjoukon pahoinpitelyn uhreiksi. Jokaiseen nousevan sivistyksen keskukseen (lounaisissa valtioissa) muodostui vallankumouskomiteoita kaikista niistä, jotka erosivat muista äärimmäisyytensä vuoksi vaalitaistelussa. Kapakka oli heidän tavallisena kokouspaikkanaan, ja meluava juominki yhtyi siihen halpaan ilveilyyn, jollaiseksi lainkäytön juhlalliset muodot olivat muuttuneet.

Muutamat raivoisat, katajamarjaviiniä ja whiskyä lainehtivien konttoripöytien ääressä istuvat ihmiset tuomitsivat niin saapuvilla, kuin poissaoleviakin kansalaisia. Syytetty näki jo ennen kuulustelua, miten kohtalon nuoraa valmistettiin. Se, joka ei saapunut oikeuteen, sai kuulla tuomionsa kaatuessaan metsikköön piiloutuneen teloittajan kuulasta". Tämä kuva suuresti muistuttaa niitä kohtauksia, joita päivä päivältä näytellään Denikinin, Koltshakin, Judenitshin ja muiden anglosaksilaisten ja amerikkalaisten "demokratian" urhojen sotaleireissä.

Miten oli terrorismin laita vuonna 1871 Pariisin Kommuunissa, näemme alempana. Joka tapauksessa Kautskyn yritykset asettaa meitä Kommuunin vastakohdaksi eivät lainkaan pidä paikkaansa, ja johtavat kirjailijan vain laadultaan mitä ala-arvoisimpiin sanasutkauksiin.

Panttivankijärjestelmä on nähtävästi tunnustettava "immanenttisesti" kansalaissodan terrorismiin kuuluvaksi. Kautsky on terrorismia vastaan ja panttivankien ottamista vastaan, mutta Pariisin Kommuunin puolella (Huom. Kommuuni oli viisikymmentä vuotta sitten). Ja Kommuuni otti panttivankeja. Tulee pula. Mutta mitäpä varten olisi olemassa eksegetiikan (selitysopin) taide?

Kommuunin dekreetti panttivangeista ja niiden ampumisesta - vastauksena versaillesilaisten julmuuksiin - johtui Kautskyn syvämietteisen selityksen mukaan "pyrkimyksestä säästää ihmishenkiä, eikä tuhota niitä". Mainio keksintö! Sitä vain on laajennettava. Voidaan ja tulee selittää, että kansalaissodassa me tuhoamme valkokaartilaisia, jotteivät nämä tuhoaisi työläisiä. Siis meidän tehtävänämme ei ole ihmishenkien hävittäminen, vaan niiden säilyttäminen. Mutta kun hengen säilyttämiseksi on taisteltava ase kädessä, niin johtaa se henkien hävittämiseen - arvoitus, jonka dialektisen salaisuuden selvitti ukko Hegel, puhumattakaan aikaisemmista ajattelijoista.

Kommuuni saattoi pysyä pystyssä ja vahvistua vain kiihkeän taistelun kautta versaillesilaisia vastaan. Versaillesilaisillahan oli melkoinen joukko asiamiehiä Pariisissa. Taistelu Thiersin joukkioiden kanssa ei voinut olla hävittämättä versaillesilaisia sekä rintamalla, että sen takana. Jos Kommuunin valta olisi siirtynyt Pariisin rajojen ulkopuolelle, olisi se maaseudulla - kansalaissodassa Kansalliskokouksen armeijaa vastaan - kohdannut vielä enemmän verivihollisia rauhallisten asukkaiden keskuudessa. Kommuuni ei voinut, taistellessaan kuningasmielisten kanssa, sallia sananvapautta kuningasmielisten asiamiehille rintaman takana.

Huolimatta kaikista nykyisen maailman tapahtumista, ei Kautsky ollenkaan ymmärrä, mitä merkitsee sota yleensä ja kansalaissota erikoisesti. Hän ei ymmärrä, että jokainen tai melkein jokainen Thiersin Pariisissa oleva puoluelainen ei ollut vain kommunardien aatteellinen vihollinen, vaan Thiersin asianajaja ja urkkija, raju vihollinen, joka oli valmis ampumaan selkäpuolelta. Vihollinen oli tehtävä vaarattomaksi, mutta sodan aikana tämä merkitsee vihollisen tuhoamista.

Vallankumouksessa, samoin kuin sodassakin, on vihollisen tahto muserrettava, pakotettava hänet keskusteluihin ja suostumaan voittajan ehtoihin. Tahto on tietysti psyykkisen maailman tosiasia, mutta kokonaan toisin kuin katukokoukset, yleiset väittelytilaisuudet ja konferenssit, pyrkii vallankumous päämääriinsä aineellisten keinojen avulla, vaikkakin pienemmässä määrin kuin sota.

Porvaristo itse anasti vallan kapinan avulla, vahvisti sitä kansalaissodan avulla. Rauhallisena aikana se pitää valtaa käsissään monimutkaisen sortotoimenpidesysteemin avulla. Niin kauan kuin on olemassa mitä syvimpiin vastakkaisuuksiin perustuva luokka-yhteiskunta jäävät sortotoimenpiteet ainoiksi keinoiksi, joilla vastustavan puolueen tahto voidaan alistaa.

Vaikkapa köyhälistön diktatuuri yhdessä taikka toisessa maassa muodostuisikin demokratian ulkonaisissa puitteissa, niin tällä ei vielä olisi kansalaissota poistettu. Kysymystä, kuka saa hallita maata, so. saako porvaristo elää, vai onko sen kuoltava, tullaan molemmin puolin pohtimaan, ei perustuslain pykäliin vedoten, vaan väkivallan kaikkia muotoja käyttäen. Vaikka Kautsky kuinka tutkisi apinaihmisen ruokaa (katso s. 85 ja seur.) ja muita läheisiä ja kaukaisia olosuhteita, löytääkseen inhimillisen julmuuden syyt, ei hän löydä historiassa muita keinoja vihollisen luokkatahdon kukistamiseksi, kuin tarkoituksen mukaisen ja energisen väkivallan käytön. Taistelun tuimuuden aste riippuu monista sisäisistä ja kansainvälisistä syistä. Kuta julmempaa ja vaarallisempaa on voitetun luokkavihollisen vastustus, sitä vähemmän vältettävissä on pakkotoimenpidesysteemin saostuminen saostuminen terrorisysteemiksi.

Mutta tässä Kautsky ottaa odottamatta uuden asenteen taistellessaan Neuvostoterrorismia vastaan: Hän muitta mutkitta vetoaa siihen, ettei Venäjän porvariston vastavallankumouksellinen toiminta ollut ankaraa.

"Mitään raakuutta, - sanoo hän - ei marraskuulla v. 1917 ollut huomattavissa Pietarissa ja Moskovassa, ja sitäkin vähemmän joku aika sitten Budapestissa" (s. 102). Asiain tilan ollessa näin onnellinen osoittautuu vastavallankumouksellinen terrorismi yksinkertaisesti vain verenhimoisten kommunistien tuotteeksi, joihin ei vaikuta kasviksia syövän apinaihmisen traditiot enempää kuin kautskylaisuuden siveysopetuskaan.

Neuvostojen alkuperäinen vallan anastaminen marraskuun alussa vuonna 1917 (uutta lukua) tapahtui kuin itsestään, vähäpätöisin uhrein. Venäläinen porvaristo tunsi itsensä siinä määrin kansanjoukoista eristetyksi, sisäisesti voimattomaksi, sodan kulun ja lopun häpäisemäksi, Kerenskin hallituksen lannistamaksi, ettei se lainkaan rohjennut vastustaa. Pietarissa Kerenskin hallitus kaadettiin melkein taistelutta. Moskovassa pitkistytti vastustusta meidän toimintamme epävarmuus. Useimmissa maaseutukaupungeissa sai Pietarista tai Moskovasta tullut sähkösanoma aikaan vallan siirtymisen Neuvostoille. Jos asia olisi päättynyt tähän, ei punaisesta terrorista olisi ollut puhettakaan. Mutta v. 1917:n marraskuu oli todisteena varakkaiden alkamasta vastarinnasta. Lännen imperialististen hallitusten oli todellakin sekaannuttava asiaan, jotta venäläinen vastavallankumous olisi saanut luottamusta omaan itseensä ja jotta sen vastarinta olisi kasvanut. Tämä voidaan todistaa suurilla ja pienillä tosiasioilla päivästä päivään kautta koko Neuvostovallan kumouksen ajan.

Kerenskin "esikunta" ei saanut minkäänlaista tukea sotajoukoista ja oli taipuisa vastustuksitta tunnustamaan Neuvostovallan, joka ryhtyi rauhanneuvotteluihin saksalaisten kanssa. Mutta seurauksena oli Ententen sotalähetystön protesti, jota seurasivat julkiset uhkaukset. Esikunta säikähti: liittolaisupseerien kiihottamana se liittyi vastustajien joukkoon. Tämä johti aseelliseen yhteentörmäykseen ja saattoi vallankumouksellisen matruusiryhmän murhaamaan kenttäesikunnan päällikön, kenraali Duhovinin.

Pietarissa Ententen viralliset asiamiehet, erikoisesti ranskalainen sotalähetystö käsi kädessä sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikkien kanssa, julkisesti järjestivät vastustusta. Neuvostovallan kumouksen jälkeisestä päivästä alkaen ja mobilisoivat, aseistivat ja usuttivat meidän kimppuumme junkkareita ja yleensä porvarillista nuorisoa. Junkkarien kapina 10. päivänä marraskuuta tuotti satoja kertoja enemmän uhreja, kuin marraskuun 7. päivän vallankumous. Samoihin aikoihin Ententen aikaansaama Kerenskin ja Krasnovin Pietaria vastaan tekemä seikkailuretki luonnollisesti kylvi ensimmäiset katkeruuden siemenet taisteluun. Kuitenkin päästettiin kenraali Krasnov irti kunniasanaa vastaan. Niin monia uhreja vaatineen Jaroslavin kapinan (kesällä v. 1918) oli Savinkov järjestänyt Ranskan lähetystön tilauksesta ja sen varoilla. Arkangeli valloitettiin englantilaisten merisotilasasiamiesten suunnitelman mukaan englantilaisilla sota- ja ilmalaivoilla. Koltshakin, amerikkalaisen pörssin suosikin, valtakunnan perusti ranskalaisen hallituksen ylläpitämä muukalainen, tshekkoslovakialainen sotilasjoukko. Donin vastavallankumouksen ensimmäisten johtajien, Kaledin ja meidän vapaaksi päästämämme Krasnovin osittaiseen menestykseen oli syynä se, että Saksa julkisesti avusti heitä sodalla ja rahalla. Ukrainassa kukisti saksalainen militarismi vuoden 1918 alussa Neuvostovallan. Iso-Britannian ja Ranskan rahallisella ja teknisellä avustuksella saatiin aikaan Denikinin vapaaehtoinen armeija. Vain toivoen Englannin sekaantuvan asiaan ja saaden siltä aineellista apua loi Judenitsh armeijansa. Sopimusvaltojen poliitikot, valtio- ja sanomalehtimiehet väittelivät aina julkisesti kaksi vuotta perätysten siitä, onko Venäjän kansalaissodan rahalla avustaminen kyllin edullinen yritys. Näin ollen täytyy todellakin olla vaskinen otsa voidakseen Venäjän kansalaissodan verisen luonteen syytä etsiä bolshevikkien pahasta tahdosta, eikä kansainvälisistä olosuhteista.

Venäjän köyhälistö astui ensimmäisenä sosialistisen vallankumouksen tielle, ja poliittisesti voimaton Venäjän porvaristo rohkeni vastustaa poliittista ja taloudellista pakkoluovutusta vai sen tähden, että se näki kaikissa maissa olevan vallassa oman vanhemman sisarensa, jonka taloudellinen, poliittinen ja osittain sotilaallinenkin mahtavuus oli säilynyt.

Jos meidän marraskuun vallankumouksemme olisi tapahtunut muutamien kuukausien tai vaikkapa muutamien viikkojen kuluttua Saksan, Ranskan ja Englannin köyhälistön astuttua valtaan, - niin ei ole epäilystäkään, etteikö meidän vallankumouksemme olisi ollut "rauhallisin" ja "verettömin" yleensä kaikista tämän syntisen maailman mahdollisista vallankumouksista. Mutta tämä ensi näkemältä "luonnollisempi" ja kaikessa tapauksessa Venäjän työväenluokalle edullisempi historiallinen järjestys meni rikki - ei meidän syystämme, vaan tapahtumain tahdosta: sen sijaan, että olisi pitänyt olla viimeisenä, tuli Venäjän köyhälistö ensimmäiseksi. Juuri tämä seikka teki - ensi levottomuuksien jälkeen - ennen Venäjän vallassa olleiden luokkien vastustuksen luonteeltaan hurjemmaksi ja pakotti Venäjän köyhälistön suurimman vaaran, ulkonaisten hyökkäysten, sisäisten salaliittojen ja kapinoiden hetkinä turvautumaan valtiollisen terrorin ankariin toimenpiteisiin. Että nämä toimenpiteet olisivat olleet turhia, sitä ei nyt kukaan väitä. Mutta ovatko ne muka. "sopimattomia"?

Taistelemalla valtaan päässeen työväenluokan tehtävä ja velvollisuus oli tämän vallan vakiinnuttaminen, oman valtansa turvaaminen, vihollisten vallankaappaushalun poistaminen, voidakseen siten turvata itselleen sosialististen uudistusten mahdollisuuden. Muuten ei valtaa olisi pitänyt ottaakaan.

"Loogisesti" ei vallankumous tarvitse terrorismia, niin kuin se "loogisesti" ei tarvitse aseellista kapinaakaan. Mikä löysäsuinen hullutus! Vallankumous päinvastoin vaatii vallankumouksellista luokkaa pyrkimään päämääräänsä käyttämällä kaikkia sen hallussa olevia keinoja: jos tarvitaan - aseellista kapinaa, jos vaaditaan terrorismia. Vallankumouksellisen luokan, joka ase kädessä anasti vallan, tulee ase kädessä tukahduttaa kaikki yritykset, joiden tarkoitus on anastaa valta sen käsistä. Sinne, missä sillä on vastassaan vihollisen sotajoukko, asettaa se oman armeijansa. Sinne, missä sillä on vastassaan aseellinen salaliitto, murha, kapina - heittää se vihollistensa päiden ylitse vihansa vasamat. Ehkä Kautsky on keksinyt muita keinoja? Vai aikooko hän koko asialle laatia rangaistusasteikon, ehdottamalla kaikissa tapauksissa vankilaa ampumisen sijasta?

Kysymys pakkotoimenpiteiden muodosta ja asteista ei tietystikään ole "periaatteellinen" On kysymys vain tarkoituksenmukaisuudesta. Vallankumouksellisena aikana ei vallasta pois heitettyä puoluetta, joka ei siedä vallassa olevan puolueen järkähtämättömyyttä ja ilmaisee tämän hurjalla taistelullaan sitä vastaan, voida säikyttää vankilaan sulkemisen uhkauksilla, sillä se ei usko vankilassa olon tulevan pitkäksi. Juuri tämä yksinkertainen, mutta ratkaiseva tosiasia selittää, miksi kansalaissodassa niin yleisesti sovellutetaan ampumista.

Vai tahtooko Kautsky sanoa, ettei ampuminen yleensä ole tarkoituksenmukaista, ettei "kokonaisia luokkia ei voida säikyttää?" Terrori on voimaton - ja sittenkin vain "viime kädessä", - jos taantumus sitä sovelluttaa historiallisesti nousevaa luokkaa vastaan. Mutta terrori saattaa varsin hyvin vaikuttaa taantumukselliseen luokkaan itseensä, joka ei tahdo poistua näyttämöltä. Kauhistuttaminen on tehoisa keino niin hyvin kansainvälisessä kuin sisäisessä politiikassa. Sota, kuten vallankumouskin perustuu kauhistuttamiseen. Voittoisa sota hävittää yleisten lakien mukaan vain vähäpätöisen osan voitetusta armeijasta, mutta se kauhistuttaa muut, musertaa heidän tahtonsa. Samoin menettelee vallankumouskin; se murhaa yhden, kauhistuttaa tuhannet. Tässä suhteessa ei punainen terrori periaatteellisesti eroa aseellisesta kapinasta, jonka suorana jatkona se on. Vallankumouksellisen luokan valtiollista terroria vastaan voi "siveellisiä" syytöksiä tehdä vain se, joka periaatteessa (sanoilla) kieltää yleensä kaiken väkivallan - siis myös kaiken sodan ja kaiken kapinan. Näin voi menetellä vain teeskentelevä kveekari.

"Mutta missä eroaa teidän menettelytapanne tsaarivallan menettelytavoista?" - kyselevät meiltä liberalismin ja kautskylaisuuden papit. Ettekö sitä ymmärrä, pyhimykset? Me selitämme teille. Tsarismin terrori oli suunnattu köyhälistöä vastaan. Tsaarin santarmisto surmasi sosialistisen hallitusmuodon puolesta taistelevia työläisiä. Meidän erikoiskomiteamme ammuttavat tilanomistajia, kapitalisteja, kenraaleja, jotka pyrkivät palauttamaan kapitalistista järjestelmää. Huomaatteko tämän pienen erotuksen? Huomaatte? No, se riittää meille, kommunisteille.

"Painovapaus"

Eräs kohta erikoisesti huolestuttaa ison kirja- ja artikkelimäärän kirjoittajaa, Kautskya: se on painovapaus. Voiko lehtien lakkauttamisen sallia?

Sodan aikana muuttuvat kaikki valtiollisen vallan laitokset ja elimet suoraan tai välillisesti sodankäynnin elimiksi. Ensikädessä tämä koskee painoa. Ei yksikään vakavaa sotaa käyvä hallitus salli, julkisesti tai naamioituna vihollisen puolella olevien painotuotteiden olemassaoloa omalla alueellaan. Sitäkin vähemmän kansalaissodassa. Viimeksi mainittu on luonteeltaan sellainen, että kummallakin taistelevalla leirillä on oman armeijansa selän takana melkoiset määrät asukkaita, jotka ovat vihollisen puolella. Sodassa, jossa menestys ja epäonnistuminen maksavat hengen, joutuvat rintaman taakse jääneet vihollisten asiamiehet ammuttavaksi. Tämä on epähumaania, mutta ei kukaan vielä ole pitänyt sotaa humaanisuuden kouluna - vielä vähemmän kansalaissotaa.

Voiko tosiaan vaatia, että Denikiniä kannattavien puolueiden julkaisut saisivat esteettömästi ilmestyä Moskovassa ja Pietarissa, samaan aikaan, kun käydään sotaa Denikinin valkokaartilaisjoukkueita vastaan? Esittää tällaista painovapauden nimissä on sama, kuin vaatia sotasalaisuuksien julkaisemista julkisuuden nimessä. "Piiritetty kaupunki, - kirjoitti kommunardi Artur Arnould Pariisista, - ei voi sallia, että kaupungissa julkisesti lausutaan toivomuksia sen hävittämisestä, että johdetaan sitä puolustavat soturit uskottomuuteen, että viholliselle tiedotetaan sotajoukon liikkeet. Sellainen oli Pariisin asema Kommuunin aikana." Sellainen on ollut Neuvosto-Tasavallan asema olemassaolonsa kahtena vuotena.

Kuulkaamme kuitenkin mitä sanoo tästä Kautsky.

Tämän systeemin puolustaminen (so. pakkotoimenpiteiden sovelluttaminen painovapautta vastaan) johtaa tuohon naiviin kuvitukseen, että on olemassa absoluuttinen totuus (!) ja että vain kommunistit sen tuntevat (!). Samalla tavoin, - jatkaa Kautsky, - johtaa se toiseen näkökantaan, että nimittäin kaikki kirjailijat ovat luonnostaan valehtelijoita (!) ja että ainoastaan kommunistit ovat totuuden intoilijoita (!). Todellisuudessahan löytyy kaikissa leireissä ihmisiä, jotka valehtelevat, kuin niitäkin, jotka intoilevat sen puolesta mitä pitävät totuutena." jne. (s. 167).

Tällä tavoin jää Kautskylle vallankumous kaikkein tärkeimmässä vaiheessaan, kun on kyseessä luokkien elämä ja kuolema, kuten ennenkin kirjalliseksi väittelyksi, jonka päämääränä on. totuuden etsiminen. Mikä syvyys!... Meidän totuutemme ei tietystikään ole absoluuttinen. Mutta kun me nyt sen nimessä vuodamme verta, ei meillä ole oikeutta, eikä mahdollisuutta kirjalliseen väittelyyn totuuden suhteellisuudesta niiden kanssa, jotka "arvostelevat" meitä käyttämällä kaiken lajisia aseita. Samoin ei meidän tehtävämme ole siinä, että me rankaisemme eri suuntien edustajista niitä, jotka painotuotteiden avulla valehtelevat, ja suosimme niitä, jotka puhuvat hurskaan tavoin, vaan siinä, että tukehdutamme porvariston luokkavalheen ja turvaamme voiton työväen luokkatotuudelle, välittämättä siitä, että kummassakin leirissä on niin intoilijoita kuin valehtelijoitakin.

"Neuvostovalta, - jatkaa Kautsky huolestuneena, - hävitti ainoan keinon, jota voi käyttää tapain turmeltumista vastaan: painovapauden. Rajattoman painovapauden avulla yksin voidaan kontrolloida ja pitää aisoissa niitä joukkioita ja seikkailijoita, jotka aivan varmasti imeytyvät jokaiseen rajattomaan, kontrolloimattomaan valtaa." (s. 110).

Painotuotteet ovat taattuja aseita taistelussa turmellusta vastaan! Tämä vapaamielinen resepti saa surkean soinnun, kun ajattelee kahta maata, joissa oli mitä suurin "painovapaus", - Pohjois-Amerikkaa ja Ranskaa, jotka samalla ovat maita, joissa kapitalistinen turmelus on täydessä kukassaan.

Raviten itseään Venäjän vallankumouksen poliittisten takapihojen vanhettuneilla juoruilla, Kautsky kuvittelee, että ilman kasettien ja menshevikkien julkisuutta "joukkueet ja seikkailijat" kuluttavat neuvostokoneiston. Sellainen oli menshevikkien ääni vuosi, puolitoista vuotta sitten. Nyt he eivät uskalla sitäkään toistaa. Neuvostokontrollin ja puoluevalinnan avulla on Neuvostovalta taistelun jännittyneessä ilmakehässä suoriutunut kumouksen hetkellä pinnalle kohonneista joukkueista ja seikkailijoista paljon paremmin, kuin mikään muu hallitus olisi koskaan niistä suoriutunut. Me käymme sotaa. Me emme taistele elämästä, vaan kuolemasta. Painotuote ei ole aatteellisen yhteiskunnan, vaan kahden vastakkaisen, aseistetun ja taistelevan leiri aseena. Me hävitämme vastavallankumouksen painotuotteet samoin kuin me hävitämme vastavallankumouksellisten varustetut asemat, sen varastot, sen kulkuyhteydet, sen vakoilun. Meiltäkö katoaa täten kadettilais-menshevistiset työväen turmeltuneisuutta koskevat paljastukset? Sen sijasta me voittoisasti hävitämme kapitalistisen turmeluksen perusteet.

Mutta Kautsky jatkaa, kehitellen aihettaan: hän valittaa, että me lakkautamme sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien lehdet ja vieläpä - käy niinkin - vangitsemme niiden johtajia. Eikö tässä ole kysymys köyhälistön ja sosialistisen liikkeen "suunnista"? Oppinut pedantti ei näe tavallisten sanojen takaa tosiasioita. Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat hänelle yksinkertaisesti vain virtauksia sosialismissa, silloin kun ne vallankumouksen kulussa ovat muuttuneet järjestöksi, joka yhdessä vastavallankumouksellisten kanssa muodostaa toimintaliiton ja käy ilmisotaa meitä vastaan. Koltsha