LEON TROTSKI: Terrorismi ja kommunismi

Esipuhe

Trotski kirjoitti kirjan keskellä sotaa vuonna 1920. Kirjoittaja oli silloin johtamassa organisoimaansa Puna-armeijaa, joka kävi taisteluja 14 imperialistista miehitysarmeijaa vastaan. Miehittäjät olivat tsaarin kenraalien ja valkokaartilaisten ohessa yrittämässä kaataa Venäjällä vastasyntyneen maailman vallankumouksen käynnistymistä, proletariaatin diktatuurin.

Kirja ilmestyi Kommunistisen Internationaalin toisen konferenssin aikana. Leninin Ultravasemmistolaisuus, kommunismin penikkatautina -kirjan kanssa Terrorismi ja kommunismi jaettiin konferenssin kaikkiin kokousedustajiin. Molemmat kirjat muodostavat kokonaisuuden, jolla on hyvin tärkeä merkitys kaadereiden koulutuksessa Lokakuun vallankumouksen opetusten osalta.

Kirjassa Trotski puolustaa neuvostovaltaa ideologista hyökkäystä vastaan, jonka oli käynnistänyt "sosialidemokratian paavi" ja rauhanomaisen sosialismiin siirtymisen teoreetikko Karl Kautsky. Tämä terävä ja syvällinen polemiikki on tehty Internationaalin tarpeita silmällä pitäen. Trotski saneli sitä panssaroidun junan kulkiessa rintamalta toiselle ja siinä on tehokkaasti sovellettu keskenään kritiikin ase ja aseiden kritiikki.

Keskeisessä asemassa kirjassa nousee teoreettinen taistelu porvarillisen demokratian metafysiikkaa vastaan eli sitä kantaa vastaan, että pitäisi odottaa ensin jonkunlaisen parlamentaarisen enemmistön saavuttamista, ennen sosialismiin siirtymistä. Kuten Trotski korostaa englanninkielisen toisen painoksen esipuheessaan, kirja ei puolusta terroria yleisesti ottaen, vaan se puolustaa proletariaatin vallankumouksen historiallista oikeutusta: "Kirjan perustavanlaatuinen ajatus on tässä: edistääkseen ihmiskuntaa, historia ei ole toistaiseksi löytänyt muita keinoja, kuin vastata rappeutuneiden luokkien väkivallalle edistyksellisen luokan väkivallalla".

Ideologisesti samannimisessä kirjassaan Kaytsky oli aloittanut hyökkäyksen bolsevismia vastaan asettamalla ideologisen keskustelun keskiöön kysymyksen marxismin suhteesta ihmis- ja kansalaisoikeusjulistuksen perintöön. Marxin "rokotus" Rousseun aatteella avasi portit luokkakompromisseihin, lievensi luokkataistelua ja työnsi yhteiskunnan vallankumouksellisen murroksen tulevaisuuteen. Porvarillisen demokratian ja ihmisoikeuksien ekumeenisuuden metafyysinen palvominen pyhittää kapitalismia ikuisena järjestelmänä ja boikotoi kaikki pyrkimykset sen kumoamiseksi. Teoriakysymykset eivät ole akateemisen väittelyn asetelmia, vaan luokkataistelun kärkimomentteja, elämän ja kuoleman kysymyksiä sorretuille luokille. Näin ollen, Trotskin toteamus tässä kirjassa, että "taistelu työväenvallasta kulkee kautskylaisuuden vastaisen taistelun kautta" on täysin relevanttia.

Kuin pahan ennuste, tämän toteamuksen laiminlyöminen johti Kautskyn metodin omaksumiselle proletariaatin johdon toimesta tulevienkin vuosikymmenten aikana. Rauhanomaisesta sosialismiin siirtymisestä tehtiin virallinen doktriini, ja käytännössä petettiin mm. Espanjan vallankumouksen sekä hajotettiin Internationaali. Sisällissodan riehuessa Espanjassa, Moskova opasti Largo Caballeroa seuraamaan parlamentaarista tietä. Stalin itse oli rauhanomaisen "Britannian tie sosialismiin" -linjauksen takana paljon ennen Hrushtshovin aikaa. Kautskyn aatteet NL:ssa yleistyivät myöhemmin rinnakkaiselon ja muiden status quo:ta, eli kapitalismia säilyttävien teorioiden myötä. Lopputulos oli avautuminen markkinatalouteen, perestroika ja restauraatio. Nämä kaikki momentit olivat saman ketjun eri lenkkejä.

Kirjan lukeminen kaadereilta on välttämätöntä aikana, jolloin vallalla ovat demokratian vienti ja "vasemmiston" pluralismista hourailut. Yhdessä Trotskin toisen "Meidän ja heidän moraali" -teoksen kanssa vastaavat kysymykseen joka haluaa saada vallankumouksen laittomaksi teoksi, että pyhittääkö päämäärä keinot? Kaikkia näitä vasemmiston demokraatteja vastaan seisomme yhdessä Slavoj Zizekin kanssa, joka oli yksi harvoista filosofeista, joka totesi Terrorismi ja Kommunismi -kirjan ajankohtaisuuden.

__Dimitris Mizaras

Tekstin editoijan sanat:

SAATTEEKSI: LEON TROTSKIN TEOKSESTA - TERRORISMI JA KOMMUNISMI

Toivottavasti kirjoitus tavoittaa mahdollisimman laajan lukijakunnan. Teoksena se on loistava, niin ideologiselta, historialliselta kuin kielelliseltäkin kannalta tarkasteltuna. Suomennos on mielestäni hyvä, pienestä kieliasun vanhahtavuudesta huolimatta. En ryhtynyt olennaisesti muuttelemaan pilkutuksia, sillä alkuperäinen suomentaja on onnistunut vangitsemaan Trotskin tyylin, siinä määrin kuin se on Suomen kielelle käännettäessä mahdollista. Lisäksi näen että ensimmäisellä suomentajalla on tietynlainen prioriteettioikeus tekstiin, käytettyihin sanoihin ym. esitystyyliin (etenkin jos käännös on hyvä). Olen tyytynyt vain muuttamaan joitakin sanoja nykykielen käyttöä ja ulkoasua vastaaviksi. Joitakin sanoja olen korvannut nykyisin käytössä olevilla vastineillaan. Jossakin kohdin en ole keksinyt parempia sanoja ja olen jättänyt kieliasun muokkaamisen sikseen, kuitenkin ajatellen nykyistä lukijaa ja sitä että itse merkitys käy ymmärrettäväksi asiayhteydestä (esim. Luku VII, kohta Kollegiaalisuus ja henkilöllisyys, missä 'henkilöllisyys' käsite tarkoittaa enemmänkin 'yksilöllistä', 'persoonallista' tai 'henkilökohtaista' vastuuta tai roolia organisaatioiden johdossa). Tekstin kursivoinnit olen pitänyt sellaisinaan ja luulen että ne seuraavat tarkoin L.Trotskin alkuperäistä teosta. En tiedä.

Tekstin tekijänoikeuksista ei minulla ole tietoa, mutta lähden siitä ajatuksesta, että jos kirjailija itse olisi nyt päättämässä julkistamismetodeista, hän ei paljon painoa antaisi kapitalistisille, painotuotteita koskeville säännöksille. Luulen että Puna-armeijan komentaja määräisi tekstin mahdollisimman laajalle levitettäväksi ja mikäli mahdollista, tarvittaessa vaikka aseellisesti painotaloja valtaamalla, sen laajamittaiseksi tuottamiseksi. Henkilökohtaisesti olen siis sitä mieltä, että mahdollisten oikeuksien rikkominen olisi suotavaa tehdä mahdollisimman peittelemättä, koska jos asiasta nousee hälyä, on se ainoastaan mainosta loistavalle kirjalle, jonka ajattomuus tai ajankohtaisuus ei ole vähäänkään kadonnut kuluneiden vuosikymmenten aikana.

Kotkassa 9.10.2007

Mikko Niemi, aatteen vajavainen esitaistelija

P.S. Kirja tulisi mitä pikimmin sisällyttää peruskoulun opetusohjelmaan, historian, äidinkielen ja yhteiskuntaopin oppimääriin pakollisena, tentattavana lukemistona. Ainakaan SDP:n poliitikot tähän tuskin kuitenkaan osoittaisivat suurempaa halukkuutta.

______________________________ TERRORISMI

KOMMUNISMI KAIKIEN MAIDEN PROLETAARIT, LIITTYKÄÄ YHTEEN!

L. TROTSKI

TERRORISMI

KOMMUNISMI

suomennos, 2. painos, uudistettu suomennos

© COPYLEFT 2007, SUOMI - FINLAND

Sisällysluettelo

________________________________

ALKULAUSE

Tämän teoksen aiheutti Kautskyn samanniminen tieteellinen häväistyskirja (*). Työ aloitettiin Denikinin ja Judenitshin ankaroiden hyökkäyksien aikana ja rintamatapaukset sen usein keskeyttivät. Noina raskaina päivinä, jolloin kirjoitin ensimmäiset luvut, oli Neuvosto-Venäjän huomio keskittynyt pelkästään sotatöihin. Ennen kaikkea itse taloudellisen luomistyön mahdollisuus oli turvattava. Teollisuutta me voimme harjoittaa tuskin sen enempää kuin mikä oli välttämätöntä rintamain tarpeeksi. Kautskyn taloudellista parjausta me emme voineet osoittaa aiheettomaksi muuten, kuin analogisesti hänen valtiollisen parjauksensa yhteydessä. Kautskyn hämmästyttävää väitettä, että muka Venäjän työläiset ovat kykenemättömiä työkuriin ja taloudelliseen itsehillintään, me emme tämän kirjan alussa - noin vuosi sitten - voineet muulla torjua, kuin pääasiallisesti sillä, että viittasimme Venäjän työläisten korkeaan järjestyskykyisyyteen ja sotilaalliseen sankaruuteen kansalaissodan rintamilla. Nämä kokemukset riittävät yllin kyllin torjumaan porvarillisia herjauksia. Mutta nyt muutaman kuukauden kuluttua, me voimme kääntyä tosiasioihin ja todisteisiin, jotka ovat otetut suoraan Neuvosto-Venäjän taloudellisesta elämästä.

__(*) "Terrorismus und Kommunismus. Ein Beitrag zur Naturgeschichte (!) der Revolution" von Karl Kautsky, Berlin 1939

Heti kun sodan paine helpotti - Koltshakin ja Judenitshin hävittyä, ja kun ratkaisevat iskut oli annettu Denikinille ja kun oli tehty rauha Viron kanssa sekä ryhdytty neuvotteluihin Liettuan ja Puolan kanssa - käännettiin kaikkialla huomio talouselämään. Jo yksin tämä seikka, huomion nopea ja keskittynyt siirtäminen yksistä tehtävistä toisiin, kokonaan erilaisiin, mutta siltä yhtä suuria uhreja vaativiin, on kiistämätön todiste Neuvostojärjestelmän mahtavasta elinvoimaisuudesta. Huolimatta valtiollisista koettelemuksista, fyysisistä puutteista ja kauhuista, olivat työväenjoukot ehdottoman kaukana valtiollisesta hajaantumisesta, siveellisestä rappeutumisesta ja haluttomuudesta. Hallitusjärjestelmän vaikutuksesta, joka, vaikka se panikin heidän kannettavakseen suuria kuormia, kuitenkin antoi heidän elämälleen oikean merkityksen ja korkean päämäärän, he säilyttivät aivan erikoisen siveellisen joustavuuden ja historiasta vertoja etsivän kyvyn keskittää huomio ja tahto kollektiivisiin tehtäviin. Heti paikalla alkaa kaikilla teollisuuden aloilla käydä energinen taistelu lujan työkurin aikaansaamiseksi ja työn tuottavuuden kohottamiseksi. Puolue- ja ammattijärjestöt, tehtaiden ja teollisuuslaitosten hallinnot kilpailivat siinä suhteessa keskenään, koko työväenluokan yleisen, jakamattoman mielipiteen tukemina. Tehdas tehtaan jälkeen pidentää vapaaehtoisesti, omien päätöstensä perusteella työpäivää. Pietari ja Moskova antavat esimerkin, maaseutu ei jää yhtään jäljelle. Lauantai- ja sunnuntaitalkoot, so. vapaaehtoinen ja maksuton työ lepohetkinä, leviävät yhä laajemmalle, kietoen piiriinsä satoja ja jälleen satoja tuhansia työmiehiä ja naisia. Työn teho ja tuottavuus lauantai- ja sunnuntaitalkoissa kohoaa numeroitten ammattimiesten todisteiden mukaan aivan verrattoman korkealla.

Puolueen ja ammattiliiton työtarkoituksia varten toimeenpanemia vapaaehtois-kutsuntoja nuoriso noudattaa yhtä suurella innostuksella, kuin varhemmin samanlaisia sotilaskutsuntoja. Vapaaehtoisuus työssä täydentää ja henkevöittää työvelvollisuutta. Äsken muodostetut työvelvollisuus-komiteat kietovat verkkoonsa koko maan. Asujaimistojen vetäminen joukkotyöhön (teiden puhdistamiseen lumesta, ratavallien korjaamiseen, metsän hakkuisiin, halkojen valmistamiseen ja kuljetukseen, yksinkertaisiin rakennustöihin, turpeen ja liuskekiven hankintaan) saa yhä laajemman ja määräperäisemmän luonteen. Yhä laajentuva sotilasosastojen siirtäminen työhön olisi ollut täydellisesti mahdotonta ilman korkeampaa työinnostuksen nousua.

On totta, että me elämme raskaan taloudellisen rappion, uupumuksen, köyhyyden, nälän tilassa. Mutta tämä ei ole mikään todiste Neuvostovaltaa vastaan: kaikille ylimenokausille ovat moiset traagiset piirteet olleet luonteenomaisia. Mikään elinvoimansa loppuun kuluttanut luokkayhteiskunta (orjuuteen perustuva, feodaalinen, kapitalistinen) ei itsestään väisty näyttämöltä, vaan se lakaistaan pois sisäisen, jännitetyn taistelun kautta, joka välittömästi aiheuttaa osanottajilleen enemmän puutteita ja kärsimyksiä, kuin se mitä vastaan he ovat nouseet.

Siirtyminen feodaalisesta taloudesta porvarilliseen - nousu, jonka edistyksellinen merkitys on suunnaton - ilmenee mitä hirvittävimpänä marttyyriutena. Miten paljon kärsivätkin feodalismin aikana maaorjat, miten raskasta olikin ja on proletariaatin elämä kapitalismin alaisena, milloinkaan ei työväen kurjuus ole ollut niin kärjistynyt, kuin tuona ajanjaksona, jolloin vanha feodaalinen yhteiskuntamuoto väkivaltaisesti sortui, antaen sijaa uudelle. Ranskan vallankumous 18:lla vuosisadalla, joka sai jättiläismäisen voimansa kärsivien kansanjoukkojen painosta, kärjisti ja syvensi itse äärimmäisyyteen saakka tätä heidän kurjuuttaan. Olisiko toisin voinutkaan olla?

Vallankaappaukset, jotka päättyivät huipulla olevien henkilöiden vaihdokseen, voivat tapahtua lyhyessä ajassa, koskematta lainkaan maan taloudelliseen elämään. Kokonaan toinen asia on vallankumous, joka pyörteeseensä vetää miljoonia työläisiä. Olkoon yhteiskunta mitä muotoa hyvänsä, niin työhön se perustuu. Riistäessään kansan suuret joukot pois työstä, kietoessaan heidät pitkäksi ajaksi taisteluun, hävittäessään siten heidän tuotannolliset suhteensa, antaa vallankumous suunnattomia iskuja taloudelle ja alentaa ehdottomasti sitä taloudellista tasoa, joka vallitsi sen alkaessa. Jota syvempi yhteiskunnallinen mullistus on, jota suurempia joukkoja se vetää pyörteeseensä, jota pidemmältä se kestää, sitä suuremman hävityksen se saa aikaan tuotantokoneistossa, sitä enemmän se tyhjentää yleisiä varastoja. Tästä voidaan vetää vain tuo todistusta kaipaamaton johtopäätös, että kansalaissota on vahingollinen taloudelle. Mutta asettaa tämä Neuvosto-taloussysteemin viaksi on samaa kuin asettaa äidin synnytystuskat uuden ihmisolennon viaksi, jonka äiti tuottaa maailmaan. Kysymys on vain siitä, miten saada kansalaissota mahdollisimman lyhyeksi. Ja tämä saadaan aikaan vain päättäväisellä toiminnalla. Mutta juuri vallankumouksellista päättäväisyyttä vastaan on koko Kautskyn kirja suunnattu.

Tarkastelumme alaisena olevan kirjan ilmestymisen jälkeen on, ei ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, ennen kaikkea Euroopassa, tapahtunut suuria tapauksia ja solunut eteenpäin moni merkityksellisiä prosesseja, jotka ovat riistäneet kautskylaisuudelta viimeisetkin tuet.

Saksassa kansalaissota sai yhä hurjemman luonteen. Työväenluokan vanha puolue- ja ammatillinen demokratia on ulkonaisesti, järjestetystä mahdistaan huolimatta ei ainoastaan osoittautunut kykenemättömäksi luomaan rauhallisempia, "humaanimpia" sosialismiin siirtymisen ehtoja, mikä käy ilmi Kautskyn nykyisestä teoriasta, vaan päinvastoin se on ollut yhtenä pääsyynä taistelun pitkittymiseen ja sen kasvavaan kiivauteen. Jota vanhoillisemmaksi Saksan sosialidemokratia on käynyt, sitä enemmän voimaa, ihmishenkiä ja verta on sen pettämä Saksan proletariaatti ollut pakotettu tuhlaamaan toinen toistaan seuraavissa rynnäköissä porvarillista järjestelmää vastaan, luodakseen itse taisteluprosessissa itselleen uuden todellisesti vallankumouksellisen järjestön, joka kykenee sen viemään lopulliseen voittoon. Saksalaisten kenraalien salaliitto, heidän lyhytikäinen vallankaappauksensa ja sitä seuranneet veriset tapaukset osoittavat uudelleen, millaista säälittävää ja kurjaa naamiopeliä on tuo niin kutsuttu demokratia, kun on kysymyksessä imperialismin kukistaminen ja kansalaissodan lopettaminen. Yli ikänsä elänyt demokratia ei ratkaise ainoatakaan kysymystä, ei lievennä ainoatakaan vastakohtaa, ei paranna ainoatakaan haavaa, ei estä ainoatakaan kapinaa ei oikealta, eikä vasemmalta, - se on voimaton, kurja, valheellinen, ja sen tarkoitus on vain hämmentää takapajulle jääneitä kansankerroksia, etenkin pikkuporvaristoa.

Kirjansa loppuluvussa Kautskyn lausuma toivomus, että länsimaat, "vanhat demokratiat" Ranska ja Englanti, jotka lisäksi ovat voiton seppelöimät, antaisivat meille kuvan terveestä, normaalista, rauhallisesta, todellisesta kautskylaisesta sosialismia kohden käyvästä kehityksestä, osoittautuu mitä suurimmassa määrin sokeaksi harhaksi. Ranskan niin kutsuttu tasavaltainen demokratia esiintyy nykyisin vanhoillisimpana, verisimpänä ja mädännäisempänä hallituksena kuin mitä milloinkaan on maailmassa ollut. Sen sisäinen politiikka perustuu kauhuun, ahneuteen ja väkivaltaan aivan yhtä suuressa määrin kuin sen ulkopolitiikkakin. Toisaalta Ranskan köyhälistö, joka nyt on saanut pettyä syvemmin kuin mikään luokka milloinkaan, kulkee yhä enemmän suoran toiminnan tielle. Pakkotoimenpiteet, joihin tasavallan hallitus ryhtyi yleistä Työkonferenssia vastaan, osoittavat, ettei edes syndikalistiselle kautskylaisuudelle, so. mielistelevälle myönteliäisyydelle myönnetä sijaa porvarillisen demokratian puitteissa. Joukkojen vallankumouksellistuminen, omistavan luokan paatuminen ja välikerrosten häviäminen - kolme yhdensuuntaista prosessia, jotka ovat lähellä olevan kiivaan kansalaissodan enteitä - ovat viime kuukausina meidän nähdäksemme täysin askelin vaeltaneet Ranskan maata.

Englannin tapahtumat, muodoltaan erilaiset, kulkevat samaa tietä. Tässä maassa, jonka omistava luokka nykyisin suuremmassa määrin, kuin koskaan ennen tukahduttaa, ja ryöstää koko maailmaa, ovat demokratian lauseparret kadottaneet merkityksensä parlamentaarisen veijarimaisuuden aseenakin. Tämän alan eniten harjaantunut spesialisti, Lloyd George, ei enää vetoa demokratiaan, vaan vanhoillisten ja vapaamielisten omaisuuden omistajain liittoon työväkeä vastaan. Hänen perusteluissaan ei enää ole jälkeäkään "marxilaisen" Kautskyn demokraattisesta vetelyydestä. Lloyd George seisoo luokka todellisuuksien pohjalla ja juuri sen vuoksi puhuu kansalaissodan kieltä. Englannin työväenluokka, sille ominaisine raskaine kokemustietoineen lähestyy sitä taistelunsa astetta, jonka rinnalla chartismin (hurmauksen) sankarillisimmat sivut himmenevät, kuten Pariisin Kommuuni himmenee pian lähestyvän, välttämättömän Ranskan köyhälistön nousun edellä.

Juuri siksi, että maailman tapahtumat ovat viime kuukausina tavattoman energisesti kehittäneet vallankumouksellista logiikkaansa, kysyy tämän kirjan tekijä itseltään: onko tämän teoksen julkaiseminen enää tarpeellinen, onko enää tarpeellista teoreettisesti kumota Kautskya? Onko enää olemassa tietopuolista tarvetta puolustaa vallankumouksellista terrorismia?

Valitettavasti - on. Ideologia näyttelee sosialistisessa liikkeessä, sen luonteen mukaisesti, suurta osaa. Itsepä Englannin imperiumille on tullut ajankohta, jolloin sen työväenluokan täytyy tuoda ilmi tehtäviensä ja kokemustensa teoreettisen yleistämisen yhä kasvava tarve. Sitä paitsi, psykologia, proletaarinenkin, sisältää suunnattoman määrän vanhoillista hitautta, - sitä enemmän, kun tässä tapauksessa kysymys ei koske mitään muuta kuin Toisen Internationaalin perinnäisoppeja, jotka ovat herättäneet köyhälistön ja joilla vielä äsken oli niin suuri kantovoima. Virallisen sosiaalipatriotismin kukistumisen jälkeen (Scheidemann, V. Adler, Renaudel, Vandervelde, Henderson, Plehanov ym.) kansainvälinen kautskylaisuus (Saksan riippumaton johto, Friedrich Adler, Longuet, melkoinen osa italialaisia ja englantilaisia "riippumattomia", Martovin ryhmä ym.) esiintyy pääasiallisesti valtiollisena tekijänä, jolla kapitalistisen yhteiskunnan horjuva tasapaino itseään tukee. Täytyy sanoa, että koko sivistyneen maailman työväen tahto on tapausten kulun piiskaamana nykyisin paljon kumouksellisempi, kuin heidän tajuntansa, jota yhä rasittavat parlamentarismin ja revisionismin jätteet. Taistelu työväen diktatuurin aikaansaamiseksi merkitsee nykyhetkellä kiivasta taistelua kautkylaisuutta vastaan työväenluokan keskuudessa. Valhe ja myöntyväisyyden jätteet, jotka vielä saastuttavat ilmaa sellaisissakin puolueissa, jotka pyrkivät Kolmanteen Internationaaliin, on saatava heitetyksi pois. Leppymättömän taistelun arkaa asiaa, hajottavaa ja valheellista kautskylaisuutta vastaan kaikissa maissa tulee tämän kirjan palvella.

J.K. Aivan äskettäin (toukokuu 1920) on Neuvosto-Venäjän ylle uudelleen kohonnut pilviä. Hyökkäämällä Ukrainaan aloitti porvarillinen Puola maailman imperialismin uuden rynnistyksen Neuvosto-Venäjää vastaan. Suunnattomat vaarat, jotka uudelleen uhkaavat vallankumousta, äärettömät uhrit, mitkä sota vaatii työväen joukoilta, työntävät Venäjän kautskylaisia uudelleen avonaisen toiminnan tielle Neuvostovaltaa vastaan, mikä tosiasiallisesti on samaa kuin yhteistoiminta sosialistisen Venäjän kansainvälisten ahdistajien kanssa. Kautskylaisten osana on kokea auttaa köyhälistön vallankumousta, milloin tämän asiat ovat kyllin hyvällä kannalla, ja asettaa sille kaikkia mahdollisia esteitä silloin, kun se eniten apua tarvitsee. Useamman kuin yhden kerran on Kautsky ennustanut häviötämme, minkä pitäisi olla parhaana todisteena siitä, että hän, Kautsky, on teoreettisesti oikeassa. Lankeemuksessaan on tämä "Marxin perillinen" mennyt niin pitkälle, että hänen ainoana, vakavana valtiollisena ohjelmanaan näyttää olevan proletariaatin diktatuurin kukistaminen.

Hän erehtyy tälläkin kertaa. Se, että Punainen armeija, kommunististen työläisten johtamana on lyövä Puolan, on jälleen todistava proletaarisen diktatuurin voimaa ja siten juuri antava hävittävän iskun porvarilliselle skeptisismille (kautskylaisuudelle) työväenliikkeessä. Huolimatta ulkonaisten muotojen, tunnussanojen ja värien mielettömästä sekasotkusta on nykypäivien historia äärettömästi yksinkertaistanut kehityskulkunsa sisältöä, johtaessaan sen taisteluksi imperialismin ja kommunismin välillä. Pilsudski taistelee, ei ainoastaan puolalaisten magnaattien maiden puolesta Ukrainassa ja Valkovenäjällä, ei ainoastaan kapitalistisen omistusoikeuden ja katolisen kirkon puolesta, vaan myös parlamentaarisen demokratian, evolutionistisen sosialismin, Toisen Internationaalin puolesta ja Kautskyn oikeuden puolesta saada olla kriittisenä armoleivän syöjänä. Me taistelemme Kommunistisen Internationaalin ja köyhälistön kansainvälisen vallankumouksen puolesta. Panos on suuri molemmin puolin. Taistelu käy vimmaiseksi ja raskaaksi. Me uskomme voittoon, sillä siihen on meillä historiallinen oikeus.

Moskova 29. toukokuuta 1920

L. Trotski

(palaa alkuun)

I. VOIMASUHTEET

Peruste, joka alituiseen toistetaan arvostellessa Venäjän Neuvostojärjestelmää ja varsinkin vallankumouksellisia yrityksiä muissa maissa, jotka tarkoittavat siihen siirtymistä, - on voimasuhteet. Neuvostojärjestelmä Venäjällä on utopistinen, sillä "se ei vastaa voimasuhteita". Takapajulla oleva Venäjä ei voi asettaa itselleen tehtäviä, jotka olisi paikallaan edistyneessä Saksassa. Mutta Saksankin köyhälistö tekisi epäviisaasti, jos ottaisi käsiinsä valtiollisen vallan, koska se "nykyhetkellä" loukkaisi voimasuhteita. Kansain Liitto ei ole täydellinen, mutta siitä huolimatta se vastaa voimasuhteita. Taistelu imperialismin vallan kumoamiseksi on utopistinen, voimasuhteita vastaa vain Versaillesin sopimuksen korjaaminen. Kun Longuet liikkui Wilsonin jäljessä, ei tämä johtunut Longuet'n rappeutuneisuudesta, vaan voimasuhteiden vaikutuksesta. Itävallan presidentti Seitzin ja kansleri Rennerin tulee, Friedrich Adlerin mielestä, harjoittaa kansanomaista äitelyyttään porarillisen tasavallan keskeisimmissä virkapaikoissa, sillä muuten tulevat voimasuhteet loukatuiksi. Pari vuotta ennen maailmansotaa Karl Renner, joka silloin vielä ei ollut kansleri, vaan "marxilainen" opportunismin asianajaja, selitti minulle kesäkuun kolmannen päivän hallitus, so. hallitsijan siunaama tilanomistajain ja kapitalistien liitto, ehdottomasti säilyy Venäjällä kokonaisen historiallisen aikakauden, syystä, että se vastaa voimasuhteita.

Mitä sitten ovat nämä voimasuhteet, - pyhä loihtu, joka määrää, ohjaa ja selittää koko historian kulun tukuittain ja vähittäin? Miksi tämä voimasuhteiden loihtu alituiseen tulee esiin Kautskyn nykyisessä suunnassa horjuvaisuuden, hitauden, kavalluksen ja petturuuden oikeuttajana?

Voimasuhteilla tarkoitetaan melkein mitä tahansa: saavutettua tuotantotasoa, luokkajaon astetta, järjestyneiden työläisten määrää, ammattiliittojen kassassa olevaa puhdasta rahaa, toisinaan viimeisten eduskuntavaalien tulosta, joskus ministeristön myöntyväisyyden tai raha-harvainvallan julkeuden astetta, - ja vihdoin, kaikkein useimmin, tuota summittaista valtiollista vaikutelmaa, jonka muodostaa itselleen puolisokea pedantti tai niin kutsuttu reaalipoliitikko, jota, vaikkapa hänellä olisi marxilaisetkin lauseparret, itse teossa johtavat tilapäiset liittymät, tavanomaiset ennakkoluulot ja parlamentaariset "enteet". Kuiskailtuaan poliisilaitoksen päällikön kanssa tiesi itävaltalainen sosialidemokraattinen poliitikko, entisenä, ei kauan sitten menneinä hyvinä vuosina tarkalleen, oliko Wienissä lupa "voimasuhteisiin katsoen" - viettää vappua rauhallisin katukulkuein. Ebertit, Scheidemannit ja Davidít voivat vielä joku aika sitten tarkalleen mitata voimasuhteet siitä, miten usein Bethmann-Hollweg tai Ludendorff heille valtiopäivien aikana antoivat kättä.

Friedrich Adlerin mielipiteen mukaan olisi neuvostodiktatuurin sovelluttaminen Itävallassa tuhoisa voimasuhteiden loukkaus: entente tappaisi Itävallan nälkään. Todisteeksi Friedrich Adler neuvostojen heinäkuun kokouksessa osoitti Unkaria, missä siihen aikaan unkarilaisten Rennerien ei vielä ollut unkarilaisten Adlerien avulla onnistunut luoda pois neuvostojen valtaa. Ensi silmäyksellä voisi todellakin näyttää kuin osuisi Friedrich Adler oikeaan Unkarin suhteen: proletaarinen diktatuuri kukistui siellä pian, ja sen sijalle tuli valonarka Friedrichin ministeriö. Mutta täysin oikeutettua on kysyä: vastasiko tämä jälkimmäinen voimasuhteita? Missään tapauksessa eivät Friedrich eikä hänen Husarinsa olisi voineet edes hetkeksikään ilmestyä valtaan ilman Romanian armeijaa. Mutta helppo on ymmärtää, ettei tähän saa pysähtyä: jos Itävallassa olisi vallinnut neuvostojen diktatuuri ennen Unkarin tapahtumia, niin ei neuvostovallan kukistaminen Budapestissa olisi ollut lähimainkaan yhtä helppoa. Ehkäpä täytyy laskea myöskin Itävalta, yhdessä Friedrich Adlerin petturipolitiikan kanssa, niihin voimasuhteisiin, jotka aiheuttivat neuvostovallan tilapäisen häviön Unkarissa.

Friedrich Adler itse ei kuitenkaan etsi voimasuhteiden avainta Venäjältä eikä Unkarista, vaan lännestä, Clemenceaun ja Lloyd Georgen maista: heillä oli hallussaan leipä ja kivihiili, ja kivihiili ja leipä ovat, etenkin meidän aikanamme yhtä suuria voimasuhteiden tekijöitä kuin tykit Lasallen "perustuslaissa". Sanalla sanoen, Adlerin ajatus on siis se, ettei Itävallan köyhälistön pidä ottaa valtaa käsiinsä, ennen kuin siihen luvan antaa Clemenceau tai Millerand, so. Clemenceau, halvempaa lajia.

Mutta tässäkin täytyy kysyä: vastaako itse Clemenceaun politiikka todellisia voimasuhteita? Ensi silmäyksellä voi näyttää, ikään kuin vastaisi, ellei osoiteta, että Clemenceau turvautuu santarmeihin, hajottelevat työväen kokouksia, vangitsevat ja ampuvat kommunisteja. Mutta tällöin taas ei pidä unohtaa, että neuvostovallan terroristisia toimenpiteitä, so. juuri samoja kotietsintöjä, vangitsemisia ja ampumisia, joskin suunnattuna vastavallankumouksellisia kohtaan, pidetään jonkinlaisena todisteena siitä, ettei neuvostovalta vastaa todellisia voimasuhteita. Ahtaalle kuitenkin joudumme, jos mistään koko maailmasta meidän päivinämme olisi etsittävä hallitus, joka ei säilyäkseen turvaudu karkeiden pakkotoimenpiteiden keinoihin. Tämä merkitsee, että vihamieliset luokkavoimat, murtaen jokaisen, myöskin "demokraattisen" oikeuden kuoren, pyrkivät määrittelemään uutta suhdettaan armottoman taistelun avulla.

Kun Venäjällä pantiin toimeen neuvostosysteemi, niin silloin eivät ainoastaan kapitalistiset poliitikot, vaan myös sosialistiset opportunistit kaikissa maissa selittivät sitä voimasuhteiden törkeäksi loukkaukseksi. Tässä suhteessa ei ollut mitään erimielisyyksiä Kautskyn, habsburgilaisen kreivin Tsherninin ja bulgarialaisen pääministerin Radoslavovin välillä. Sittemmin sortuivat Itävalta-Unkarin ja Saksan monarkiat, hajosi tomuksi maailman mahtavin militarismi. Neuvostovalta säilyi. Ententen käskyläismaat mobilisoivat ja heittivät sitä vastaan kaiken, minkä voivat. Neuvostovalta kesti. Jos Kautskylle, Friedrich Adlerille tai Otto Bauerille olisi kaksi vuotta sitten ennustettu, että proletariaatin diktatuuri kykenee Venäjällä kestämään ensin Saksan imperialismin, sitten - samassa, jatkuvassa sodassa sopimusvaltojen imperialismin hyökkäyksen, niin nämä toisen internationaalin tietäjät olisivat pitäneet sellaista ennustusta naurettavana tietämättömyytenä voimasuhteisiin nähden.

Poliittisten voimain suhde määrättynä hetkenä muodostuu eriasteisen vallan perus- ja johdettujen syiden vaikutuksesta ja vain sen syvimmän perustan määrää tuotannon kehitystaso. Etenkin kansan yhteiskunnallinen rakenne erillään tuotantovoimain kehityksestä. Pikkuporvaristo ja varsinkin talonpojat säilyttävät olemassaolonsa pitkiksi akoiksi sen jälkeen, jolloin heidän taloudelliset metodinsa ovat vanhettuneet ja saaneet tuomionsa yhteiskunnan tuotantotekniseltä kehitykseltä. Joukkojen tajunta vuorostaan on kokonaan erillään yhteiskunnallisten suhteiden kehityksestä; vanhojen sosialististen puolueiden tajunta jää kokonaisen ajanjakson jälkeen joukkojen mielialasta; ja vanhojen parlamentaaristen ja trade-unionististen johtajain mieliala on paljon vanhoillisempaa kuin heidän puolueidensa mieliala, se on kuin kivikova kokkare, jota historia ei ole osannut enemmän kypsentää kuin poiskaan heittää. Rauhallisella parlamentaarisella aikakaudella, yhteiskunnallisten suhteiden ollessa kestäviä, saattoi psykologinen tekijä, huutavimmitta erehdyksittä, olla kaikkien, juoksevien tilien perustana: parlamenttivaalien voitiin katsoa täysin riittävästi ilmaisevan voimasuhteita. Imperialistinen sota, häiriten porvarillisen yhteiskunnan tasapainon, paljasti vanhojen arvioimistapojen täyden kelpaamattomuuden, arvioimistapojen, jotka eivät lainkaan koskettaneet syviä historiallisia tekijöitä, mitkä vähitellen olivat kerääntyneet edelliseen aikakauteen, ja nyt yhtäkkiä tulevat esille ja määräävät historian kulun.

Valtiolliset haaveilijat, kykenemättömät näkemään historiallisen prosessin lävitse, kykenemättöminä torjumaan sen monimutkaisuutta, sen sisäisiä vastakohtia ja erikoisuuksia, kuvittelevat asian niin että historia muka valmistaa sosialistista yhteiskuntamuotoa yhtäaikaisesti ja suunnitelmallisesti kaikilta tahoilta, niin että tuotannon keskitys ja tuottajain ja kuluttajain kommunistinen moraali kypsyvät yhtä aikaa sähköauran ja parlamenttienemmistön kanssa. Tästä oli seurauksena puhtaasti mekaaninen suhde parlamentarismiin, joka toisen internationaalin enimpien poliitikkojen mielestä yhtä tarkasti osoitti yhteiskunnan valmiutta sosialismiin kun manometri osoittaa höyryn painetta. Mikään ei ole järjettömämpää kuin moinen käsitys yhteiskunnallisten suhteiden kehittymisestä.

Jos kohottaudutaan yhteiskunnan tuotantopohjasta ylöspäin ylärakenteiden eri asteille: luokkiin, valtioon, oikeuteen, puolueisiin jne. - niin täytyy todeta, että kunkin seuraavan ylärakenteen hitaus ei yksinkertaisesti ole sama kuin edellisen, vaan tulee useimmissa tapauksissa kerrotuksi kaikkien edellisten hitaudella. Lopputuloksena murroskaudella paljastuu monien, kauan itseään etujoukoiksi luulleiden ryhmien tajunta suunnattomaksi historiallisen kehityksen jarruksi. Onhan jo täysin kieltämätöntä, että ne, jotka olivat toiseen internationaaliin kuuluvan köyhälistön johdossa, jotka eivät uskaltaneet, ymmärtäneet, eivätkä tahtoneet ottaa käsiinsä valtaa ihmiskunnan historian ratkaisevimmilla hetkellä, vaan johtivat köyhälistön imperialistiseen toinen toisensa raateluun - onhan kieltämätöntä, että ne ovat ratkaisevasti osoittautuneet vastavallankumouksellisiksi voimiksi.

Mahtavat tuotantovoimat, nämä historian kulun iskevät tekijät, tukahtuivat noissa jäljelle jääneissä ylärakenteiden laitoksissa (yksityisomaisuus, kansallinen valtio), joihin edellinen kehitys oli ne sulkenut. Kapitalismin kahlehtimina kolkuttivat tuotantovoimat kaikkia kansallisporvarillisen valtion seinämiä, vaatien vapauttamistaan talouden sosialistisen järjestämisen kautta koko maailmaa käsittävässä mittakaavassa. Yhteiskunnallisten ryhmitysten hitaus; poliittisten voimain hitaus, jotka osoittautuivat kykenemättömiksi murtamaan vanhoja luokkaryhmityksiä; hitaus, tylsäjärkisyys ja petturuus vanhoissa sosialistisissa puolueissa, jotka tosiasiallisesti ottivat suojellakseen porvarillista yhteiskuntaa - kaikki tämä sai aikaan tuotantovoimain suunnattoman kuohunnan maailmansodan muodossa. Inhimillinen tekniikka, kaikkein kumouksellisin historian tekijä, nousi vuosikymmenien keräämine mahteineen Scheidemannien, Kautskyjen, Renaudeleitten, Vanderveldien, Longuetien mieltä kääntävää vanhoillisuutta ja ahdasälyistä petollisuutta vastaan ja sai haupitseillaan, kuularuiskuillaan, panssari- ja ilmalaivoillaan aikaan inhimillisen kulttuurin kammottavan kuperkeikan.

Niin muodoin on inhimillisen kurjuuden syy nykyisin siinä, että ihmisen teknisen mahdin kehitys jo kauan on ollut kypsä sosialistista talousmuotoa varten, - proletariaatilla on tuotannossa ollut asema, täydellisesti turvaa sille diktatuurin, samalla kun historian tietoisimmat voimat - puolueet ja niiden johtajat - ovat osoittautuneet olevan täydellisesti vanhojen ennakkoluulojen ikeen alaiset ja kasvattaneet joukoissa itseluottamuksen puutetta. Ei kauan sitten kuluneina vuosina Kautsky ymmärsi tämän. "Köyhälistö on nykyisin niin voimakas" - kirjoitti Kautsky lentokirjassaan "Tie valtaan" -, että se mitä rauhallisemmin voi odottaa lähestyvää sotaa. Ennenaikaisesta vallankumouksesta ei enää voi olla puhetta aikana, jolloin köyhälistö on määrätystä valtiollisesta pohjasta irrottautunut niin paljon voimaa kuin siitä on ollut mahdollista irrottaa, ja jolloin tämän pohjan uudesta rakentaminen on tullut köyhälistön jatkuvan kehityksen ehdoksi". Siitä hetkestä saakka, kun tuotantovoimien kehitys kasvaen ulos kansallis-porvarillisen valtion puitteista, vei ihmiskunnan häiriöiden ja kuohunnan kauteen, on joukkojen tajunta voimakkaiden iskujen vaikutuksesta joutunut pois edellisen aikakauden suhteellisesta tasapainosta. Elämänjärjestyksen rajoittava vaikutus ja hitaus, rauhallisen laillisuuden hypnoosi ovat kadottaneet valtansa köyhälistöön nähden. Mutta se ei ole vielä tietoisesti ja avoimesti astunut julkisen vallankumouksen tielle. Se epäilee, eläen horjuvan tasapainon viimeisiä hetkiä. Tällä psykologisen murroksen hetkellä on sillä osalla, mitä huiput, valtiollinen valta yhdeltä puolen, kumoukselliset puolueet toiselta, näyttelevät, suunnattoman suuri merkitys. Kyllin päättäväinen työntö vasemmalta tai oikealta riittää panemaan köyhälistön - sanottuna ajankohtana - liikkeelle puoleen tai toiseen. Me näimme tämän vuonna 1914, jolloin imperialististen hallitusten ja sosiaalipatrioottisten puolueiden yhteinen painostus heitti työväenluokan kerrassaan pois tasapainosta imperialismin tielle. Näemme edelleen, miten sodan kärsimykset, ja sen tulosten ja alkuperäisten tunnussanojen vastakohdat kumouksellisesti järisyttävät joukkoja, tehden ne yhä enemmän halukkaiksi avonaiseen nousuun pääomaa vastaan. Tilanteen ollessa tällainen on sellaisen kumouksellisen puolueen arvo, joka tekee itselleen täysin selväksi nykyisen ajankohdan liikehtivät voimat ja ymmärtää kumouksellisen luokan erikoisaseman niihin nähden, joka ymmärtää aikakauden kätketyt, tyhjentymättömät voimat, joka uskoo siihen, uskoo itseensä, joka ymmärtää vallankumouksellisen metodin voiman aikakautena, jolloin kaikki yhteiskunnalliset suhteet ovat horjuvia, joka on valmis sovelluttamaan tätä metodia ja noudattamaan sitä loppuun saakka - sellaisen puolueen arvo on historiallisena ilmiönä mittaamaton.

Ja päinvastoin, perinnäisvaikutusten alaisena oleva sosialistinen puolue, joka ei tee itselleen selväksi mitä ympäristössä tapahtuu, ei ymmärrä kumouksellista tilannetta, eikä siitä syystä löydä sen avainta, joka ei luota köyhälistöön, eikä itseensä, sellainen puolue on meidän aikanamme mitä vanhoillisin historiallinen jarru, sekasorron aiheuttaja ja kaaoksen synnyttäjä.

Sellainen on nykyisin Kautskyn ja hänen hengenheimolaistensa osa. He eivät opeta köyhälistöä uskomaan itseensä, vaan siihen kuvaan, jonka siitä antavat militarismin tuhansiksi pirstaleiksi lyömä demokratian kiero peili. Heidän näkökannaltaan ei proletariaatin kumouksellisen politiikan määrääjänä saa olla kansainvälinen tilanne, ei kapitalismin tosiasiallinen häviötila, ei se yhteiskunnallinen rappio, mikä siitä seuraa, ei se työväenluokan vallan objektiivinen välttämättömyys, jota huutavat kapitalistisen sivistyksen savuavat rauniot, - köyhälistön kumouspuolueiden politiikkaa ei saa määrätä kaikki tuo, vaan se äänien summa, jonka parlamenttien kapitalistiset taulukkomestarit esittävät. Joitakuita vuosia sitten Kautsky, toistan sen vielä kerran, ymmärsi vallankumousprobleeman olemuksen. "Koska proletariaatti on kansakunnan ainoa kumouksellinen luokka, - kirjoiti Kautsky kirjasessaan "Tie valtaan", - niin siitä seuraa, että jokainen nykyistä yhteiskuntajärjestelmää kohtaava kolaus, oli se sitten siveellistä, taloudellista tai sotilaallista laatua, merkitsee kaikkien porvarillisten puolueiden vararikkoa, jotka kaikesta tästä ovat vastuunalaisia, ja ainoana ulospääsynä tästä umpikujasta on proletariaatin vallan voimaansaattaminen". Mutta nykyinen arka petturipuolue, Kautskyn puolue, puhuu työväenluokalle näin: "asia ei riipu siitä, että sinä juuri olet historian ainoa luomisvoima, että kykenet karkoittamaan tuon hallitusta pitävän ryövärijoukon, joksi omistavat luokat ovat muodostuneet, kysymys ei ole siitä, että historia ei anna sinulle mitään vähittäismaksulla, sillä nykyinen verisen sekasorron tilanne uhkaa tulevaisuudessa haudata sinut itsesi kapitalismin viimeisten raunioiden alle, - vaan asia riippuu siitä, että hallitsevain imperialististen joukkueiden onnistui eilen taikka tänään pettää, pakottaa ja ryöstää puolelleen yleinen mielipide ja saada 51% äänistä sinun 49% vastaan. Hukkukoon maailma ja eläköön parlamentaarinen enemmistö!"

(palaa alkuun)

II. KÖYHÄLISTÖN DIKTARUURI

"Marx ja Engels ovat luoneet käsitteen "köyhälistön diktatuuri", jota Engels vuonna 1891, vähän ennen kuolemaansa, kiihkeästi kannatti, - käsitteen köyhälistön yksinvallasta ainoana muotona, jolla se voi toteuttaa valtiollisen valtansa".

Näin kirjoitti Kautsky kymmenisen vuotta sitten. Proletariaatin vallan ainoaksi muodoksi hän osoitti, ei demokraattisen parlamentin sosialistista enemmistöä, vaan proletariaatin poliittisen yksinvallan, diktatuurin. Ja päivän selvää on, että jos ratkaisun katsotaan riippuvan tuotannon välineiden yksityisen omistamisen lopettamisesta, niin ainoana keinona siihen on valtiollisen vallan täydellinen keskittäminen köyhälistön käsiin, sellaisen poikkeuksellisen hallinnon muodostaminen ylimenokaudeksi, ettei hallitsevaa luokkaa ohjaa yleiset, pitempää ajanjaksoa varten laaditut ohjeet, vaan kumouksellinen tarkoituksenmukaisuus. Diktatuuri on välttämätön siksi, ettei kysymys ole osittaisista muutoksista, vaan itse porvariston olemassaolosta. Tällä pohjalla seistessä sovittelu ei ole mahdollinen. Tällöin ratkaisun tekee vain voima. Proletariaatin yksinvalta ei tietenkään sisällä sitä, ettei yksityisluontoisia sovitteluja, melkoisiakin myönnytyksiäkin voitaisi tehdä, etenkin pikkuporvaristolle ja talonpojille. Mutta näitä myönnytyksiä voi köyhälistö tehdä vain siinä tapauksessa, että sen hallussa ovat valtiovallan aineelliset keinot, ja että se kykenee itselleen takaamaan itsenäisen päätösvallan siitä, mitkä myönnytykset se tekee ja mitkä estää sosialistista kehitystä silmällä pitäen.

Nykyisin Kautsky kokonaan hylkää köyhälistön diktatuurin, pitäen sitä "vähemmistön valtana enemmistön suhteen", so. hän kuva sitä samoin piirtein, joilla rehelliset sosialistit kaikissa maissa ovat kuvanneet riistäjien diktatuuria, vaikkakin hän kuvaustaan koristaa demokratian varjolla.

Hylätessään köyhälistön diktatuurin, muuttaa Kautsky köyhälistön vallanvalloittamis-kysymyksen kysymykseksi sosialidemokraattisen enemmistön saamisesta jossakin tulevassa vaalitaistelussa. Yleinen äänioikeus ilmaisee parlamentarismin lainopillisten luulottelujen mukaan kansan kaikkiin luokkiin kuuluvien kansalaisten tahdon ja aukaisee mahdollisuuden saada enemmistö sosialismin puolelle. Eduskuntaenemmistö - fetisismi on ie ainoastaan proletariaatin yksinvallan, vaan myös marxilaisuuden ja yleensä vallankumouksen karkeaa kieltämistä. Jos sosialistinen politiikka periaatteellisesti alistetaan parlamentaarisen enemmistön tai vähemmistön taian alaiseksi, niin maissa, joissa muodollinen kansanvalta vallitsee, ei yleensä ole sijaa kumoustaistelulle. Jos yleiselle äänioikeudelle perustuva enemmistö Sveitsissä säätää jyrkkiä lakeja lakkolaisia vastaan, tai jos muodolliseen enemmistöön nojautuva toimeenpaneva valta Pohjois-Amerikassa ammuttaa työläisiä, niin onko sveitsiläisillä tai amerikkalaisilla työläisillä oikeutta protestoida panemalla toimeen yleislakon? Selvästi ei. Poliittinen lakko on epäparlamentaarista painostusta "kansan tahtoa" vastaan sellaisena kuin se ilmenee yleisen äänestyksen kautta. Totta kyllä, itse Kautskykin ikään kuin kainostelee mennä niin pitkälle kuin hänen nykyisen asenteensa logiikka vaatii. Joidenkin entisyyden jätteiden vaikutuksesta on hänen pakko tunnustaa mahdollisuus saada toiminnan avulla tehdä muutoksia yleiseen vaalilakiin. Parlamenttivaalit eivät milloinkaan ainakaan periaatteellisesti ole sosialidemokraateille olleet luokkataistelun ytimenä, sen murtavana hyökkäävänä, sen kuvaamana voimana - ne ovat olleet vain apukeinoina tässä taistelussa, näytellen yhtenä ajanjaksona suurempaa, toisena pienempää osaa, kokonaan kadotakseen diktatuurin aikana.

Vuonna 1891, so. vähän ennen kuolemaansa, Engels, kuten vastikään sanoimme, kiihkeästi puolusti köyhälistön diktatuuria, ainoana köyhälistön valtiollisen vallan muotona. Itse on Kautsky useammin kuin yhden kerran tätä määritelmää toistanut. Tästä muun muassa näkee, millaisena arvottomana väärennyksenä esiintyy Kautskyn nykyinen yritys esittää köyhälistön diktatuuria, ikään kuin olisi se erikoisesti venäläinen ilmiö.

Joka haluaa päämäärää, se ei saa kieltäytyä keinoista. Taistelua tulee käydä siksi järkevästi, että se toden teolla turvaa köyhälistön yksinvallan. Jos kerran sosialistinen kumous vaatii diktatuuria - "ainoana muotona, jolla köyhälistö voi toteuttaa valtiollisen valtansa" - niin diktatuuri täydytään turvata keinoilla millä hyvänsä.

Kirjoittaakseen kirjasen diktatuurista, täytyy olla mustetta ja pakka paperia, ja ehkä vielä lisäksi joukko ajatuksia päässä. Mutta voidaksemme panna toimeen diktatuurin ja saada se vakiintumaan, täytyy estää, ettei porvaristo saa ryöstetyksi valtiollista valtaa köyhälistöltä. Kautsky nähtävästi olettaa, että se käy päinsä vetistelemällä lentokirjasten avulla. Mutta hänen oman kokemuksensa pitäisi hänelle osoittaa, että saavuttaakseen vaikutusvaltaa porvaristoon nähden, ei riitä, että sen kadottaa köyhälistön keskuudessa.

Voidaksemme turvata työväenluokan yksinvallan täytyy meidän saada vallassa oloon tottunut porvaristo ymmärtämään, että liian vaarallista on nousta köyhälistön diktatuuria vastaan, liian vaarallista on yrittää heikentää sitä sabotaasin, salaliitojen, kapinain, kotimaisen sotaväen avulla. Täytyy pakottaa vallasta syösty porvaristo tottelemaan. Miten? Papit ovat pelotelleet kansaa haudantakaisilla tuomioilla. Meidän käytettävissämme ei ole sellaisia keinoja. Ja eihän, toisekseen, pappienkaan helvetti koskaan ole ollut yksin, vaan on sen apuna ollut pyhän inkvisition maallinen tuli, tai sitten demokraattisen yhteiskunnan skorpioonit. Vai liekö Kautsky taipunut ajattelemaan, että porvaristo voidaan suistaa kategorisen imperatiivin avulla, joka hänen viimeisissä kirjoituksissaan näyttelee pyhänhengen osaa? Me puolestamme voimme luvata hänelle käytännöllistä apua, jos hän tahtoisi panna kuntoon kantilais-humanistisen lähetystön Denikinin ja Koltshakin valtakunnassa. Joka tapauksessa saisi hän siellä tilaisuuden vakuuttua siitä, etteivät vastavallankumoukselliset ole mitään luonnon puolesta luonnetta vailla olevia ihmisiä, vaan on heidän luonteensa kuusivuotisesta sodan tulesta ja savusta erinomaisesti karaistunut. Jokainen valkokaartilainen on tullut tuntemaan tuon yksinkertaisen totuuden, että helpompaa on hirttää kommunisti puun oksaan, kuin saada hänet muuttamaan mielensä Kautskyn kirjasilla. Nämä herrat eivät tunne mitään taikauskoista pelkoa enemmän demokratian periaatteita, kuin helvetin tultakaan kohtaan, sitä vähemmän, kun kirkon ja julkisen tieteen papit toimivat yhdessä heidän kanssaan ja singauttelevat yhdistyneitä salamoitaan yksinomaan bolsevikkien päitä kohden. Venäjän valkokaartilaiset ovat siinä suhteessa yhtäläisiä Saksan ja muiden maiden valkokaartilaisten kanssa, että heitä ei voi millään saada vakuutetuiksi tai häpeämään, heidät täytyy musertaa, tai masentaa kauhun avulla.

Joka periaatteellisesti luopuu terrorismista, so. voimakeinoista ja kauhistuttamisesta aseistettuun, kiihkeään vastavallankumoukseen nähden, sen täytyy myöskin luopua työväenluokan poliittisesta vallasta, kumouksellisesta diktatuurista. Joka luopuu köyhälistön diktatuurista, se luopuu sosialistisesta vallankumouksesta ja vetää ristin koko sosialismin päälle.

Mitään sosialistisen vallankumouksen teoriaa ei Kautskyllä nykyisin ole. Joka kerta, kun hän koettaa yleistää hyökkäyksiänsä vallankumousta ja köyhälistön diktatuuria vastaan, esittää hän vain jaureismin ja bernsteiniläisyyden varistettuja ennakkoluuloja.

"Vuoden 1789 vallankumous, - kirjoittaa Kautsky - poisti itse tärkeimmät niistä syistä, jotka antoivat sille sen kauhean ja väkivaltaisen luonteen ja valmisti pehmeämmät muodot tuleville vallankumouksille" (s. 97). Olettakaamme, että asian laita on niin, vaikkakin tällöin mieleen johtuvat vuoden 1848:n kesäkuun päivä ja Kommuunin kukistumisen kauhut. Olettakaamme, että 18:nnen vuosisadan suuri vallankumous, joka säälimättömän terrorin avulla hävitti itsevaltiuden, feodalismin ja pappisvallan, valmisti ehdot rauhallisemmalle ja pehmeämmälle yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisulle. Mutta vaikkapa asetummekin tälle puhtaasti liberaaliselle kannalle, on meidän vastustajamme vielä sittenkin täydellisesti väärässä, sillä Venäjän vallankumous, joka suoriutui köyhälistön diktatuurina, alkoi nimenomaan siitä työstä, joka Ranskassa tehtiin 18:nnen vuosisadan lopulla. Meidän edellisinä vuosisatoina eläneet esi-isämme eivät ole pitäneet huolta siitä, että - vallankumouksellisen terrorin avulla - olisi meilläkin saatu aikaan demokraattiset ehdot pehmeämpiä kumoustapoja varten. Siveellisen mandariinin Kautskyn olisi pitänyt ottaa huomioon tämä ja syyttää esi-isiä, eikä meitä.

Kautsky kyllä tekeekin tässä kohden pienen myönnytyksen. "Totta kyllä, - hän sanoo - ei kukaan järkevä ihminen kiellä, että sellaiset sotilasyksinvallat kuin Saksan, Itävallan ja Venäjän, voidaan heittää nurin vain väkivaltaisin keinoin. Mutta aina on tässäkin kohden vähemmän ajateltu (kutka?) veristä aseisiin tarttumista, ja enemmän köyhälistölle luonteenomaista työväenliikkeen keinoa, yleislakkoa. Mutta että merkittävä osa köyhälistöä, valtaan päästyään, jälleen kuten 18:lla vuosisadalla antaa vihansa ja kostonsa ilmetä verenvuodatuksissa - tätä ei olisi voinut odottaa. Se olisi merkinnyt koko kehityksen nurinniskoin kääntämistä" (s. 101).

Tarvittiin, kuten näkyy, sota ja sarja vallankumouksia, voidaksemme kyllin syvälle katsoa eräiden oppineiden teoreetikoiden aivoihin ja nähdäksemme, mitä niissä oikeastaan liikkuu. Huomaamme, Kautskyn ajatelleen, että Romanovia ja Hohenzolleria ei voitu työntää pois keskustelujen avulla, mutta samalla on hän vakavasti kuvitellut, että sotilasyksinvalta voidaan kukistaa yleislakolla, so. ristiin pantujen käsien joukkoilmestyksellä. Huolimatta Venäjän kokemuksesta vuonna 1905 ja yleisestä tätä kysymystä koskevasta keskustelusta, on Kautsky säilyttänyt, siltä näyttää, anarko-reformistien kannan yleislakkoon nähden. Me voisimme hänelle näyttää, että hänen oman lehtensä "Neue Zeitin" sivuilla 12 vuotta sitten osoitettiin, että yleislakko on vain proletariaatin mobilisoimista ja sen asettamista sille vihamielistä valtiovaltaa vastaan, mutta että itse lakko sellaisenaan ei voi ratkaista asiaa, syystä että köyhälistön voimat ehtyvät pikemmin kuin sen vihollisten, ja että sen täytyy päivää myöhemmin tai aikaisemmin käydä työpöytänsä ääreen. Yleislakko saa ratkaisevan merkityksen vain silloin, kun se on varsinaisen, aseellisen yhteentörmäyksen, so. työläisten avoimen, kumouksellisen nousun edeltäjänä. Vain murtamalla vastassaan olevan armeijan tahdon, voi vallankumouksellinen luokka ratkaista valtakysymyksen, jokaisen vallankumouksen peruskysymyksen. Yleislakko panee liikekannalle molempien puolien voimat ja antaa ensimmäisen tilaisuuden vastavallankumouksen voimien tarkasteluun, mutta vasta taistelun kehittyessä, kun ollaan päästy aseellisen nousun tielle, voidaan määrätä se verinen hinta, jonka kumouksellisen luokan täytyy maksaa vallasta. Mutta että hinta on maksettava nimenomaisesti verellä; että köyhälistön tulee taistelussaan vallasta ja sen säilyttämisestä ei ainoastaan kuolla, vaan myös tappaa - tästä ei kukaan vakava kumousmies ole kahden vaiheilla. Selittää, että köyhälistön ja porvariston välisen, ei elämästä, vaan kuolemasta käyvän taistelun tosiasia "kääntää koko kehityksen nurinniskoin", merkitsee vain, että muutamien arvossapidettyjen ideologian päät ovat camera obscureja, pimeitä kameroita, joihin esineet kuvastuvat jalat ylöspäin käännettynä.

Mutta myöskään kehittyneempien kulttuurimaiden suhteen, joilla on pitkät kansainvaltaiset traditiot, ei Kautskyn historiallisen oletuksen totuudellisuus ole lainkaan todistettu. Muuten, itse oletus ei ole uusi. Revisionistit ovat sille jo aikaisemmin antaneet paljon periaatteellisemman luonteen. He ovat osoittaneet, että työläisjärjestöjen kasvaminen demokratian puitteissa takaa asteittaisen ja huomaamattoman - reformistisen, evolutionistisen - siirtymisen sosialistiseen hallintoon - ilman yleislakkoja ja kapinoita, ilman köyhälistön diktatuuria.

Kautsky on toimintansa huippukautena osoittanut, että huolimatta demokratian muodoista, kapitalistisen yhteiskunnan luokkavastakohdat yhä syvenevät, ja että tämä kehitys pakostakin johtaa kumoukseen ja vallan anastukseen köyhälistön taholta.

Kukaan ei tietenkään koettanut arvioida niiden uhrien lukua, jotka köyhälistön kumouksellinen nousu ja sen diktatuuri vaativat. Mutta kaikille on ollut selvää, että uhrien luvun määrää omistavien luokkien vastustusvoima. Jos Kautsky tahtoo kirjallaan sanoa, ettei demokraattinen kasvatus ole pehmentänyt porvariston luokkaegoismia, niin se on pitemmittä puheitta myönnettävä.

Jos hän tahtoo lisätä, että neljä vuotta raivonnut, kasvamistaan kasvanut imperialistinen sota on osaltaan, demokratiasta huolimatta raaistuttanut tapoja, opettanut väkivaltaisia toimintamuotoja, ja tyyten totuttanut porvariston pois ihmismassojen surkeilemisesta - tällöinkin hän on oikeassa. Kaikki tämä on selvää. Mutta taistelun täytyy käydä juuri niiden ehtojen vallitessa, jotka ovat olemassa. Taistelua eivät käy Wagner-Kautskyn retortista lähteneet proletaariset ja porarilliset pikku-ukot, vaan todellinen proletariaatti todellista porvaristoa vastaan, sellaisina kuin kumpikin ovat lähteneet viimeisestä imperialistisesta kansain sodasta.

Tässä yli koko maailman leviävässä säälimättömässä kansalaissodan tosiasiassa Kautsky näkee tuloksen. toisen Internationaalin "koetun voittoisan taktiikan" tuhoa tuottavasta hylkäämisestä.

"Todellisuudessa, - kirjoittaa hän - on työväenliike niiltä ajoilta asti, jolloin marxilaisuus sen keskuudessa vallitsee, aina maailmansotaan saakka säilynyt kaikissa merkittävimmissä suurliikkeissään suuremmilta tappioilta. Ja ajatus tukea itseään terroristisen herruuden avulla on täydelleen kadonnut sen riveistä."

"Paljon tässä suhteessa vaikutti se seikka, että sinä aikana, jolloin marxilaisuus tuli hallitsevaksi sosialistiseksi opiksi, juurtui demokratia Länsi-Eurooppaan ja alkoi siellä taistelun tarkoitusperästä muuttua valtiollisen elämän lujaksi perustaksi."

Tässä "Progressiivisessa kehityksessä" ei ole hitustakaan marxilaisuutta; luokkataistelu, sen aineellisten yhteentörmäysten todellinen prosessi on häipynyt pois marxilaisesta propagandasta, joka demokraattisten olosuhteiden vallitessa muka turvaa kivuttoman siirtymisen uusiin "järkevämpiin" yhteiskuntamuotoihin. Se on mitä halpahintaisinta järkeilyä 18:nnen vuosisadan rationalismin malliin, vain sillä erotuksella, että (Kondorcet'n) aatteiden sijalle on pantu halpahintainen muodostelu "Kommunistisesta Manifestista". Maailman historia kulkee eteenpäin katkeamattomana painetun paperin nauhana, ja tämän "humaanisen" kehityskulun keskustana on yli-ikänsä palvellut Kautskyn kirjoituspöytä.

Meille asetetaan esikuvaksi Toisen Internationaalin ajan työväenliike, joka marxilaisuuden nimissä kulkien, ei kärsinyt voimakkaita iskuja tietoisissa esiintymisissään. Ja kuitenkin työväenliike, koko maailman proletariaatti ja sen kanssa koko ihmiskunnan kulttuuri sai mittaamattoman iskun elokuussa 1914, jolloin historia teki yhteenvedon sosialististen puolueiden kaikista voimista ja kyvyistä, puolueiden, joiden keskuudessa pääosaa näytteli muka "demokratian lujalle pohjalle" perustuva marxilaisuus. Nämä puolueet osoittautuivat vararikon tehneiksi. Ne piirteet niiden entisistä töistä, jotka Kautsky nyt tahtoisi ikuistuttaa: mukautuvaisuus, "laittomien" keinojen hylkääminen, avoimesta taistelusta pidättyminen, luottamus demokratiaan tuskattoman vaihekauden tienä - kaikki tämä häipyi tomuksi. Peläten iskeä, estäen joukot kaikissa tapauksissa avoimesta taistelusta, keskuudessaan miedonnellen yleislakkoa, valmistivat Toisen Internationaalin puolueet omaa kauheata häviötänsä, kun sormeansakaan eivät liikauttaneet estääkseen maailmanhistorian suurinta onnettomuutta: nelivuotista imperialistista sotaa, joka edeltä käsin määräsi kansalaissodan kauhean luonteen. Täytyy todellakin vetää ei vain silmiensä, vaan myös suun ja nenän yli topattu myssy voidakseen Toisen Internationaalin kunniattoman kukistumisen ja sitä johtaneen puolueen saksalaisen sosialidemokratian häpeällisen häviön jälkeen, maailmansodan verisen idiotismin ja kansalaissodan kauhistuttavan iskun jälkeen asettaa ihailtavaksemme Toisen Internationaalin syvämielisyys, lojaalisuus, rauhanrakkaus ja raikkaus, Toisen Internationaalin, jonka viimeisiä jätteitä parhaillaan olemme hävittämässä.

(palaa alkuun)

III. DEMOKRATIA

"Joko demokratia, tai kansalaissota."

Kaytskylle on selvä ja ainoa vapautuksen tie: demokratia. Tulee vain kaikkien tunnustaa se ja alistua sen alaiseksi. Oikeiden sosialistien tulee kieltäytyä verisestä väkivallasta, sillä väkivaltaa tehdessään he vain täyttävät porvariston toivomuksen. Itse porvariston tulee totuttautua pois ajatuksesta, että se Noskeinsa ja Vogeleittensa avulla kykenee loppuun asti säilyttämään etuoikeutetun asemansa. Ja lopuksi köyhälistön tulee hylätä ajatus voivansa työntää porvaristo pois vallasta muilla kuin niillä keinoilla, jotka perustuslaki edellyttää. Jos edellä mainitut ehdot täytetään niin yhteiskunnallinen vallankumous sulautuu tuskattomasti kansanvaltaan. Menestymistä varten riittää, kuten näemme, se että myrskyisä historiamme pukeutuu yömyssyyn ja lainaa viisautta Kautskyn tupakkakukkarosta.

"On vain kaksi mahdollisuutta - julistaa tietäjä meille - joko demokratia tai kansalaissota" (s. 145). Kuitenkaan ei edes Saksassa, missä kaikki "demokratian" muodolliset ainekset ovat olemassa, kansalaissota hetkeksikään taukoa. "Totta on, - myöntää Kautsky - että nykyinen Kansalliskokous ei kykene Saksaa parantamaan. Mutta parantumisprosessia me emme edistä, vaan hidastutamme, jos muutamme taistelun nykyistä Kokousta vastaan taisteluksi vaalioikeutta vastaan" (s. 152). Ikään kuin kysymys olisi Saksassa vaalioikeudesta, eikä todellisesta vallan anastamisesta.

Nykyinen kansalliskokous, tunnustaa Kautsky, ei kykene "parantamaan" maata. Siis? Peli on aloitettava alusta. Entä suostuvatko pelitoverit? Tuskin. Ellei peli ole edullinen heille. Kansalliskokous, joka "ei kykene parantamaan maata" kykenee varsin hyvin Nosken väliaikaisen diktatuurin avulla valmistamaan Ludendorffin "vakavaa" diktatuuria. Samahan oli laita Perustavan kokouksen, joka valmisteli Koltshakia. Kautskyn historiallinen osa onkin juuri odottaa kumousta ja kirjoittaa sitten n + 1 lentokirjasta selittämään kukistumisen syitä koko edellä käyneen historian voimalla apinasta Noskeen ja Noskesta Ludendorffiin saakka. Vallankumouksellisen puolueen tehtävä on toinen: se, että se aikanaan näkee vaaran ja estää sen toiminnallaan. Ja tätä varten ei ole muuta keinoa kuin siepata valta sen todellisilta pitäjiltä, agraareilta ja kapitalisteilta, jotka tilapäisesti piileskelevät herrojen Ebertien ja Noskein selän takana. Niin muodoin jakautuu historian tie nykyisestä Kansalliskokouksesta lähtien kahteen haaraan: imperialistisen ryhmän diktatuuriin tai köyhälistön diktatuuriin. "Demokratialle" tietä ei avaudu kummaltakaan puolen. Kautsky ei näe tätä. Hän selittää monisanaisesti, että demokratialla on suuri merkitys joukkojen poliittisessa kehityksessä ja järjestäytymisessä, ja että sen kautta proletariaatti saavuttaa täydellisen vapautuksen (s. 72). Tulee ajatelleeksi, että eikö todellakaan sitten Erfurtin ohjelman kirjoittamisen jälkeen mitään huomiota ansaitsevaa ole maailmassa tapahtunut!

Sillä välin, vuosikymmenien aikana Ranskan, Saksan ja muiden tärkeimpien maiden köyhälistö kehittyi ja taisteli käyttäen hyödykseen kaikkia demokratian laitoksia ja rakentaa niiden varaan mahtavat valtiolliset järjestönsä. Tämän köyhälistön kasvatuksen sosialismiin demokratian kautta on kuitenkin keskeyttänyt eräs varsin merkittävä tapaus - imperialistinen maailmansota. Luokkavaltion onnistui sinä hetkenä, jolloin sota, johon se itse oli syyllinen, syttyi, pettää köyhälistön sosialistisen demokratian johtavien järjestöjen avulla ja kietoa se omaan ohjelmaansa. Niin ollen itsessään samat demokratian menettelytavat, kaikkine niine kiistämättömine etuineen, jotka ne olivat luoneet sanotulla ajalla, paljastivat vaikutusvoimansa äärettömän pienuuden, kun kahden köyhälistöpolven kasvattaminen demokratian merkeissä ei ollut kyennyt saamaan aikaan riittävää valtiollista kypsyyttä sellaisen tapahtuman arvioimiseksi, kuin imperialistinen maailmansota oli. Tämä kokemus ei anna mitään perustetta väitteelle, että jos sota olisi syttynyt kymmentä tai viittätoista vuotta myöhemmin, olisi köyhälistö ollut valmistuneempi siihen. Porvarillis-demokraattinen valtio antaa kyllä köyhälistölle paremman valtiollisen kehityksen tilaisuuden kuin itsevaltius, mutta samalla se myös kahlehtii tämän kehityksen porvarilliseen laillisuuteen, taitavasti istuttaen ja vahvistaen köyhälistön huipussa opportunistisia tottumuksia ja lakeja koskevia ennakkoluuloja. Siihen, että olisi nostattanut Saksan köyhälistön vallankumoukseen, kun sota uhkasi, osoittautui demokratian koulu täysin kykenemättömäksi. Oli tarpeen sodan raaka koulu, kansallisimperialistiset toiveet, suurenmoiset sotilaalliset menestykset ja kuulumattoman syvät häviöt. Esiintyä näiden tapausten jälkeen, jotka jotakin jo ovat muuttaneet maailmassa, vieläpä Erfurtin ohjelmassakin, julkisesti puhumalla demokraattisen parlamentarismin merkityksestä köyhälistön kehitykselle, on samaa kuin painua takaisin poliittisen elämän lapsuusaikaan. Tässäpä onkin Kautskyn surkeus.

"Syvä luottamus köyhälistön valtiolliseen vapaustaisteluun ja sen osaan valtiollisessa elämässä - kirjoittaa hän - oli broudhonismin kuvaavana piirteenä. Nykyisin on kohottautumassa samanlainen katsantokanta (! !) ja se suosittelee itseään uusimpana sosialistisen ajattelun saavutuksena, kokemuksen tuloksena, jota Marx ei tuntenut, eikä voinut tuntea; itse asiassa on se vain puolivuosisataa vanhojen ajatusten uusintoja, ajatusten, joita vastaan Marx itse taisteli ja jotka hän voitti (s. 58-59).

Bolshevismi onkin vain. varistettua proudhonismia! Puhtaasti teoreettisessa suhteessa on tämä lentokirjasen häpeämättömimpiä väitteitä.

Broudhonistit hylkäsivät demokratian samasta syystä, kuin he yleensä hylkäsivät koko valtiollisen taistelun. He olivat työläisten taloudellisen järjestäytymisen kannalla sekoittamalla siihen valtiollista valtaa ja kumouksellisia muutoksia - he ajoivat työläisten omavaraisuutta tavaratuotannon pohjalla. Sikäli kuin asioiden pakko heitä ajoi poliittisen taistelun tielle, he pienporvarillisina ideologeina asettivat demokratian, ei ainoastaan rahavallan, vaan myös kumouksellisen diktatuurin edelle. Mitä heillä on yhteistä meidän kanssamme? Silloin, kuin meillä, köyhälistön keskitetyn vallan nimessä, hylkäämme demokratian - niin broudhonistit päinvastoin ovat halukkaat tekemään sovinnon federatiivisten periaatteiden miedontaman demokratian kanssa, välttääkseen työväenluokan yksinvaltaa. Paljon suuremmin perustein voisi Kautsky verrata meitä broudhonistien vastustajiin, blankisteihin, jotka ymmärsivät kumouksellisen vallan merkityksen, eivätkä asettaneet kysymystä sen pitämisestä taikauskoisesti riippumaan demokratian muodollisista tuntomerkeistä. Mutta antaaksemme oikean merkityksen kommunistien ja blankistien väliselle vertailulle, on lisättävä, että me työläisten ja sotilaiden neuvostojen muodossa olemme luoneet sellaiset vaihekauden järjestöt, joista blankistit eivät voineet edes uneksia; puolueessamme meillä on korvaamaton valtiollinen johtojärjestö, jolla on määrätty sosialistisen kumouksen ohjelma; vihdoin, mahtavana taloudellisen uudistuksen välineenä on meillä ollut ja yhä edelleen on ammattiliittomme, jotka kokonaan toimivat kommunismin merkeissä ja kannattavat Neuvostovaltaa. Näin ollen puhuminen bolshevismista proudhonististen ennakkoluulojen henkiin herättäjänä käy päinsä vasta silloin, kun on kokonaan kadottanut teoreettisen omatuntonsa ja viimeisetkin jätteet historiallisista ajattelutavoista.

Demokratian imperialistinen uudesti syntyminen

Sanalla "demokratia" ei valtiollisessa kielessä suotta ole kahtalainen merkitys. Yhtäältä se merkitsee yleiseen äänioikeuteen ja muihin "kansan itsehallinnon" atribuutteihin perustuvaa hallitusmuotoa. Toisaalta demokratia-sanalla ymmärretään itse kansanjoukkoja, sikäli kuin ne elävät poliittista elämää, jota paitsi, niin tässä toisessa, kuin ensimmäisessäkin merkityksessä käsite demokratia asetetaan luokkaeroavaisuuksien yläpuolelle.

Tällä terminologian ominaisuudella on syvä poliittinen perustansa. Poliittisena hallitusmuotona pidetään demokratiaa sitä kestävämpänä, viimeistellympänä, lujempana, jota suuremman sijan maan elämässä ottaa asujaimiston vähimmän toisistaan luokitussuhteessa eroavat kerrostumat, pikkuporvaristo maalla ja kaupungissa. Korkeimman kukoistuksensa IX:llä vuosisadalla demokratia saavutti Amerikan Yhdysvalloissa ja Sveitsissä. Valtameren tuolla puolen valtiollinen demokratia nojautui farmarien agraaridemokratiaan. Pienessä Sveitsissä muodostivat voimakas talonpoikaisväestö ja kaupunkien pikkuporvaristo yhdistyneiden kantonien vanhoillisen demokratian perustan.

Syntyisin kolmannen säädyn taistelusta feodalismin voimia vastaan, muuttui demokraattinen valtio varsin pian porvarillisessa yhteiskunnassa syntyneiden luokkavastakohtien keskinäiseksi taisteluaseeksi. Porvarillinen demokratia menestyy tässä suhteessa sitä paremmin, jota laajemmat sen alaisena olevat pikkuporvariston kerrokset ovat, jota suurempi merkitys viimemainitulla on maan taloudellisessa elämässä, so. jota alhaisempi on luokkavastakohtien kehitys. Mutta kuta edemmä mennään, sitä toivottomammin väliluokat jäävät jälkeen historiallisesta kehityksestä, ja sitä vähemmin voivat he puhua kansan nimessä. Tosin kyllä pikkuporvariston asianajajat (Bernstein ja Ko) ovat tyytyväisinä osoitelleet, ettei pikkuporvarillisten luokkien häviäminen käykään niin nopeasti, kuin mitä Marxin koulukunta oletti. Voidaan todellakin myöntää, että pikkuporvarillinen aines kaupungeissa ja etenkin maaseudulla on lukumäärältään vielä säilynyt melkoisen suurena. Mutta kehityksen pääsisällön määrääkin pikkuporvariston häviö tuotannollisessa merkityksessä; Se arvojen määrä, jonka tämä luokka tuottaa kansan yleisiin tuloihin, on verrattoman paljon nopeammin laskeutunut, kuin pikkuporvariston lukumäärä. Tämän mukaisesti on sen yhteiskunnallinen, valtiollinen ja sivistyksellinen merkitys laskeutunut. Historiallinen kehitys ei nojaudu näihin entisyyden vanhoillisiin jätekerrostumiin, vaan yhteiskunnan äärimmäisimpiin luokkiin, so. kapitalistiseen porvaristoon ja köyhälistöön.

Jota enemmän pikkuporvaristo menetti yhteiskunnallisen merkityksensä, sitä vähemmän se kykeni näyttelemään määräysvaltaisen sovinto-oikeuden osaa työn ja pääoman välisessä historiallisessa taistelussa. Sillä välin sangen melkoinen osa kaupunkilais- ja etenkin talonpoikaisväestöstä yhä edelleen löysi välittömän ilmaisumuotonsa parlamentarismin vaalitilastosta. Kaikkien kansalaisten muodollinen yhdenvertaisuus äänestäjinä ilmaisi täten vain yhä selkeämmin "demokraattisen parlamentarismin" kyvyttömyyden ratkaista historiallisen kehityksen peruskysymyksiä. Proletaarin, talonpojan ja trustin johtajan "yhtäläinen" ääni asetti talonpojan muodollisesti välittäjäksi kahden äärimmäisyyden välille. Itse teossa taas talonpoikaisväestö, sosiaalisesti ja sivistyksellisesti takapajuisena, valtiollisesti avuttomana, antoi kaikissa maissa tukea kaikkein vanhoillisimmille puolueille, jotka aina viime kädessä kannattivat pääomaa työtä vastaan.

Varsin vastoin Bernsteinin, Sombartin, Tugan-Baranovskin ja muiden ennustuksia, väliluokkien sitkeähenkisyys ei lieventänyt, vaan äärimmilleen kiristi porvarillisen yhteiskunnan luokkavastakohtia. Jos pikkuporvariston ja talonpoikaisväestön proletarisoituminen olisi tapahtunut kemiallisen puhtaasti, niin proletariaatin rauhallinen, demokraattisin keinoin tapahtuva vallan anastaminen olisi ollut paljon uskottavampi, kuin nyt. Juuri se tosiasia, johon pikkuporvariston puoltajat tarrautuvat - sen sitkeähenkisyys - osoittautui tuhoisaksi vieläpä valtiollisen demokratian ulkonaisille muodoillekin, sen jälkeen kun kapitalismi näiltä oli sisällön riistänyt. Ottaen parlamentaarisessa politiikassa sijaa, jollaisen oli kadottanut tuotannossa, pani pikkuporvaristo parlamentarismin lopullisesti huonoon valoon, muuttamalla sen hajanaisen lörpöttelyn ja lainsäädännöllisen jarrutuksen tyyssijaksi. Jo yksin tästä sukeutui köyhälistön tehtäväksi valtiovallan koneiston valtaaminen sellaisenaan, riippumatta pikkuporvaristosta, vieläpä vastoinkin sitä, - ei vastoin sen etuja, vaan vastoin sen tylsäjärkisyyttä, sen holtitonta, voimatonta heittelehtimistä politiikassa.

"Imperialismi, - kirjoitti Marx Napoleon III:nen valtakunnasta - on prostituoiduin ja samalla lopullisin muoto valtiovaltaa, jonka. täyden kehityksensä saavuttanut porvaristo on muuttanut aseeksi, jolla se orjuuttaa työn pääoman alaiseksi." Tämä määritelmä soveltuu laajemmallekin, kuin Ranskan keisarikuntaan, se käsittää myöskin uusimman imperialismin, joka on syntynyt suurvaltojen kansallispääoman maailmaa ahnehtivista vaatimuksista. Taloudellisella alalla imperialismi edellyttää pikkuporvariston osan lopullista päättymistä; poliittisella alalla se merkitsee demokratian täydellistä häviötä sisäisen, molekylaarisen muokkaustyön kautta, ja sen kautta, että imperialismi panee kaikki demokratian keinot ja laitokset palvelemaan omia tarkoitusperiään. Levittyään kaikkiin maihin, niiden entisistä valtiollisista kohtaloista välittämättä, on imperialismi osoittanut, että kaikki valtiolliset ennakkoluulot ovat sille vieraita, ja että se yhtä hyvin haluaa ja kykenee hyödykseen käyttämään - yhteiskunnallisesti muokaten ja itselleen sovelluttaen - Nikolai Romanovin tai Wilhelm Hohenzollernin itsevaltaa, kuin Pohjois-Amerikan presidentillistä yksinvaltaa tai Ranskan parlamentin muutamia satoja avuttomia margariinilainsäätäjiä. Viimeinen suuri sota - verinen kastemalja, jossa porvarillinen maailma yritti uudistua - esitti meille historiassa ennen esiintymättömän kaikkien valtiollisten voimien, hallitussysteemien, poliittisten suuntien, uskonnollisten ja filosofisten koulukuntien mobilisoimisesta imperialismin palvelukseen. Jopa alkoivat monet sellaiset pedantitkin, jotka olivat nukkuneet imperialismia valmistaneitten viime vuosikymmenten ajan ja jatkaneet suhtautumistaan demokratian, yleisen äänioikeuden ym. käsitteisiin vanhanaikaisen ajatustapansa mukaisesti, hekin jo, sodan kestäessä, alkoivat tuntea, että totunnaiset käsitteet olivat täyttyneet uudella sisällöllä. Itsevaltius, parlamentaarinen yksinvalta, demokratia! Imperialismin kasvojen edessä - kaikki porvarillisen hallintotavan hallitusmuodot, Venäjän tsarismista aina pohjoisamerikkalaiseen valhe-demokraattiseen federalismiin saakka, ovat oikeuksiltaan samanarvoisia ja muodostavat yhdistelmiä, joissa ne jakautumattomasti täydentävät toisiaan. Imperialismin onnistui kaikilla hallussaan olevilla keinoilla, eduskunta niihin luettuna, vaaliaritmetiikasta riippumatta alistaa ratkaisevalla hetkellä alaisekseen kaupunkien ja maaseudun pikkuporvariston, jopa huippuosat köyhälistöäkin. Kansallisuusaate, jonka merkeissä kolmas sääty oli noussut valtaan, löysi imperialistisen sodan aikana uudestisyntyneen muotonsa kansallisen puolustuksen tunnuslauseena. Odottamattoman räikeästi leimahti viimeisen kerran esiin kansallinen ideologia luokka-ideologian sijasta. Imperialististen unelmien raukeaminen, ei vain voitettujen, vaan - hiukan myöhemmin - myös voittajien taholla, musersi sen, mitä ennen oli nimitetty kansalliseksi demokratiaksi ja yhdessä sen kanssa sen pää-aseen, demokraattisen parlamentin. Pikkuporvariston ja sen puolueiden rappeutuneisuus, huonous, avuttomuus, tuli pelottavan selvästi esille. Kaikissa maissa tuli kysymys valtiollisesta vallasta päiväjärjestykseen, ollen se samalla kysymys voimainmittelystä julkisesti tai salaa hallitsevan kapitalistisen ryhmäkunnan ja kapinoivan, kumouksellisen köyhälistön välillä, jolloin kapitalistien käytettävissä oli satoihin tuhansiin nouseva harjaantunut, karaistunut, mistään piittaamaton upseeristo, samalla kun väliluokat oli vallannut pelästys ja epävarmuus. Säälittäviltä joutavuuksilta tuntuu tällöin puheet köyhälistön rauhallisesta valtaanpääsystä demokraattisen parlamentarismin avulla.

Valtiollisen tilanteen ääriviivat koko maailmaa käsittävässä mittakaavassa ovat selvät. Johdettuaan kodittomat ja kulutetut kansat epätoivon partaalle, osoittautui porvaristo, ja etupäässä voittajaporvaristo, täysin kykenemättömäksi saattamaan heitä pois tästä kauhistuttavasta tilasta ja samoin kävi ilmeiseksi sen mahdottomuus inhimilliseen kehitykseen nähden yleisesti. Kaikki valtiolliset väliryhmät, näihin ennen muita sosiaalipatrioottiset puolueet lukien, mätänevät elävältä. Heidän pettämänsä köyhälistö kääntyy päivästä päivään yhä jyrkemmin heitä vastaan ja vakautuu omassa vallankumouksellisessa kutsumuksessaan, ainoana luokkana, joka kykenee pelastamaan kansat eläimellistymisestä ja häviöstä. Ja kuitenkaan ei historia tällä hetkellä lainkaan turvannut yhteiskunnallisen vallankumouksen puolueille parlamentaarista enemmistöä. Toisin sanoen - historia ei muuttanut maailmaa keskusteluklubiksi, joka äänten enemmistöllä siivosti päättää siirtyä sosialismiin. Päinvastoin, väkivaltainen kumous osoittautui välttämättömäksi juuri siksi, että historian välttämättömät tarpeet osoittautuivat voimattomiksi raivaamaan itselleen tietä parlamentaarisen demokratian koneiston lävitse. Kapitalistinen porvaristo arvioi näin: "Niin kauan kuin minulla on hallussani maa, tehtaat, verstaat, pankit, niin kauan kuin minä hallitsen sanomalehdistöä, yliopistoja, kouluja, niin kauan kun - ja tämä on pääasia - minun käsissäni on armeijan hallinto, niin kauan myöskin demokratian koneisto, vaikka miten sitä muuttelisitte, on minulle kuuliainen. Minä alistan henkisesti alaisekseni tyhmän vanhoillisen tahdottoman pikkuporvariston, niin kuin minä sen jo aineellisesti alistanut. Minä panostan ja tulen painostamaan sen mielikuvitusta varustusteni, voittojeni, suunnitelmieni ja rikosteni mahtavuudella. Hetkinä, jolloin se on tyytymätön ja murisee, minä luon kymmenittäin varaventtiilejä ja ukkosenjohdattimia. Minä kutsun tarpeen tullen esiin oppositiopuolueita, jotka huomenna haihtuvat mutta tänään täyttävät tehtävänsä antamalla pikkuporvaristolle tilaisuuden ilmaista tyytymättömyytensä ilman, että se tuottaa vähintäkään vahinkoa kapitalismille. Minä pidän kansan suuret joukot aisoissa täydellisen tietämättömyyden rajoilla olevan pakollisen, yleisen opetuksen kautta, antamatta heidän kohottautua yli sen tason, mitä minun henkisen orjuuden asiamieheni katsovat vaarattomaksi. Minä, turmelen, petän ja pelottelen itse köyhälistön etuoikeutetuimmat tai takapajuisimmat kerrokset. Näillä kaikilla keinoilla minä kykenen estämään työväenluokan etujoukkoja valtaamasta kansan enemmistön tajuntaa niin kauan, kun minun hallussani ovat alistamisen ja pelästyttämisen välttämättömät keinot."

Tähän vallankumouksellinen köyhälistö vastaa: "Vapautuksen ensimmäisenä ehtona on siis vallan välineiden poistaminen porvariston käsistä. Turhaa on ajatella päästä rauhan teitse valtaan kaikkien vallan välineiden ollessa porvariston hallussa. Monin verroin turhempaa on kuvitella valtaan pääsyä sitä tietä pitkin, jonka porvaristo itse osoittaa ja samalla kertaa sulkee, - nimittäin parlamentaarisen demokratian tietä. On vain yksi tie: riistää valta, ottamalla porvaristolta pois vallan aineellinen koneisto. Riippumatta parlamentissa vallitsevista näennäisistä voimasuhteista, minä otan yhteiskunnan haltuun tuotannon tärkeimmät voimat ja välineet. Minä vapautan pikkuporvarillisten luokkien tajunnan kapitalismin hypnoosista. Minä käytännössä osoitan sille, mitä merkitsee sosialistinen tuotanto. Silloin kansan takapajuisimmatkin, pimeimmätkin kerrokset kannattavat minua ja liittyvät sosialistisen järjestelmän rakennustyöhön."

Kun Venäjän Neuvostovalta hajotti Perustavan kokouksen, niin tämä teko näytti länsieurooppalaisista sosialidemokratian johtajista, jos ei juuri maailman lopulta, niin ainakin kaiken sosialismin entisen kehityksen karkealta ja omavaltaiselta loukkaamiselta. Ja kuitenkaan se ei ollut muuta kuin välttämätön seuraus uudesta tilanteesta, jonka imperialismi ja sota oli luonut. Jos Venäjän kommunismi ensimmäisenä otti tehdäkseen teoreettiset ja käytännölliset johtopäätökset, niin se tapahtui samoista historiallisista syistä, jotka olivat pakottaneet Venäjän köyhälistön ensimmäisenä ryhtymään taisteluun vallasta.

Kaikki mitä sen jälkeen on Euroopassa tapahtunut, todistaa, että meidän tekemämme johtopäätös on ollut oikea. Ajatella, että voidaan säilyttää demokratia kaikessa viattomuudessaan, on samaa kuin tyydyttää itseään säälittävillä taantumuksellisilla kuvitelmilla.

Kansanvallan metafysiikka

Tuntiessaan historiallisen pohjan jalkojensa alla pettävän, Kautsky siirtyy normatiivisen filosofian pohjalle. Sen sijasta, että tutkisi sitä, mikä on, hän selittää sitä minkä pitäisi olla.

Kansanvallan periaatteet - kansan suvereniteetti, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, vapaus - esiintyvät hänelle siveellisen velvoituksen sädekehän ympäröiminä. Ne irtautuvat historiallisista puitteistaan ja kuvastelevat itsessään pyhinä ja horjumattomina. Tämä metafyysinen lankeemus ei ole satunnainen. Varsin opettavaista on että myöskin Plehanov-vainaja, joka toimintansa parhaana kautena oli kantilaisuuden leppymätön vastustaja, koki elämänsä lopulla, kun isänmaallisuuden aalto hänet nielaisi, tarttua kategorisen imperatiivin korteen.

Sen todellisen demokratian sijalle, jonka kanssa saksalaiset nykyisin tekevät käytännöllistä tuttavuutta, asettaa Kautsky jonkinlaisen ihanteellisen demokratian; vulgaarin ilmiön sijalle hän asettaa "olion sellaisenaan". Kautsky ei uskottavalla tavalla osoita ainoatakaan maata, jonka demokratia todellisesti kykenisi turvaamaan tuskattoman siirtymisen sosialismiin. Sen sijasta hän tarkoin tietää, millainen sellaisen demokratian pitäisi olla. Nykyisen Saksan Kansalliskokouksen, tämän avuttoman vanhoillisen, ilkeämielisen ja alhaisen keinottelulaitoksen sijalle Kautsky asettaa toisen oikean, toisen Kansalliskokouksen, jolla on kaikki muut edut, paitsi tuota pientä olemassaolon etua.

Muodollisen demokratian oppina ei esiinny tieteellinen sosialismi, vaan niin kutsutun luonnollisen oikeuden teoria. Tämä merkitsee ikuisten ja muuttumattomien oikeusnormien tunnustamista, jotka eri kansoissa ja eri aikoina löytävät erilaisen, enemmän tai vähemmän rajoitetun ja nurinkurisen ilmennyksen. Uudemman historian luonnollinen oikeus, sellaisena kuin se oli lähtöisin keskiajasta, sisälsi ennen kaikkea vastalauseen luokkaprivilegioita, yksinvaltaisen lainsäädännön väärinkäyttöjä ja muita feodaalisen oikeusperiaatteen "keinotekoisia" tuotteita vastaan. Vielä liian heikon kolmannen säädyn ideologit ilmaisivat säätynsä luokkapyyteitä eräissä ihanteellisissa normeissa, jotka myöhemmin muodostuivat opiksi kansanvallasta, missä tämän ohella ilmeni individualistinen henki. Yksilö on oma päämääränsä, kaikilla ihmisillä on oikeus suullisesti ja kirjallisesti esittää ajatuksiaan, jokaisella tulee olla yhtäläinen äänioikeus. Sotalippuna feodalismia vastaan oli demokratian vaatimuksilla edistysmielinen henki. Mutta kuta edemmäksi tultiin, sitä enemmän luonnollisen oikeuden metafysiikka (=muodollisen kansanvallan teoria) kehitti taantumuksellista puoltaan: se asetti ihanteelliset ohjeet kontrolloimaan työväenluokan ja kumouspuolueitten todellisia vaatimuksia.

Jos silmäilee maailmankatsomusten vaihtelua historiassa, niin huomaa, että oppi luonnollisesta oikeudesta ei ole muuta kuin korkeasta mystiikasta vapautettua kristillisen spiritualismin toisinto. Evankeliumi selitti orjalle, että tällä on samanlainen sielu kuin orjanomistajallakin, ja että kaikki ihmiset samoin olivat yhdenvertaisia taivaallisen tuomioistuimen edessä. Tosiasiassa orja jäi orjaksi ja kuuliaisuus tuli hänen uskonnolliseksi velvollisuudekseen. Kristinopista orja löysi mystisen ilmauksen omalle hämärälle vastalauseelleen alhaista asemaansa vastaan. Rinnan vastalauseen kanssa oli lohdutuskin. Kristinusko sanoi hänelle: " sinulla on kuolematon sielu, vaikka oletkin kiljuvan aasin vertainen." Tässä soi kapinan sävel. Siihen sama kristinusko jatkoi: - "vaikka sinä oletkin kiljuvan aasin kaltainen, odottaa sinun kuolematonta sieluasi iänkaikkinen autuus." Siinä kuului lohdutuksen ääni. Näitä kahta nuottia lauletaan historiallisessa kristillisyydessä eri lailla eri aikoina ja eri luokkien keskuudessa. Mutta yleensä kristinusko, kuten kaikki muutkin uskonnot, muodostui sorrettujen joukkojen omantunnon nukutuskeinoksi.

Luonnollinen oikeus, kansanvallan teoriassa uudelleen eloon heränneenä, puhui työläiselle: kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia lain edessä, olivatpa he sitten synnyltään, omaisuussuhteiltaan tai asemaltaan mitä tahansa; jokaisella on yhtäläinen äänioikeus kansan kohtaloista määrättäessä. Tämä ihanteellinen normi kumouksellistutti joukkoja niin kauan kuin se oli aseena itsevaltiutta, ylimystön etuoikeuksia, omaisuus-sensusta vastaan. Mutta mitä pidemmälle tultiin, sitä enemmän se oli omiaan nukuttamaan tajuntaa, se kun laillistutti hädän, orjuuden, alennuksen, sillä miten nousta sortoa vastaan, koska kerran kaikilla oli yhtäläinen äänioikeus kansan kohtaloista?

Rotschildillä, joka maailman kyyneleistä löi voittojensa napoleon-dollareita, oli vain yksi ääni parlamenttivaaleissa. Pimeä turpeenpuskija, joka ei nimeänsä osaa kirjoittaa, joka koko elämänsä aikana ei riisuunnu levolle käydessään, jonka yhteiskunnallinen elämä on maanalaista madon maleksimista, on kuitenkin kansan suvereniteetin kannatin ja Rotschildin vertainen lain edessä ja parlamenttivaaleissa. Todellisessa elämässä, taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa kävivät eroavaisuudet yhä suuremmiksi: suunnaton, huikaiseva ylellisyys yhtäältä, kurjuus, toivottomuus toisaalta. Mutta valtio-oikeudellisessa ylärakenteessa näitä räikeitä eroavaisuuksia ei ollut; sinne ulottuivat vain verettömät, lainopilliset varjot. Tilanomistaja, päivätyöläinen, kapitalisti, proletaari, ministeri, kengänpuhdistaja, - kaikki olivat samanarvoisia, kaikki olivat "kansalaisia", "lainsäätäjiä". Kristinuskon mystillinen yhdenvertaisuus oli astunut askeleen alemmaksi taivaasta ja muuttunut kansanvallan luonnon-oikeudelliseksi tasa-arvoisuudeksi. Mutta maan päällä, yhteiskunnan taloudelliseen pohjaan se ei päässyt tunkeutumaan. Pimeään päivätyöläiseen nähden, joka koko iäkseen jäi porvariston palveluksessa olevaksi mylviväksi naudaksi, ei tämä parlamenttivaalien kautta kansan kohtaloihin käyvä vaikuttamis-oikeus ollut sen todellisempaa kuin se autuus, joka hänelle oli luvassa taivaanvaltakunnassa.

Työväenluokan kehityksen käytännöllisissä kysymyksissä sosialistinen puolue asettui eräänä aikana parlamentarismin kannalle. Mutta tämä ei lainkaan merkinnyt, että se periaatteellisesti olisi tunnustanut kansanvallan metafyysisen teorian, joka perustuu historian ja luokkien yläpuolella olevan oikeuden periaatteisiin. Köyhälistön aatesuunta piti kansanvaltaa kokonaan porvarillisen yhteiskunnan aseena, joka täydelleen soveltui hallitsevien luokkien tarkoitusperiin ja tehtäviin. Mutta koska porvarillinen yhteiskunta eli köyhälistön työstä, eikä itseään hävittämättä voinut kokonaan kieltää laillista pohjaa eräiltä köyhälistön luokkataistelun osilta, niin avautui siinä sosialistiselle puolueelle tilaisuus määrättynä aikana ja määrätyissä rajoissa käyttää hyödykseen kansanvallan koneistoa, laisinkaan sille, sitä horjumattomana periaatteena pitäen, vannoutumatta.

Puolueen perustehtävänä koko tänä aikana oli todellisen, taloudellisen yhdenvertaisuuden edellytysten luominen ihmisille, solidaarisen, ihmisellisen yhteisasutuksen jäseninä. Tästä syystä ja tätä varten köyhälistön teoreetikoiden täytyi paljastaa kansanvallan metafysiikka, vetää pois valtiollisten salaperäisyyksien filosofinen verho.

Jos demokraattinen puolue kumouksellisella nousukaudellaan paljasti kirkon uskon sortavan ja nukuttavan valheen, puhumalla kansalle: "teitä tuuditetaan uneen haudantakaisella autuudella, mutta täällä te olette oikeudettomia ja mielivallan alaisia", - niin yhtä suurella syyllä sosialistinen puolue muutamia kymmeniä vuosia myöhemmin julisti samoille joukoille; "teitä tuuditellaan kansalais-yhdenvertaisuuden ja valtiollisten oikeuksien kuvitelmilla, mutta teiltä on riistetty näiden oikeuksien todeksi tekemisen mahdollisuus; ehdollinen ja haamumainen juridinen yhdenvertaisuus on muuttunut aatteelliseksi pakkotyöläisen kahleeksi, joka sitoo jokaisen teistä pääoman koneistoon."

Perustehtävänsä nimissä sosialistinen puolue mobilisoi joukkoja myöskin parlamentarismin pohjalla, mutta puolue ei ole milloinkaan eikä missään lupautunut olemaan viemättä, joukkoja sosialismiin mitään muuta tietä kuin kansanvallan porttien kautta. Mukautuen parlamentaariseen hallintoon me rajoituimme edellisellä aikakaudella vain siihen, että teoreettisesti paljastimme demokratian, sillä olimme liian heikot hylätäksemme sen käytännöllisesti. Mutta sosialismin aatteellinen rata, joka piirtyy läpi säännöttömyyksien, laskeutumien, jopa muutostenkin, määräsi ennakolta nimenomaan juuri tämän tuloksen: demokratia on hylättävä ja sen sijalle asetettava köyhälistön työkoneisto sillä hetkellä, jolloin viimeksi mainittu osoittautuu kyllin lujaksi moista tehtävää varten.

Esitämme yhden, mutta selvän todistuskappaleen. "Parlamentarismi, - kirjoitti Paul Lafargue venäläisessä kokoelmassa "Sosial-Demokrat", vuonna 1888, - on sellainen hallinnollinen systeemi, jonka vallitessa kansassa syntyi harhaluulo, ikään kuin hallitsisi se itse maata, vaikka todellisesti valta on keskittynyt, ei edes koko porvariston, vaan eräiden sen kerrosten käsiin. Valtakautensa alussa porvaristo ei ymmärrä, tai oikeammin ei katso tarpeelliseksi luoda tällaista itsehallinnon harhakuvaa. Sen vuoksi Euroopan kaikki parlamentaariset maat alkoivat rajoitetulla äänioikeuden myöntämisellä; oikeus vaikuttaa maan poliittiseen suuntaan, edustajien kautta kuului alussa vain enemmän tai vähemmän rikkaille omaisuuden omistajille ja ulottui sittemmin vähemmän varakkaille kansalaisille, kunnes se muutamissa maissa etuoikeudesta muuttui yleiseksi, kaikkien ja jokaisen oikeudeksi.

"Jota suuremmiksi porvarillisessa yhteiskunnassa yhteiskunnalliset rikkaudet tulevat, sitä harvempiin käsiin ne joutuvat; samoin käy vallan: sitä myöten, kuin valtiollisilla oikeuksilla varustettujen kansalaisten joukko kasvaa ja valittujen hallitusmiesten lukumäärä lisääntyy, sitä myöten keskittyy ja jää todellinen valta yhä pienempien ja pienempien ryhmien etuoikeudeksi." Sellainen on enemmistö-salaisuus.

Marxilaisen Lafarguen näkökannan mukaan säilyy parlamentarismi vain niin kauan kuin porvariston valta säilyy. "Sinä päivänä - kirjoittaa Lafargue - jolloin Euroopan ja Amerikan köyhälistö ottaa haltuunsa valtion, sen täytyy järjestää vallankumouksellinen valta, joka diktatuurisesti hallitsee yhteiskuntaa niin kauan kunnes porvaristo luokkana kokonaan katoaa."

Kautsky aikanaan tunsi tämän parlamentarismia koskevan marxilaisen arvioimisen, ja toisteli itsekin sitä usein, joskaan ei noin gallialaisen selvästi ja terävästi. Kautskyn teoreettinen luopumus onkin juuri siinä, että hän tunnustaa kansanvallan periaatteet ehdottomiksi ja horjumattomiksi ja palautuu materialistisesta dialektiikasta takaisin luonnolliseen oikeuteen. Sen, minkä marxilaisuus paljasti porvariston riistokoneistoksi ja vain tilapäisesti otti käytäntöön köyhälistön vallankumouksen valmistajana, sen on Kautsky uudelleen pyhittänyt korkeimmaksi periaatteeksi, joka on luokkien yläpuolella ja jonka alaiseksi köyhälistön taistelumetodien ehdottomasti on alistuttava. Vastavallankumouksellisen parlamentarismin korkeimpana ilmennyksenä esiintyy Toisen Internationaalin langenneiden teoreetikkojen demokratian jumaloiminen.

Perustava kokous

Enemmistön saavuttaminen kansanvaltaisessa parlamentissa ei ylimalkaisesti puhuen ole köyhälistön puolueelle mikään ehdoton välttämättömyys. Eikä tuo seikka, jos se saavutetaankin, toisi mitään varsinaisesti uutta tapausten kulkuun. Intelligenssin välikerrokset osoittautuvat köyhälistön parlamenttivoiton jälkeen kenties vähemmän vastahakoiseksi uudelle hallitussuunnalle. Mutta porvariston pääasiallisen vastarinnan määräisivät sellaiset tekijät, kuin armeijan mieliala, aseistettujen työläisten määrä, naapurimaiden tila; ja kansalaissota riippuisi näistä todellisista seikoista, eikä parlamentarismin epävakaisesta aritmetiikasta.

Puolueemme ei ole kieltäytynyt avaamasta tietä diktatuuriin demokratian portin kautta, sillä se on tehnyt itselleen täysin selväksi ne agitaatio-poliittiset edut, jotka ovat tuollaisella "laillisella" uuteen hallitusmuotoon siirtymisellä. Siitä johtui yrityksemme saada aikaan Perustava Kokous. Tämä yritys epäonnistui. Venäjän talonpoika, jonka vallankumous vastikään oli herättänyt, joutui kasvoista kasvoihin seisomaan puolen tusinan kanssa puolueita, joista kukin oli asettanut tehtäväkseen hänen sekoittamisensa. Perustava Kokous oli poikkiteloin vallankumousliikkeen tiellä - ja sai väistyä.

Perustavan Kokouksen sovitteleva enemmistö esiintyi vain kaupunkien ja maaseudun välikerrosten ja köyhälistön eniten jälkeen jääneiden osien keskeneräisten ajatusten ja epävarmuuden valtiollisena heijastumana. Jos asettuu moninaisten historiallisten mahdollisuuksien kannalle, niin täytyy sanoa, että tuskattomampaa olisi ollut, jos Perustava Kokous, vuoden pari työskenneltyään, olisi saattanut sosiaalivallankumoukselliset ja menshevikit lopullisesti huonoon valoon heidän yhteytensä vuoksi kadettien kanssa ja siten tuottanut bolshevikit muodollisestikin etualalle, osoittamalla joukoille, että tosiasiallisesti on olemassa vain kaksi voimaa: kumouksellinen köyhälistö, jota kommunistit johtavat, ja vallankumouksellinen kansanvalta, jonka johdossa ovat kenraalit ja amiraalit. Mutta kaikki riippuu siitä, ettei kumouksen sisäisten suhteiden kehitys lainkaan käynyt samassa tahdissa kansainvälisen tilanteen kehityksen kanssa. Jos puolueemme olisi jättänyt kaiken vastuunalaisuuden "tapausten kulun" objektiivisen opetuksen varaan, niin olisi sotatoimien kehitys määrännyt menettelymme. Saksalainen imperialismi saattoi vallata Pietarin, jonka evakuoimiseen Kerenskin hallitus täysin voimin oli ryhtynyt. Pietarin menetys olisi ollut kuolettava isku köyhälistölle, sillä vallankumouksen parhaat voimat olivat keskitetyt tänne, Itämeren laivastoon, ja punaiseen pääkaupunkiin.

Puoluettamme voidaan syyttää, näin ollen, ei siitä että se olisi asettunut poikkiteloin historialliseen kehitykseen nähden, vaan siitä, että se hyppäsi muutamien valtiollisten asteiden yli. Se harppasi menshevikkien ja sosiaalivallankumouksellisten päiden ylitse estääkseen Saksan militarismin harppaamasta Venäjän köyhälistön päiden ylitse ja tekemästä rauhaa ententen kanssa vallankumouksen selän takana, ennen kuin kumous ennättää levittää siipensä yli koko maailman.

Edellä sanotusta ei ole vaikeaa saada vastausta niihin kahteen kysymykseen, jotka meille Kautsky tekee. Ensinnäkin, miksi kutsuimme koolle Perustavan Kokouksen, kun kerran olimme aikeissa pystyttää köyhälistön diktatuurin? Toiseksi, jos ensimmäinen Perustava Kokous, jonka katsoimme tarpeelliseksi kutsua kokoon, osoittautui taantumukselliseksi eikä vastannut vallankumouksen vaatimuksia, niin miksi kieltäydyimme kutsumasta koolle uutta Perustavaa Kokousta? Taka-ajatuksena Kautskylla on se, että me emme ole hylänneet demokratiaa periaatteellisista syistä, vaan siksi, että se on meille vastainen. Ottakaamme tätä salaviittausta kiinni sen pitkistä korvista, tuomalla esiin tosiasioita.

Puolueemme kohotti tunnussanan "kaikki valta neuvostoille" jo heti vallankumouksen alussa, se on kauan ennen, ei ainoastaan Perustavan Kokouksen hajottamista, vaan myös ennen sen koolle kutsumista. Totta kyllä, me emme asettaneet neuvostoja vastakohdaksi tulevalle Perustavalle Kokoukselle, jonka kokoon kutsumista Kerenskin hallitus viivyttämistään viivytti ja joka siitä syystä jäi yhä enemmän ja enemmän problemaattiseksi, mutta missään tapauksessa me emme pikkuporvarillisen demokratian lailla katsoneet Perustavaa Kokousta Venäjän maan tulevaksi isännäksi, joka tullessaan kaiken ratkaisee. Me selitimme joukoille, että oikeina isäntinä voivat ja tulee olla vain työtätekevien joukkojen omat kumoukselliset järjestöt - Neuvostot. Ettemme jo aikaisemmin muodollisesti asettuneet Perustavaa Kokousta vastaan, johtui siitä, että se ei asettunut Neuvostojen valtaa vastaan, vaan itsensä Kerenskin valtaa vastaan, joka vuorostaan ei ollut muuta kuin porvariston kyltti. Sitä paitsi olimme aikaisemmin päättäneet, että jos Perustavan Kokouksen enemmistö on puolellamme, niin Perustavan Kokouksen tulee hajaantua luovutettuaan vallan Neuvostoille, kuten teki viimeinen Pietarin kaupunginduuma, mikä oli valittu kaikkein kansainvaltaisimman vaalilain mukaan. Kirjassani "Lokakuun vallankumous" minä olen koettanut osoittaa ne syyt, joihin katsoen Perustava Kokous osoittautui sen ajan myöhästyneeksi heijastukseksi, jonka vallankumous oli voittanut. Kun me näimme järjestävän, kumouksellisen vallan vain Neuvostoissa ja kun Perustavan Kokouksen kokoon kutsumisaikana Neuvostot jo olivat tosiasiallisena valtana, niin kysymys meidän puoleltamme välttämättä ratkesi Perustavan Kokouksen väkivaltaiseen hajottamiseen, se kun ei itse tahtonut hajaantua ja luovuttaa valtaa Neuvostoille. Mutta miksi - kyselee Kautsky - te ette kutsu koolle uutta Perustavaa Kokousta?

Siksi, ettemme pidä sitä tarpeellisena. Jos ensimmäinen Perustava Kokous vielä voi näytellä ohimenevää edistysmielistä osaa antamalla pikkuporvarillisia aineksia vakuuttavan hyväksymisensä Neuvostojen vallalle, joita vastikään oli perustettu, niin nyt, kun köyhälistön diktatuuri on jo elänyt kaksi voittoisaa vuotta ja demokraattiset yritykset Siperiassa, Vienanmeren rannalla, Ukrainassa, Kaukasiassa ovat kaikki tyhjiin rauenneet, nyt ei Neuvostojen valta enää todellakaan tarvitse mitään pyhitystä Perustavan Kokouksen puolesta. Emmekö siinä tapauksessa ole oikeutetut päättämään - kysyy Kautsky Lloyd Georgen äänensävyyn - että Neuvostovalta hallitsee vähemmistön tahdolla, koska se ei salli tarkistaa vallanpitoaan yleisen äänestyksen kautta? Kas siinä isku, joka käy yli maalin!

Jos parlamentaarinen hallitus jo "rauhallisen" vakaan kehityksen aikana oli koko lailla korkea maassa vallitsevan mielialan mittari ja vallankumouksen myrskyjen aikana kokonaan kadotti kykynsä seurata taistelun kulkua ja valtiollisen tajunnan kehitystä, niin neuvostohallitus, ollen paljon lähemmin, kiinteämmin ja rehellisemmin yhteydessä kansan työtätekevän enemmistön kanssa, ei aseta päämerkitystä siihen, että se tilastollisesti kuvastelisi enemmistöä, vaan siihen, että se voimaperäisesti sitä muodostelee. Astuessaan diktatuurin tielle on Venäjän työväenluokka samalla lausunut, että sen vaihekauden politiikka ei perustu harhamaisiin kilpailuihin väriä vaihtavien puolueiden kanssa siitä, kuka itselleen saa talonpoikain äänet, vaan se perustuu siihen, että se tosiasiallisesti vetää talonpoikain joukot, käsi kädessä köyhälistön kanssa, maan hallintaan ja työskentelyyn työtätekevien joukkojen eduksi. Tämä kansanvalta on syvempää kuin parlamentarismi.

Luuleeko Kautsky, että nykyisin, vallankumouksen pääkysymyksenä - kysymyksenä elämästä ja kuolemasta - on raivoisain valkokaartilaisjoukkojen torjuminen, - että nykyisin jokin parlamentaarinen "enemmistö" voisi luoda energisemmän, uhrautuvaisemman ja voittoisamman järjestön vallankumouksen turvaksi? Taistelun ehdot ovat siksi selvät vallankumouksellisessa maassa, jonka kurkkua katala saartorengas puristaa, että väliluokkien on pakko valita vain Denikinin tai Neuvostovallan välillä. Mitä lisätodisteita enää tarvitaan, kun sellaisetkin, periaatteiltaan väliasteiset puolueet, kuin menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat lyöttäytyneet samalle linjalle!

Kun Kautsky ehdottaa meille Perustavan Kokouksen vaaleja, niin aikooko hän vaalien ajaksi pysäyttää kansalaissodan? Kenen päätöksellä? Jos hän tätä tarkoitusta varten aikoo panna liikkeelle Toisen Internationaalin voimat, niin pyydämme hänelle etukäteen huomauttaa, että mainittu laitos nauttii Denikinin puolelta tuskin sen suurempaa kunnioitusta, kuin meidänkään puoleltamme. Sikäli taas, kun kansalaissota jatkuu ja vaalit ovat toimitettava vain Neuvostovallan alueella - tahtoo Kautsky tällöin vaatia, että me sallisimme avoimesti esiintyä puolueitten, jotka kannattavat Denikiniä, meitä vastaan? Turhaa ja halpaa lörpötystä: milloinkaan ei mikään hallitus voi sallia kanssansa sotaa käyvän puolen mobilisoida väkeä rintamalleen tältä puolen.

Viimeistä sijaa kysymyksessä ei ota sekään seikka, että työväestön paras osa on nykyisin toimivassa armeijassa. Köyhälistön ja tietoisimpien talonpoikien etumiehet, jotka vaaleissa, kuten muissakin valtiollisissa joukkotoiminnoissa, ovat etunenässä ja suuntaavat työläisten yleistä mielipidettä, taistelevat ja kuolevat nykyisin rintamilla joko päällikköinä, komissaareina tai tavallisina sotamiehinä. Jos kaikkein "demokraattisimmat" porvarilliset valtiot, joiden hallitus kokonaan perustuu parlamentarismiin, pitävät mahdottomana toimittaa vaaleja sodan aikana, niin sitä hullumpaa on vaatia sodan aikana Neuvosto-Tasavallalta, jonka hallitus ei pienimmässäkään määrin perustu parlamentarismiin. Täysin riittävä on se, ettei Neuvostovallan ole kaikkein raskaimpina kuukausinaankaan tarvinnut pidättää omia laitoksiaan - paikallisia ja keskusneuvostoja - uusiintumasta säännöllisten uusintavaalien kautta.

Vihoin, viimeiseksi todisteeksi - the last and the least - tulee Kautskylle tehdä tiettäväksi, etteivät edes Venäjän kautskylaiset, menshevikit, kuten Martov ja Dan katso soveliaaksi nykyisin heittää esiin Perustavan Kokouksen vaatimusta, vaan jättävät sen parempaan tulevaisuuteen. Onko se silloin tarpeellista? Sitä sopii epäillä. Kun kansalaissota loppuu, niin kehittää työväenluokan diktatuuri esiin kaiken luovan voimansa ja osoittaa kaikkein takapajuisimmillekin joukoille itse teossa, mitä se heille kykenee antamaan. Johdonmukaisesti sovelletun työvelvollisuuden ja keskitetyn jakelujärjestelmän kautta tulee maan koko väestö vedetyksi yleis-neuvostolliseen talous- ja itsehallintosysteemiin. Itse Neuvostot, nykyiset vallan elimet, muodostuvat vähitellen puhtaasti taloudellisiksi järjestöiksi. Näin ehdoin tuskin kenenkään päähän pistää sosialistisen yhteiskunnan todelliseen kudokseen enää pakottaa vanhanaikaista juhlatoimitusta Perustavan Kokouksen muodossa, jonka tehtävänä vain olisi todeta, että kaikki tarpeellinen on jo tehty ennen sitä ja ilman sitä (*).

__(*) Viekoitellakseen meitä Perustavan Kokouksen puolelle, tuo Kautsky niiden todisteiden lisäksi, jotka lähtevät kategorisesta imperatiivista, esiin vielä valuuttakysymyksen. "Venäjä tarvitsee - hän kirjoittaa - ulkomaisen pääoman apua, mutta tätä apua ei Neuvosto-Tasavallalle anneta, ellei viimemainittu kutsu koolle Perustavaa Kokousta ja anna painovapautta, ei siksi, että kapitalistit olisivat demokratian idealisteja - tsaarivallalle he epäilemättä antoivat monia miljardeja - mutta heillä ei ole tosiasiallista luottamusta kumoukselliseen hallitukseen" (s. 144)

Tässä romukasassa on totuuden sirpaleita. Pörssi todellakin kannatti Koltshakia, niin kauan kuin hän nojautui Perustavaan kokoukseen. Mutta pörssi alkoi vielä kiinteämmin kannattaa Koltshakia, kun tämä hajotti Perustavan Kokouksen. Koltshakista saadun kokemuksen perusteella pörssi lujittui vakaumuksessaan, että porvarillisen demokratian koneistoa voidaan käyttää kapitalistisiin tarkoituksiin, jonka jälkeen se voidaan heittää pois kuin kulunut jalkaräsy. Paljon mahdollista, että pörssi jälleen antaisi jonkun väliaikaisen panttilainan Perustavalle Kokoukselle siinä edellisen kokemuksen täysin tukemassa uskossa, että Perustava Kokous on vain väliaste kapitalistiseen diktatuuriin. Me emme aio ostaa pörssin "asiallista luottamusta" moisella hinnalla, vaan pidämme paljon parempana sen "luottamuksen", minkä todelliselle pörssille tuottavat Punaisen Armeijan aseet.

(palaa alkuun)

IV. TERRORISMI

Kautskyn kirjan pääaiheena on terrorismi. Katsantokannan, että terrorismi kuuluu vallankumouksen olemukseen, Kautsky julistaa laajalle levinneeksi erehdykseksi. Ei ole totta, että sen, joka tahtoo vallankumousta, on siedettävä terrorismia. Mitä tulee itseensä Kautskyyn, niin hän yleensä puhuen on vallankumouksen puolella, mutta terrorismia vastaan. Sittemmin kuitenkin alkavat vaikeudet.

"Vallankumous tuo meille, - valittaa Kautsky, - sosialististen hallitusten toimeenpaneman, verisen terrorismin. Bolshevikit Venäjällä astuivat ensimmäisinä tälle tielle ja sen tähden saivat mitä ankarimman tuomion kaikilta sosialisteilta, jotka eivät olleet bolshevikkien näkökannalla, muun muassa saksalaisilta enemmistösosialisteilta. Mutta heti kun viimeksi mainitut tunsivat valtansa uhatuksi, turvautuivat he saman terroristisen hallituksen menettelyihin, jonka he olivat tuominneet" (s. 9). Tuntuisi kuin tästä olisi tehtävä se johtopäätös, että terrorismi on paljon syvemmin liittynyt vallankumouksen luonteeseen, kuin jotkut viisaat ovat arvelleet. Mutta Kautsky tekee aivan päinvastaisen johtopäätöksen: valkoisen ja punaisen terrorismin jättiläismäinen kehitys kaikissa viimeisissä vallankumouksissa, - Venäjän, Saksan, Itävallan ja Unkarin, - on hänelle todisteena siitä, että nämä vallankumoukset ovat poikenneet alkuperäiseltä tieltään, eivätkä ole osoittautuneet sellaisiksi vallankumouksiksi, kuin niiden olisi pitänyt olla Kautskyn teoreettisten unennäköjen mukaan. Syventymättä käsittelemään kysymystä, kuuluuko terrorismi "sellaisenaan" immanenttisesti, välittömästi läsnä olevana vallankumoukseen, pysähdymme silmäilemään, miten eräiden vallankumousten antamat esimerkit kulkevat ohitsemme ihmiskunnan elävässä historiassa.

Muistakaamme ensinnäkin keski- ja uudenajan historian välille tullutta uskonpuhdistusta: kuta syvempiä kansanjoukkojen etuja se valvoi, sen laajempi oli sen antama isku, sitä hurjemmin riehui kansalaissota uskonnon lipun alla, sitä armottomammaksi kävi kummallakin puolella terrori.

Seitsemännellätoista vuosisadalla teki Englanti kaksi vallankumousta; ensimmäinen, suurten sosialististen järistysten ja sotien aiheuttaja, johti kuningas Kaarle I murhaan, mutta toinen päättyi onnellisesti uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousemisella. Englannin porvaristo ja sen historioitsijat suhtautuivat aivan eri tavalla näihin vallankumouksiin: ensimmäistä he sanovat alhaison säädyttömyydeksi, "isoksi kapinaksi"; toinen on saanut nimekseen "kunniakas vallankumous". Syyn tällaiseen arvioiden erilaisuuteen selitti jo ranskalainen historioitsija Augustin Thierry. Englannin ensimmäisen vallankumouksen, "ison kapinan", toimeenpanijana oli kansa, toisessa vallankumouksessa kansa oli miltei vaiti. Tästä seuraa, että luokkaorjuuden vallitessa on vaikea opettaa sorretuille joukoille hyviä tapoja. Hurjistuneina toimivat ne, aseinaan halkoja, kiveä, tulta ja nuoraa käyttäen. Riistäjien hovihistorioitsijat ovat pahastuksissaan. Mutta uuden (porvarillisen) Englannin historian suurtapaukseksi ei kuitenkaan tullut "kunniakas" vallankumous, vaan "iso kapina".

Uskonpuhdistuksen ja "ison kapinan" jälkeen uudenajan historian suurimpana tapahtumana, joka tärkeydellään vei voiton molemmista edellisistä, on XVIII vuosisadan Ranskan Suuri Vallankumous. Tätä klassista vallankumousta vastasi klassinen terrorismi. Kautsky on valmis suomaan anteeksi jakobiinien hirmuvallan, tunnustaen, ettei heillä ollut muuta mahdollisuutta tasavallan pelastamiseksi. Mutta tämä myöhästynyt hirmuvallan oikeaksi tunnustaminen ei ole kenellekään kuumaksi, eikä kylmäksi. XVIII vuosisadan loppupuolen kautskylaiset (ranskalaisten girondistien puoluejohtajat) näkivät jakobiineissa pahuuden sikiön. Kas näin vertailee eräs ranskalainen porvarillinen historioitsija toisiinsa jakobiineja ja girondisteja - vertailu on kaikessa äitelyydessään varsin opettavainen. "Niin toiset, kuin toisetkin halusivat tasavaltaa." Mutta girondistit "halusivat vapaata, laillista, suopeata tasavaltaa." "Vuoren jäsenille taas. kansan muodosti vain työtätekevä luokka, senpä tähden "Vuoren" jäsenten mielestä vallan olisikin pitänyt kuulua yksinomaan näille." Perustavan kokouksen jalosydämisten ritarien ja vallankumouksellisen diktatuurin verenhimoisten johtajien välinen erotus on tässä varsin selvästi kuvattu, entisajan poliittisia termejä käyttäen.

Jakobiinien rautaisen diktatuurin aiheutti vallankumouksellisen Ranskan luonnottoman raskas asema. Kuulkaamme mitä kertoo siitä porvarillinen historioitsija: "Ulkomaalaiset sotajoukot hyökkäsivät neljältä suunnalta Ranskan alueelle: pohjoisesta englantilaiset ja itävaltalaiset, Elsassista preussilaiset, Dauphineesta Lyoniin saakka piemontilaiset, Rousilloinista espanjalaiset. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin kansalaissota riehui neljässä eri paikassa: Normandiassa, Vendéssä, Lyonissa ja Toulousessa (s. 176). Tähän tulee lisäksi sisäiset viholliset, - monilukuiset, salaiset vanhan järjestelmän puoltajat, jotka olivat valmiit kaikin voimin auttamaan vihollista.

Köyhälistön diktatuurin raakuus Venäjällä, - sanokaamme se tässä, - johtui aivan yhtä raskaista olosuhteista. Yhtenäinen rintama pohjoisessa ja etelässä, lännessä ja idässä. Paitsi Koltshakin, Denikinin ja muiden venäläisten valkokaartilaisarmeijoita hyökkäävät Neuvosto-Venäjää vastaan sekä yhtaikaa, että vuorotellen: saksalaiset ja itävaltalaiset, tsekkoslovakit, serbialaiset, puolalaiset, ukrainalaiset, romanialaiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset, japanilaiset, suomalaiset, virolaiset ja liettualaiset. Saarroksissa ja nälkään nääntymäisillään olevassa maassa on taukoamatta salaliittoja, mellakoita, hirmunäytelmiä, varastojen, siltojen ja teiden tuhoamisia.

"Lukemattomien ulkonaisten ja sisäisten vihollisten kanssa taisteluun ryhtyneellä hallituksella ai ollut rahaa, ei riittävästi sotajoukkoja - ei mitään, paitsi rajaton energia, maan vallankumouksellisten ainesten tulinen kannatus ja suunnattoman suuri rohkeus kaikkien mahdollisuuksien käyttämiseen isänmaan pelastamiseksi, olivatpa ne sitten kuinka mielivaltaisia, laittomia ja ankaria tahansa." Näillä sanoilla kuvasi aikoinaan Plehanov jakobiinien hallitusta. ("Sosial-Demokrat".) Kolmikuukautinen kirjallispoliittinen yleiskatsaus. Helmikuu, ensimmäinen kirja. Lontoo v. 1890. Kappale: "Ison vallankumouksen vuosisata", s.6-7).

Kiinnittääksemme katseemme XIX vuosisadan puolivälissä "demokratian" maassa, Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa tapahtuneeseen vallankumoukseen. Vaikka ei suinkaan ollut puhe yksityisomaisuuden, vaan ainoastaan orjanomistamisen poistamisesta, eivät demokraattiset laitokset lainkaan kyenneet rauhallista tietä ratkaisemaan konfliktia. Vuonna 1860 presidentinvaaleissa hajalleen lyödyt Etelä-vallat päättivät millaisilla toimenpiteillä tahansa palauttaa itselleen sen vaikutusvallan, mikä heillä tähän asti oli ollut orjanomistajina, ja lausuen, kuten kerrotaan, heliseviä sanoja vapaudesta ja riippumattomuudesta, ryhtyivät orjasotaan. Välittömästi tästä johtuivat kaikki myöhemmät kansalaissodan seuraukset. Jo aivan taistelun alussa sulki Baltimoressa oleva sotahallitus, "habeas corpuksesta" (*) välittämättä, Mac-Henryn linnaan muutamia kansalaisia, jotka olivat orjavaltaisen Etelän puoltajia. Kysymys moisten tekojen laillisuudesta tai laittomuudesta tuli niin sanottujen "ylempien auktoriteettien" väliseksi polttavaksi riidan aiheeksi. Ylin tuomari Tenney päätti, ettei presidentillä ollut oikeutta lakkauttaa "habeas corpusta", eikä sitä tarkoitusta varten antaa valtuuksia sotilashallinnolle. "Sellainen aivan todennäköisesti kylläkin on tämän kysymyksen oikea perustuslaillinen ratkaisu, - sanoo eräs Amerikan sodan ensimmäisistä historioitsijoista. - Mutta asiain tila oli niin kriittinen, ja jo niin välttämätöntä ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin Baltimoren asukkaita vastaan, ettei ainoastaan hallitus, vaan myös Yhdysvaltain kansa kannatti kaikkein energisimpiä toimenpiteitä."("Amerikan sodan historia", kirj. Flecher, skotlantilaisten tarkka-ampujain kaartin everstiluutnantti, käännös englannin kielestä, Pietari v.1867, s. 95).

__(*) Kuuluisa englantilainen laki, joka hyväksyttiin vuonna 1679 suojelemaan alamaisten vapautta mielivaltaiselta vangitsemiselta.

- Suomentaja

Pohjois-valtojen kauppiaat kuljettivat salaa eräitä kapinoivalle etelälle tarpeellisia tavaroita. Pohjoisvaltalaisille ei tietenkään jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pakkokeinoihin turvautuminen. 6. päivänä elokuuta vuonna 1861 vahvisti presidentti kongressin päätöksen "kapinaa synnyttäviin tarkoituksiin käytetyn omaisuuden takavarikoimisesta". Kansan demokraattinen kerros oli äärimmäisten toimenpiteiden puolella, pohjoisessa oli tasavaltalaispuolue ratkaisevasti voitolla, ja ihmiset, joita epäiltiin kapinallisten Etelä-valtioiden tukemisesta, joutuivat väkivallan alaisiksi. Muutamissa pohjoisvaltioiden kaupungeissa ja vieläpä järjestyksistään kuuluisissa Uuden Englannin valtioissa murtautui kansa usein niiden lehtien konttoreihin, jotka puolustivat kapinoivia orjanomistajia ja särki heidän kirjapainonsa. Tapahtui, että taantumuksellinen kustantaja voideltiin tervalla, koristeltiin höyhenillä ja tässä asussa kuljetettiin toreilla, ja lopuksi pakotettiin vannomaan uskollisuudenvala Liitolle. Tervalla voideltu tilanomistaja ei juuri muistuttanut "itsenäistä päämäärää", joten Kantin kategorinen imperatiivi kärsi Yhdysvaltojen kansalaissodassa melkoisen tappion. Mutta ei siinä kaikki. "Hallitus puolestaan, - kertoo meille historioitsija, - ryhtyi kaikenlaisiin rankaisutoimenpiteisiin, niihin painotuotteisiin nähden, jotka vastustivat sen mielipiteitä, ja lyhyessä ajassa joutui tähän asti vapaana ollut amerikkalainen sanomalehdistö asemaan, joka tuskin oli parempi, kuin sanomalehdistön asema Euroopan monarkistisissa maissa." Sama oli puhevapaudenkin kohtalo. "Tällä tavoin, - jatkaa everstiluutnantti Flecher, - kieltäytyi Amerikan kansa noina aikoina vapautensa tärkeimmistä perusteista. On huomattavaa, - lisää hän opettavaisesti, - että kansan enemmistö oli sotaan innostunut ja niin altis kaikin tavoin uhrautumaan päämääränsä saavuttamiseksi, ettei se ainoastaan ollut valittamatta vapautensa menettämistä, vaan tuskinpa huomasikaan sitä." (Amerikan sodan historia, s. 162-164). Paljon julmemmin toimivat etelän orjanomistajat hillitöntä palvelusväkeään kohtaan. "Kaikkialla missä enemmistö oli orjuuden puolella, - kertoo Pariisin kreivi, - suhtautui yleinen mielipide despoottisesti vähemmistöä kohtaan. Kaikki, jotka olivat myötätuntoisia kansallisuusaatteelle, pakotettiin vaikenemaan. Mutta pian osoittautui tämäkin liian vähäksi; kuten kaikissa vallankumouksissa, pakotettiin välinpitämättömät ilmaisemaan uskollisuuttaan asiain uudelle järjestykselle. Ne, jotka eivät suostuneet tähän, joutuivat vihan ja kansanjoukon pahoinpitelyn uhreiksi. Jokaiseen nousevan sivistyksen keskukseen (lounaisissa valtioissa) muodostui vallankumouskomiteoita kaikista niistä, jotka erosivat muista äärimmäisyytensä vuoksi vaalitaistelussa. Kapakka oli heidän tavallisena kokouspaikkanaan, ja meluava juominki yhtyi siihen halpaan ilveilyyn, jollaiseksi lainkäytön juhlalliset muodot olivat muuttuneet.

Muutamat raivoisat, katajamarjaviiniä ja whiskyä lainehtivien konttoripöytien ääressä istuvat ihmiset tuomitsivat niin saapuvilla, kuin poissaoleviakin kansalaisia. Syytetty näki jo ennen kuulustelua, miten kohtalon nuoraa valmistettiin. Se, joka ei saapunut oikeuteen, sai kuulla tuomionsa kaatuessaan metsikköön piiloutuneen teloittajan kuulasta". Tämä kuva suuresti muistuttaa niitä kohtauksia, joita päivä päivältä näytellään Denikinin, Koltshakin, Judenitshin ja muiden anglosaksilaisten ja amerikkalaisten "demokratian" urhojen sotaleireissä.

Miten oli terrorismin laita vuonna 1871 Pariisin Kommuunissa, näemme alempana. Joka tapauksessa Kautskyn yritykset asettaa meitä Kommuunin vastakohdaksi eivät lainkaan pidä paikkaansa, ja johtavat kirjailijan vain laadultaan mitä ala-arvoisimpiin sanasutkauksiin.

Panttivankijärjestelmä on nähtävästi tunnustettava "immanenttisesti" kansalaissodan terrorismiin kuuluvaksi. Kautsky on terrorismia vastaan ja panttivankien ottamista vastaan, mutta Pariisin Kommuunin puolella (Huom. Kommuuni oli viisikymmentä vuotta sitten). Ja Kommuuni otti panttivankeja. Tulee pula. Mutta mitäpä varten olisi olemassa eksegetiikan (selitysopin) taide?

Kommuunin dekreetti panttivangeista ja niiden ampumisesta - vastauksena versaillesilaisten julmuuksiin - johtui Kautskyn syvämietteisen selityksen mukaan "pyrkimyksestä säästää ihmishenkiä, eikä tuhota niitä". Mainio keksintö! Sitä vain on laajennettava. Voidaan ja tulee selittää, että kansalaissodassa me tuhoamme valkokaartilaisia, jotteivät nämä tuhoaisi työläisiä. Siis meidän tehtävänämme ei ole ihmishenkien hävittäminen, vaan niiden säilyttäminen. Mutta kun hengen säilyttämiseksi on taisteltava ase kädessä, niin johtaa se henkien hävittämiseen - arvoitus, jonka dialektisen salaisuuden selvitti ukko Hegel, puhumattakaan aikaisemmista ajattelijoista.

Kommuuni saattoi pysyä pystyssä ja vahvistua vain kiihkeän taistelun kautta versaillesilaisia vastaan. Versaillesilaisillahan oli melkoinen joukko asiamiehiä Pariisissa. Taistelu Thiersin joukkioiden kanssa ei voinut olla hävittämättä versaillesilaisia sekä rintamalla, että sen takana. Jos Kommuunin valta olisi siirtynyt Pariisin rajojen ulkopuolelle, olisi se maaseudulla - kansalaissodassa Kansalliskokouksen armeijaa vastaan - kohdannut vielä enemmän verivihollisia rauhallisten asukkaiden keskuudessa. Kommuuni ei voinut, taistellessaan kuningasmielisten kanssa, sallia sananvapautta kuningasmielisten asiamiehille rintaman takana.

Huolimatta kaikista nykyisen maailman tapahtumista, ei Kautsky ollenkaan ymmärrä, mitä merkitsee sota yleensä ja kansalaissota erikoisesti. Hän ei ymmärrä, että jokainen tai melkein jokainen Thiersin Pariisissa oleva puoluelainen ei ollut vain kommunardien aatteellinen vihollinen, vaan Thiersin asianajaja ja urkkija, raju vihollinen, joka oli valmis ampumaan selkäpuolelta. Vihollinen oli tehtävä vaarattomaksi, mutta sodan aikana tämä merkitsee vihollisen tuhoamista.

Vallankumouksessa, samoin kuin sodassakin, on vihollisen tahto muserrettava, pakotettava hänet keskusteluihin ja suostumaan voittajan ehtoihin. Tahto on tietysti psyykkisen maailman tosiasia, mutta kokonaan toisin kuin katukokoukset, yleiset väittelytilaisuudet ja konferenssit, pyrkii vallankumous päämääriinsä aineellisten keinojen avulla, vaikkakin pienemmässä määrin kuin sota.

Porvaristo itse anasti vallan kapinan avulla, vahvisti sitä kansalaissodan avulla. Rauhallisena aikana se pitää valtaa käsissään monimutkaisen sortotoimenpidesysteemin avulla. Niin kauan kuin on olemassa mitä syvimpiin vastakkaisuuksiin perustuva luokka-yhteiskunta jäävät sortotoimenpiteet ainoiksi keinoiksi, joilla vastustavan puolueen tahto voidaan alistaa.

Vaikkapa köyhälistön diktatuuri yhdessä taikka toisessa maassa muodostuisikin demokratian ulkonaisissa puitteissa, niin tällä ei vielä olisi kansalaissota poistettu. Kysymystä, kuka saa hallita maata, so. saako porvaristo elää, vai onko sen kuoltava, tullaan molemmin puolin pohtimaan, ei perustuslain pykäliin vedoten, vaan väkivallan kaikkia muotoja käyttäen. Vaikka Kautsky kuinka tutkisi apinaihmisen ruokaa (katso s. 85 ja seur.) ja muita läheisiä ja kaukaisia olosuhteita, löytääkseen inhimillisen julmuuden syyt, ei hän löydä historiassa muita keinoja vihollisen luokkatahdon kukistamiseksi, kuin tarkoituksen mukaisen ja energisen väkivallan käytön. Taistelun tuimuuden aste riippuu monista sisäisistä ja kansainvälisistä syistä. Kuta julmempaa ja vaarallisempaa on voitetun luokkavihollisen vastustus, sitä vähemmän vältettävissä on pakkotoimenpidesysteemin saostuminen saostuminen terrorisysteemiksi.

Mutta tässä Kautsky ottaa odottamatta uuden asenteen taistellessaan Neuvostoterrorismia vastaan: Hän muitta mutkitta vetoaa siihen, ettei Venäjän porvariston vastavallankumouksellinen toiminta ollut ankaraa.

"Mitään raakuutta, - sanoo hän - ei marraskuulla v. 1917 ollut huomattavissa Pietarissa ja Moskovassa, ja sitäkin vähemmän joku aika sitten Budapestissa" (s. 102). Asiain tilan ollessa näin onnellinen osoittautuu vastavallankumouksellinen terrorismi yksinkertaisesti vain verenhimoisten kommunistien tuotteeksi, joihin ei vaikuta kasviksia syövän apinaihmisen traditiot enempää kuin kautskylaisuuden siveysopetuskaan.

Neuvostojen alkuperäinen vallan anastaminen marraskuun alussa vuonna 1917 (uutta lukua) tapahtui kuin itsestään, vähäpätöisin uhrein. Venäläinen porvaristo tunsi itsensä siinä määrin kansanjoukoista eristetyksi, sisäisesti voimattomaksi, sodan kulun ja lopun häpäisemäksi, Kerenskin hallituksen lannistamaksi, ettei se lainkaan rohjennut vastustaa. Pietarissa Kerenskin hallitus kaadettiin melkein taistelutta. Moskovassa pitkistytti vastustusta meidän toimintamme epävarmuus. Useimmissa maaseutukaupungeissa sai Pietarista tai Moskovasta tullut sähkösanoma aikaan vallan siirtymisen Neuvostoille. Jos asia olisi päättynyt tähän, ei punaisesta terrorista olisi ollut puhettakaan. Mutta v. 1917:n marraskuu oli todisteena varakkaiden alkamasta vastarinnasta. Lännen imperialististen hallitusten oli todellakin sekaannuttava asiaan, jotta venäläinen vastavallankumous olisi saanut luottamusta omaan itseensä ja jotta sen vastarinta olisi kasvanut. Tämä voidaan todistaa suurilla ja pienillä tosiasioilla päivästä päivään kautta koko Neuvostovallan kumouksen ajan.

Kerenskin "esikunta" ei saanut minkäänlaista tukea sotajoukoista ja oli taipuisa vastustuksitta tunnustamaan Neuvostovallan, joka ryhtyi rauhanneuvotteluihin saksalaisten kanssa. Mutta seurauksena oli Ententen sotalähetystön protesti, jota seurasivat julkiset uhkaukset. Esikunta säikähti: liittolaisupseerien kiihottamana se liittyi vastustajien joukkoon. Tämä johti aseelliseen yhteentörmäykseen ja saattoi vallankumouksellisen matruusiryhmän murhaamaan kenttäesikunnan päällikön, kenraali Duhovinin.

Pietarissa Ententen viralliset asiamiehet, erikoisesti ranskalainen sotalähetystö käsi kädessä sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikkien kanssa, julkisesti järjestivät vastustusta. Neuvostovallan kumouksen jälkeisestä päivästä alkaen ja mobilisoivat, aseistivat ja usuttivat meidän kimppuumme junkkareita ja yleensä porvarillista nuorisoa. Junkkarien kapina 10. päivänä marraskuuta tuotti satoja kertoja enemmän uhreja, kuin marraskuun 7. päivän vallankumous. Samoihin aikoihin Ententen aikaansaama Kerenskin ja Krasnovin Pietaria vastaan tekemä seikkailuretki luonnollisesti kylvi ensimmäiset katkeruuden siemenet taisteluun. Kuitenkin päästettiin kenraali Krasnov irti kunniasanaa vastaan. Niin monia uhreja vaatineen Jaroslavin kapinan (kesällä v. 1918) oli Savinkov järjestänyt Ranskan lähetystön tilauksesta ja sen varoilla. Arkangeli valloitettiin englantilaisten merisotilasasiamiesten suunnitelman mukaan englantilaisilla sota- ja ilmalaivoilla. Koltshakin, amerikkalaisen pörssin suosikin, valtakunnan perusti ranskalaisen hallituksen ylläpitämä muukalainen, tshekkoslovakialainen sotilasjoukko. Donin vastavallankumouksen ensimmäisten johtajien, Kaledin ja meidän vapaaksi päästämämme Krasnovin osittaiseen menestykseen oli syynä se, että Saksa julkisesti avusti heitä sodalla ja rahalla. Ukrainassa kukisti saksalainen militarismi vuoden 1918 alussa Neuvostovallan. Iso-Britannian ja Ranskan rahallisella ja teknisellä avustuksella saatiin aikaan Denikinin vapaaehtoinen armeija. Vain toivoen Englannin sekaantuvan asiaan ja saaden siltä aineellista apua loi Judenitsh armeijansa. Sopimusvaltojen poliitikot, valtio- ja sanomalehtimiehet väittelivät aina julkisesti kaksi vuotta perätysten siitä, onko Venäjän kansalaissodan rahalla avustaminen kyllin edullinen yritys. Näin ollen täytyy todellakin olla vaskinen otsa voidakseen Venäjän kansalaissodan verisen luonteen syytä etsiä bolshevikkien pahasta tahdosta, eikä kansainvälisistä olosuhteista.

Venäjän köyhälistö astui ensimmäisenä sosialistisen vallankumouksen tielle, ja poliittisesti voimaton Venäjän porvaristo rohkeni vastustaa poliittista ja taloudellista pakkoluovutusta vai sen tähden, että se näki kaikissa maissa olevan vallassa oman vanhemman sisarensa, jonka taloudellinen, poliittinen ja osittain sotilaallinenkin mahtavuus oli säilynyt.

Jos meidän marraskuun vallankumouksemme olisi tapahtunut muutamien kuukausien tai vaikkapa muutamien viikkojen kuluttua Saksan, Ranskan ja Englannin köyhälistön astuttua valtaan, - niin ei ole epäilystäkään, etteikö meidän vallankumouksemme olisi ollut "rauhallisin" ja "verettömin" yleensä kaikista tämän syntisen maailman mahdollisista vallankumouksista. Mutta tämä ensi näkemältä "luonnollisempi" ja kaikessa tapauksessa Venäjän työväenluokalle edullisempi historiallinen järjestys meni rikki - ei meidän syystämme, vaan tapahtumain tahdosta: sen sijaan, että olisi pitänyt olla viimeisenä, tuli Venäjän köyhälistö ensimmäiseksi. Juuri tämä seikka teki - ensi levottomuuksien jälkeen - ennen Venäjän vallassa olleiden luokkien vastustuksen luonteeltaan hurjemmaksi ja pakotti Venäjän köyhälistön suurimman vaaran, ulkonaisten hyökkäysten, sisäisten salaliittojen ja kapinoiden hetkinä turvautumaan valtiollisen terrorin ankariin toimenpiteisiin. Että nämä toimenpiteet olisivat olleet turhia, sitä ei nyt kukaan väitä. Mutta ovatko ne muka. "sopimattomia"?

Taistelemalla valtaan päässeen työväenluokan tehtävä ja velvollisuus oli tämän vallan vakiinnuttaminen, oman valtansa turvaaminen, vihollisten vallankaappaushalun poistaminen, voidakseen siten turvata itselleen sosialististen uudistusten mahdollisuuden. Muuten ei valtaa olisi pitänyt ottaakaan.

"Loogisesti" ei vallankumous tarvitse terrorismia, niin kuin se "loogisesti" ei tarvitse aseellista kapinaakaan. Mikä löysäsuinen hullutus! Vallankumous päinvastoin vaatii vallankumouksellista luokkaa pyrkimään päämääräänsä käyttämällä kaikkia sen hallussa olevia keinoja: jos tarvitaan - aseellista kapinaa, jos vaaditaan terrorismia. Vallankumouksellisen luokan, joka ase kädessä anasti vallan, tulee ase kädessä tukahduttaa kaikki yritykset, joiden tarkoitus on anastaa valta sen käsistä. Sinne, missä sillä on vastassaan vihollisen sotajoukko, asettaa se oman armeijansa. Sinne, missä sillä on vastassaan aseellinen salaliitto, murha, kapina - heittää se vihollistensa päiden ylitse vihansa vasamat. Ehkä Kautsky on keksinyt muita keinoja? Vai aikooko hän koko asialle laatia rangaistusasteikon, ehdottamalla kaikissa tapauksissa vankilaa ampumisen sijasta?

Kysymys pakkotoimenpiteiden muodosta ja asteista ei tietystikään ole "periaatteellinen" On kysymys vain tarkoituksenmukaisuudesta. Vallankumouksellisena aikana ei vallasta pois heitettyä puoluetta, joka ei siedä vallassa olevan puolueen järkähtämättömyyttä ja ilmaisee tämän hurjalla taistelullaan sitä vastaan, voida säikyttää vankilaan sulkemisen uhkauksilla, sillä se ei usko vankilassa olon tulevan pitkäksi. Juuri tämä yksinkertainen, mutta ratkaiseva tosiasia selittää, miksi kansalaissodassa niin yleisesti sovellutetaan ampumista.

Vai tahtooko Kautsky sanoa, ettei ampuminen yleensä ole tarkoituksenmukaista, ettei "kokonaisia luokkia ei voida säikyttää?" Terrori on voimaton - ja sittenkin vain "viime kädessä", - jos taantumus sitä sovelluttaa historiallisesti nousevaa luokkaa vastaan. Mutta terrori saattaa varsin hyvin vaikuttaa taantumukselliseen luokkaan itseensä, joka ei tahdo poistua näyttämöltä. Kauhistuttaminen on tehoisa keino niin hyvin kansainvälisessä kuin sisäisessä politiikassa. Sota, kuten vallankumouskin perustuu kauhistuttamiseen. Voittoisa sota hävittää yleisten lakien mukaan vain vähäpätöisen osan voitetusta armeijasta, mutta se kauhistuttaa muut, musertaa heidän tahtonsa. Samoin menettelee vallankumouskin; se murhaa yhden, kauhistuttaa tuhannet. Tässä suhteessa ei punainen terrori periaatteellisesti eroa aseellisesta kapinasta, jonka suorana jatkona se on. Vallankumouksellisen luokan valtiollista terroria vastaan voi "siveellisiä" syytöksiä tehdä vain se, joka periaatteessa (sanoilla) kieltää yleensä kaiken väkivallan - siis myös kaiken sodan ja kaiken kapinan. Näin voi menetellä vain teeskentelevä kveekari.

"Mutta missä eroaa teidän menettelytapanne tsaarivallan menettelytavoista?" - kyselevät meiltä liberalismin ja kautskylaisuuden papit. Ettekö sitä ymmärrä, pyhimykset? Me selitämme teille. Tsarismin terrori oli suunnattu köyhälistöä vastaan. Tsaarin santarmisto surmasi sosialistisen hallitusmuodon puolesta taistelevia työläisiä. Meidän erikoiskomiteamme ammuttavat tilanomistajia, kapitalisteja, kenraaleja, jotka pyrkivät palauttamaan kapitalistista järjestelmää. Huomaatteko tämän pienen erotuksen? Huomaatte? No, se riittää meille, kommunisteille.

"Painovapaus"

Eräs kohta erikoisesti huolestuttaa ison kirja- ja artikkelimäärän kirjoittajaa, Kautskya: se on painovapaus. Voiko lehtien lakkauttamisen sallia?

Sodan aikana muuttuvat kaikki valtiollisen vallan laitokset ja elimet suoraan tai välillisesti sodankäynnin elimiksi. Ensikädessä tämä koskee painoa. Ei yksikään vakavaa sotaa käyvä hallitus salli, julkisesti tai naamioituna vihollisen puolella olevien painotuotteiden olemassaoloa omalla alueellaan. Sitäkin vähemmän kansalaissodassa. Viimeksi mainittu on luonteeltaan sellainen, että kummallakin taistelevalla leirillä on oman armeijansa selän takana melkoiset määrät asukkaita, jotka ovat vihollisen puolella. Sodassa, jossa menestys ja epäonnistuminen maksavat hengen, joutuvat rintaman taakse jääneet vihollisten asiamiehet ammuttavaksi. Tämä on epähumaania, mutta ei kukaan vielä ole pitänyt sotaa humaanisuuden kouluna - vielä vähemmän kansalaissotaa.

Voiko tosiaan vaatia, että Denikiniä kannattavien puolueiden julkaisut saisivat esteettömästi ilmestyä Moskovassa ja Pietarissa, samaan aikaan, kun käydään sotaa Denikinin valkokaartilaisjoukkueita vastaan? Esittää tällaista painovapauden nimissä on sama, kuin vaatia sotasalaisuuksien julkaisemista julkisuuden nimessä. "Piiritetty kaupunki, - kirjoitti kommunardi Artur Arnould Pariisista, - ei voi sallia, että kaupungissa julkisesti lausutaan toivomuksia sen hävittämisestä, että johdetaan sitä puolustavat soturit uskottomuuteen, että viholliselle tiedotetaan sotajoukon liikkeet. Sellainen oli Pariisin asema Kommuunin aikana." Sellainen on ollut Neuvosto-Tasavallan asema olemassaolonsa kahtena vuotena.

Kuulkaamme kuitenkin mitä sanoo tästä Kautsky.

Tämän systeemin puolustaminen (so. pakkotoimenpiteiden sovelluttaminen painovapautta vastaan) johtaa tuohon naiviin kuvitukseen, että on olemassa absoluuttinen totuus (!) ja että vain kommunistit sen tuntevat (!). Samalla tavoin, - jatkaa Kautsky, - johtaa se toiseen näkökantaan, että nimittäin kaikki kirjailijat ovat luonnostaan valehtelijoita (!) ja että ainoastaan kommunistit ovat totuuden intoilijoita (!). Todellisuudessahan löytyy kaikissa leireissä ihmisiä, jotka valehtelevat, kuin niitäkin, jotka intoilevat sen puolesta mitä pitävät totuutena." jne. (s. 167).

Tällä tavoin jää Kautskylle vallankumous kaikkein tärkeimmässä vaiheessaan, kun on kyseessä luokkien elämä ja kuolema, kuten ennenkin kirjalliseksi väittelyksi, jonka päämääränä on. totuuden etsiminen. Mikä syvyys!... Meidän totuutemme ei tietystikään ole absoluuttinen. Mutta kun me nyt sen nimessä vuodamme verta, ei meillä ole oikeutta, eikä mahdollisuutta kirjalliseen väittelyyn totuuden suhteellisuudesta niiden kanssa, jotka "arvostelevat" meitä käyttämällä kaiken lajisia aseita. Samoin ei meidän tehtävämme ole siinä, että me rankaisemme eri suuntien edustajista niitä, jotka painotuotteiden avulla valehtelevat, ja suosimme niitä, jotka puhuvat hurskaan tavoin, vaan siinä, että tukehdutamme porvariston luokkavalheen ja turvaamme voiton työväen luokkatotuudelle, välittämättä siitä, että kummassakin leirissä on niin intoilijoita kuin valehtelijoitakin.

"Neuvostovalta, - jatkaa Kautsky huolestuneena, - hävitti ainoan keinon, jota voi käyttää tapain turmeltumista vastaan: painovapauden. Rajattoman painovapauden avulla yksin voidaan kontrolloida ja pitää aisoissa niitä joukkioita ja seikkailijoita, jotka aivan varmasti imeytyvät jokaiseen rajattomaan, kontrolloimattomaan valtaa." (s. 110).

Painotuotteet ovat taattuja aseita taistelussa turmellusta vastaan! Tämä vapaamielinen resepti saa surkean soinnun, kun ajattelee kahta maata, joissa oli mitä suurin "painovapaus", - Pohjois-Amerikkaa ja Ranskaa, jotka samalla ovat maita, joissa kapitalistinen turmelus on täydessä kukassaan.

Raviten itseään Venäjän vallankumouksen poliittisten takapihojen vanhettuneilla juoruilla, Kautsky kuvittelee, että ilman kasettien ja menshevikkien julkisuutta "joukkueet ja seikkailijat" kuluttavat neuvostokoneiston. Sellainen oli menshevikkien ääni vuosi, puolitoista vuotta sitten. Nyt he eivät uskalla sitäkään toistaa. Neuvostokontrollin ja puoluevalinnan avulla on Neuvostovalta taistelun jännittyneessä ilmakehässä suoriutunut kumouksen hetkellä pinnalle kohonneista joukkueista ja seikkailijoista paljon paremmin, kuin mikään muu hallitus olisi koskaan niistä suoriutunut. Me käymme sotaa. Me emme taistele elämästä, vaan kuolemasta. Painotuote ei ole aatteellisen yhteiskunnan, vaan kahden vastakkaisen, aseistetun ja taistelevan leiri aseena. Me hävitämme vastavallankumouksen painotuotteet samoin kuin me hävitämme vastavallankumouksellisten varustetut asemat, sen varastot, sen kulkuyhteydet, sen vakoilun. Meiltäkö katoaa täten kadettilais-menshevistiset työväen turmeltuneisuutta koskevat paljastukset? Sen sijasta me voittoisasti hävitämme kapitalistisen turmeluksen perusteet.

Mutta Kautsky jatkaa, kehitellen aihettaan: hän valittaa, että me lakkautamme sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien lehdet ja vieläpä - käy niinkin - vangitsemme niiden johtajia. Eikö tässä ole kysymys köyhälistön ja sosialistisen liikkeen "suunnista"? Oppinut pedantti ei näe tavallisten sanojen takaa tosiasioita. Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat hänelle yksinkertaisesti vain virtauksia sosialismissa, silloin kun ne vallankumouksen kulussa ovat muuttuneet järjestöksi, joka yhdessä vastavallankumouksellisten kanssa muodostaa toimintaliiton ja käy ilmisotaa meitä vastaan. Koltshakin armeijan loivat sosiaalivallankumoukselliset (mikä veijarimaisuus piilee tuossa nimessä) ja menshevikit tukivat sitä. Niin toiset, kuin toisetkin ovat puolentoista vuoden ajalla käyneet sotaa meitä vastaan pohjoisella rintamalla. Kaukasiassa vallassa olevat menshevikit, muinaiset Hohenzollernin, nykyiset Lloyd Georgen liittolaiset vangitsivat ja ampuivat bolshevikkeja käsi kädessä saksalaisten ja englantilaisten upseerien kanssa. Kubanin Neuvoston menshevikit ja sos. vallankumoukselliset kokosivat armeijan Denikinille. Hallituksessa olleet virolaiset menshevikit ottivat suoranaisesti osaa Judenitshin viimeiseen hyökkäykseen Pietaria vastaan. Sellaisia ovat nämä sosialismin "virtaukset". Kautsky luulee, että voidaan käydä julkista sotaa menshevikkien ja sos. vallankumouksellisten kanssa, jotka ovat olleet kokoamassa Judenitshin, Koltshakin ja Denikinin sotajoukkoja ja niiden avulla taistelleet sosialististen "suuntiensa" puolesta, - ja samalla kertaa antaa näille viattomille "suunnille" painovapaus rintaman takana. Jos riitaisuutemme sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien kanssa ratkeaisi taivuttelujen ja äänestämisen kautta - so. jos heidän selkänsä takana eivät seisoisi venäläiset ja ulkomaalaiset imperialistit, - ei kansalaissotaa olisikaan.

Kautsky tietysti on valmis tuomitsemaan sekä saarron, että Ententen Denikinille antaman avustuksen ja valkoisen terrorin. Mutta omassa ylevässä puolueettomuudessaan hän ei voi olla tekemättä myönnytyksiä viimeksi mainituille, ottaen huomioon lieventävät asianhaarat. Valkoinen terrori, nähkääs, ei riko periaatteitaan vastaan, kun taas bolshevikit sovelluttaessaan punaista terroria ovat uskottomia "julistamalleen ihmishengen pyhyyden periaatteelle" (s. 139).

Mitä merkitsee ihmishengen pyhyyden periaate ja missä se eroaa käskystä "älä tapa", Kautsky ei selitä. Kun ryöväri kohottaa veistä lasta kohden, niin saako tappaa hänet, jotta lapsi pelastuisi? Eikö täten tule rikotuksi "ihmishengen pyhyyden" periaate? Saako tappaa ryövärin pelastaakseen oman itsensä? Myönnetäänkö sorretuille orjille oikeus kapinoida herrojaan vastaan? Saako lunastaa vapautensa vanginvartijan kuoleman hinnalla? Jos ihmishenki yleensä on pyhä ja loukkaamaton, niin on kieltäydyttävä, ei vain terrorin sovelluttamisesta ja sodasta, vaan myös vallankumouksesta. Kautsky yksinkertaisesti ei selvitä itselleen sen "periaatteen" vastavallankumouksellista merkitystä, jota hän koettaa meille tyrkyttää. Toisessa kohdassa me näemme, että Kautsky syyttää meitä Brest-Litowskin rauhan solmimisesta. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt jatkaa sotaa. Mutta kuinka käy ihmishengen pyhyyden? Ehkä ihmishenki lakkaa olemasta pyhä, kun on kysymys ihmisistä, jotka puhuvat toista kieltä? Vai eikö Kautsky pidä joukkomurhia, jotka ovat järjestetyt sotataidon ja -menettelytapojen sääntöjen mukaan, murhina? On todellakin vaikea esittää meidän ajaltamme "periaate", joka samalla kertaa olisi teeskentelevämpi ja tyhmempi. Niin kauan kuin ihmistyövoima ja siis myös ihmishenki ovat kaupan, riistämisen ja ryöstön esineinä, on "ihmishengen pyhyyden" periaate katalin valhe, jonka päämääränä on sorrettujen orjien kurissa pitäminen."

Me taistelimme Kerenskin asettamaa kuolemantuomiota vastaan sen tähden, että tätä ratkaisua sovelluttivat vanhan armeijan kenttäsotaoikeudet niihin sotilaisiin, jotka kieltäytyivät jatkamasta imperialistista sotaa. Me riuhtaisimme tämän aseen vanhan sotaoikeuden käsistä, me tuhosimme itse oikeuslaitokset ja laskimme vapaaksi armeijan, joka oli ne luonut. Karkottaen Punaisesta Armeijasta ja yleensä maasta vastavallankumoukselliset salaliittolaiset, jotka kapinoiden, murhien, hajottamistoimenpiteiden avulla pyrkivät vanhan järjestelmän pysyttämiseen, me toimimme sodan rautaisten lakien mukaan, josta me voiton haluamme itsellemme. Jos tahdotaan etsiä muodollisia ristiriitoja, niin itsestään ymmärrettävää on, että ne ovat löydettävissä valkoisen terrorin puolelta, jota käyttävät aseenaan ne luokat, jotka pitävät itseään kristittyinä, hoivaavat aatteellista filosofiaa ja ovat varmasti vakuutettuja, että yksilö (heidän oma persoonansa) on oman itsensä päämäärä. Mitä tulee meihin, niin me emme koskaan ottaneet osaa kantilais-papilliseen, vegetarianilais-kveekarilaiseen lörpöttelyyn "ihmishengen pyhyydestä." Me olimme vallankumouksellisia oppositiolaisina ollessamme ja jäimme niiksi valtaan päästyämme. Jos tahdotaan turvata ihmishenki, on poistettava yhteiskuntajärjestelmä, joka sen ristiinnaulitsee. Mutta tämä tehtävä voidaan suorittaa vain raudan ja veren avulla.

On vielä toinenkin erotus valkoisen ja punaisen terrorismin välillä, josta nykyinen Kautsky ei ole tietävinään, mutta jolla marxilaisten silmissä on suuri merkitys. Valkoinen terrori on historiallisesti taantumuksellisen luokan ase. Väittäessämme porvarillisissa valtioissa työläisiin suunnattuja pakkotoimenpiteitä tehottomiksi, me emme koskaan ole kieltäneet, etteivätkö hallitsevat luokat voisi määrättyjen ehtojen vallitessa vangitsemisen ja kuolemantuomioiden uhalla tilapäisesti ehkäistä sosialistisen vallankumouksen kehitystä. Mutta me olimme vakuutetut siitä, ettei heidän onnistu kokonaan pysäyttää sitä. Me nojauduimme siihen, että köyhälistö on historiallinen nouseva luokka, ja että porvarillinen yhteiskunta ei voi kehittyä, ellei se suurenna köyhälistön voimaa. Porvaristo on nykyisin alaspäin menevä luokka. Se ei enää näyttele mitään välttämätöntä osaa tuotannossa, vaan se päinvastoin omilla imperialistisilla riistometodeillaan hävittää maailman talouden ja inhimillisen kulttuurin. Kuitenkin porvariston historiallinen kestävyys on suunnattoman suuri. Se pysyy, eikä tahdo poistua. Juuri sillä se uhkaa viedä perässään koko yhteiskunnan. Se on kiskaistava irti, hakattava pois. Punainen terrori on ase, jota käytetään kuolemaantuomittua luokkaa vastaan, joka ei tahdo häipyä. Jos valkoinen terrori voi ainoastaan hidastuttaa köyhälistön historiallista nousua, niin punainen terrori sitä vastoin jouduttaa porvariston kuolemaa. Jouduttamisella - tahdin kiihdyttämisellä on erikoisina aikoina ratkaiseva merkitys. Ilman punaista terroria murhaisi Venäjän porvaristo yhdessä maailman porvariston kanssa meidät jo paljon ennen vallankumouksen tuloa Eurooppaan. Täytyy olla sokea, voidakseen olla tätä näkemättä, tai väärentäjä, voidakseen tämän kieltää.

Joka tunnustaa itse neuvostosysteemin olemassaololle vallankumouksellisen, historiallisen merkityksen, sen on hyväksyttävä myöskin punainen terrori. Kautsky, joka kahden viime vuoden aikana on kirjoittanut vuorenkorkuiset paperipinkat kommunismia ja terrorismia vastaan, on pakotettu kirjasensa lopussa nöyrtymään tosiasian edessä ja odottamatta tunnustamaan, että Venäjän Neuvostovalta on nyt maailman vallankumouksen tärkein tekijä. "Suhtauduttakoon bolshevistisiin metodeihin miten tahansa, - kirjoittaa hän, - se tosiasia, että köyhälistön hallitus suuressa maassa ei vain ole ottanut valtaa käsiinsä, vaan myös pitänyt sitä kaksi vuotta, aina tähän hetkeen asti mitä suurimpien vaikeuksien vallitessa, tämä tosiasia tavattomasti kohottaa voiman tuntoa kaikkien maiden köyhälistössä. Täten ovat bolshevikit todellista vallankumousta suuresti edistäneet".(s. 153). Tämä mielenilmaisu saa meidät hämmästymään, se tulee yllätyksenä, - on kuin historiallinen totuus saisi tunnustuksen taholta, jolta sitä emme odottaneetkaan. Bolshevikit ovat suorittaneet suuren historiallisen teon, seistessään yhteen liittynyttä kapitalistista maailmaa vastaan. Bolshevikit taas ovat pysyneet vallassa, ei vain aatteeseen, vaan myös miekkaan turvaten. Kautskyn tunnustus on tahtomattaan punaisen terrorimetodien hyväksymistä, ja samalla se on ankarin tuomio hänen omalle arvostelevalle töherrykselleen.

Sodan vaikutus

Vallankumouksellisen taistelun verisen luonteen yhtenä syynä pitää Kautsky sotaa ja sen raaistuttavaa vaikutusta tapoihin. Se on kiistämätöntä. Mutta tämän vaikutuksen ja sen seuraukset olisi pitänyt olla selvää jo ennen, lähimain silloin, jolloin Kautsky ei tietänyt, pitikö äänestää sotamäärärahojen puolesta tai niitä vastaan.

"Imperialismi on väkivaltaisesti riistänyt yhteiskunnan irti epävakaisen tasapainon tilasta - kirjoitimme viisi vuotta sitten saksalaisessa kirjassa " Sota ja Internationalismi" - se särki sulut, joilla sosialidemokratia on pidätellyt köyhälistön kumouksellista energiaa ja suuntasi tämän energian omaan väyläänsä. Tämä hämmästyttävä historiallinen koe, joka yhdellä iskulla mursi selkärangan sosialistiselta Internationaalilta, sisältää samalla kertaa kuoleman vaaran itselleen porvarilliselle yhteiskunnalle. Vasara on riistetty työläisen kädestä ja vaihdettu miekkaan. Työläinen, joka käsin, jaloin on kiinni kapitalistisessa taloudessa, joutuu yhtäkkiä pois sen keskuudesta ja oppii panemaan kollektiivin edut oman kotoisen hyvinvointinsa, jopa henkensäkin edelle."

"Käsissään aseet, jotka hän itse on tehnyt, joutuu työläinen asemaan, jolloin valtakunnan kohtalo välittömästi riippuu hänestä. Ne jotka tavallisina aikoina riistävät ja halveksivat häntä, puhuvat nyt hänelle koreita sanoja ja mairittelevat häntä. Samoin ajoin hän joutuu läheiseen suhteeseen tykkien kanssa, jotka, Lasallen mukaan, muodostavat perustuslain oleellisen osan. Hän hyökkää yli valtakunnan rajojen, panee toimeen väkivaltaisia pakkoluovutuksia ja hänen iskujensa alaisina kaupungit siirtyvät kädestä käteen. Tapahtuu muutoksia, joista edellinen sukupolvi ei mitään tietänyt."

"Joskin eturivin työläiset teoreettisesti tiesivät, että voima on oikeuden äiti, niin jäi heidän valtiollinen ajattelunsa kuitenkin mahdollisuuksien, porvarilliseen laillisuuteen sopeutumisen hengen läpitunkemaksi. Nyt oppi työväenluokka tosiasiallisesti sitä halveksimaan ja väkivaltaisesti kumoamaan. Staattiset momentit väistyivät työväen sielunelämästä dynaamisten momenttien tieltä. Mörssärit ajavat hänen päähänsä ajatuksen, että jos on mahdoton estettä kiertää, niin jää jäljelle mahdollisuus hävittää se. Miltei koko miespuolinen osa väestöä saatetaan tähän yhteiskunnallisessa reaalisuudessaan kauhistuttavan sodan kouluun, joka luo uuden ihmistyypin."

"Yli kaikkien porvarillisen yhteiskunnan normien - oikeuden, siveellisyyden, uskonnon - kohoaa nyt rautaisen pakon nyrkki. "Sota ei tunne lakeja!" - sanoi Saksan kansleri 4. päivä elokuuta 1914. Hallitsijat esiintyvät julkisilla paikoilla syyttäen toriakkojen tapaan toisiansa valheellisuudesta; hallitukset luopuvat juhlallisesti antamistaan lupauksista ja kansalliskirkko kuljettaa herran-jumalansa, kuin kuritushuonevangin, kansallisen tykin viereen. Eikö tällöin ole selvää, että moiset tilanteet ehdottomasti saavat aikaan syvän muutoksen työväestön sielussa, parantavat sen laillisuuden lumoista, minkä valtiollinen seisahdustila oli aikaan saattanut. Omistavat luokat tulevat ennen pitkää kauhistuksekseen tämän huomaamaan. Sodan koulua käynyt köyhälistö tuntee heti ensimmäisen vakavan esteen sattuessa kotimaassa halun puhua voiman kieltä. "Hätä ei lue lakia" - heittää hän päin kasvoja niille, jotka yrittävät hillitä häntä porvarillisen laillisuuden säännöillä. Ja kauhistuttava taloudellinen hätä, joka vallitsee tämän sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen, on omiaan viemään joukkoja monen monien lakien rikkomiseen" (s. 56-57).

Kaikki tämä on kiistämätöntä. Mutta tähän on lisättävä, että sodan vaikutukset olivat yhtä suuret myöskin hallitsevien luokkien sieluelämään: jota vaativaisemmiksi joukot kävivät, sitä jäykemmäksi porvaristo.

Rauhan aikana kapitalistit turvasivat etunsa palkkatyön "rauhallisen" ryöstämisen avulla. Sodan aikana he ajoivat etujaan lukemattomien ihmishenkien surmalla. Tämä antoi heidän taloudelliselle itsetunnolleen uuden, "napoleonmaisen" piirteen. Sodan aikana kapitalistit tottuivat lähettämään kuolemaan miljoonittain orjia, omaheimoisia ja siirtomaista tuotuja, hiili-, rautatie- ja muiden etujen vuoksi.

Sodan kestäessä sukeutui rikkaan, keskivarakkaan pikkuporvariston keskuudessa satojatuhansia upseereita, ammattisotilaita, ihmisiä, joiden luonne oli saanut sotaisan karaistuksen ja irtautunut kaikista ulkonaisista pidäkkeistä - nimenomaan tappelupukareita, jotka kykenivät ja olivat valmiit puolustamaan sitä etuoikeutettua asemaa, johon porvaristo heidät oli kasvattanut, hurjuudella, joka lähenee sankariutta.

Vallankumous olisi todellakin inhimillisempi, jos köyhälistön olisi mahdollisuus "ostaa itsensä vapaaksi koko tästä joukkiosta", kuten Marx joskus on lausunut. Mutta kapitalismi laski sodan aikana köyhälistön hartioille liian suuren taakan ja turmeli liian syvälti tuotannon pohjaa, jotta olisi mahdollista ajatella tällaista vapaaksi ostoa, joka saisi porvariston vaieten sopeutumaan yhteiskunnallisten olosuhteiden muutokseen. Joukot ovat liiaksi vuodattaneet verta, liiaksi kärsineet, liiaksi kiihtyneet, voidakseen tehdä päätöksen, mikä olisi käynyt yli heidän taloudellisten voimiensa.

Lisäksi tulee vielä toiset seikat, jotka vaikuttavat samaan suuntaan. Voitettujen maiden porvaristo oli kiihdyksissä häviöstä, josta se oli taipuvainen vastuunalaisuuden panemaan alaluokan, työläisten ja talonpoikien niskoille, jotka olivat osoittautuneet kykenemättömiksi viemään "suurta kansallissotaa" onnelliseen loppuun. Tältä kannalta katsoen ovat varsin opettavaiset nuo julkeudeltaan verrattomat selitykset, jotka Ludendorff antoi Kansalliskokouksen valiokunnalle.

Mitä tulee voittajamaiden porvaristoon, niin se on täynnä ylpeyttä ja valmiimpi kuin milloinkaan ennen tukemaan asemaansa samoilla julmilla keinoilla, jotka sille olivat voitonkin turvanneet. Olemme nähneet, että kansainvälinen porvaristo on kykenemätön järjestämään saaliin jakoa keskuudessaan ilman sotaa ja hävitystä. Voisiko se ilman sotaa luopua saaliista kokonaan? Viimeisten viiden vuoden kokemus ei jätä vähintäkään sijaa epäilykselle: jos jo ennenkin oli puhtainta utopismia odottaa, että omistavien luokkien ekspropriaatio, omaisuuden riistäminen heiltä - "demokratian vaikutuksesta" - kävisi päinsä huomaamatta ja tuskattomasti, ilman kapinoita, aseellisia yhteentörmäyksiä, ilman vastavallankumouksellisia yrityksiä ja ilman ankaraa painostusta, niin imperialistisen sodan luoma tilanne aiheuttaa moninkertaisesti kiihkeämmän luonteen kansalaissodalle ja työväen diktatuurille.

(palaa alkuun)

V. PARIISIN KOMMUNI JA NEUVOSTO-VENÄJÄ

Ensimmäinen köyhälistön köyhälistöä varten toimeenpaneman vallankumouksen lyhyt episodi päättyi sen vastustajien voittoon. Tämä episodi - 18.sta maaliskuuta 28:nteen toukokuuta - kesti 72 päivää.

"Pariisin Kommuuni 18:s maaliskuuta 1871," P. L. Lavrov, Pietari 1919, S. 160

Kommuunin sosialististen puolueiden valmistumattomuus

Pariisin Kommuuni vuonna 1871 oli ensimmäinen, vielä heikko työväenluokan historiallinen vallanpitoyritys. Me kunnioitamme Kommuunin muistoa, huolimatta sen antaman kokemuksen äärimmäisestä pienuudesta, sen osanottajien epäkypsyydestä, ohjelman epäselvyydestä, johtajien keskuudessa vallinneesta eripuraisuudesta, suunnitelmien epävarmuudesta ja kaikkien näiden aiheuttamasta kauhistuttavasta häviöstä. Me kunnioitamme Kommuunia "ensimmäisenä, vaikkakin vielä varsin kalpeana köyhälistön tasavallan sarastuksena", kuten Lavrov lausuu. Toisin on laita Kautskyn. Uhratessaan melkoisen osan kirjaansa asettaakseen Kommuunin korkean tarkoittelevasti Neuvostovallan vastakohdaksi, hän näkee Kommuunin etevämmyyden niissä seikoissa, joissa me näemme sen kehnouden ja sen viat.

Kautsky ahkeroi osoittaa, että Pariisin Kommuuni vuosina 1870-1871 ei ollut "keinotekoisesti" valmistettu, vaan se tuli odottamatta, se tuli kumouksellisille yllätyksenä - aivan päinvastoin kuin marraskuun (Lokakuun) kumous, jota meidän puolueemme oli huolellisesti valmistellut. Tämä on aivan totta. Mutta uskaltamatta antaa selvää muotoa patavanhoillisille ajatuksilleen Kautsky ei suoraan sano, onko vuoden 1871 kumouksellisille kunniaksi, etteivät he ajoissa nähneet köyhälistön nousua ja etteivät ennättäneet siihen valmistautua, ja voidaanko meitä moittia siitä, että ajoissa näimme, mitä tuleman piti, ja tietoisesti valmistauduimme siihen. Kuinka tahansa, koko Kautskyn esitys on siten muovailtu, että se pyrkii herättämään lukijassa nimenomaisesti tämän käsityksen. Kommunardeja kohtasi odottamaton yllätys (bayerilainen poroporvari Volmar lausui kerran säälittelynsä siitä, etteivät kommunardit menneet nukkumaan, sen sijasta, että ottivat vallan käsiinsä) - ja he ansaitsivat myötätuntoa; bolshevikit sitä vastoin tekivät tietoisesti yllätyksen (ottivat vallan) ja siksi ei heillä ole anteeksiantamusta ei tässä, eikä tulevassa elämässä. Tällainen kysymyksen käsittely voi näyttää uskomattomalta sisäisen tarkoituksettomuutensa vuoksi. Siitä huolimatta se täysin johdonmukaisesti johtuu "riippumattomien" - kautskylaisten kannasta, jotka vetävät päänsä olkapäiden väliin, etteivät mitään näkisi ja edeltäpäin arvaisi, ja jos he käyvät askeleen eteenpäin, tapahtuu se vasta sitten, kun saavat hyvän potkun takamuksiinsa.

"Alentaa Pariisi - kirjoittaa Kautsky - pidättää siltä itsehallinto, riistää siltä pääkaupungin asema, ja lopuksi riisua se aseista, voidakseen täysin turvallisesti uskaltautua monarkistiseen valtiokeikaukseen, se tuli Kansalliskokouksen ja sen valitseman toimeenpanevan päämiehen, Thiersin, päähuoleksi. Tästä tilanteesta johtui se ristiriita, joka sai puhkeamaan Pariisin kapinan."

"Siitä näkee, miten eriluontoinen se oli, kuin bolshevistinen kumous, joka sai elinvoimansa rauhanrakkaudesta, jolla oli talonpojat takanaan, jolla Kansalliskokouksessa ei ollut vastassa mitään monarkisteja, vaan sosiaalivallankumouksellisia ja menshevistisiä sosialidemokraatteja."

"Bolshevikit tulivat valtaan huolellisesti valmistellun valtiokeikauksen kautta, mikä yhdellä iskulla saattoi heidän käsiinsä koko valtiokoneiston, jota he heti mitä tarmokkaimmin ja häikäilemättömimmin käyttivät vastustajiensa valtiolliseksi ja taloudelliseksi painostamiseksi - kaikkien vastustajiensa, myöskin proletaaristen."

"Kommuunin syntymisestä ei kukaan ollut sen hämmästyneempi, kuin kumoukselliset itse. Ja suurella osalla heistä tämä ristiriita oli kaikkea muuta, mutta ei suotava."

Selventääksemme ytimen siitä, mitä Kautsky puhuu kommunardeista, tuomme esiin seuraavia mielenkiintoisia todistuskappaleita:

". 1. päivänä maaliskuuta 1871 - kirjoittaa Lavrov erinomaisessa kirjassaan Kommuunista - puoli vuotta keisarivallan kukistumisen jälkeen, muutamia päiviä ennen Kommuunin julistusta, ei Pariisin Internationaalin johtomiehillä yhä vieläkään ollut määrättyä valtiollista ohjelmaa." *).

"Maaliskuun 18. päivän jälkeen - kirjoittaa sama kirjailija - oli Pariisi köyhälistön käsissä, mutta johtajat, hämmentyneinä odottamattomasta vallasta, eivät ryhtyneet alkeellisimpiinkaan toimenpiteisiin" **).

__(*) "Pariisin Kommuuni 18 p. 1871", P. L. Lavrov, Pietari, 1919. S. 64-65

(**) Sama. S. 71.

"Teidän asemanne käy yli teidän tasonne ja teidän ainoana huolenanne on vetäytyä pois vastuunalaisuudesta, lausui eräs kansalliskaartin Keskuskomitean jäsen. Tässä lausunnossa on paljon totta - kirjoittaa Kommuunin osanottaja ja historioitsija Lissagaray - mutta itse toiminnan hetkellä tulee valmistuksen ja valmistavien järjestöjen puute näkyviin juuri siinä, että osat lankeavat henkilöille, jotka eivät ole tehtäviensä tasolla" (*).

__*) "Histoire de la Commune de 1871 par Lissagaray", Bruxelles 1876. S. 106

Jo tästä näkee (tuonnempana se käy yhä selvemmäksi) että se seikka, etteivät Pariisin sosialistit olleet suoranaisen valtataistelun kannalla, johtui heidän teoreettisesta epäselvyydestään ja valtiollisesta hajanaisuudestaan, eikä mistään korkeammista taktisista harkinnoista.

On epäilemätöntä, että itse Kautskyn uskollisuus Kommuunin traditioita kohtaan ilmenee tuona täydellisenä hämmästyksenä, jolla hän kohtaa Saksan köyhälistön nousua, pitäessään sitä konfliktina, mikä kaikkein vähimmin on suotava. Me kuitenkin epäilemme, lukisivatko myöhemmän ajan ihmiset tämän hänelle ansioksi. Hänen historiallisen analogiansa olemuksesta taasen täytyy sanoa, että se on kokoelma sotkua, keskeneräisyyksiä ja viekkaita korttisakkauksia.

Ne suunnitelmat, jotka Thiersillä oli Pariisin suhteen, oli Miljukovilla, jota Tseretelli ja Tshernov avoimesti kannattivat, Pietarin suhteen. Kaikki he - Kornilovista Potresoviin saakka - päivästä päivään vakuuttivat, että Pietari on eristynyt maaseudusta, ettei sillä ole tämän kanssa mitään yhteistä, että se on lopen turmeltunut ja pyrkii alistamaan maan tahtonsa alaiseksi. Alentaa ja eristää Pietari, oli Miljukovin ja hänen apulaistensa tehtäviä. Ja tämä tapahtui tuona ajankohtana, jolloin Pietari oli kumouksen alkuperäisenä keskuksena, kumouksen, joka vielä ei ollut vahvistua muissa osissa maata. Duuman entinen puheenjohtaja Rodsjanko puhui avoimesti Pietarin luovuttamisesta saksalaisten opetettavaksi, kuten Riian suhteen jo oli tehty. Rodsjanko vain antoi nimen pyrkimykselle, jota Miljukov tarkoitti ja jota Kerenskin koko politiikka kannatti.

Miljukov tahtoi riisua köyhälistön aseista, aivan samoin kuin Thiers. Enemmänkin, Kerenskin, Tshernovin ja Tseretellin avulla Pietarin köyhälistö jo oli suurimmalta osaltaan riisuttu aseista kesäkuussa 1917. Se aseistautui osittain uudelleen elokuussa, jolloin Kornilov hyökkäsi Pietaria vastaan. Ja tämä uusi aseistautuminen oli tärkeimpänä tekijänä marraskuun (lokakuun) kumouksen valmistuksessa. Niin muodoin e kohdat, joissa Kautsky asettaa meidän marraskuun kumouksemme vastakohdaksi Pariisin työläisten maaliskuun kumoukselle, ovatkin kerta kaikkiaan melkoisessa määrin yhtäläiset.

Kuitenkin, missä erotus? Ennen kaikkea siinä, että Thiers onnistui petollisissa aikeissaan. Pariisi tukahdutettiin, kymmeniä tuhansia työläisiä joutui tuhon omiksi. Miljukov taasen häpeällisesti pettyi, pietari jäi köyhälistön kukistumattomaksi varustukseksi ja porvariston johtaja pakeni Ukrainaan hommaamaan Venäjän valloitusta Saksan keisarin joukkojen avulla. Tähän erotukseen olemme me suurimmatta osalta syypäät, ja me olemme valmiit kantamaan siitä vastuun. Pääasiallisena erotuksena on myöskin se, - ja tämä on useammankin kerran lausuttu tapausten myöhemmän kehityskulun yhteydessä - että kun kommunardeilla oli lähtökohtana pääasiallisesti isänmaalliset kuvitelmat, niin meitä sen sijasta johti kansainvälisen vallankumouksen näkökohta. Kommuunin häviö vei tosiasiallisesti häviöön Ensimmäisen Internationaalin. Neuvostovallan voitto sai aikaan Toisen Internationaalin perustamisen. Mutta Marx neuvoi kommunardeja - kumouksen aattona - ei kapinaan, vaan järjestön perustamiseen! Voisi vielä ymmärtää, jos Kautsky esittäisi tämän todisteeksi siitä, ettei Marx ollut kyllin selvillä Pariisissa vallinneen tilanteen kärjistyneestä luonteesta. Mutta Kautsky koettaakin riistää Marxin neuvon todisteeksi kapinaan nousun moitittavuudesta yleensä. Kaikkien saksalaisten sosialidemokratian mandariinien lailla Kautsky näkee järjestöissä ennen kaikkea keinon, jolla estetään kumouksellinen toiminta.

Mutta vaikkapa rajoitummekin järjestökysymykseen sellaisenaan, niin ei tule unohtaa, että marraskuun kumouksen edellä oli ollut 9-kuukautinen Kerenskin hallitus, jonka aikana puolueemme oli, eikä ilman menestystä, tehnyt agitaatiota ja järjestötyötä. Marraskuun kumous tapahtui sen jälkeen, kun me olimme, Pietarin, Moskovan ja yleensä kaikkien muiden tuotantokeskusten työläis- ja sotilasneuvostoissa vallanneet painavan enemmistön ja muuttaneet Neuvostot mahtaviksi järjestöiksi, joita meidän puolueemme johti. Mitään sellaista ei ollu kommunardeilla. Ja lopuksi, meillä oli takanamme sankarillinen Pariisin Kommuuni, jonka häviöstä me olimme tehneet sen johtopäätöksen, että kumouksellisten tulee ennakolta nähdä tapaukset ja valmistautua niihin. Tämä niin ikään oli meidän vikamme.

PARIISIN KOMMUUNI JA TERRORISMI

Kautskyn seikkaperäinen vertailu Kommuunin ja Neuvostovallan välillä ei muuta tarkoita kuin panetella elävää ja voittoisaa köyhälistöndiktatuuria ja alentaa sen arvoa diktatuurikokeen rinnalla, joka on jo kyllin kaukana muinaisuudessa.

Erikoisen tyytyväisenä Kautsky siteeraa Kansalliskaartin Keskuskomitean julistusta 19:ltä maaliskuuta, mikä julistus koskee sotilaiden toimeenpanemaa kahden kenraalin murhaa: "Me sanomme ilman epäilystä: verinen lika jolla tahdotaan kunniaamme tahrata, on pelkkää säälittävää parjausta. Milloinkaan emme ole antaneet käskyä murhiin, milloinkaan ei Kansalliskaarti ole ottanut osaa rikoksiin."

On selvää, ettei Kansalliskaartin ollut syytä ottaa vastuulleen murhaa, jota se ei ollut tehnyt. Mutta julistuksen sentimentaalis-pateettinen sävy kuvastaa räikeästi sitä poliittista arkuutta, joka näillä miehillä oli porvariston yleiseen mielipiteeseen nähden. Eikä ihme. Kansalliskaartin johtajina oli miehiä, joilla enimmäkseen oli hyvin vähän kumouksellisia virkavuosia takanaan. "Ei ainoatakaan tunnettua nimeä - kirjoittaa Lissagaray. He olivat pikkuporvaristoa, puotilaisia, vieraita suljetummille piireille, ja tähän saakka vieraita myöskin politiikalle" (s. 70).

"Yksinkertainen, hiukan pelottava tunne historiallisesta vastuunalaisuudesta ja halu päästä siitä mahdollisimman pian eroon, - kirjoittaa heistä Lissagaray - kuvastuu kaikissa tämän Kansalliskaartin julistuksissa, jonka käsiin Pariisin kohtalo oli joutunut" (s. 77).

Esitettyään meidän häväistykseksemme verenvuodatusta koskevan julistuksen, Kautsky edempänä Marxin ja Engelsin mukaisesti arvostelee Kommuunin päättäväisyyskyvyn puutetta: "jos pariisilaiset (kommunardit) olisivat kiinteästi ajaneet takaa Thiersiä, olisi heidän kenties onnistunut saada käsiinsä hallitus. Pariisista poistuvat joukot eivät tehneet vähintäkään vastusta. Mutta Thiers poistui esteettömästi. Hänen sallittiin viedä joukkonsa pois Pariisista, järjestää ne Versailles'ssa uudelleen, täyttää ne uudella hengellä ja lisätä niitä" (s. 49).

Kautsky ei voi käsittää, että samat miehet, jotka olivat laatineet julistuksen maaliskuun 19:llä, juuri samat miehet laskivat Thiersin menemään ja sallivat hänen koota sotajoukon. Jos kommunardit olisivat voittaneet, vain henkisellä vaikutusvoimallaan, olisi heidän julistuksellaan suuri kantavuus. Mutta niin ei käynyt. Heidän sentimentaalinen inhimillisyytensä ei ollut mitään muuta kuin kuvastusta heidän kumouksellisesta passiivisuudestaan. Miehet, jotka kohtalon tahdosta olivat saaneet vallan Pariisissa, eivät ymmärtäneet, miten välttämätöntä olisi ollut käyttää tätä valtaa loppuun saakka, vangita Thiers, ennen kuin hän ennätti tulla tajuihinsa, katkaista hänen kaulansa, keskittää sotajoukot omiin käsiinsä, toimittaa tarpeellinen puhdistus komentavissa piireissä, vallata maaseutu, - sellaiset miehet eivät tietystikään olleet taipuisat karkean oikeudenkäytön menetelmiin vastavallankumouksellisten ainesten suhteen. Toinen seikka on kiinteästi yhtynyt toiseen. Hyödytöntä olisi ollut ajaa takaa Thiersiä, ellei samalla olisi vanginnut Pariisissa olevia Thiersin agentteja ja ammuttanut salaliittolaisia ja urkkijoita. Jos vastavallankumouksellisten kenraalien surmaaminen luetaan anteeksiantamattomaksi "rikokseksi", niin silloin tietystikään ei ajeta takaa sotajoukkoja, joita vastavallankumoukselliset kenraalit johtavat.

Vallankumouksessa on suurin voimaperäisyys suurinta inhimillisyyttä. "Juuri niiden miesten, - aivan oikein sanoo Lavrov - jotka suurimmassa arvossa pitävät ihmishenkeä, ihmisverta, tulee pyrkiä järjestämään niin nopean ja ratkaisevan voiton mahdollisuus, kuin suinkin ja sen jälkeen saamaan aikaan vihollisen keskuudessa niin suuri säikähdys kuin mahdollista, sillä vain täten saadaan uhrit ja verenvuodatus mahdollisimman pieneksi" (s 225). Maaliskuun 19:nnen päivän julistus saanee oikeimman arviointinsa, jos sitä ei katsota minään ehdottomana uskontunnustuksena, vaan yleisen vallitsevan mielialan ilmauksena toisen kumouspäivän tienoilla, äkillisen ja odottamattoman voiton jälkeen. Lainkaan käsittämättä kumouksen dynamiikkaa, sen nopeasti kasvavien mielialojen sisäistä ehdonalaisuutta, Kautsky ajattelee elottomin kaavoin ja vääristelee tapausten perspektiivejä mielivaltaisin analogioin. Hän ei ymmärrä sitä, että pehmytsydäminen epäröinti on yleensä ominaista joukoille kumouksen alkuasteella. Työläiset käyvät hyökkäämään vain pakon painostamina, samaten kuin he punaista terroriakin sovelluttavat vain silloin, kun heitä uhkaa valkokaartilaisten tuhotyö. Se mitä Kautsky kuvittelee vuoden 1871 pariisilais-proletariaatin korkean siveellisen tason tulokseksi, ei ollut mitään muuta kuin kuiva piirre kansalaissodan ensimmäisiltä etappilinjoilta. Sellaisia ilmiöitä nähtiin meilläkin.

Me otimme Pietarissa vallan käsiimme marraskuussa 1917 miltei kokonaan ilman verenvuodatusta, vieläpä ilman vangitsemisiakin. Kerenskin hallituksen ministerit laskettiin vapaiksi heti mullistuksen jälkeen. Vieläpä enemmänkin, kasakkakenraali Krasnov, joka sen jälkeen kun valta jo oli Neuvostoilla, yhdessä Kerenskin kanssa ryntäsi Pietaria vastaan ja jonka me otimme vangiksi Hatsinassa, päästettiin kunniasanaansa vastaan vapaaksi jo toisena päivänä. Tämä oli "jalomielistä", täydellisesti Kommuunin ensi askelten hengen mukaan. Mutta se oli erehdys. Jonkun ajan kuluttua kenraali Krasnov, sodittuaan etelässä meitä vastaan noin vuoden ajan, ja tuotettuaan surman monille tuhansille kommunisteille, ryntäsi uudelleen Pietaria vastaan, tällä kertaa Judenitshin armeijan riveissä. Ankaramman luonteen sai köyhälistön kumous vasta junkkerien kapinan jälkeen Pietarissa ja etenkin kadettien, sosiaalivallankumouksellisten ja menshevikkien valmistaman tsekkoslovakian kapinan jälkeen Volgalla, jossa joukoittain kommunisteja saivat surmansa, ja Leniniä vastaan tehdyn murhayrityksen, Uritskin murhan ym. ym. jälkeen.

Samaan suuntaan käyviä tendenssejä, vaikkakin alkeellisemmalla asteella me näemme myöskin Kommuunin historiassa.

Taistelun logiikan ajamana Kommuunikin periaatteellisesti kävi kauhistuttamisen tielle. Kun muodostettiin Yleisen turvallisuuden Komitea, niin tapahtui se monien sen kannattajien ajatuksen mukaan punaisen terrorin merkeissä. Komitea määräsi, että "pettureilta on pää hakattava poikki" ("Journal Officiel" N:o 123), että "petollisuus on hävitettävä" (sama, N:o 124). "Kauhistuttaviin" dekreetteihin on luettava määräys (3. huhtikuuta) Thiersin ja hänen ministeriensä omaisuuden takavarikoimisesta, Thiersin talon hävittämisestä. Vendomen patsaan hävittämisestä ja etenkin dekreetti panttivangeista. Jokaisesta versaillesilaisten vangitseman kommunardin ja jokaisen Kommuunin puoltajan ampumisesta oli ammuttava kolminkertainen määrä panttivankeja. Poliisiprefektuurin toimenpiteillä, jota johti Raoul Rigault, oli puhtaasti terroristinen, joskaan ei tarkoituksenmukainen luonne.

Kaikkien näiden kauhistuttamistoimenpiteiden tehokkuuden teki tyhjäksi Kommuunin johtavien piirien muodoton sovittelevaisuus, heidän pyrkimyksensä saada porvaristo sopeutumaan tehtyyn tekoon tyhjänpäiväisten lauseparsien avulla, heidän heittelehtimisensä kuvitellun demokratian ja todellisen diktatuurin välillä. Viimemainituille on Lavrov-vainaja antanut erinomaisen muodon kirjassaan Kommunismista.

"Rikkaiden porvarien ja kurjien proletaarien Pariisi, niin erisäätyinen valtiollinen yhteisö kuin olikin, vaati vapaamielisten periaatteiden nimissä täydellistä paino-, kokoontumis- ja hallituksen arvostelemisvapautta. Pariisi, joka oli tehnyt vallankumouksen köyhälistön hyväksi ja asettanut tehtäväkseen tämän kumouksen toteuttamisen laitoksissaan, Pariisi, vapautuneen köyhälistön yhteisönä, vaati kumouksellisia, so. diktatorisia toimenpiteitä uuden järjestelmän vihollisiin nähden" (s. 143-144).

Ellei Pariisin Kommuuni olisi kukistunut, vaan jatkanut keskeytymättä taistelua, niin ei ole vähintäkään epäilyä, etteikö se olisi nähnyt tarpeelliseksi ryhtyä ankarampiin ja ankarampiin toimenpiteisiin vastavallankumouksen kukistamiseksi. Totta kyllä, Kautskyn ei silloin olisi ollut tilaisuus asettaa inhimillisiä kommunardeja petomaisten bolshevikkien vastakohdaksi. Mutta myöskään ei Thiersin olisi ollut mahdollista alistaa Pariisin köyhälistöä hirvittävän verenhimonsa alaiseksi. Tuskinpa historia tästä olisi tappiota kärsinyt.

ITSEVALTAINEN KESKUSKOMITEA JA "DEMOKRAATTINEN" KOMMUUNI

"19:tenä maaliskuuta, - juttelee Kautsky - Kansalliskaartin Keskuskomiteassa yhdet vaativat hyökkäystä Versaillesta vastaan, toiset vetoamista valitsijoihin, kolmannet ennen kaikkea ryhtymistä vallankumouksellisiin toimenpiteisiin, aivan kuin kukin näistä askelista - kirjailija meille syvämielisesti opettaa - yksin olisi välttämätön ja ikään kuin ne olisivat sulkeneet pois toisensa" (s. 54). Seuraavissa riveissä Kautsky Kommuunin keskuudessa vallinneiden erimielisyyksien johdosta tarjoaa meille uudelleen kehitettyjä hassutuksia uudistusten ja vallankumouksen molemminpuolisista suhteista. Todellisesti asia oli näin: jos olisi lähdetty Versailles'iin ja tehty tämä hetkeäkään viivyttelemättä, niin silloinhan olisi täytynyt järjestää kansalliskaarti, asettaa sen etunenään Pariisin köyhälistön sotaisimmat ainekset ja samalla tilapäisesti heikentää Pariisia kumouksellisessa suhteessa. Mutta panna toimeen vaalit Pariisissa, juuri silloin, kun sieltä oli poissa työväenluokan parhain osa, olisi kumouspuolueen kannalta katsoen ollut järjetöntä. Teoreettisesti eivät sotaretki Versailles'ta vastaan ja Kommuunin vaalit tietenkään millään tavoin ole ristiriidassa keskenään, mutta käytännöllisesti katsoen ne sulkevat pois toinen toisensa: vaalien onnistumiseksi jättää sikseen vaalit. Ja vihdoin, jos köyhälistö olisi viety sotaan ja siten tilapäisesti heikennetty Pariisia, olisi ollut välttämätöntä turvata itsensä vastavallankumouksellisilta murhayrityksiltä pääkaupungissa, silloin Thiers ei olisi kavahtanut mitään keinoja sytyttääkseen ilmiliekkeihin kommunardien rintamataustan. Olisi ollut välttämätöntä panna toimeen sotaisampi, so. ankarampi hallinto pääkaupungissa. Olisi ollut taisteltava - kirjoittaa Lavrov - monilukuisia sisäisiä vihollisia vastaan, joita Pariisi oli täynnä, ja jotka vielä eilen pauhasivat Pörssin luona ja Vendome-torilla, joilla oli omat edustajansa hallituksessa ja kansalliskaartissa, omat lehdet, omat kokoukset, jotka miltei aivan avoimesti olivat yhteydessä Versailles'in kanssa ja esiintyivät uhkaavasti ja julkeasti, jos mikä varomattomuus sattui tai mikä onnettomuus uhkasi Kommuunia" (s 87). Olisi ollut välttämätöntä rinnan tämän kanssa ryhtyä raha-asioita koskeviin ja yleensä taloudellista luonnetta oleviin kumouksellisiin toimenpiteisiin, varsinkin kumouksellisen armeijan turvaamiseksi. Nämä tällaiset kumouksellisen diktatuurin välttämättömimmät toimenpiteet olisivat vaivoin olleet sovitettavissa yhteen laajan vaalitaistelun kanssa. Mutta Kautskylla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä vallankumous itse asiassa on. Hän ajattelee, että minkä teoreettisesti voi sopeuttaa yhteen, sen myöskin voi käytännöllisesti toteuttaa.

Keskuskomitea määräsi Kommuunin vaalit 22:ksi maaliskuuta, mutta luottamatta omaan itseensä, peläten omaa laittomuuttaan, ja haluten toimia sovussa "laillisempien" laitosten kanssa, se antautui tolkuttomiin ja loppumattomiin keskusteluihin Pariisin edusmiesten ja määrien ("pormestarien") kokonaan voimattoman kokouksen kanssa, valmiina jakamaan vallan sen kanssa vain päästäkseen sovintoon. Ja näin kului hukkaan kallis aika.

Marx, jolla Kautsky vanhan tottumuksensa mukaan koettaa tukea itseään, ei missään tapauksessa ehdottanut, että samaan aikaan olisi pitänyt toimeenpanna Kommuunin vaalit ja viedä työläiset pois kaupungista sotaan. Kirjeessään Kugelmannille 12:lta huhtikuuta 1871 Marx kirjoittaa, että Kansalliskaartin Keskuskomitea antoi liian aikaisin pois vallan käsistään päästääkseen sijalleen Kommuunin. Kautsky omien sanojen mukaan, "ei ymmärrä" tätä Marxin lausetta. Luonnollisesti ei. Mutta Marx puolestaan varsin hyvin ymmärsi, että kysymyksessä ei ollut laillisuuden takaa ajaminen, vaan kuolettavan iskun antaminen viholliselle. "Jos keskuskomitea olisi ollut kokoonpantu todellisista kumouksellisista - aivan oikein sanoo Lavrov - niin se olisi toiminut toisin. Sille olisi ollut anteeksiantamatonta heittää vihollisen käytettäväksi kymmenen päivää, jolla ajalla se ehti toipua, ja tämä vain siksi, että Kommuuni ehti toimittaa vaalit ja kokoontua, samalla kun työväen johtajat kieltäytyivät tehtävistään, eivätkä tunnustaneet itsellään olevan oikeutta välittömästi johtamaan köyhälistöä. Nyt kansan puolueitten onneton valmistautumattomuus sai aikaan komitean, joka salli itselleen tuon kymmenen päivän joutenolon" (s. 78).

Keskuskomitean pyrkimys niin pian kuin suinkin luovuttaa valta "lailliselle" hallitukselle, ei johtunut niinkään paljon taikauskoisesta kunnioituksesta muodollista demokratiaa kohtaan, vaikka siitäkään muuten ei ollut puutetta, kuin halusta päästä irti vastuunalaisuudesta. Sillä verukkeella, että oli vain väliaikainen laitos, kieltäytyi keskuskomitea kaikkein välttämättömimmistä ja kiireellisimmistä toimenpiteistä, huolimatta siitä, että kaikki aineelliset vastavälineet olivat sen käsiin keskittyneinä. Mutta myöskään Kommuuni ei saanut täyttä valtaa keskuskomitealta, joka kursailematta yhä sekaantui kaikkiin asioihin. Tämä sai kaksivaltaisuuden, joka varsinkin sotatilan vallitessa oli varsin vaarallinen.

3. päivänä toukokuuta Keskuskomitea lähetti Kommuunille lähetystön vaatien itselleen oikeutta määrätä sotaministeriötä. Jälleen nousi, kuten kertoo Lissagaray, kysymys siitä "oliko Keskuskomitea hajotettava, vangittava, vai oliko sille annettava oikeus asettaa sotaministeriön jäsenet".

Kysymys ei tällöin lainkaan ollut demokratian periaatteista, vaan siitä, ettei kummallakaan asianosaisella ollut selvää toimintaohjelmaa, ja että kumpikin, niin hyvin Keskuskomitea, kuin Kommuuninkin "demokraattinen" järjestö oli arvokkaana vallankumouksellisena laitoksena vastuunalaisuuden toiselleen, samalla kuitenkaan kokonaan luopumatta vallasta. Poliittinen tilanne, jota suinkaan ei voi suositella jäljiteltäväksi.

"Mutta Keskuskomitea - lohduttautuu Kautsky - ei milloinkaan pyrkinyt loukkaamaan periaatetta, jonka mukaan korkeimman vallan tulee kuulua yleisen äänioikeuden valitsemille henkilöille. Tässä suhteessa Pariisin Kommuuni oli Neuvostotasavallan suoranainen vastakohta" (s 55). Ei ollut olemassa, yhtenäistä hallitsevaa tahtoa, ei ollut kumouksellista päättäväisyyttä, oli olemassa kaksivaltaisuus, ja tuloksena - nopea ja kauhea häviö. Mutta eihän myöskään - miten lohduttavaa! - demokratian "periaate" tullut loukatuksi.

DEMOKRAATTINEN KOMMUUNI JA KUMOUKSELLINEN DIKTATUURI

Toveri Lenin on jo osoittanut Kautskylle, että Kommuunin kuvitteleminen muodollisen demokratian ilmiöksi on suoraa teoreettista veijarimaisuutta. Kommuuni oli sitä johtavan valtiollisen puolueen, blankistien, tarkoitusperien ja traditioiden mukaan kumouksellisen kaupungin diktatuuri maaseudun suhteen. Niin oli asian laita Suuressa Ranskan Vallankumouksessa, samoin vuoden 1871 kumouksessa, ellei Kommuuni jo heti alussa olisi kukistunut. Se tosiasia, että valta itse Pariisissa perustui yleiseen äänioikeuteen, ei kumoa toista paljon merkitsevämpää tosiasiaa, nimittäin sitä, että Kommuuni, yksi ainoa kaupunki oli sodassa talonpoikais-Ranskaa, so. koko maata vastaan. Tyydyttääkseen suurta demokraattia Kautskya olisi Kommuunin kumouksellisten edeltäpäin, yleisen äänestyksen kautta, pitänyt tiedustella Ranskan asujaimistolta, salliiko se heidän ryhtyvän sotaan Thiersin joukkueita vastaan.

Vihdoin, itse Pariisissa vaalit tapahtuivat thiersiläisen porvariston, ainakin sen aktiivisimman aineksen sieltä lähdön jälkeen ja kun Thiersin sotajoukot olivat sieltä poistuneet. Pariisiin jäänyt porvaristo, niin julkea kuin se olikin, taasen pelkäsi kovin kumouksellisia pataljoonia, ja vaalit tapahtuivat tämän pelon merkeissä, joka ei ollut mitään muuta kuin esimakua vastaisesta välttämättömästä punaisesta terrorista. Lohduttautua sillä, että Kansalliskaartin Keskuskomitea, jonka ikävä kyllä unisen ja muodottoman diktatuurin alaisena vaalit tapahtuivat, ei loukannut yleisen äänioikeuden periaatetta, on todellakin samaa kuin pestä luudan varjolla vaunun varjoa.

Ryhtyessään hedelmättömiin vertailuihin Kautsky käyttää hyväkseen lukijoidensa tietämättömyyttä tosiasioiden suhteen. Pietarissa me marraskuussa 1917 valitsimme kommuunin (kaupungin duuman) mitä "kansanvaltaisimman" äänioikeuden perusteella, minkäänlaisitta rajoituksitta porvariston suhteen. Nämä vaalit, porvarillisten puolueiden harjoittaessa boikotointia, antoivat meille painostavan enemmistön *). "Kansanvaltaisesti" valittu duuma alistui vapaaehtoisesti Pietarin Neuvoston alaiseksi, so. asetti köyhälistön diktatuurin korkeammalle kuin yleisen äänioikeuden "prinsiipin", ja hajaantui jonkin ajan kuluttua kokonaan, luovuttaen sijansa Pietarin Neuvoston yhdelle osastolle. Niin muodoin Pietarin Neuvostolla - tällä Neuvostovallan alkuperäisellä isällä - on yllään muodollisen "kansanvaltaisuuden" siunaus aivan yhtä hyvin kuin Pariisin Kommuunillakin.

__(*) Ei liene vailla mielenkiintoa huomauttaa, että Pariisin kunnallisvaaleihin otti vuonna 1871 osaa 230 000 valitsijaa. Pietarin kaupungin vaaleihin vuonna 1917 otti osaa, huolimatta kaikkien muiden puolueitten vaaliboikotista, paitsi meidän ja sos. vallankumouksellisten, joilla viimemainituilla tuskin oli mitään vaikutusvaltaa pääkaupungissa, 390 000 valitsijaa. Pariisissa oli vuonna 1871 kaksi miljoonaa asukasta. Pietarissa marraskuussa 1917 ei yli kahden miljoonan. Tulee ottaa huomioon, että meidän vaalijärjestelmämme oli verrattoman paljon kansanvaltaisempi. Kansalliskaartin Keskuskomitea toimitutti vaalit keisarikunnan vaalilain mukaan.

"Vaaleissa 26. päivänä maaliskuuta valittiin Kommuuniin 90 jäsentä. Näistä oli 15 hallitsevan (Thiersin) puolueen jäsentä ja 6 porvarillista radikaalia, jotka olivat oppositiossa hallitukseen nähden, mutta eivät hyväksyneet Pariisin työläisten kapinaa."

"Neuvostovalta - opettaa Kautsky - ei milloinkaan olisi sallinut, että moisia vastavallankumouksellisia aineksia olisi laskettu edes ehdokkaiksi, saatikka että heitä olisi valittu. Kommuuni sitä vastoin, kunnioituksesta kansanvaltaa kohtaan, ei pannut porvarillisten vastustajiensa valitsemiselle pienintäkään estettä" (s. 55-56). Olemme jo ylempänä nähneet, että Kautsky tässä kaikissa ajatuksissaan pieksää tuulta. Ensinnäkin. Venäjän vallankumouksen analogisella asteella tapahtuivat demokraattiset kaupunginduuman vaalit, jolloin Neuvostovalta ei pannut mitään esteitä porvarillisille puolueille, ja jos kadetit, sos. vallankumoukselliset ja menshevikit, joilla oli oma sanomalehdistönsä, mikä avoimesti vaati Neuvostovallan kukistamista, boikotoivat vaaleja, niin tapahtui se vain siksi, että he samaan aikaan toivoivat pian aseellisella voimalla voivansa suoriutua meistä. Toiseksi, mitään täydellistä, kaikkia puolueita käsittävää demokratiaa ei saatu aikaan Pariisissakaan. Porvarillisilla edustajilla - vanhoillisilla, vapaamielisillä, gambettalaisilla - ei ollut siellä sijaa.

"Melkein kaikki nämä henkilöt, - sanoo Lavrov - poistuivat joko heti tai hyvin pian Kommuunin neuvostosta; he olisivat voineet olla Pariisin edustajina, jos tämä olisi ollut porvariston hallinnon alainen vapaa kaupunki, mutta olivat aivan sopimattomat yhteiskunnan neuvostoon, joka tahtoen tai tahtomattaan, tietoisesti tai tiedottomasti, täydellisesti tai epätäydellisesti, kuitenkin kaiken kaikkiaan edusti köyhälistön vallankumousta ja koetti vaikkapa heikostikin luoda tätä vallankumousta vastaavia yhteiskuntamuotoja" (s. 111-112). Jos Pietarin porvaristo ei olisi boikotoinut kunnallisvaaleja, niin sen edustajat olisivat joutuneet Pietarin duumaan. He olisivat olleet siellä ensimmäiseen sos. vallankumouksellis-kadettilaiskapinaan saakka, jonka jälkeen - Kautskyn luvalla tai luvatta - olisivat kaiketi tulleet vangituiksi, elleivät jo ajoissa olisi lähteneet pois duumasta, kuten tunnetulla hetkellä menettelivät Pariisin Kommuunin porvarilliset jäsenet. Tapausten kulku olisi ollut samanlainen, - ainoastaan jotkut pinnalla olevat episodit olisivat toisin muodostuneet.

Ylistäessään Kommuunin demokratiaa ja samalla kertaa syyttäessään sitä liian heikosta päättäväisyydestä Versailles'in suhteen, ei Kautsky ymmärrä, että kunnallisvaalit, joihin olivat osaa ottaneet kaksimieliset "lailliset" määrit ja edustajat, kuvastelivat toivoa, että Versailles'in kanssa saataisiin aikaan rauhallinen sopimus.

Tässä on asian ydin. Johtajat tahtoivat sovintoa, eivätkä taistelua. Joukot eivät vielä olleet harhojen yli eläneet. Väärät vallankumoukselliset auktoriteetit eivät vielä olleet ehtineet saattaa itseään häpeään. Kaikkea tätä yhteensä nimitettiin demokratiaksi.

"Meidän tulee hallita vihollisiamme siveellisellä voimalla. - saarnasi Vermorel, - ei saa kajota persoonien vapauteen ja elämään." Koettaen torjua "sisällistä sotaa", Vermorel kutsuu ennen niin armottomasti leimaamaansa liberaalista porvaristoa luomaan "oikeata hallitusta, jonka kaikki Pariisin asukkaat tunnustaisivat ja jota he kunnioittaisivat." "Journal Officiel", joka ilmestyi internationalisti Longuet'n johdon alaisena, kirjoitti: "Surullinen väärinkäsitys, joka kesäkuun päivinä (v. 1848) aseisti kaksi yhteiskuntaluokkaa toinen toistaan vastaan, ei voi enää uudistua. Luokka-antagonismivastustus on lakannut olemasta." (30. päivänä maaliskuuta). Ja edelleen: "Nyt poistuu kaikki eripuraisuus, sen tähden että kaikki ovat solidaarisia, sen tähden ettei koskaan ole ollut niin vähän sosiaalista vihaa, sosiaalista antagonismia" (3. päivänä huhtikuuta). Kommuunin kokouksessa 25. päivänä huhtikuuta saattoi Jourde, syystä kyllä kerskailla, "ettei Kommuuni vielä ollut loukannut omistusoikeutta." Arveltiin täten voitavan vallata porvarien yhteiskunnallinen mielipide ja löytää tie sovintoon.

"Moinen saarna, - aivan oikein sanoo Lavrov, - ei lainkaan ottanut aseita köyhälistön vihollisilta, jotka hyvin ymmärsivät, mitä uhkasi heille köyhälistön voitto, vaan riisti köyhälistöltä taistelutarmon ja sokaisi sen suotta leppymättömän vihollisen suhteen" (s. 137). Mutta moinen heikentävä saarna oli erottelemattomasti liittynyt demokratian harhaan. Luulotellun laillisuuden muoto salli ajatella, että asia päättyy taistelutta. "Mitä tulee kansanjoukkoihin, - kirjoittaa kommuunin jäsen Artur Arnould, - niin ne jossakin määrin oikein uskoivat olleen olemassa ainakin salaisen sopimuksen hallituksen kanssa." Kuten aina, johtivat sovinnon hierojat köyhälistön harhaan, voimatta silti suostuttaa porvaristoa. Että demokraattinen parlamentti jo alkaneen, välittömän kansalaissodan vallitessa ilmaisi vain johtavien ryhmien avuttomuuden, siitä on parhaana todisteena 16. päivänä huhtikuuta tapahtuneet Kommuunin täydennysvaalit. Tällöin "ei enää ollut äänestysten aika - kirjoittaa Artur Arnould. Tilanne oli jo niin synkkä, ettei enää ollut tarpeeksi aikaa eikä kylmäverisyyttä, jotta äänestys yleensä olisi voinut tehdä tehtävänsä. Kaikki Kommuunille uskolliset olivat linnoituksissa, juoksuhaudoissa, etujoukoissa. Kansa ei antanut mitään arvoa näille täydennysvaaleille. Vaalit olivat itse asiassa pelkkää parlamentarismia. Suotta oli laskea äänestäjiä, kun olisi pitänyt hankkia sotilaita, suotta tiedustella, voitimmeko vai hävisimmekö Pariisin yleisen mielipiteen silmissä, kun olisi pitänyt puolustaa Pariisia versaillesilaisia vastaan." Näistä sanoista olisi Kautsky voinut huomata, minkätähden ei käytännössä ole niin yksinkertaista rinnastaa luokkasotaa luokkainvälisen demokratian kanssa.

"Kommuuni ei ole Perustava Kokous - kirjoitti Millieres, eräs Kommuunin parhaita taistelijoita, - se on sotaneuvosto. Sillä tulee olla yksi päämäärä: voitto; yksi välinen: voima; yksi laki: yhteiskunnan pelastamisen laki."

"He eivät voineet lainkaan käsittää - syyttää Lissagaray johtajia, - ettei Kommuuni ollut hallitus vaan barrigaadi."

He alkoivat käsittää sen vasta lopussa, kun kaikki jo oli myöhäistä. Kautsky ei ymmärrä sitä vielä tänäkään päivänä, eikä ole syytä toivoa, että hän vastedeskään sitä ymmärtäisi.

Kommuuni oli muodollisen demokratian ilmeistä kieltämistä, sillä kehityksessään se merkitsi työläis-Pariisin diktatuuria talonpoikaiseen maaseutuun nähden. Tämä tosiasia on asetettava muiden edelle. Vaikka poliittiset koulumestarit itse Kommuunin keskuudessa miten tarrautuivat näennäiseen demokratian laillisuuteen, niin jokainen Kommuunin teko, joskaan ei riitänyt voiton saamiseen, riitti kyllin paljastamaan itse Kommuunin "laittoman" luonteen.

Kommuuni, so. Pariisin kaupungin duuma, kumosi yleisvaltakunnallisen lain sotaväenotosta. Se nimitti omaa virallista lehteään "Ranskan tasavallan viralliseksi lehdeksi." Se käytti, vaikkakin arasti, valtion pankkia. Se julisti kirkon erotetuiksi valtiosta ja lakkautti kirkollisen budjetin.

Se asettui yhteyteen ulkomaisten lähetystöjen kanssa jne. jne. Kaiken se teki vallankumouksellisen diktatuurin oikeudella. Mutta tätä oikeutta ei silloin vielä vihreä demokraatti Clemenceau tahtonut tunnustaa. Eräässä neuvottelussa Keskuskomitean kanssa sanoi Clemenceau: "kapinan syy on laiton. Pian tulee komitea naurettavaksi ja sen dekreetit ylenkatsotuiksi. Sitä paitsi Pariisilla ei ole oikeutta kapinoida Ranskaa vastaan ja sen on ehdottomasti alistuttava Kokouksen auktoriteetin alaiseksi."

Kommuunin tehtäviin kuului Kansalliskokouksen hajottaminen. Ikävä kyllä, se ei siinä onnistunut. Nykyisin Kautsky etsii lieventäviä asianhaaroja sen rikolliselle aikeelle.

Hän viittaa siihen, että kommunardien vastustajina Kansalliskokouksessa oli monarkisteja, kun taas meidän vastustajinamme Perustavassa Kokouksessa oli. sosialisteja, nimittäin sos. vallankumouksellisia ja menshevikkejä. Täydellinen mielenhäiriö! Kautsky puhuu menshevikeistä ja sos. vallankumouksellisista ja unohtaa ainoan todellisen vihollisen - kadetit. Juuri he olivat meidän venäläisenä Thierin puolueenamme, so. omistajien liittona omaisuuden nimessä, ja professori Miljukov koetti kaikin voimin matkia tuota pientä suurmiestä. Jo sangen pian - kauan ennen marraskuun kumousta - alkoi Miljukov etsiä omaa Gallifetiään, ensin Kenraali Kornilovissa ja Aleksejevissä, sitten Kaledinissa ja Krasnovissa, ja kun Koltshak oli heittänyt nurkkaan kaikki puolueet ja hajottanut Perustavan Kokouksen, niin kadettien puolue, ainoa vakava porvarillinen puolue, olemukseltaan läpeensä monarkistinen, ei vain ollut kieltämättä häneltä kannatustaan, vaan päinvastoin osoitti hänelle entistä suurempaa myötätuntoa.

Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset eivät meillä näytelleet mitään itsenäistä osaa, yhtä vähän kuin Kautskyn puolue Saksan vallankumouksen tapahtumissa. Oman politiikkansa he kokonaan rakensivat kadettien kanssa solmimansa kokoomuksen pohjalle ja täten he samalla luovuttivat kadeteille määräävän aseman, aivan kokonaan riippumatta poliittisten voimien suhteista. Sos. vallankumouksellisten ja menshevikkien puolueet olivat vain välityslaitoksia , jotka katukokouksissa ja vaaleissa kokosivat vallankumouksen herättämien joukkojen luottoa, siirtääkseen sen sitten kadettien vastavallankumouksellisen, imperialistisen puolueen haltuun, välittämättä vaalien lopputuloksista. Sos. vallankumouksellis-menshevistisen enemmistön täysin vasallimainen riippuvaisuus kadettilaisvähemmistöstä oli sellaisenaan huonosti peitettyä kansanvaltaisuus-aatteen pilkkaamista. Kaikissa niissä osissa maata, joissa "demokratian" valta kesti kyllin kauan, se välttämättömästi päättyi julkiseen vastavallankumoukseen. Niin oli Ukrainassa, siellä monarkisti Skoropadsky ajoi vallasta pois demokraattisen neuvoston, joka oli luovuttanut Neuvostovallan Saksan imperialismille. Niin oli Kubanissa, jossa demokraattinen neuvosto oli Denikinin saappaan alla. Niin oli - ja tämä on meidän demokratiamme tärkein koe - myöskin Siperiassa, missä Perustava Kokous, jota sos. vallankumoukselliset ja menshevikit muodollisesti hallitsivat, josta bolshevikit olivat poissa ja jota todellisesti hallitsivat kadetit, johti Koltshakin diktatuuriin. Niin oli vihdoin myöskin pohjoisessa, jossa perustavalaiset sos. vallankumouksellisen Tshaikovskin hallituksen muodossa muuttuivat venäläisten ja englantilaisten vastavallankumouksellisten kenraalivallan likaiseksi näyttämökoristeeksi. Niin on käynyt, tai käy kaikissa pienissä reunavaltioissa: Suomessa, Virossa, Liettuassa, Latviassa, Puolassa, Gruusiassa, Armeniassa, joissa demokratian lipun alla tapahtuu tilanomistajien, kapitalistien ja muukalaisen militarismin lujittuminen.

PARIISIN TYÖLÄINEN V. 1871 - PIETARIN PROLETAARI V. 1917

Eräs karkeimpia, vähimmin perusteltuja ja poliittisesti häpäisvämpiä vertailuja, joita Kautsky tekee Kommuunin ja Neuvosto-Venäjän välillä, koskee vuoden 1871 Pariisin työläisen ja vuosien 1917-1918 Venäjän proletaarin luonteita. Edellisen kuvaa Kautsky ylevään uhrautuvaisuuteen kykeneväksi kumoukselliseksi intoilijaksi, jälkimmäisen taas egoistiksi, pelkuriksi, luonnon-anarkistiksi.

Pariisin työläisellä on takanaan kyllin tunnettu menneiyys, ollakseen vallankumouksellisen esittelyn tai nykyisen Kautskyn ylistelyjen tarpeessa. Kuitenkaan ei Pietarin proletaarilla ole, eikä voi olla syytä välttää vertailuja sankarillisen vanhemman veljensä kanssa. Pietarin työläisten kolmivuotinen sankarillinen taistelu - ensin vallan anastamisessa; sitten sen säilyttämiseksi ja lujittamiseksi - taistelu, jota on käyty ennenkuulumattomien tuskien, nälän, vilun ja alituisten vaarojen alaisena, tämä taistelu on pelkkää uhrautuvaisuuden ja joukkosankaruuden tarinaa. Kautsky, kuten me toisessa yhteydessä osoitamme, ottaa Venäjän köyhälistön pimeimmät ainekset ja vertaa niitä kommunardien parhaistoon. Tässäkään suhteessa hän ei eroa porvarillisista panettelijoista, joita kuolleet kommunistit miellyttävät enemmän kuin elävät.

Pietarin köyhälistö otti vallan neljää ja puolta vuosikymmentä myöhemmin kuin Pariisin köyhälistö. Tämä aika antoi käsiimme äärettömät edut. Vanhan ja osittain uudenkin Pariisin käsityöläis-pikkuporvarillinen luonne on aivan vieras Pietarille, joka on maailman keskitetyimmän teollisuuden keskus. Tämä seikka oli sangen suureksi avuksi agitaatiossa ja järjestämisessä, kuten myös neuvostosysteemin rakentamisessa. Meidän köyhälistöllämme ei ollut takanaan Pariisin köyhälistön rikkaita vallankumouksellisia traditioita. Mutta sen sijasta oli vallankumouksen alkaessa meidän vanhemmalla polvellamme tuoreessa muistissa vuoden 1905 suuren yrityksen antama kokemus, sen epäonnistuminen ja sen testamenttaama kostovelvollisuus.

Venäläiset eivät ranskalaisten tavoin olleet käyneet demokratian koulua, joka määrättynä aikana oli tärkeä tekijä köyhälistön poliittisessa kulttuurissa. Mutta toisekseen ei pettymyksen katkeruus ja skeptisismin myrkky, jotka vielä toistaiseksi, toivoaksemme ei enää kauan, sitovat Ranskan köyhälistön vallankumouksellista tahtoa, olleet ehtineet laskeutua Venäjän köyhälistön sydämeen.

Pariisin Kommuuni kärsi häviön sodassa, ennen kuin taloudelliset kysymykset kaikessa laajuudessaan tulivat esille. Vaikka Pariisin työläiset olivatkin erinomaisia sotureita, oli Kommuunin sotilaallinen kohtalo jo edeltä käsin määrätty toivottomaksi: epäröiminen ja sovittelu ylhäällä synnyttivät hajaannusta alhaalla.

Kansalliskaartissa maksettiin palkkaa 162 000:lle sotamiehelle, 6 500 upseerille, mutta niiden luku, jotka todellisesti menivät taisteluun, varsinkin huhtikuun 3:nnen päivän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen, vaihteli 20 ja 30 tuhannen välillä.

Nämä todistukset eivät lainkaan häpäise Pariisin työläisiä, eivätkä anna aihetta pitää heitä pelkureina tai sotilaskarkureina, vaikka tietysti ei sotilaskarkureitakaan puuttunut. Taisteluun kykenevä armeija tarvitsee ennen kaikkea keskitettyä ja täsmällistä johtoa. Tätä ei Pariisin Kommuunilla ollut.

Kommuunin sotilaslaitos oli, erään kirjailijan lausunnon mukaan, kuin pimeä kamari, jossa kaikki törmäilivät toinen toistaan vastaan. Ministeristön kanslia oli upseerien ja tavallisten kaartilaisten täyttämä, jotka vaativat sotilastarpeita ja muonaa ja valittivat, ettei heidän sijalleen lähetetä toisia. Heidät lähetettiin komendantin virastoon.

"Jotkut pataljoonat saivat olla juoksuhaudoissa 20-30 päivää, kun taas toiset olivat aina reservissä. Tämä huolimattomuus kuoletti pian kaiken kurin. Pian tahtoivat rohkeimmat miehet olla itse oman itsensä herroja, muut vetäytyivät pois sotapalveluksesta. Samoin menettelivät upseeritkin; yhdet jättivät paikkansa mennäkseen auttamaan tulessa olevaa toveriaan; toiset poistuivat kaupunkiin." ("Pariisin Kommuuni 1871" P. L. Lavrov, v.1919, s. 100).

Tällainen hallinto ei voinut jäädä rankaisematta. Kommuuni hukkui vereen. Mutta tähän löytyy Kautskylla verraton lohdutus: "Sodankäyntihän yleensä - sanoo hän päätään pidistaen - ei ole köyhälistön vahvoja puolia" (s. 76).

Tämä Panglossin arvoinen aforismi on täydellisesti erään toisen Kautskyn mietelmän tasalla - nimittäin sen, ettei internationaali ole sodan aikana mikään käyttökelpoinen ase, koska se olemukseltaan on "rauhanväline".

Näihin kahteen aforismiin sisältyykin koko nykyinen Kautsky, - niissä näkee hänet kokonaan, täydellisenä, so. tuskin pyöreää nollaa suurempana. Sodankäynti nähkääs, ei ole köyhälistön vahva puoli, sitäkin vähemmän, kun internationaali ei ole luotu sota-aikaa varten. Kautskyn laiva on rakennettu lammikkoja ja rauhallisia merenpoukamia, eikä lainkaan aavaa merta ja myrskyisiä aikoja varten. Jos tähän laivaan on tullut halkeamia, jos se vuotaa ja menee nyt onnellisesti pohjaan, niin syynä tähän on myrsky, liika vesi, suunnattomat laineet ja joukko muita huomioon ottamatta jääneitä syitä, joita silmällä pitäen Kautsky ei ole mainiota laivaansa rakentanut.

Kansainvälinen köyhälistö on tehtäväkseen asettanut vallananastamisen. Riippumatta siitä, kuuluuko kansalaissota, "yleensä" vallankumouksen välttämättömiin atribuutteihin, jää epäilemättömäksi se tosiasia, että köyhälistön liike Saksassa, Itävallassa ja entisissä Itävalta-Unkarin maissa on muodostunut jännittyneeksi kansalaissodaksi, jolla on ei vain sisäiset, vaan ulkonaisetkin rintamansa. Jos sodankäynti ei ole köyhälistön vahva puoli ja jos Internationaali sopii vain rauhanajalle, niin silloin on vedettävä risti vallankumouksen ja sosialismin yli, sillä sodankäynti muodostaa melkoisen vahvan puolen kapitalistisessa valtiossa, ja se ei ilman sotaa päästä työläisiä hallitsemaan. Silloin täytyy selittää sosialistinen demokratia yksinkertaisesti kapitalistisen yhteiskunnan ja porvarillisen parlamentarismin loiseksi, so. täytyy antaa julkinen vahvistus sille, mitä Ebert, Scheidemann, Renaudel politiikassaan tekivät, mitä vastaan Kautsky yhä vielä näyttää väittelevän.

Sodankäynti ei ollut Kommuunin vahva puoli. Juuri siksi se tuhoutui. Ja niin armottomasti tuhoutui!

"Täytyy palata Sullan, Antoniuksen ja Oktaviuksen proskriptioihin löytääkseen sivistyneiden kansojen historiasta moisia murhia, - kirjoitti aikoinaan jotenkin maltillinen liberaali Fiaux - viimeisten Valois-suvun jäsenten uskonnolliset sodat, Pärttylin yö, terrorin aika olivat lastenleikkiä siihen verrattuna. Toukokuun viimeisen viikon ajalla Pariisissa 17 000 kapinallisen ruumista. Murhia tehtiin vielä kesäkuun 15. päivän tienoilla".

"Sodankäyntihän ei ole köyhälistön vahvoja puolia."

Valetta! Venäjän työläiset ovat osoittaneet voivansa hallita myöskin "sodanvälineitä". Me näemme, että tässä on otettu jättiaskel eteenpäin Kommuuniin verraten. Tämä ei ole Kommuunista luopumista - sillä Kommuunin traditiot eivät lainkaan ole yhtä sen avuttomuuden kanssa - vaan tämä on Kommuunin työn jatkamista. Kommuuni oli heikko. Me olemme tulleet vahvoiksi päättääksemme Kommuunin työn. Kommuuni tuhottiin. Me annamme iskun toisensa jälkeen Kommuunin pyöveleille. Me kostamme loppuun asti.

167 000:sta kansalliskaartilaisesta, jotka nauttivat palkkaa, meni taisteluun vain pari- kolmekymmentätuhatta. Nämä numerot ovat mieltä kiinnittävänä aineistona, tehtäessä johtopäätöksiä muodollisen demokratian vaikutuksesta vallankumouksellisena aikana. Ei äänestykset, vaan taistelut Thiersin joukkoja vastaan ratkaisivat Kommuunin kohtalon. 167 000 kansalliskaartilaista muodostivat pääjoukon äänestäjistä. Mutta todellisuudessa Kommuunin kohtalon määräsivät 20-30 tuhatta miestä, uhrautuvaisin, taisteleva vähemmistö. Tämä vähemmistö ei seisonut yksin, - se vain mieluummin ja uhrautuvaisemmin ilmaisi enemmistön tahdon. Mutta kuitenkin se oli vähemmistö. Muut, jotka kriittisenä hetkenä piiloutuivat, eivät olleet vihamielisiä Kommuunille; päinvastoin he aktiivisesti tai passiivisesti tukivat sitä, mutta he olivat vähemmän tietoisia, vähemmän tarmokkaita. Poliittisen demokratian areenalla teki heidän tiedottomuutensa pettureille, seikkailijoille, porvarillisille veijareille ja itseään pettäville rehellisille hölmöille mahdolliseksi pettää heitä. Mutta avoimen kansalaissodan aikana he suuremmassa tai pienemmässä määrin kulkivat uhrautuvaisen vähemmistön mukana. Jos Kommuunin olemassaolo olisi jatkunut, niin tämä etujoukkojen ja köyhälistön vankimman osan välinen suhde olisi yhä enemmän lujittunut. Siitä järjestöstä, joka julkisen taistelun aikana oli muodostunut toimivan joukon järjestöksi, olisi tullut heidän diktatuurijärjestönsä, aseistetun köyhälistön edustajain Neuvosto.

(palaa alkuun)

VI. MARX JA KAUTSKY

Kautsky hylkää ylpeästi "Uudessa reiniläisessä lehdessään" ilmaiseman mielipiteen terrorista, koska Marx siihen aikaan vielä oli muka liian "nuori", so. hänen mielipiteensä eivät vielä olleet kai ehtineet siihen yleiseen heikkouden tilaan, joka on niin selvästi havaittavissa joissakin teoreetikoissa elämänsä seitsemännellä vuosikymmenellä. Vastapainoksi vuosien 1848-1849 vihreälle Marxille (Kommunistisen Manifestin kirjoittajalle) siteeraa Kautsky Pariisin Kommuunin ajan täysikasvuista Marxia, - ja tämä jälkimmäinen kadottaa Kautskyn kynän alaisena harmaan jalopeuranharjansa ja esiintyy edessämme varsin kunnioitettavana lavertelijana, joka kumartelee demokratian pyhimyksiä, puhuu ihmishengen pyhyydestä ja osoittaa täysin ansaittua kunnioitusta Scheidemannin, Vandervelden ja etenkin ruumiillisen lapsenlapsensa Longuetin valtiollista viehätystä kohtaan. Sanalla sanoen, elämän kokemuksesta viisastuneena on Marx muuttunut säädylliseksi kautskylaiseksi.

Kuolemattomasta "Kansalaissota" - teoksesta, jonka sivut meidän aikanamme täyttyvät uudella, sykähtelevällä elämällä, ottaa Kautsky vain ne rivit, joissa sosialistisen vallankumouksen mahtava teoreetikko asettaa jalomieliset kommunardit versaillesilaisten porvarillisen raakamaisuuden vastakohdiksi. Nämä rivit on Kautsky tyhjentänyt ja yleistänyt. Marxin abstraktisen ihmisyyden ja yleisen ihmisrakkauden apostolina! Ikään kuin olisi puhe Buddhasta tai Leo Tolstoista. Että Marx sen kansainvälisen myrkyn vastapainoksi, joka kuvailee kommunardit parittajiksi ja heidän naisensa portoiksi, sen halpamaisen parjauksen vastapainoksi, joka voittaneen porvariston riettaasta mielikuvituksesta ammentaa raakuuden piirteitä voitetuille sotureille, toi esiin ja alleviivasi ne lempeyden ja ylevyyden piirteet, jotka usein olivat vain epävarmuuden kääntöpuolena - se on täysin ymmärrettävää: Marx oli Marx. Hän ei ollut typerä pedantti, vielä vähemmän mikään vallankumouksen advokaatti: hän yhdisti Kommuunin tieteellisen analysoimisen sen puolustamiseen. Hän ei ainoastaan selittänyt ja arvostellut, hän myös puolusti ja taisteli. Mutta esittäessään kaatuneen Kommuunin lempeyttä hän ei jättänyt selvittämättä niitä toimenpiteitä, jotka Kommuunin pystyssä pysymiselle olisivat olleet välttämättömät.

"Kansalaissodan" kirjoittaja syyttää Keskuskomiteaa, so. silloista kansalliskaartilaisten edustajien neuvostoa siitä, että se liian pian luovutti paikkansa valitulle Kommuunille. Kautsky ei ymmärrä moisen suhteen syytä. Tämä tunnollinen ei-ymmärtäminen on osittaisilmiö Kautskyn yleisestä vallankumouksellisia kysymyksiä koskevasta typertymisestä. Ensisijalla olisi Marxin mukaan pitänyt olla sotilaallisen laitoksen, vallankumouksen ja versaillesilaisia vastaan käytyjen sotatoimien keskuksen, eikä Työläisdemokratian itsehallintojärjestön. Tämän jälkimmäisen vuoro oli tuleva myöhemmin.

Marx syyttää Kommuunin johtoa siitä, ettei se heti tehnyt hyökkäystä Versaillesia vastaan, vaan ryhtyi puolustautumaan, mikä menettelytapa aina näyttää "inhimillisemmältä", mutta ei milloinkaan voi voittaa kansalaissodassa. Mutta Marx tahtoi ennen kaikkea vallankumouksen voittoa. Hän ei missään esitä demokratian periaatetta luokkataistelun perustaksi. Päivastoin, kumousmiehen ja kommunistin keskitetyin ylenkatsein puhuu Marx - ei enää "Reinin lehden" nuori toimittaja, vaan täysikasvuinen "Pääoman" kirjoittaja, meidän oikea Marximme mahtavine jalopeuran harjoineen, joka vielä ei ole joutunut Kautskyn koulun parturien muokattavaksi - "parlamentarismin keinotekoisessa ilmakehässä", jossa Thiersin kaltaiset henkiset ja fyysiset kääpiöt näyttävät jättiläisiltä. "Kansalaissota" vaikuttaa Kautskyn hedelmättömän kuivan, suorakulmais-pedanttisen brosyyrin jälkeen kuin virkistävä ulkoilma.

Vastoin kaikkia jutusteluja, ei Marxilla ole mitään yhteistä sen käsitystavan kanssa, että demokratia olisi historian viimeinen sana. - Itse porvarillisen yhteiskunnan kehitys, josta nykyaikainen demokratia on juontunut, ei millään muotoa osoita mitään tasaista kansanvaltaistumista, josta suurin kaikista kansanvaltaisuuden sosialistisista unelmoitsijoista ennen sotaa Jean Jaurés on uneksinut ja josta nykyisin Kautsky, suurin kaikista oppineista pedanteista, yhä vielä uneksii. Napoleon III:nen keisarikunnassa näkee Marx "ainoan mahdollisen hallitusmuodon aikana, jolloin porvaristo jo on kaduttanut kykynsä hallita kansaa ja työväenluokka tätä kykyä vielä ei ole saavuttanut". Marxin mukaan siis ei kansanvalta, vaan bonabartismi on porvarillisen vallankäytön viimeinen muoto. Skolastikot voivat väittää, että Marx erehtyi, koska bonabartistista keisarikuntaa puoleksi vuosisadaksi seurasi "demokraattinen tasavalta". Mutta Marx ei ole erehtynyt: oleellisesti hän on oikeassa. Kolmas tasavalta muodostui kansanvallan lopullisen rappeutumisen aikakaudeksi. Bonabartismi on Poincaré-Clemeceaun pörssitasavallassa löytänyt paremman ilmentymismuodon kuin toisessa keisarikunnassa. Totta kyllä, kolmas tasavalta ei pannut päähänsä keisarikruunua; mutta sen sijasta sen yllä valvoi Venäjän tsaarin varjo.

Arvioidessaan Kommuunia, Marx huolellisesti vältti käyttämästä demokraattisen sanaston vanhaa, paljon käytettyä mynttiä. "Kommuuni - kirjoitti hän - ei saisi olla parlamentaarinen, vaan työtätekevä laitos, joka samalla kertaa sekä säätää lakia, että panee sen täytäntöön". Etualalle Marx ei aseta Kommuunin ehdollista demokraattista muotoa, vaan sen luokkasisällön. Kommuuni poisti, kuten tunnettua, seisovan sotaväen ja poliisin ja pakkoluovutti kirkon omaisuuden. Se teki tämän Pariisin vallankumousdiktatuurin oikeudella, ilman yleisvaltakunnallisen demokratian päätöstä, jolla samaan aikaan oli muodollisesti paljon "laillisempi" ilmauksensa Thiersin Kansalliskokouksessa. Mutta vallankumousta ei tehdä äänestyksellä. "Kansalliskokous" sanoo Marx, "oli vain yksityinen välikohtaus tuossa vallankumouksessa, jonka todellisena ruumiillistumana kuitenkin kaikitenkin oli aseistettu Pariisi". Miten kaukana tämä on muodollisesta demokratiasta.

"Jos kommunaalinen asiain järjestys - sanoo Marx - olisi vakautunut Pariisissa ja toisasteisessa keskuksissa olisi keskushallinnon myöskin maaseudulla täytynyt väistyä tuottajien itsehallinnon tieltä". Vallankumouksellisen Pariisin tehtävän näkee Marx siis, ei siinä että se voittonsa jälkeen olisi vedonnut Lakiasäätävän Kokouksen horjuvaan tahtoon, vaan siinä, että se olisi kutonut yli Ranskan keskitetyn kommuuni-järjestelmän, joka ei olisi perustunut demokratian äärimmäisimpiin periaatteisiin, vaan tuottajien tosiasialliseen itsehallintoon. Kautsky syyttää Neuvostovaltaa vaalien moniasteisuudesta, mikä on vastoin porvarillisen demokratian sääntöjä. Marx kuvailee ajatellun työläis-Ranskan rakennetta seuraavin sanoin: "maalaiskuntien tulee hoitaa asioitaan kussakin piirissä piirin pääkaupunkiin kokoontuvan valtuutettujen kokouksen kautta, ja tämä piirikokous vuorostaan lähettää valtuutetut Pariisiin Kansalliskokoukseen."

Demokratian veijarit kauhistuvat työläisten ja talonpoikain edustuksen erilaisuutta, mikä Neuvosto-Venäjällä kuvastelee maaseudun ja kaupungin vallankumouksellisten erilaisuutta. Marx kirjoittaa: "Kommuuni tahtoi saattaa maaseudun tuottajat piiripääkaupunkien henkisen johdon alaiseksi ja vakauttaa heille siellä kaupungin työläisistä heidän etujensa luonnollisen edustajat." Tehtävänä ei ole talonpojan asettaminen paperilla työläisen vertaiseksi, vaan siinä, että talonpojat kohotetaan henkisesti työläisen rinnalle. Marx ottaa proletariaatin kaikki asiat elävien voimien voimaopin, eikä parlamentarismin markkinanäyttämön valossa.

Henkisen lankeemuksen rajat saavuttaakseen kieltää Kautsky työläisneuvostojen valtakunnallisen oikeudenmukaisuuden sillä perusteella, ettei muka ole olemassa juridista rajaa proletaarin ja porvarin välillä. Yhteiskunnallisten rajoitusten epätyydyttävässä selvyydessä Kautsky näkee syyn neuvostodiktatuurin mielivaltaisuuteen. Marx sanoo aivan päinvastoin: "Kommuuni oli kauttaaltaan avartumiskykyinen poliittinen muoto, kun taas kaikki edelliset hallitukset olivat olleet olemukseltaan sortavia. Sen todellinen salaisuus oli tämä: se oli oleellisesti työväenluokan hallitus, tulos tuottajien ja taistelusta omistavia luokkia vastaan, vihdoinkin keksitty muoto, jonka alaisena työn vapautus olisi voinut tapahtua." Tämä Marxin selvittämä salaisuus on Kautskylle tähän päivään asti ollut seitsemin sinetein lukittu kirja.

Kansainvallan fariseukset puhuvat kauhistuen Neuvostovallan pakkotoimenpiteistä, sanomalehtien lakkauttamisista, vangitsemisista ja ampumisista. Marx vastaa "sanomalehti-lakeijoiden kömpelöihin solvauksiin" ja "hyvää tarkoittaviin porvaris-oppineiden" soimauksiin Kommuunin pakkotoimenpiteiden johdosta seuraavalla tavalla: "verisen sodan vallitessa versaillesilaisia vastaan kaupungin ulkopuolella ja heidän lahjomis- ja kapinayritystensä vallitessa Pariisin sisäpuolella - eikö Kommuuni tällöin olisi häpeällisesti pettänyt asemaansa, jos se olisi ottanut huomioon kaikki liberalismin sovinnaisuussäännöt kuin syvimmän rauhan aikana? Jos Kommuunin hallitus olisi ollut samanhenkinen kuin Thiersin hallitus, niin olisi ollut yhtä vähän oikeutta lakkauttaa järjestyspuolueen lehdet Pariisissa kuin kommuunilehdet Versailles'ssa." Se siis, mitä Kautsky vaatii kansanvallan pyhien periaatteiden nimessä, leimaa Marx tehtävänsä häpeälliseksi pettämiseksi.

Häiriöt, joista Kommuunia, kuten nykyisin Neuvostovaltaa syytettiin, kuvaa Marx "välttämättömäksi ja suhteellisesti vähäpätöiseksi seikaksi uuden, nousevan ja vanhan, kukistuvan yhteiskunnan välisessä jättiläistaistelussa". Häiriöt ja kauheudet ovat jotakin, jota sodassa ei voi välttää. Vain penettelijat voivat sitä katsoa rikokseksi "sorrettujen sodassa sortajiaan vastaan, historian ainoassa oikeutetussa sodassa" (Marx). Pelottava syyttäjämme Kautsky sitä vastoin ei koko kirjassaan puhu halaistua sanaa siitä, että me olemme keskeytymättömässä vallankumouksellisen puolustuksen tilassa, että me käymme voimia kysyvää sotaan maailmansortajia vastaan, tätä "historian ainoata oikeutettua sotaa".

Kautsky käy vielä kerran haarniskaan sen johdosta että Neuvostovalta käyttää kansalaissodassa panttivankien oton raakaa menetelmää. Hän esittää vielä kerran yhteydettömiä ja epärehellisiä vertailuja julman Neuvostovallan ja inhimillisen Kommuunin välillä. Kirkkaalta ja selvältä kuuluu tässä suhteessa Marxin arvostelu: "kun Thiers jo heti sodan alusta asti sovellutti vangittuihin kommunisteihin inhimillistä ammuttamistapaa, niin ei Kommuunilla ollut muuta mahdollisuutta suojella näiden vankien henkiä, kuin ottaa käytäntöön preussilainen panttivanki-tapa. Kun versaillesilaiset eivät tauonneet ampumasta vankeja, panivat he siten itse panttivankien henget alttiiksi. Miten heitä voi enää säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla Mac Mahonin pretoriaanit viettivät Pariisiin tuloaan". Miten voi toisin menetellä, kysymme Marxiin yhtyen, - miten voi toisin menetellä kansalaissodassa vastavallankumousta vastaan, joka pitää hallussaan melkoista osaa maata, ottaa kiinni työläisiä, heidän vaimojaan ja äitejään mistä vain saa ja ampuu ja hirttää heitä, - miten voi toisin menetellä, kuin että ottaa kiinni porvariston omaisia ja heidän luottamusmiehiään ja asettaa siten koko porvariston molemminpuolisten takeiden Damokleen miekan alaiseksi? Ei olisi vaikeaa kansalaissodan historian avulla osoittaa; päivästä päivään, että kaikki Neuvostovallan julmuudet ovat olleet välttämättömiä toimenpiteitä vallankumouksellista itsesuojelusta varten. Emme ryhdy tässä yksityiskohtiin. Mutta antaaksemme edes osittaisen arvioimisen mahdollisuuden niistä ehdoista, joiden vallitessa taistelua käydään, huomaamme, että kun valkokaartilaiset, yhdessä ranskalais-englantilaisten liittolaistensa kanssa ampuvat poikkeuksetta jokaisen kommunistin, joka heidän käsiinsä joutuu, niin puna-armeija antaa armon poikkeuksetta kaikille vangeille, niiden joukossa korkeimmille upseereillekin.

"Täysin tietoisena historiallisesta merkityksestään ja täynnä lujaa päättäväisyyttä toimia sen arvoisesti - kirjoitti Marx - voi työväenluokka hymyillä sanomalehti-lakeijoiden kömpelöille solvauksille, samoin kuin myöskin hyvää tarkoittavien porvaris-doktrinäärien opettavaisille puolusteluille, jotka saarnaavat mitään sanomattomia yhteislauselmiaan ja jäykistynyttä luokkalörpötystään tieteellisen erehtymättömyyden oraakkelin äänellä".

Jos nämä hyvää tarkoittavat porvaris-doktrinäärit joskus esiintyvät Toisen Internationaalin ulospalvelleiden teoreetikoiden muodossa, niin ei heidän luokka-lörpötyksensä silti taukoa olemasta lörpöttelyä.

(palaa alkuun)

VII. TYÖVÄENLUOKKA JA SEN NEUVOSTOPOLITIIKKA

VENÄJÄN PROLETARIAATTI

Olosuhteiden pakosta ei sosialistisen kumouksen aloite tullut Länsi-Euroopan vanhan köyhälistön, sen mahtavien valtiollisten ja ammatillisten järjestöjen, sen painavien eduskunta- ja trade-unionististen traditioiden osaksi, vaan se näytti joutuneen takapajulla olevan maan nuoren köyhälistön tehtäväksi. Historia kulki tässä, kuten aina, vähimmän vastuksen suuntaan. Kumouksellinen aikakausi murtautui esiin siitä portista, jonka edustalle heikoimmat esteet oli rakennettu. Ne suunnattomat, todella yli-inhimilliset vaikeudet, jotka tällöin kerääntyivät Venäjän proletariaatin voitettaviksi, ovat valmistaneet, jouduttaneet ja melkoisessa määrin helpottaneet Länsi-Euroopan köyhälistön vallankumoustyötä, joka vielä on edessä.

Sen sijasta, että Kautsky katselisi Venäjän vallankumousta koko maailman tulossa olevan kumouskauden perspektiiveissä, hän pohtii kysymystä, että eiköhän Venäjän proletariaatti liian aikaiseen ottanut valtaa käsiinsä.

"Sosialismia varten - hän selittää - täytyy olla olemassa korkea kansansivistys, korkea joukkomoraali, voimakkaiksi kehittyneet sosialistiset vaistot, solidaarisuuden tunne jne. Sellainen moraali - opettaa Kautsky - oli jo korkealle kehittynyt Pariisin Kommuunin köyhälistön keskuudessa. Sitä puuttuu niiltä joukoilta, jotka nykyisin ovat sävyä antavina bolshevistisen köyhälistön keskuudessa" (s. 120).

Kautskylle on tarkoitusperiään varten tarpeen saattaa bolshevikit, poliittisena puolueena lukijoitten silmässä huonoon valoon. Tietäen, että bolshevismi on sulautunut yhteen Venäjän proletariaatin kanssa, yrittää Kautsky mustata Venäjän proletariaatin kokonaisuudessaan, kuvaamalla sen pimeäksi, aatteettomaksi, ahnaaksi massaksi, jota vaistot ja hetken mieliteot ohjaavat. Pitkin kirjaansa Kautsky kerta kerran jälkeen palautuu kysymykseen Venäjän proletariaatin älyllisestä ja siveellisestä tasosta, kullakin kerralla vain saostaakseen sitä kuvaa, jonka hän on antanut sen sivistymättömyydestä, typeryydestä ja barbaarisuudesta. Jyrkän vastakohdan aikaansaamiseksi Kautsky tuo esiin esimerkin siitä, miten yhden sotateollisuusyrityksen edustajat panivat Kommuunin aikana yhden pakollisen yövuoron työmaalla, jotta kävisi mahdolliseksi saada korjattavana olevia aseita öisinkin valmiiksi. "Koska nykyisten olosuhteiden vallitessa on ehdottomasti välttämätöntä äärimmäinen Kommuunin varojen säästäminen - kuului määräys - niin yövuorot ovat palkattomat". "Todellakin, - päättää Kautsky - nämä työläiset eivät katsoneet diktatuurinsa aikaa vain hyväksi tilaisuudeksi tyydyttää omia persoonallisia pyyteitään." Toisin on laita Venäjän työväenluokan. Se on vailla tietoisuutta, aatteellista lujuutta, kestävyyttä, uhrautuvaisuuskykyä jne. Se on yhtä kykenemätön valitsemaan itselleen asianmukaisia, täysivaltaisia johtajia, - pilkkaa Kautsky - kuin Münchausen oli kykenemätön omiin hiuksiinsa tarttuen vetämään itsensä pois suosta. Tämä Venäjän proletariaatin vertaaminen itseään suosta nostavaan Münchausen-jaarittelijaan kuvaa selvästi sitä julkeaa äänensävyä, jota Kautsky käyttää puhuessaan Venäjän työväenluokasta.

Hän lainaa sitaatteja eräistä meidän puheistamme ja määräyksistämme, jotka paljastavat kielteisiä ilmiöitä työväen keskuudessa, ja koettaa esittää asian siinä valossa, kuin olisi Venäjän proletariaatin koko elämä vuosina 1917-1920, so. vallankumouksen kausista suurimpana, vain täynnä passiivisuutta, pimeyttä ja itsekkyyttä.

Kautsky nähtävästi ei tiedä, ei ole kuullut, ei arvaa, ei voi kuvitella että kansalaissodan aikana Venäjän proletariaatin on täytynyt useammin kuin yhden kerran antaa maksutta työnsä, vieläpä tehdä "palkattomia" yövuoroja - ei yksi työläinen yön kuluessa, vaan kymmenet tuhannet työläiset monien, monien levottomien öiden aikana. Niinä päivinä ja viikkoina, jolloin Judenitsh hyökkäsi Pietaria kohden, tarvittiin vain yksi ainoa sähkösanoma Neuvoston puolelta ja monet tuhannet työläiset valvoivat paikoillaan tehtaissa ja kaupungin kortteleissa. Ja näin ei tapahtunut Pietarin Kommuunin ensipäivinä, vaan kaksivuotisen kylmässä ja nälässä käydyn sodan jälkeen.

Puolueemme mobilisoi kaksi, kolme kertaa vuodessa korkean prosentin jäsenistään rintamalle. Kahdeksantuhannen virstan rintamalla he kuolevat ja opettavat toisiakin kuolemaan. Ja kun viluisessa ja nälkäisessä Moskovassa, joka parhaan osan työläisistään on antanut rintamalle, julistetaan puolueviikko, niin virtaa 7 päivän aikana riveihimme 15 tuhatta miestä. Ja millä hetkellä? Juuri silloin, kun Neuvostovallan perikato oli lähimmillään, hetkenä, jolloin Orel oli menetetty ja Denikin läheni Tulaa ja Moskovaa, Judenitsh uhkasi Pietaria, tänä kaikkein raskaimpana ajankohtana Moskovan köyhälistö antoi viikon kuluessa puolueeseemme 15 tuhatta miestä, jotka odottivat uutta rintamalle mobilisointia. Ja voidaan täysin varmasti sanoa, ettei vielä milloinkaan, lukuun ottamatta ehkä vain marraskuun nousua vuonna 1917, Moskovan köyhälistö ole ollut niin yksimielinen vallankumouksellisessa innostuksessaan ja valmiudessaan epäitsekkääseen taisteluun, kuin tänä raskaana vaaran ja uhrin hetkenä.

Kun puolueemme heitti ilmoille lauantai- ja sunnuntaitalkoiden tunnuksen, ilmeni köyhälistön kumouksellinen ihanteellisuus kirkkaasti vapaaehtoisen työn muodossa. Ensin kymmenet ja sadat, sitten tuhannet, nyt jo kymmenet ja sadat tuhannet työläiset tekevät joka viikko muutamia tunteja maksutonta työtä maan taloudellisen uudistuksen hyväksi. Ja näin tekevät puolinälkiintyneet ihmiset rikkinäisin saappain, likaisin alusvaattein - sillä maassa ei ole saappaita, eikä saippuaa. Sellaista itse teossa on bolshevistinen proletariaatti, jolle Kautsky suosittaa kurssia itsekieltäytymisessä. Tosiasiat ja niiden suhteet esiintyvät meille sitäkin kuperampina, jos samalla muistamme, että kaikki itsekkäät, porvarilliset, karkeasti omaa etuaan etsivät köyhälistön ainekset, - kaikki ne, jotka väistyvät rintamalta, lauantaitalkoista, jotka toimivat pussikauppiaina ja kiihoittavat työläisiä nälkäviikkoina lakkoihin - kaikki ne äänestävät neuvostovaaleissa menshevikkien, so. Venäjän kautskylaisten puolesta.

Kautsky siteeraa sanojamme siitä, että me ennen marraskuun vallankumousta olimme täysin selvillä Venäjän proletariaatin kasvatuksellisista puutteista, vaan tuntien olevan välttämätöntä ottaa valta proletariaatin käsiin, katsoimme olevan syytä toivoa, että itse taistelussa, kokemuksen kautta ja muiden maiden proletariaatin kasvavan kannatuksen avulla selviämme vaikeuksista ja turvaamme Venäjälle siirtymisen sosialistiseen järjestelmään. Tämän johdosta Kautsky kysyy: "rohkeneeko Trotski istua höyryveturiin ja panna se liikkeelle siinä luulossa, että itse matkan varrella kykenee kaiken oppimaan ja järjestämään? Eiköhän ensin olisi hankittava veturin kuljettamisen taito ja vasta sitten pantava se liikkeelle? Samoin olisi köyhälistön ensin pitänyt hankkia itselleen ne välttämättömät ominaisuudet, jotka tekevät sen kykeneväksi johtamaan tuotantoa, ja vasta sitten ottaa johto käsiinsä" (s. 117).

Tämä opettavainen vertaus olisi kunniaksi kenelle kyläpastorille hyvänsä. Mutta siitä huolimatta on se typerä. Paljon suuremmalla syyllä voisi kysyä: uskaltaako Kautsky istua hevosen selkään, ennen kuin hän on oppinut lujasti istumaan satulassa ja ohjaamaan nelijalkaisen kaikkia kulkutapoja? Meillä on täysi syy luulla, että Kautsky ei uskaltaisi ryhtyä moiseen vaaralliseen, aito bolshevistiseen kokeeseen. Toisaalta taas on syytä pelätä, että ellei Kautsky uskalla antautua hevosen selässä istumisen vaaraan, niin joutuu hän mitä kiusallisempaan asemaan ratsastustaidon salaisuuden oppimiseen nähden. Sillä aito bolshevistisen ennakkoluulon mukaan opitaan ratsastamaan vain istumalla hevosen selkään.

Mitä höyryveturin hallitsemiseen tulee, niin ensi silmäykseltä se ei ole yhtä selvää, ja kuitenkin on asian laita sama. Kukaan ei ole vielä oppinut kuljettamaan veturia istumalla huoneessaan. Täytyy kiivetä koneen kupeelle, tarttua regulaattoriin, vääntää sitä. Totta kyllä, höyrykoneen käyttö vaatii vanhan koneenkäyttäjän ohjausta. Ratsastaminen samoin vaatii kokeneen maneesimestarin koulutusta. Mutta valtion hallitsemisen alalla tällaisia edellytyksiä ei ole. Porvaristo ei rakenna köyhälistölle hallitsemistaidon akatemioita, eikä anna sen tilapäisesti tehdä kokeita valtiovipusinten ääressä. Ratsastustaidonkin saavat työläiset ja talonpojat oppia ilman maneesia ja ratsumestaria.

Tähän on vielä lisättävä eräs vertauskuva, kaikkein tärkein kenties: köyhälistölle ei kukaan anna valinnan varaa, istuako hevosen selkään vai ei, ottaako valta käsiinsä, vai jättääkö sikseen. Määrätyiden edellytysten vallitessa on työväenluokan pakko ottaa valta uhalla, että muuten tekee valtiollisen haaksirikon kokonaiseksi historialliseksi aikakaudeksi. Ja jos ottaa vallan, ei käy päinsä oman tahtonsa mukaan ottaa vastaan yksiä sen seurauksia ja olla ottamatta toisia. Jos kapitalistinen porvaristo tietoisesti ja pahansuovasti käyttää tuotannon epäjärjestykseen saattamista poliittisena taistelukeinona kaapatakseen käsiinsä valtiollisen vallan, niin proletariaatin on ryhdyttävä sosialisoimiseen, riippumatta siitä, onko se tällä hetkellä edullista vai ei. Ja otettuaan haltuunsa tuotannon, täytyy proletariaatin, pakon rautaisesta painostuksesta, kokemusperäisesti oppia vaikea taito - sosialistisen talouden järjestäminen. Satulaan istuuduttuaan ratsastajan on pakko hallita ratsunsa - muuten pian halkaisee kallonsa.

Antaakseen hurskaille puoltajilleen ja puoltajattarilleen asianmukaisen kuvan Venäjän proletariaatin siveellisestä tasosta, esittää Kautsky kirjasensa sivulla 116 seuraavan valtakirjan, jonka muka on antanut Mursolovkan työläisneuvosto: "Neuvosto valtuuttaa täten tov. Grigoria Sarajevan oman valintansa mukaan rekvisoimaan Mursilovkassa, Branskin kihlakuntaa, majailevan tykistö-divisioonan käytettäväksi 60 naista ja tyttöä porvarien ja keinottelijain luokasta. 16 p. syyskuuta v. 1918", (julkaissut tohtori Nath Wintch-Melejeff, "What are bolshevists doing", Lausanne 1919, sivu 10).

Vaikkei ollutkaan pienintäkään syytä olla kahden vaiheilla tämän asiakirjan väärennetystä luonteesta ja koko jutun valheellisuudesta, käskin kuitenkin panna toimeen kaikinpuolisen tutkimuksen, jotta kävisi selville, mitkä tosiasiat tai sattumat olisivat voineet olla tämän keksinnön pohjana. Tarkoin suoritetussa tutkimuksessa kävi selville seuraavaa:

1. Branskin kihlakunnassa ei ole ainoatakaan kyläpahaista, nimellä Mursilovka. Sen nimistä kylää ei ole naapurikihlakunnissakaan. Eniten nimeä muistuttava kylä on Muravjevka, Branskin kihlakunnassa. Siellä taasen ei ole ollut mitään tykistö-divisioonaa, eikä yleensä tapahtunut mitään, mikä voisi olla edes jonkunlaisessakaan yhteydessä edellä mainitun "asiakirjan" kanssa.

2. Tutkimuksia tehtiin myöskin tykistöosastojen keskuudessa. Mistään ei onnistuttu löytää edes epäsuoraa vihjaustakaan siihen tosiasiaan, jonka Kautsky esittää innostuttajansa sanoilla.

3. Lopuksi tutkittiin, olisiko paikkakunnalla liikkunut edes huhuja moisesta tapahtumasta. Tässäkin kohdin tultiin täydellisesti kielteisiin tuloksiin. Eikäpä ihme. Väärennyksen sisältö on liian jyrkässä ristiriidassa kaikkein takapajulla olevimpienkin seutujen johtavien työläisten ja talonpoikien yleisen mielipiteen ja tapojen kanssa. Niin muodoin tuo asiakirja ei ole mitään muuta kuin mitä halpamaisin väärennys, jonka julkaista voivat vain kaikkein keltaisinten sanomalehtien pahimmat panettelijat.

Samoihin aikoihin, jolloin vastikään mainittua tutkimusta suoritettiin, näytti tov. Sinoviev minulle erästä ruotsalaisen lehden ("Svenska Dagbladet") numeroa 9:ltä marraskuuta 1919, jossa faksimilenä oli julkaistuna seuraavan sisältöinen valtakirja:

Valtakirja

Pääkom. Ivatshtsheff

Tämä asiakirja on vielä typerämpi ja julkeampi kuin Kautskyn julkaisema. Jekaterinodarin kaupunki - Kubanin keskus - oli, kuten tunnettua, vain pienen ajan Neuvostovallan hallussa. Kumouksen ajanlaskuun perehtymätön väärentäjä on asiakirjastaan jättänyt pois päivämäärän, ettei se vahingossa ilmaisisi, että "Pääkom. Ivatshtsheff" sosialisoi jekaterinodarilaisia naisia Denikinin sotilasjoukkueiden vallanpitoaikana. Että asiakirja on voinut johtaa kiusaukseen tylsäjärkisen ruotsalaisen porvariston - se ei ole sen kummempaa. Mutta venäläiselle lukijalle on kyllin selvää, ettei asiakirja ainoastaan ole väärennys, vaan väärennys, jonka on tehnyt sanakirjaa käyttävä ulkomaalainen. Varsin mieltä kiinnittävää on se, että molempien yhteiskunnallistuttaja-naisten nimet - "Grigoria Sarajeva" ja tov. Karasejeva" - eivät lainkaan kuulosta venäläisiltä. Pääte -ejev esiintyy venäläisissä sukunimissä harvoin ja vain määrätyissä yhdistelmissä. Mutta itse tuon bolshevikkien paljastajan, englantilaisen lentokirjasen, johon Kautsky viittaa, kirjoittajan nimi päättyy juuri -ejev päätteeseen (Wintch-Malejeff). On ilmeistä, että tämä Lausannessa asuva, englantilais-bulgarialainen poliisinuuskija luo sosialisaattori-naisia sanan täydessä merkityksessä oman kuvansa mukaan ja kaltaisekseen.

Kautskylla on todellakin omituiset innostuttajat ja taistelutoverit!

NEUVOSTOT, AMMATTILIITOT JA PUOLUE

Neuvostot, työväenluokan järjestömuotona, eivät Kautskyn mielestä "edistyneempien maiden puolue- ja ammattijärjestöihin verrattuna ole korkeampia järjestömuotoja, vaan ne ovat ennen kaikkea vain hätävaroja (Notbehelf), joita on syntynyt valtiollisten järjestöjen puutteessa" (s. 51). Myöntäkäämme, että näin on Venäjään nähden. Mutta miksi sitten Saksassa syntyi Neuvostoja? Eikö niistä tule kokonaan kieltäytyä Ebertin tasavallassa? Me kuitenkin tiedämme, että Hilferding, Kautskyn läheinen hengenheimolainen, ehdotti Neuvostot liitettäväksi perustuslakiin. Kautsky on vaiti.

Neuvostojen arvioiminen "alkeellisiksi" järjestöiksi on sikäli oikeaa, mikäli avoin kumoustaistelu on "alkeellisempaa" kuin parlamentarismi. Mutta viimemainitun keinotekoinen monimutkaisuus ottaa mukaansa vain lukumäärältään vähäiset huiput. Vallankumous taas on mahdollinen vain siellä, missä se verekseltään sieppaa joukot mukaansa. Marraskuun vallankumous pani jalkoihinsa sellaiset anturat, joista entisellä sosialidemokratialla ei ollut aavistustakaan. Miten laajat olivatkin Saksan puolue- ja ammattijärjestöt, niin osoittautuu vallankumous kerta kaikkiaan paljon laajemmaksi, kuin ne. Välittömän edustuksensa tapasivat vallankumoukselliset joukot yksinkertaisimmissa ja lähinnä saatavissa olevissa valinta-järjestöissä - Neuvostoissa. Täytyy tunnustaa, että Neuvostot ovat paljon alempana sekä puoluetta, että ammattiliittoja, mitä tulee ohjelman ja järjestömuodon selvyyteen. Mutta ne ovat paljon etevämmät sekä puoluetta että liittoja siinä suhteessa, miten suuret joukot vetävät järjestettyyn taisteluun, ja tämä laajuuden ominaisuus antaa Neuvostoille vallankumouksellisen etevämmyyden. Neuvosto sulkee itseensä työläiset kaikilta aloilta, kaikista ammateista, kaikilta sivistystasoilta, kaikilta valtiollisen tajunnan asteilta, - ja joutuu siten pakostakin ilmentämään proletariaatin yleisiä etuja.

"Kommunistisen Puolueen Manifesti" näki kommunistien tehtävän juuri siinä, että he edustivat koko työväenluokan historiallisia etuja.

"Kommunistit eroavat muista köyhälistöpuolueista Manifestin sanojen mukaan, siinä, että he ensinnäkin, eri kansojen köyhälistöjen taistelussa ajavat ja tukevat koko proletariaatin etuja kansallisuuteen katsomatta; ja toiseksi siinä, että he proletariaatin ja porvariston välisen taistelun eri kehitysasteilla edustavat koko liikkeen etuja sellaisenaan." Neuvostojen kaikki käsittävän luokkajärjestön muodossa itse liike esiintyy kokonaisuudessaan. Tämä selvittää, miksi kommunistit ovat voineet olla ja miksi heidän tulee olla Neuvostojen johtavana puolueena.

Mutta tästä selviää myöskin, miten väärä on Neuvostojen arvioiminen puolueen "hätävaraksi" (Kautsky) ja miten typerää on yrittää liittää Neuvostoja apurenkaina porvarillisen demokratian koneistoon (Hilferding). Neuvostothan - proletaariset kumousjärjestöt, ovat taisteluvälineet vallan saavuttamiseksi ja toisaalta työväenluokan vallan elimet.

Ymmärtämättä Neuvostojen vallankumouksellista osaa, Kautsky näkee niiden perusvian siinä, mikä on niiden tärkein ansio: "porvariston ja työläisten välistä erottelua - hän kirjoittaa - ei missään voi tarkoin suorittaa. Tässä erottelussa on aina jotain mielivaltaista, mikä muuttaa Neuvosto-aatteen mitä parhaimmaksi diktatooris-mielivaltaisen hallinnan pohjaksi, mutta tekee sen mahdottomaksi, kun on kysymys selvän ja johdonmukaisesti rakennetun valtiollisen hallinnan luomisesta" (s. 115).

Luokkadiktatuuri ei Kautskyn sanojen mukaan voi muodostua luonnettaan vastaavaksi laitokseksi siitä syystä, ettei ole olemassa selviä rajalinjoja eri luokkien välillä. Mutta voiko niin ollen olla olemassa koko luokkataisteluakaan? Juuri monilukuisissa, porvariston ja proletariaatin välillä olevissa väliasteissahan pikkuporvarilliset ideologit näkivät pääperusteen itse luokkataistelun "prinsiippiä" vastaan. Kautskylla alkavat periaatteelliset epäilykset vasta silloin, kun proletariaatti, hävittäen muodottomat ja horjuvat väliluokat liittämällä osan niistä itseensä ja työntämällä toisen osan porvarien leiriin, tosiasiallisesti järjestää yksinvaltansa Neuvostojen valtakunnallisen vallan puitteisiin. Juuri siksi Neuvostot ilmenevätkin niin korvaamattomina proletariaatin vallan koneistona, että niiden puitteet ovat kimmoisat ja sitkeät, niin että neuvostokoneistossa saavat välittömän ilmauksensa eri luokkasuhteiden ja kerrosten ei vain yhteiskunnalliset, vaan valtiollisetkin eroavaisuudet. Aloittaen suurimmista tehtaista ja konepajoista, vetävät Neuvostot järjestöönsä työläisverstaat ja kauppiaat, hyökkäytyvät maaseudulle, järjestävät talonpojat tilanomistajia vastaan, sitten alimmat ja keskimmäiset talonpoikaiskerrokset kulakeita vastaan. Työläisvaltio kerää itselleen suurilukuiset palveluskunnat, etupäässä porvariston ja porvarillisen intelligenssin keskuudesta. Sikäli kuin he alistuvat neuvostovaltaan, on heillä tilaisuus ilmentää itseään neuvostosysteemin kautta. Laajeten - joskus kaveten - sen mukaan miten proletariaatin valtaamat asemat laajenevat tai supistuvat, pysyy neuvostosysteemi yhteiskunnallisen kumouksen koneistona kaikkine sisäisine voimineen, luoteineen, vuoksineen, erehdyksineen, ansioineen. Yhteiskunnallisen kumouksen lopullisesti voittaessa neuvostosysteemi leviää yli koko kansan, kadottaakseen samalla valtion piirteet ja muuttuakseen mahtavaksi tuotanto- ja kulutusyhteisöksi.

Jos puolue- ja ammattiliitot olivat kumousta valmistavia järjestöjä, niin Neuvostot ovat itse kumousaseet. Vallankumouksen voiton jälkeen Neuvostot jäävät vallan elimiksi. Puolueen ja liittojen osa, silti pienentymättä, saa tällöin oleellisesti toisen luonteen.

Puolueen käsiin keskittyy yleinen johto. Välittömästi se ei hallitse, sillä sen koneisto ei ole siihen sopiva. Mutta sille kuuluu ratkaiseva sana kaikissa peruskysymyksissä. Enemmänkin - käytäntö on johtanut siihen, että yleensä kaikissa riitakysymyksissä, virastojen välisissä konflikteissa ja yksityisissä eripuraisuuksissa virastojen omassa keskuudessa, viimeinen sana kuuluu puolueen Keskuskomitealle. Tästä syntyy melkoinen ajan ja voimien säästö ja samalla tulee taatuksi tarpeellinen toiminnan yhteys vaikeimmissa ja sotkuisemmissa asioissa. Mutta näin on mahdollista menetellä vain silloin, kun puolueella on kiistämätön auktoriteetti ja moitteeton sisäinen kuri. Vallankumouksen onneksi on puolueellamme niin toinen kuin toinenkin. Muodostuuko muissa maissa, jotka entisyydestä eivät ole saaneet taistelussa karaistuneita, lujia kumousjärjestöjä köyhälistökumoukseen mentäessä yhtä vaikutusvaltainen kommunistinen puolue, sitä on edeltäpäin vaikea sanoa. Mutta selvää on, että tästä kysymyksestä suuressa määrin riippuu sosialistisen kumouksen kulku kussakin maassa.

Kommunistisen puolueen erikoisluontoinen osa voittoisassa köyhälistökumouksessa on täysin ymmärrettävä. Puhe on luokka diktatuurista. Luokan rakenteessa on erilaisia kerrostumia, erilaisia mielialoja, erilaisia kehitystapoja. Diktatuuri sitä vastoin vaatii tahdon yhteyttä, suunnan yhteyttä, toiminnan yhteyttä. Millä muulla tavoin se olisi saavutettavissa? Proletariaatin vallankumouksellinen valta edellyttää, että sen omassa keskuudessa poliittista valtaa pitää puolue, jolla on selvä ja vaikuttava ohjelma ja moitteeton sisäinen kuri. Puolueiden välisten liittoutumain, blokkien, politiikka on sisäisesti vastakkaista kumoukselliselle diktatuurille. Me emme nyt ajattele liittoutumaa porvarispuolueiden kanssa, josta yleensä ei voi olla puhetta, vaan kommunistien ja muiden "sosialististen" järjestöjen liittoutumaa, jotka edustavat työläisjoukkojen erilaisia vanhoillisuusasteita ja ennakkoluuloja. Vallankumous hioo nopeasti pois kaiken horjuvan, kuluttaa kaiken teennäisen; blokkien avulla naamioidut ristiriitaisuudet tulevat nopeasti ilmi vallankumoustapahtumien painostuksesta. Me näemme tämän Unkarin esimerkistä, missä proletariaatin diktatuuri muodostui kommunistien ja väriä muuttavien sovittelijain liittoutumaksi. Liittoutuma pian hajaantui. Kommunistinen puolue sai kalliisti maksaa mukanakulkija-tovereittensa kumouksellisen horjuvaisuuden ja poliittisen petturuuden. On varsin selvää, että kommunisteille olisi ollut edukkaampaa tulla valtaan myöhemmin, kun ensin olisivat antaneet vasemmistolaissovittelijoille ohimenevän tilaisuuden pilata maineensa loppuun. Toinen asia on, olisiko tähän ollut tilaisuutta. Joka tapauksessa liittoutuma sovittelijain kanssa, joka vain hetkeksi verhosi kommunistien suhteellisen heikkouden, esti heidät tällä aikaa vahvistamasta itseään sovittelijain kustannuksella ja vei heidät perikatoon.

Asian kuvaa kyllin eräs Venäjän vallankumouksesta otettu esimerkki. Bolshevikkien liittoutuma vasemmistolais-sosiaalivallankumouksellisten kanssa., joka kesti muutamia kuukausia, päättyi veriseen purkaukseen. Totta kyllä liittoutumasta emme me, kommunistit joutuneet niinkään paljon maksamaan, kuin uskottomat liittolaisemme. Selvää on että tuollainen liittoutuma, jossa me olimme voimakkaampana puolena, emmekä niin ollen liikoja panneet alttiiksi yrittäessämme eräällä historian taipaleella käyttää hyödyksemme porvarillisen demokratian äärimmäisintä vasenta siipeä, taktiselta kannalta katsoen on täysin oikeutettu. Mutta siitä huolimatta vasemmisto-sos. vallankumouksellisten episodi erittäin selvästi osoittaa, että hallitus joka perustuu sopimuksiin, suostumuksiin, molemminpuolisiin myönnytyksiin - ja blokkihallitus on sellainen - ei voi kauan pysyä koossa aikana, jolloin tilanteet vaihtuvat tavattoman nopeasti ja jolloin vaaditaan täysintä yhteyttä katsomuskannassa; jotta voitaisiin saavuttaa yksimielisyys toiminnassa.

Meitä on usein syytetty siitä, että olemme vaihtaneet Neuvostojen diktatuurin puolueen diktatuuriksi. Tähän voidaan täysin oikeutetusti vastata, että Neuvostojen diktatuuri kävi mahdolliseksi vain puolueen diktatuurin avulla: vain puolueen teoreettisen tajunnan selvyys ja kumouksellisten järjestöjen lujuus turvasi Neuvostoille tilaisuuden muuttua muodottomista työparlamenteista työ-vallan välineiksi. Eikä tässä työväenluokan vallan "muuttamisessa" puolueen vallaksi ole mitään satunnaista, eikä se itse asiassa mikään oleellinen muutos olekaan. Kommunistit edustavat työväenluokan perusvaatimuksia. On täysin luonnollista, että aikana, jolloin historia vetää nämä vaatimukset niiden täydessä laajuudessa päiväjärjestykseen, kommunistit esiintyvät koko työväenluokan tunnustettuina edustajina. Mutta missä teillä on takeita, - kysyvät meiltä jotkut viisaat, - että juuri teidän puolueenne ilmaisee historiallisen kehityksen vaatimukset? Hävittäessänne tai jalkojenne alle polkiessanne muut puolueet te samalla estätte heidät valtiollisesti kilpailemasta kanssanne ja kadotatte kenties itsekin siten mahdollisuuden tarkistaa suuntanne. Tämän huomautuksen takana on puhtaasti liberaalinen käsitys vallankumouksen kulusta. Aikana, jolloin kaikki vastakkaisuudet saavat kärjistyneen luonteen, ja valtiollinen taistelu nopeasti muuttuu kansalaissodaksi, on hallitsevalla puolueella yllin kyllin aineellisia kriteereitä suuntansa tarkistamiseksi, eikä se siihen tarvitse lainkaan menshevististen sanomalehtien apua. Noske jyrisee kommunisteja vastaan, mutta nämä lisääntyvät. Me olemme painostaneet menshevikkejä ja sos. vallankumouksellisia - ja ne ovat häipyneet olemattomiin. Tässä meille kriteerejä tarpeeksi. Missään tapauksessa meidän tehtävämme ei ole kullakin määrätyllä hetkellä tilastollisesti mittailla eri suuntien ryhmitystä, vaan turvata voitto omalle suunnallemme, joka on vallankumouksellisen diktatuurin suunta ja löytää tämän jälkimmäisen kulussa, sen sisäisissä hankauksissa kyllin pätevät koetuskivet itsetutkiskelulle. Ammatillisen liikkeen jatkuva "riippumattomuus" on työväen vallankumouksen aikana samanlainen mahdottomuus kuin blokkipolitiikkakin. Ammattiliitot muodostuvat proletariaatin tärkeimmiksi taloudellisiksi vallan välineiksi. Samalla ne alistuvat kommunistisen puolueen johdon alaisiksi. Puolueemme Keskuskomitea ratkaisee, ei ainoastaan ammattiliikettä koskevat periaatteelliset kysymykset, vaan myös tärkeimmät järjestökiistat sen keskuudessa. Kautskylaiset syyttävät Neuvostovaltaa siitä, että se on vain työväenluokan erään "osan" diktatuuria. "Jos - he sanovat - diktatuuria sovelletaan, niin täytyy sen ainakin olla koko luokan diktatuuria." Ei ole helppo ymmärtää, mitä he tällä itsekään tarkoittavat. Proletariaatin diktatuuri merkitsee oman luonteensa mukaisesti vallankumouksellisen etujoukon välitöntä valtaa, etujoukon, joka nojautuu työväen raskaisiin kerroksiin ja pakottaa tarvittaessa takapajulle jääneen osan nousemaan pää tasalle. Tämä koskee myös ammattiliittoja. Köyhälistön tultua valtaan ne saavat pakollisen luonteen. Niiden tulee käsittää kaikki tuotantoon kuuluvat työläiset. Puolue sulkee riveihinsä etupäässä vain kaikkein tietoisimmat ja uhrautuvaisimmat. Vain tarkasti valikoiden se laajentaa rivejään. Siitä johtuu kommunistisen vähemmistön johtava asema ammattiliitoissa, joka vastaa kommunistisen puolueen valtaa Neuvostoissa ja poliittisesti edustaa proletariaatin diktatuuria.

Ammattiliitot muuttuvat yhteiskunnallisen tuotannon välittömiksi kannattimiksi. Ne ajavat, ei vain ammattilaisen, vaan myös itse ammatin etuja. Ensiaikoina trade-unionistiset pyrkimykset kohottavat päätään liitoissa yllyttäen liittoja tinkimään neuvostovaltion kanssa, asettamaan sille ehtoja ja vaatimaan siltä takeita. Mutta mitä pitemmälle päästään, sitä selvemmin liitot alkavat tajuta itsensä neuvostovaltion tuotantoelimiksi ja ottavat päälleen vastuunalaisuuden sen kohtaloista, eivätkä asetu sitä vastaan, vaan rinnastuvat sen kanssa. Liitot muuttuvat työkurin kanaviksi. Ne vaativat työläisiltä voimaperäistä työtä kaikkein raskaimmissakin olosuhteissa, mikäli työläisvaltiolla vielä ei ole voimia näitä olosuhteita muuttamaan. Liitosta tulee vallankumouksellisten pakkotoimenpiteiden johtimet työväenluokan kurittomiin, hillittömiin loisaineksiin nähden. Trade-unionistisesta politiikasta, joka määrätyllä asteella on erottamattomasti yhdistynyt kapitalistisen yhteiskunnan ammatilliseen liikkeeseen, liitot siirtyvät vallankumouksellisen, kommunistisen politiikan ladulle.

TALONPOIKAISPOLITIIKKA

Bolshevikit "tahtovat - selitti Kautsky - kukistaa maaseudun varakkaat talonpojat siten, että antoivat valtiolliset oikeudet vain köyhimmille talonpojille. He ovat myöntäneet omistaville talonpojille jälleen edustusoikeuden (s.142).

Kautsky luettelee talonpoikaispolitiikkamme kaikki ulkonaiset "ristiriitaisuudet" panematta kysymyksenalaiseksi sen yleistä suuntaa ja sen sisäisiä ristiriitaisuuksia, mitkä perustuvat maan valtiolliseen ja taloudelliseen tilaan.

Venäjän talonpoikaisväestössä, sellaisena kuin se joutui neuvostojärjestelmän alaiseksi, oli kolme kerrostumaa: köyhät talonpojat, jotka merkittävässä määrin elivät työvoimansa myymisestä ja jotka ostivat elintarvikkeensa; keskikerros, joka sai tarvikkeensa omasta taloudestaan ja jonkun verran kykeni myymään mitä itse ei tarvinnut; ylin kerros, so. rikkaat talonpojat, kulakit, jotka johdonmukaisesti ostivat työvoimaa ja suuressa määrin möivät maataloustuotteita. On tarpeetonta sanoa, etteivät nämä ryhmät enemmän tuntomerkkien kuin asemansakaan puolesta ole samanlaisia kaikkialla koko maassa. Mutta yleensä ja kokonaisuuteen katsoen osoittautuivat köyhät talonpojat kaikkialla kaupunkilaisköyhälistön luonnollisiksi ja kiistämättömiksi liittolaisiksi, kulakit taas sen yhtä kiistämättömiksi ja leppymättömiksi vihollisiksi; suurinta horjuvaisuutta osoitti laaja keskikerros talonpoikaisväestöä.

Ellei maa olisi niin lopen köyhdytetty ja jos köyhälistöllä olisi tilaisuus antaa talonpoikaisväestölle tarpeelliset määrät tavaraa ja sivistystuotteita, olisi työtätekevän talonpoikaisväestön suuri enemmistö paljon helpommin saatu liittymään uuteen järjestelmään. Mutta maan taloudellinen rappiotila, mikä ei ollut meidän agraari- ja elintarvikepolitiikkamme tuote, vaan oli lähtöisin perusteista, jotka olivat olleet jo ennen sitä, riisti kaupungilta kaiken mahdollisuuden antaa maaseudulle kutoma- ja metalliteollisuuden tuotteita, siirtomaatavaroita jne. Ja kuitenkaan ei teollisuus voinut tulla toimeen ottamatta samaan aikaan maaseudulta elintarvikkeita, vaikkakin se tapahtui äärimmäisen pienessä määrin. Köyhälistö on vaatinut talonpojilta elintarvike-etuanteja, taloudellisia lainoja niitä arvoja vastaan, joita se vasta alkoi luoda. Näiden vastaisten arvojen symbolina esiintyy nykyisin miltei arvottomaksi käynyt paperiraha. Mutta talonpojilla ei ole taipumusta historialliseen abstraktioon. Kiinnyttyään Neuvostovaltaan sen kautta, että tämä poisti suurtilalliset ja nähdessään siinä parhaimman takeen tsaarivaltaa vastaan, vastustaa talonpoikaisväestö kuitenkin samalla kertaa viljan ottoa, sillä se tuntuu huonolta afääriltä niin kauan kuin viljaa vastaan ei saada karttuunia, neuloja ja paloöljyä.

Neuvostovalta pyrkii luonnollisesti asettamaan suurimman kuorman elintarvikeasiassa maaseudun varakkaimman aineksen kannettavaksi. Mutta maaseudun vielä vakautumattomissa taloudellisissa oloissa löysi vaikutusvaltainen kulakkikunta, joka oli tottunut vetämään keskikerrokset mukaansa, tusinoittain keinoja, joiden avulla se vieritti omilta niskoiltaan pois elintarvikeveroja, sälyttämällä niitä talonpoikaisväestön laajojen kerrosten kannettavaksi ja täten se sai nämä samalla kertaa vihamielisiksi Neuvostovaltaa vastaan. Oli välttämätöntä herättää talonpoikaisväestön alimmissa kerroksissa vihaa nylkeviä yläkerroksia vastaan. Tätä tehtävää suorittivat köyhälistökomiteat. Ne olivat kokoonpannut köyhistä talonpojista, aineksista, joita ennen oli sorrettu, jotka olivat olleet syrjässä, oikeudettomia. Luonnollisesti oli heidänkin joukoissaan joku määrä puoli-parasiitti-aineksia. Nämä olivat pääaiheena kansallis-"sosialistien" yllytykselle, joiden puheet tapasivat kiitollista kaikua kulakkien sydämissä. Mutta sellaisenaan oli vallan antamisella maalaisköyhälistölle kuitenkin mittaamaton vallankumouksellinen merkitys. Maaseudun puoliköyhälistön johtajiksi lähetti puolue kaupungeista kehittyneitä työläisiä, jotka maalla ovat suorittaneet arvaamattoman työn. Köyhälistökomiteoista tuli iskujärjestöjä kulakeita vastaan. Köyhälistökomiteoista tuli iskujärjestöjä kulakeita vastaan. Valtiovallan tukemina pakottivat ne talonpoikaisväestön keskikerrokset tekemään valinnan, ei ainoastaan neuvostovallan ja tilanomistajien välillä, vaan myös proletariaatin ja maaseudun puoliproletaarisen aineksen välillä toiselta puolen ja kulakkien ylivallan välillä toiselta puolen. Opetusten kautta, joista jotkut olivat sangen kovia, tuli talonpoikaisväestön keskikerros tietoiseksi, että Neuvostovalta, joka oli ajanut tiehensä tilanomistajat ja ispravnikat, omalta osaltaan myös asetti talonpojille velvollisuuksia ja vaati siltä uhreja. Kymmeniä miljoonia talonpoikia koskeva valtiollinen opetusoppi ei ole suoriutunut niin kevyesti ja siloisesti kuin tapahtuu kouluhuoneessa, eikä ole heti antanut välittömiä, riidattomia tuloksia. On tapahtunut talonpoikaisväestön keskikerrosten kapinoita, keskikerrosten, jotka ovat liittyneet kulakkeihin ja siten aina ha välittömästi joutuneet valkokaartilais-tilanomistajien johdon alaisiksi. On tapahtunut väärinkäytöksiä Neuvostovallan paikallisten agenttien, ennen kaikkea köyhälistökomiteain puolelta. Mutta valtiollinen perus-päämäärä on saavutettu. Mahtava kulakkikunta on tullut, joskaan ei vielä lopullisesti tuhotuksi, kuitenkin juuriaan myöten järkytetyksi, sen itsetunto on kadonnut. Talonpoikien keskikerros, joka jäi valtiollisessa suhteessa muodottomaksi, niin kuin on se muodoton taloudellisessa suhteessa, tottui edustajakseen käsittämään köyhälistön etumiehet, kuten se ennen niiksi luulotteli suupaltteja kulakkeja. Kuten tämä perustehtävä oli suoritettu, täytyi köyhälistökomiteain, tilapäisinä laitoksina, antaa sijansa neuvostoille, joissa köyhien talonpoikien ohella keskivarakkaat ovat edustettuina.

Köyhälistökomiteat olivat voimassa noin kuusi kuukautta, kesäkuusta joulukuuhun 1918. Niiden perustamisessa enemmän kuin niiden hajottamisessakaan Kautsky ei näe mitään muuta kuin neuvostopolitiikan "horjuvaisuuden". Siitä huolimatta hänellä ei ole vihjaustakaan minkäänlaiseen käytännölliseen neuvoon. Ja mistäpä hänellä sitä olisikaan? Kokemuksilla, joita me teemme, ei ole mitään ennakkotapauksia ja kysymyksillä, joita Neuvostovalta käytännöllisesti ratkaisee, ei ole paperille pantuja reseptejä. Se mitä Kautsky sanoo ristiriitaisuuksista, ei ole mitään muuta kuin köyhälistön aktiivista manööverausta talonpoikaisväestön hauraassa, yhtenäisessä massassa. Purjelaivan täytyy manööveroida tuulen mukana, mutta kukaan ei näe ristiriitaisuutta sellaisessa manööverisoimisessa, joka vie perille.

Mitä tulee maatalouskommuuneihin ja neuvostotiloihin, niin voisi niiden suhteen luetella sangen paljon "ristiriitaisuuksia", joissa yksityisten virheiden ohella vallankumouksen erilaiset etapit tulevat näkyviin. Miten paljon Neuvostovallan tulee Ukrainassa varata maata itseään varten ja miten paljon antaa talonpojille; mikä suunta tulee antaa maatalouskommuuneille; millä tavoin tulee niille antaa tukea, etteivät ne samalla muuttuisi loiseläjien tyyssijoiksi; millä tavoin vakauttaa kontrolli niiden suhteen; - kaikki nämä ovat sosialistisen talouden luomistyön uusia kysymyksiä, joita ei ennakolta ole voitu enemmän teoreettisesti kuin käytännöllisestikään ratkaista ja joiden ratkaisussa periaatteellinen ohjelmasuunta löytää tosiasiallisen sovellutuksensa ja tarkistuksensa vain käytännön kautta, ajoittain kallistumalla niin suuntaan kuin toiseenkin.

Mutta vieläpä sitäkin tosiasiaa, että Venäjän köyhälistö on saanut tuen talonpojista, käyttää Kautsky meitä vastaan: "tämä on liittänyt neuvostojärjestelmään taloudellisessa suhteessa vanhoillisen aineksen, josta Pariisin Kommuuni säästyi (!) koska sen diktatuuri ei perustunut talonpoikaisneuvostoihin."

Ikään kuin me olisimme voineet ottaa vastaan feodaali-porvarillisen perinnön ja samalla siitä mielivaltaisesti sulkea pois tuon "taloudellisessa suhteessa vanhoillisen aineksen"! Mutta eipä vielä tämäkään riitä. Myrkytettyään Neuvostovallan tuolla "vanhoillisella aineksella" taukosi talonpoikaisväestö meitä tukemasta. Nykyisin se "vihaa" bolshevikkeja. Kaiken tämän Kautsky tietää tarkalleen Clemenceaun kipinäsähkösanomista ja menshevikkien luonteista.

Tosiasiallisesti on totta vain se, että talonpoikaisväestön laajat kärsivät välttämättömien teollisuustuotteiden puutetta. Mutta yhtä totta on myöskin se, että jokainen muu hallitus - ja niitä on eri osissa Venäjää viimeisinä kolmena vuotena ollut sangen monta - on osoittautunut vielä paljon raskaammaksi talonpoikain hartioille. Eivät monarkistiset enemmän kuin demokraattisetkaan hallitukset kyenneet korottamaan tavaravarantoja. Niin toiset kuin toisetkin tarvitsivat talonpoikain viljaa ja hevosta. Politiikkansa ajamista varten käyttivät porvarilliset hallitukset, niiden joukossa Kautskylais-menshevistinenkin, täysin virkavaltaista koneistoa, joka ottaa talonpoikaistalouden tarpeita monin verroin vähemmän huomioon, kuin työläisistä ja talonpojista kokoonpantu neuvostokoneisto. Loppujen lopuksi tulee keskivarakas talonpoika, kaikista horjumisistaan, tyytymättömyydestään ja kapinoimisestaan huolimatta siihen tulokseen, että niin raskasta kuin nykyisin onkin olla bolshevikkien vallan alaisena, niin monin verroin raskaampaa olisi kuitenkin olla minkä muun hallituksen alaisena hyvänsä. On aivan totta, että Pariisin Kommuuni säästyi talonpoikain tuelta. Mutta senpä sijasta Kommuni ei säästynytkään Thiersin talonpoikaisarmeijan antamalta surman iskulta. Meidän armeijamme taasen, jossa neljä viidennestä on talonpoikia, taistelee innostuneena ja menestyen Neuvostovallan puolesta. Ja tämä tosiasia yksin, todistaen Kautskyn ja hänen hengenheimolaistensa olevan väärässä, antaa mitä parhaimman valaistuksen neuvostovallan talonpoikaispolitiikalle.

NEUVOSTOVALTA JA SPESIALISTIT

"Bolshevikit arvelivat alussa tulevansa toimeen ilman intelligenttejä, ilman spesialisteja", selittää Kautsky (s. 128). Mutta tultuaan vakuutetuiksi intelligenssin välttämättömyydestä, ovat he, luopuen ankarista pakkotoimenpiteistä, ryhtyneet kaikkiin toimenpiteisiin, mm. korkean työpalkan maksamiseen, saadakseen intelligenssin vedetyksi työhön. "Niin muodoin - ivailee Kautsky - oikea tapa vetää spesialistit työhön on se, että ensin oikein pusertaa heitä." (s. 129). Juuri niin. Kaikkien poroporvarien luvalla sanoen on köyhälistön diktatuuri juuri sitä, että se "pusertaa" tähän asti vallassa ollutta luokkaa ja pakottaa sen alistumaan uuden järjestelmän alaiseksi. Ammatillinen intelligenssi, joka on saanut kasvaa kaikkivaltiuteen tottuneen porvariston ennakkoluuloissa, ei pitkään aikaan voinut uskoa, että työväki todella voi hallita maata, että sen valta ei ole satunnaista, että proletariaatin diktatuuri on kiistämätön tosiasia. Porvarilliset intelligentit ottivat velvollisuutensa työvaltiota kohtaan äärimmäisen kevyesti, silloinkin kun astuivat toimeensa ja uskoivat, että työväen hallitessa on luonnollista ja yksinkertaista saada Wilsonilta, Clemenceaulta ja Mirbachilta rahoja agitaation järjestämistä varten neuvostoja vastaan tai kavaltaa sotasalaisuuksia ja teknisiä välineitä valkokaartilaisille ja ulkomaalaisille imperialisteille. Sille täytyi lujasti ja todenteolla osoittaa, ettei köyhälistö ottanut valtaa sitä varten, että se sietäisi moisia kolttosia.

Noissa kovissa rangaistuksissa intelligenssin jäseniä kohtaan näkee meidän aito porvarillinen idealistimme "seurauksen politiikasta, joka ei koettanut taivuttaa intelligenttejä vakaumuksen kautta, vaan potkuilla edestä ja takaa" (s. 129). Kautsky arvelee siis tosissaan, että porvarilliset intelligentit voidaan taivuttaa sosialismin rakennustyöhön pelkän vakaumuksen avulla, vallitsemassa on tilanne, jolloin kaikissa muissa maissa hallitsee porvaristo, joka ei säiky mitään keinoja pelotellakseen, houkutellakseen ja lahjoakseen Venäjän intelligenttejä ja tehdäkseen heistä välineen Venäjän alistamiseksi siirtomaan tilaan.

Sen sijasta, että analysoi taistelun kulkua, antaa Kautsky myöskin intelligenssiin nähden koulureseptejä. On kokonaan valhetta, että puolueemme on aikonut tulla toimeen ilman intelligenssiä, ettei se aikonut ottaa huomioon sen merkitystä edessämme olevaan taloudelliseen ja sivistykselliseen työhön nähden. Päinvastoin. Kun taistelu vallan anastamisesta ja vakauttamisesta oli kiivaimmillaan, ja intelligenssin enemmistö näytteli porvariston iskujoukon osaa, taistellen avoimesti meitä vastaan tai harjoittaen sabotaasia laitoksiimme nähden, niin silloin Neuvostovaltakin säälimättömästi kamppaili spesialisteja vastaan juuri siksi, että ymmärsi heidän suunnattoman järjestöllisen merkityksen sikäli, kuin he eivät pyri ajamaan omaa "demokraattista" politiikkaansa, vaan täyttävät jonkun pääluokan heille antamaa tehtävää. Vasta sitten, kun intelligenttien vastarinta kiivaan taistelun kautta oli murrettu, avautui mahdollisuus kiinnittää spesialisteja työhön. Me lähdimme tälle tielle aivan heti. Ne suhteet, mitkä ennen kapitalististen olojen aikana olivat vallinneet työläisten ja tirehtöörin, kirjurin ja päällikön, sotamiehen ja upseerin välillä, olivat jättäneet syvän epäluottamuksen spesialisteja kohtaan, mikä epäluulo kansalaissodan alkuaikana vain yltyi, kun intelligenssin jäsenet pyrkivät millä hinnoin hyvänsä nälän ja vilun avulla murtamaan köyhälistön vallankumouksen. Ei ollut helppo voittaa näitä mielialoja, siirtyä kiihkeästä vihasta rauhallisen yhteistyön kannalle. Työläisjoukkojen täytyi vähitellen tottua näkemään insinöörissä, agronomissa, upseerissa ei entistä sortajaa, vaan nykyisen hyödyllisen työmiehen ja talonpoikais-työläis-valtion järjestelylle välttämättömän ammattilaisen. Olemme jo sanoneet, että Kautsky on väärässä väittäessään Neuvostovallan tieten tahtoen pyrkivän korvaamaan spesialisteja proletaareilla. Mutta, että sellainen pyrkimys oli laajalle levinneenä köyhälistön keskuuteen, se on kiistämätöntä. Nuori luokka, joka on todistanut kykenevänsä raivaamaan tieltään suurimmatkin esteet, joka oli repinyt palasiksi vallassaolijoita ympäröineen mystiikan verhon ja joka oli tullut vakuutetuksi, ettei ruukkujen tekoon jumalia tarvita, - tämä kumouksellinen luokka oli luonnollisesti epäkypsemmiltä aineksiltaan taipuisa, varsinkin alkuaikoina, arvioimaan kykynsä liian suuriksi ja se luuli voivansa ratkaista kaikki tehtävät omin avuin, tarvitsematta siihen porvariston kasvattamia ammattimiehiä.

Taistelun moisia pyrkimyksiä vastaan olemme jo aikoja sitten alkaneet. "Nykyisin, aikana jolloin neuvostojen valta on turvattu, - sanoimme Moskovan kaupungin konferenssissa 28. maaliskuuta 1918 - tulee taistelun sabotaasia vastaan ilmetä siten, että eiliset saboteeraajat muutetaan palvelijoiksi, toimitsijoiksi, teknisiksi johtajiksi kaikkialla, missä uusi hallitus niitä tarvitsee. Ellemme näin tee, ellemme kykene vetämään kaikkia meille tarpeellisia voimia neuvostojen palvelukseen, niin on meidän eilinen, sotilaallis-kumouksellinen taistelumme sabotaasia vastaan arvioitava täysin hyödyttömäksi ja hedelmättömäksi."

"Kuten kuolleissa koneissa, niin on myös näissä teknikoissa, lääkäreissä, opettajissa, entisissä upseereissa talletettuna varma määrä kansallispääomaamme, jota meidän tulee irrottaa ja käyttää, jos yleensä tahdomme ratkaista ne peruskysymykset, jotka ovat edessämme."

"Demokratisoiminen ei lainkaan ole sitä - tämä on päivän selvää jokaiselle marxilaiselle - että kvalifisoitujen työvoimien merkitystä, niiden henkilöiden merkitystä, joilla on ammattitaitoa, koetetaan vähentää ja niiden sijalle asettaa aina ja kaikkialla kollegioita."

"Valitut kollegiot, jotka ovat kokoonpannut työväenluokan parhaista aineksista, mutta joilla ei ole välttämättömiä teknisiä tietoja, eivät voi korvata yhtä ainoata teknikkoa, joka on käynyt lävitse ammattikoulun ja tietää, miten kysymyksessä oleva ammattityö on tehtävä. Kollegialisuuden laaja leviäminen, mikä meillä on kaikilla aloilla havaittavissa, on täysin luonnollista nuoren, kumouksellisen, eilen vielä orjuutetun luokan vastavaikutusta, joka työntää syrjään entisten käskijäin, isäntien, komentajien persoonallisen vallan ja kaikkialle asettaa omia edustajiaan. Tämä on, sanon, täysin luonnollista ja tervettä kumouksellista vastavaikutusta. Mutta tämä ei ole proletaariluokan taloudellis-valtiollisen luomistyön viimeinen sana."

"Seuraava askel on kollegiaalisuuden rajoittaminen, työväenluokan terve itsensä rajoittaminen, luokan, joka tietää milloin työläisten valitsema edustaja itse voi ratkaisevan sanan sanoa, ja milloin taas tulee antaa sija teknikolle, ammattimiehelle, joka on varustettu mmärätyin tiedoin, jolla on suuri vastuunalaisuus ja joka voidaan asettaa tarkan valtiollisen kontrollin alaiseksi. Sillä on välttämätöntä antaa ammattimiehelle tilaisuus vapaaseen toimintaan, vapaaseen luomiseen, sillä kukaan joihinkin määrin kykenevä ammattimies ei voi toimia ammattialallaan, jos hänen ammattityönsä asetetaan sellaisista henkilöistä muodostetun kollegion alaiseksi, jotka eivät tästä alasta mitään tiedä. Poliittista, kollegiaalista kontrollia kaikkialle, mutta käytännöllisten töiden toimeenpanoa varten on määrättävä ammattimiehiä, heitä on asetettava johtaviin asemiin ja vastuunalaisuus on siirrettävä heille."

"Ne jotka tätä pelkäävät, suhtautuvat itsetiedottomasti syvin epäilyksin Neuvostovaltaan. Ne, jotka epäilevät, että entisten saboteeraajien asettaminen ammatti-teknisten virkojen johtoon uhkaa itse Neuvostovallan perusteita, eivät tee itselleen selväksi, ettei Neuvostovalta voi kaatua johonkin insinööriin, johonkin entiseen kenraaliin, - poliittisessa, kumouksellisessa ja sotilaallisessa merkityksessä Neuvostovalta on voittamaton - vaan se voi kaatua omaan kykenemättömyyteensä luovissa järjestelytehtävissä."

"Sen tulee ottaa vanhoista laitoksista kaiken, mikä niissä on elinvoimaista ja arvokasta ja asettaa kaikki se uuden työn palvelukseen."

"Ellemme tätä tee, toverit, niin emme suoriudu perustehtävistämme, sillä saada omasta joukosta, omasta keskuudestamme esiin kaikki tarpeelliset ammattimiehet itä lyhimmän ajan kuluessa, samalla kun kaikki ne työnnettäisiin syrjään, jotka entisyys on luonut, se olisi täysin mahdotonta."

"Se olisi loppujen lopuksi aivan samaa, kuin jos sanoisimme, että nyt hylkäämme kaikki ne koneet, jotka tähän asti ovat imeneet köyhälistöä. Se olisi mieletöntä. Kiinnittää oppineet spesialistit omaan työhömme on yhtä välttämätöntä, kuin rekisteröidä kaikki tuotanto- ja liikennekeinot ja yleensä maan kaikki rikkaudet. Meidän tulee ja viivyttelemättä rekisteröidä kaikki ammattiteknikot, mitä meillä on, sovelluttaa heihin työvelvollisuutta ja samalla kertaa avata heille laajat toiminta-alat ja panna heidät valtiollisen kontrollin alaisikseksi." (*).

__(*)"Työ, kuri ja järjestys pelastavat sosialistisen neuvostotasavallan", Moskova 1918. Kautsky tuntee tämän kirjasen, sillä hän siteeraa sitä usein. Tämä ei kuitenkaan estä häntä sivuuttamasta edellä esitettyä kohtaa, joka selostaa Neuvostovallan suhdetta intelligenssiin.

Kärkevimpänä oli ammattimieskysymys alusta alkaen sotilashallinnon alalla. Siellä se rautaisen pakon vaikutuksesta ensin sai ratkaisunsa.

Teollisuus ja kulkulaitosten hallinnon alalla ei tarpeellisia järjestömuotoja vielä nytkään ole likimainkaan täydellisesti saavutettu. Syy siihen on löydettävissä siitä seikasta, että meidän oli pakko kahden ensimmäisen vuoden aikana alistaa teollisuus- ja kulkulaitosten intressit sotaisen puolustuksen tarpeiden alapuolelle. Kansalaissodan äärimmäisimmän vaihteleva kulku oli kohdaltaan ehkäissyt ammattimiesten keskinäisten suhteiden säännösteltyä järjestämistä. Teollisuuden ja liikenteen kvalifisoidut teknikot, lääkärit, opettajat, professorit joko liittyivät Koltshakin ja Denikinin pakeneviin joukkoihin tai raahasivat nämä joukot heidät väkivalloin pois. Vasta nyt, kun kansalaissota lähenee loppuaan, tekee intelligenssi joukkona sovintoa Neuvostovallan kanssa ja taipuu sen edessä. Taloudelliset tehtävät asettuvat etualalle. Ammattimiehille avautuu mittaamattomat työalat. Heille turvataan luovaa toimintaa varten välttämätön itsenäisyys. Koko valtiota käsittävä teollisuuden johto keskittyy köyhälistöpuolueen käsiin.

NEUVOSTOVALLAN KANSAINVÄLINEN POLITIIKKA

"Bolshevikit, - sanoi Kautsky - saivat voiman vallananastamiseen siten, että he Venäjän kaikista puolueista kiivaimmin vaativat rauhaa, rauhaa millä hinnalla hyvänsä, erikoisrauhaa, välittämättä siitä, mitä se vaikuttaisi yleiseen kansainväliseen tilanteeseen, edistäisikö se Saksan sotilasyksinvallan voittoa ja maailman herruutta vai ei, yksinvallan, jonka suojatteihin he kauan kuuluivat samalla tavoin kuin Intian ja Irlannin kapinoitsijat ja Italian anarkistit." (s. 42).

Voittomme syistä tuntee Kautsky vain sen, että me seisoimme rauhan tunnuslauseen takana. Hän ei selitä, mihin nojautui Neuvostovalta silloin, kun se uudelleen mobilisoi suurimman osan joukkojaan imperialistista armeijaa vastaan, menestyksellisesti torjuakseen valtiollista vihollista kahden vuoden ajalla.

Rauhan tunnussana näytteli kieltämättä suunnatonta osaa taistelussamme; mutta nimenomaisesti vain siksi, että se oli suunnattu imperialistista sotaa vastaan. Rauhan tunnussanaa eivät kiivaimmin kannattaneet nääntyneet sotilaat, vaan työväen etujoukot, joille se ei merkinnyt lepoa, vaan leppymätöntä taistelua riistäjiä vastaan. Nämä samat työläiset antoivat sitten rauhan tunnussana huulillaan henkensä neuvostorintamilla.

Väite, että me muka vaadimme rauhaa, välittämättä siitä, minkä vaikutuksen se tekisi kansainväliseen tilanteeseen, on kadettilais-menshevististen panettelujen myöhästynyttä märehtimistä. Kokeella rinnastaa meitä Irlannin ja Intian saksalaisystävällisten patrioottien kanssa on tukensa siinä, että saksalainen imperialismi todella koetti käyttää meitä samalla tavoin, kuin hindulaisia ja irlantilaisia. Mutta eiväthän Ranskan shovinistitkaan ole vähän vaivaa nähneet käyttääkseen Liebknechtiä ja Rosa Luxemburgia - vieläpä Kautskya ja Bernsteiniäkin - omiin tarkoituksiinsa. Kysymys on vain siitä, annoimmeko itseämme käyttää? Olemmeko menettelyllämme antaneet Euroopan työläisille hivenenkään vertaa sellaisesta käsityksestä, että aikoisimme liittyä yhteen Saksan imperialismin kanssa? Brestin neuvottelujen kulun, niiden keskeytymisen ja saksalaisten helmikuussa 1918 tekemän ryntäyksen mieleen johdattaminen on kyllin riittävä paljastamaan pohjaa myöten Kautskyn syytöksen kyynisyyden. Rauhaa meidän ja Saksan imperialismin välillä ei oikeastaan ole ollut päivääkään. Ukrainan ja Kaukasian rintamilla me jatkoimme silloisten tavattoman heikkojen voimiemme mukaan sotaa, vaikkakaan emme sitä julkisesti siksi nimittäneet. Olimme liian heikot ryhtyäksemme sotaan koko saksalais-venäläisellä rintamalla. Me pidimme toistaiseksi yllä näennäistä rauhaa, käyttäen hyödyksemme sitä seikkaa, että saksalaiset joukot olivat kiinni lännessä. Jos Saksan imperialismi oli 1917-1918 kyllin voimakas pakottaakseen meidät Brestin rauhaan, kaikista meidän ponnistuksistamme huolimatta välttää tätä silmukkaa, niin pääsyynä siihen oli Saksan sosialidemokratian häpeällinen menettely, sosialidemokratian, jonka välttämättömänä perusosana Kautsky oli. Elokuun 4. päivänä 1914 oli Brest-Litowskin rauha jo edeltä käsin määrätty. Silloin Kautsky ei ainoastaan ollut julistamatta sotaa saksalaista imperialismia vastaan, jota hän myöhemmin vaati vuonna 1918 sotilaallisessa suhteessa vielä heikolta Neuvostovallalta, vaan hän ehdotti äänestettäväksi "visseillä ehdoilla" sotaluoton puolesta, ja käyttäytyi yleensä niin, ettei kuukausimääriin tiedetty, oliko hän sodan puolella vai sitä vastaan. Ja tämä poliittinen pelkuri, joka ratkaisevalla hetkellä jätti sosialismin perusasemat, uskaltaa syyttää meitä siitä, että meidän eräänä hetkenä oli pakko väistyä - ei henkisesti, vaan aineellisesti - ja miksi? Siksi, että kautskylaisuuden so. teoreettisesti naamioidun valtiollisen voimattomuuden turmelema saksalainen sosialidemokratia oli meidät pettänyt.

Me emme välittäneet kansainvälisestä tilanteesta! Itse asiassa meillä oli kansainväliseen tilanteeseen nähden paljon syvempi kriteeri, - eikä ole meitä pettänyt! - Jo ennen helmikuun vallankumousta oli Venäjän armeija taisteluvoimana tauonnut olemasta. Sen lopullinen hajautuminen oli välttämätön. Ellei helmikuun vallankumous olisi puhjennut, olisi tsaarivalta tehnyt sopimuksen Saksan yksinvallan kanssa. Mutta helmikuun vallankumous, joka teki tyhjäksi tämän sopimuksen, on juuri siksi, että se oli vallankumous, lopullisesti turmellut yksinvallan periaatteille rakennetun armeijan. Kuukautta varhaisemmin taikka myöhemmin täytyi armeijan mennä hajalle. Kerenskin sotapolitiikka oli kamelikurjen politiikkaa. Hän peitti silmänsä armeijan hajaantumiselta, puhui korkeita sanoja ja uhkasi Saksan imperialismia sanoilla.

Näin ollen meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin asettua rauhan kannalle, tuloksena vallankumouksen sotilaallisesta voimattomuudesta, ja muuttaa rauhan tunnussana vallankumoukselliseksi vaikutuskeinoksi muihin Euroopan kansoihin nähden; so. sen sijaan, että Kerenskin tavoin olisimme odottaneet lopullista sotilaallista katastrofia, joka raunioihinsa olisi voinut hukuttaa koko vallankumouksen, meidän täytyi vallata rauhan-tunnus ja voittaa sen puolelle koko Euroopan, ennen kaikkea Saksan-Itävallan köyhälistö. Tältä näkökannalta kävimme rauhanneuvotteluja Saksan kanssa ja tässä hengessä laadimme noottimme Ententen hallituksille. Rauhan neuvotteluissa me vitkastelimme minkä voimme, antaaksemme Euroopan työläisjoukoille tilaisuuden tunkeutua Venäjän Neuvostovallan aatteeseen ja sen politiikkaan. Tammikuun lakko Saksassa ja Itävallassa osoittivat, etteivät meidän vaivannäkömme menneet turhiin. Tämä lakko oli Saksan vallankumouksen ensimmäinen vakava airut. Saksan imperialistit käsittivät, että juuri me olimme sille kuoleman vaaraksi. Tätä varsin kaunopuheisesti todistaa Ludendorffin kirja. He eivät, totta kyllä, enää uskaltautuneet avoimeen ristiretkeen meitä vastaan. Mutta kaikkialla, missä he salaisesti voivat taistella meitä , pettämällä Saksan köyhälistöä saksalaisen sosialidemokratian avulla, he sen tekivät: Ukrainassa, Donilla, Kaukasiassa, Keskivenäjällä, Moskovassa, oli kreivi Mirbach, tulonsa ensi päivästä alkaen Neuvostovaltaa vastaan suunnattujen vastavallankumouksellisten salaliittojen polttopisteessä, kuten tov. Joffe Berliinissä oli mitä lähimmissä suhteissa vallankumoukseen. Saksan vallankumouksen äärimmäisin vasemmisto, Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin puolue kulki koko ajan käsi kädessä meidän kanssamme. Saksan kumous otti alussa neuvostojen muodon, eikä Saksan köyhälistö hetkeäkään ollut epävarma siitä, olimmeko Liebknechtin vai Ludendorffin puolella. Lausunnossaan valtiopäiväkomissiolle marraskuussa 1919 Ludendorff kertoi, että "ylin päällystö vaatii perustettavaksi laitosta, jonka tarkoitus on Saksan ja Venäjän välisten vallankumouksellisten suhteiden selville saaminen. Joffe on saapunut Berliiniin, ja useihin saksalaisiin kaupunkeihin on avattu venäläisiä konsulaatteja. Siitä on armeijalle ja laivastolle ollut raskaita seurauksia." Mutta Kautskylla on surkeaa rohkeutta sanoa, että "jos...jouduttiinkin Saksan vallankumoukseen, niin siihen eivät he (bolshevikit olleet) syynä."

Jos meillä olisi vuosina 1917-1918 ollut mahdollista kumouksellisen itsehillinnän avulla pidättää vanhaa tsaarivallan armeijaa hajoamasta, sen sijasta, että tätä hajoamistamme joudutimme, niin emme tällä olisi muuta saaneet aikaan kuin että yksinkertaisesti vain olisimme avustaneet Ententeä sen kukistaessa Saksaa ja Itävaltaa ja yleensä kaikkia maailman maita rosvojoukkojensa avulla. Lokakuun vallankumouksen ja Brestin rauhan vuoksi olemme nykyisin ainoa maa, joka kivääri kädessä on Ententeä vastassa. Kansainvälisellä politiikallamme me emme ainoastaan olleet auttamatta Hohenzollernia maailman valta-asemaan, vaan me päinvastoin enemmän kuin kukaan muu olemme olleet syynä hänen kukistumiseensa. Samalla kertaa me saimme itsellemme sotilaallisen lepohetken, jolla ajalla loimme lukuisan ja lujan armeijan, historian suurimman köyhälistö-armeijan, josta eivät Euroopan kahlekoirat enää suoriudu.

Kriittinen hetki meidän kansainvälisessä politiikassamme oli syksyllä 1918 Saksan armeijan häviämisen jälkeen. Kahden mahtavan leirin sijasta, jotka olivat toisiaan vastassa, oli meidän edessämme voittoisa Entente maailmanvaltansa huipulla ja runneltuna makasi Saksa, jonka junkkeri-joukkio olisi pitänyt onnena ja kunniana saada karata Venäjän kurkkuun Clemenceaun keittiöstä heitettyä luuta vastaan. Me tarjosimme Ententelle rauhaa, valmiina jälleen - sillä siihen oli meillä pakko - allekirjoittamaan mitä raskaimmat ehdot. Mutta Clemenceau, jonka imperialistisessa rosvoudessa kaikki pikkuporvarillinen ahdasälyisyys oli säilynyt, kielsi junkkereilta luun ja teki samaan aikaan päätöksen, maksoi mitä maksoi, koristaa Invalidikirkkoa Venäjän Neuvostovallan johtajien päänahoilla. Tällä politiikallaan on Clemenceau tehnyt meille palveluksen, joka ei ole vähäksi arvioitava. Me olemme säilyneet ja lujittuneet.

Mikä siis oli ulkopolitiikkamme johtava aate, sen jälkeen kun Neuvostovallan olemassaolon ensi kuukausien kuluttua Euroopan kapitalististen hallitusten asema vain ilmeisesti kävi entistäkin lujemmaksi? Juuri se, mitä Kautsky nyt pitää sattuman tuotteena: kestäminen! Me ymmärsimme liiankin hyvin, että itse tämä tosiasia, Venäjän Neuvostovallan olemassaolo, jo sellaisenaan on mitä suurimerkityksellisin kumouksellinen tapahtuma. Ja tietoisuus saneli meille myönteliäisyyttä ja tilapäisiä taka-askeleita, ei periaatteessa, vaan seurauksena oman voiman oikeasta arvioimisesta. Me otimme taka-askeleita, kuten armeija, joka luovuttaa viholliselle kaupungin, jopa linnoituksenkin, voidakseen peräytyen keskittyä ai ainoastaan puolustukseen, vaan hyökkäykseenkin. Me peräydyimme kuin lakkolaiset, joiden voimat ja varat tältä päivältä ovat lopussa, mutta jotka hammasta purren valmistautuvat uuteen taisteluun. Ellei meillä olisi ollut horjumaton usko Neuvostodiktatuurin yleismaailmalliseen merkitykseen, emme olisi voineet suostua Brest-Litowskin suunnattoman raskaisiin uhreihin. Jos uskomme olisi osoittautunut olevan ristiriidassa tapausten todellisen kulun kanssa, niin silloin olisi Brest-Litowskin sopimus mennyt historiaan perikatoon tuomitun hallituksen hyödyttömänä antaumuksena. Niin arvioivat silloin asiaa kaikkien maiden ei ainoastaan Kühlmannit, vaan myös Kautskyt. Mutta osoittautui, että olimme silloin arvioineet oikein sekä silloisen heikkoutemme että vastaisen voimamme. Ebertin tasavallan olemassaolo yleisine äänioikeuksineen, parlamentaarisine petospeleineen, "vapaine" sanomalehtineen ja työväen johtajien murhineen on yksinkertaisesti vain vuorollaan seuraava rengas orjuuden ja halpamaisuuden historiallisessa ketjussa. Neuvostovallan olemassaolo on tosiasia, jolla on mittaamaton kumouksellinen merkitys. Sitä täytyi pitää yllä käyttämällä hyväksi kapitalististen kansojen keskinäisiä kahnauksia, keskeneräistä imperialistista sotaa, Hohenzollern-koplakunnan itsetietoista julkeutta, yleismaailmallisen porvariston vähä-älyisyyttä vallankumouksen peruskysymyksiin nähden, Euroopan ja Amerikan vastakkaisuutta, Ententen keskinäisten suhteiden sekavuutta, - täytyy ohjata vielä puolivalmista neuvostolaivaa läpi kuohuvien aaltojen, sivu kallioiden ja karien ja matkan varrella laittaa se valmiiksi ja panssaroida.

Kautsky ottaa uudistaakseen meitä vastaan tehdyn syytöksen siitä, ettemme alusta vuonna 1918 aseettomina ryhtyneet hyökkäämään mahtavaa vihollista vastaan. Jos olisimme sen tehneet, olisimme musertuneet (*). Proletaarien ensimmäinen suuri vallan-anastamisyritys olisi kärsinyt haaksirikon. Euroopan köyhälistön vallankumouksellinen sivusta olisi saanut ankaran iskun. Venäjän vallankumouksen ruumiin ylitse olisi Entente tehnyt sovinnon Hohenzollernien kanssa, kapitalistinen maailmantaantumus olisi saanut voimaa vuosikausiksi. Kun Kautsky sanoo, ettemme solmiessamme Brestin rauhaa ottaneet huomioon sen vaikutusta Saksan vallankumoukseen, niin se on häpeämätöntä parjausta. Olimme tätä asiaa arvioineet kaikilta puolilta ja meidän ainoana koetinkivenämme oli kansainvälinen vallankumous. Tulimme siihen loppupäätökseen, että tämän etu vaati maailman ainoan neuvostovallan pystyssä pitämistä, ja osoittautui, että me olimme oikeassa. Mutta Kautsky odotti meidän perikatoamme, joskaan ei kärsimättömästi, niin ainakin varmana, ja tähän odotettuun perikatoon hän perusti koko kansainvälisen politiikkansa.

__(*)Wieniläinen lehti "Arbeiterzeitung" arvioi, kuten näyttää, venäläiset kommunistit järkeviksi ihmisiksi, toisin kuin itävaltalaiset. "Eikö Trotski ole" - kirjoittaa lehti - avoimin katsein ja mahdollisuuksista tietoisena allekirjoittanut Brestin pakkorauhaa, vaikka hän siten auttoikin saksalaisen imperialismin lujittumista? Brestin rauha oli yhtä kova ja häpeällinen, kuin Versaillesin. Mutta merkitseekö tämä, että Trotskin olisi pitänyt uskaltaa jatkaa sotaa Saksaa vastaan? Eikö Venäjän vallankumouksen kohtalo silloin olisi jo aikoja sitten ratkaistu? Trotski taipui vääjäämättömän pakon edessä ja allekirjoitti häpeällisen rauhan silmällä pitäen Saksan vallankumousta." Ansio Brestin rauhan seurauksien oivaltamisesta kuuluu Leninille. Mutta se ei luonnollisesti muuta Wienin kautskylaislehden perustelujen sisältöä.

Bauerin ministeristön julkaisema kokoomushallituksen istunnon pöytäkirja 19. päivältä marraskuuta 1918 sanoo: "I Jatkoa keskusteluun Saksan suhteesta Neuvostotasavaltaan. Haase neuvoo hidastelupolitiikkaan. Kautsky yhtyy Haaseen: tulee lykätä ratkaisua, neuvostohallitus ei pysy kauan, se tulee ehdottomasti kaatumaan muutamien viikkojen kuluttua. Siis hetkenä, jolloin Neuvostovallan asema tosiasiallisesti oli äärimmäisen vaikea - saksalaisen militarismin kukistuminen tuotti, siltä näytti, Ententelle täyden mahdollisuuden tehdä meistä lopun "muutamien viikkojen kuluessa", - tänä hetkenä Kautsky ei ainoastaan ole kiirehtimättä avuksemme, eikä edes pese viattomia käsiään, vaan hän otti osaa aktiiviseen Neuvosto-Venäjän kavallukseen. Keventääkseen Scheidemannin työtä porvariston vahtimestarina - sen sijasta, että "ohjelman" mukaan pitäisi olla haudankaivajana - kiirehtää Kautsky itse rupeamaan Neuvostovallan haudankaivajaksi. Mutta Neuvostovalta elää. Se elää kauemmin kuin kukaan sen haudankaivaja.

(palaa alkuun)

VIII. TYÖN JÄRJESTÄMISKYSYMYKSET

NEUVOSTOVALTA JA TEOLLISUUS

Kun neuvostovallankumouksen alkuaikoina porvarillisen maailman syytökset koskivat meidän julmuuksiamme ja verenhimoisuuttamme, niin on viime aikoina, kun edellä mainittu peruste paljon käytännön vaikutuksesta on käynyt tylsäksi ja kadottanut voimansa, alettu meitä pääasiallisesti syyttää maan taloudellisen elämän rappiolle saattamisesta. Nykyisen tehtävänsä mukaisesti Kautsky kääntää valemarxilaisuuden kielelle kaikki porvarilliset syytökset siitä, että bolshevikit ovat saattaneet häviöön koko Venäjän teollisuus-elämän; bolshevikit ovat ryhtyneet sosialisoimaan ilman mitään suunnitelmaa, ovat sosialisoineet sellaista, mikä vielä ei ole ollut siihen kypsää, ja että Venäjän työväki ei vielä yleensä ole sillä kannalla, että se kykenisi johtamaan teollisuutta. jne. jne.

Samalla kun Kautsky näitä syytöksiä toistelee ja yhdistelee, samalla hän ahdasälyisen itsepintaisesti on vaiti taloudellisen rappiotilamme todellisista syistä: imperialistisesta teurastuksesta, kansalaissodasta ja saarrosta.

Olemassaolonsa ensi kuukausista asti on Neuvosto-Venäjä ollut vailla hiiltä, naftaa, metalleja ja puuvillaa. Valkokaartilaisten avulla eristivät ensin itävaltalais-saksalaiset, sitten entente-imperialistit Neuvosto-Venäjän Donetsin kivihiili- ja metalliseudusta, Kaukasian naftalähteistä, Turkestanin puuvillasta, Uralin rikkaista metallikaivoksista, Siperian vilja- ja lihavarastoista. Donetsin seutu tuotti teollisuudellemme tavallisesti 94% kaikista kivihiilitarpeista ja 74% kaikesta raudasta. Ural tuotti loput 24% metallia ja 4% kivihiiltä. Nämä molemmat seudut joutuivat kansalaissodan aikana pois käsistämme. Me menetimme sitä paitsi puolimiljardia puutaa kivihiiltä, mikä ulkomailta tavallisesti tuotettiin. Samalla me jäimme ilman naftaa: kaikki kaivokset, viimeistä myöten, siirtyivät vihollisen käsiin. Täytyy todellakin olla vaskinen otsa sillä, joka näiden tosiasioiden edessä voi puhua "ennenaikaisen", "barbaarisen" sosialisoimisen tuhoavasta vaikutuksesta teollisuuteen, joka on vailla poltto- ja raaka-ainetta. Kuuluuko tehdas kapitalistiselle renkaalle, tai työläisvaltiolle - yhdentekevää, sen piipusta ei kohoa savua ilman kivihiiltä tai naftaa. Tämän suhteen voisimme yhtä ja toista saada tietää vaikkapa Itävallasta, muuten myös itse Saksastakin. Kutomatehdas, jota johdettiin Kautskyn kaikkein parhaitten neuvojen mukaan - jos oletetaan että Kautskyn neuvojen mukaan yleensä voi mitään johtaa, paitsi omaa mustepulloa - ei tuota kangasta, ellei sille hankita puuvillaa. Mehän menetimme yhtä aikaa niin turkestanilaisen, kuin amerikkalaisen puuvillan saannin. Sitä paitsi, kuten jo sanottiin, meillä ei ole lämmitysainetta.

Tietysti, saarto ja kansalaissota ovat Venäjän köyhälistön vallankumouksen tuloksia. Mutta tämä ei lainkaan merkitse sitä, että anglo-amerikkalais-ranskalaisen saarron ja Koltshakin ja Denikinin ryöstöretkien tuottamat jättimäiset hävitykset olisivat luettava myöskin Neuvosto-järjestelmän kelpaamattomuuden syyksi.

Vallankumouksen edellä käynyt imperialistinen sota kaikkinielevine materiaalis-teknillisine vaatimuksineen oli meidän nuorelle teollisuudellemme paljon raskaampi, kuin mahtavampien kapitalististen maiden teollisuudelle. Erikoisen kovasti kärsi liikenne. Rautateiden käyttö tavattomasti lisääntyi, niiden kuluminen tavattomasti kasvoi, samalla kun korjaus oli supistettu mitä pienimpään määrään. Polttoainepula joudutti välttämättömän tilinteon hetken tuloa. Donetsin ja ulkomaalaisen hiilen ja Kaukasian naftan yhtäaikainen häviäminen pakotti kuljetusalalla siirtymään halkojen polttamiseen. Mutta kun todelliset halkovarat eivät olleet lainkaan suunnitellut tähän tarkoitukseen, niin täytyi lämmittää vetureita tuoreeltaan hakatuilla haloilla, mikä vaikutti ylen vahingollisesti veturien koneistoihin, jotka jo ilmankin olivat kuluneita. Me näemme niin muodoin, että liikenteen rappiotilan pääsyyt olivat olemassa jo ennen vuoden 1917 marraskuuta. Mutta myöskin ne syyt, jotka välillisesti tai välittömästi ovat yhteydessä marraskuun vallankumouksen kanssa, kuuluvat vallankumouksen poliittisten seurausten joukkoon, mutta eivät missään tapauksessa koske sosialistisia talousmenetelmiä.

Poliittisten järistysten vaikutus ei tietenkään rajoittunut vain polttoaine- ja kuljetuskysymyksiin. Kun koko maailman teollisuus viime vuosikymmenten aikana muuttui yhä enemmän yhtenäiseksi organismiksi, niin sitä välittömämmin oli näin laita kansallisen teollisuuden alalla. Mutta sota ja vallankumous ovat paloitelleet Venäjän teollisuuden kaikilla eri suunnilla. Puolan ja Itämerenmaakuntien ja sittemmin Pietarin teollisuuden rappeutuminen alkoi jo tsaarin aikana, jatkui Kerenskin hallitessa, leviten yhä laajemmalle. Loppumattomat evakuoimiset, jotka tapahtuivat yhtä aikaa teollisuuden rappeutumisen kanssa, merkitsivät myöskin kuljetuslaitosten rappeutumista. Kansalaissodan aikana, kun rintamat nopeasti liikkuivat, saivat evakuoimiset yhä kuumeisemman ja siitä syystä yhä tuhoisamman luonteen. Kumpainenkin puoli ryhtyi, jättäessään jonkun teollisuuskeskuksen, kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen siellä olevat teollisuuslaitokset viholliselle kelpaamattomiksi: kuljetettiin pois kaikki koneet tai ainakin niiden hienoimmat osat yhdessä teknikkojen ja parhaiden työläisten kanssa. Evakuoimista seurasi takaisin evakuoiminen, joka usein täydensi hävityksen niin hyvin kuljetettaviin tavaroihin kuin rautateihinkin nähden. Muutamat tärkeimmistä teollisuusalueista - etenkin Uralilla ja Ukrainassa - siirtyivät monta kertaa kädestä käteen.

Tähän on lisättävä, että samaan aikaan, kun teknisten välineiden rappeutuminen tapahtui mitä suurimmassa mittakaavassa, salpautui kokonaan se koneiden virtaus ulkomailta, mikä ennen oli näytellyt niin suurta osaa teollisuudessamme.

Mutta eivät ainoastaan tuotannon kuolleet välineet: rakennukset, koneet, rautatiet, poltto- ja raaka-aineet joutuneet sodan ja vallankumouksen yhdistyneiden iskujen ruhjottaviksi - yhtä paljon, ehkäpä vielä enemmänkin on kärsinyt teollisuuden päätekijä, sen elävä, luova voima: proletariaatti. Proletariaatti suoritti marraskuun kumouksen, rakensi neuvostolaitoksen, puolusti sitä ja kävi taukoamatonta sotaa valkokaartilaisia vastaan. Ammattityöläiset olivat yleensä myöskin vallankumouksellisessa suhteessa etummaisia. Kansalaissota riisti kymmeniä tuhansia parhaita työläisiä pitkiksi ajoiksi pois tuottavasta työstä, nielaisi monia tuhansia heistä ainaiseksi. Sosialistisen vallankumouksen uhrien pääkuorma on langennut parhaiden työläisten ja siis myöskin teollisuuden niskoille.

Neuvostovallan koko huomio oli sen olemassaolon kahden ja puolen ensimmäisen vuoden aikana kokonaan suuntautunut sotilaalliseen puolustukseen: parhaat voimat ja varat annettiin rintamalle.

Luokkataistelu yleensä tuottaa iskuja teollisuudelle. Siitä ovat jo kauan ennen Kautskya sitä syyttäneet kaikki yhteiskunnallisen sopusoinnun filosofit. Pelkkien lakkojenkin aikana työläiset vain kuluttavat, mutta eivät mitään tuota. Sitä raskaampia iskuja tuottaa teollisuudelle luokkataistelu raskaimmassa muodossaan, aseellisena sotana. Mutta selvää on, ettei kansalaissotaa voida pitää sosialistisena talousmenetelmänä.

Edellä mainitut syyt riittävät kyllin selittämään Neuvosto-Venäjän vaikean taloudellisen tilan. Ei polttoainetta, ei metalleja, ei puuvillaa, kulkulaitos hävitettynä, teknilliset työvälineet hävinneet, elävä työvoima hajaantunut ympäri koko maan ja suurelta osaltaan sortuneena kansalaissodan rintamille, - tarvitseeko vielä etsiä lisää syitä teollisuutemme rappeutuneisuuteen? Päinvastoin: kukin noista syistä jo yksinään riittäisi aiheuttamaan kysymyksen: miten voi tällaisten olosuhteiden vallitessa yleensä enää olla olemassa minkäänlaista tehdas- ja tuotantotyötä?

Ja kuitenkin sitä on olemassa - etupäässä sotateollisuutena, joka nykyisin elää muiden teollisuuden haarojen kustannuksella. Neuvostovallan oli pakko luoda se, kuten armeijansakin, esiin raunioista. Sotateollisuus on tehnyt ja tekee yhä tehtävänsä; punaisella armeijalla on vaatteita, jalkineita, kivääreitä, konekivääreitä, tykkejä, patruunoita ja yleensä kaikkea mitä se tarvitsee.

Tuskin ennätti - Koltshakin, Judenitshin ja Denikinin muserruttua - valonsäde pilkistää, kun kävimme käsiksi talouselämän järjestämiseen sen kaikessa laajuudessa. Ja jo kolmen, neljän jäntevän työkuukauden kuluttua osoittautui selvästi, että Neuvostovallalla on tavattoman kiinteän yhteytensä vuoksi kansanjoukkoihin, valtiokoneistonsa taipuvaisuuden ja kumouksellisen aloitekykynsä vuoksi käytettävinään sellaisia lähteitä ja menettelytapoja talouselämänsä uudistamiseksi, ettei niiden vertaisia ole ollut eikä ole kenelläkään toisella valtiolla.

Kuitenkin, eteemme kohosi samalla aivan uusia kysymyksiä ja vaikeuksia työn järjestämisen alalla. Sosialistisella teorialla ei ollut eikä voinutkaan olla varattuna mitään valmiita vastauksia näihin kysymyksiin. Ratkaisut täytyi löytää kokemuksen kautta ja kokemukseen perustuen täytyi ne tarkistaa. Kautskylaisuus on Neuvostovallan ratkaistavana olevien jättimäisten talouskysymysten suhteen jäänyt jälkeen kokonaisen historiallisen ajanjakson. Menshevismin muodossa on se alituiseen tiellä ja asettaa talouselämämme rakennustyötä koskevia käytännöllisiä toimenpiteitä vastaan aitoporvarillisia ennakkoluuloja ja älyllis-byrokraattisia epäilyksiä.

Johtaaksemme lukijan työn järjestämistä koskevien kysymysten ytimeen esitämme tässä selostuksen, jonka tämän kirjan tekijä esitti Venäjän ammattiliittojen III:ssa kongressissa. Kysymyksen täydellisemmän valaisemisen vuoksi on edellä mainitun puheen tekstiin liitetty pitempiä otteita tekijän puheista Kansantalousneuvostojen Yleisvenäläisessä kokouksessa ha Kommunistisen puolueen IX:ssä kokouksessa.

SELOSTUS TYÖN JÄRJESTÄMISESTÄ

Toverit! Kansalaissota käy kohden loppuaan. Länsirintamalla jää asema epämääräiseksi. Voi olla, että Puolan porvaristo antaa haasteen kohtalolleen. Mutta siinä tapauksessa - me sitä emme etsi - ei sota enää meille tule olemaan tuona kaikennielevänä voimainponnistuksena, jota taistelu neljällä yhtäaikaisella rintamalla vaatii. Sodan kamala paine käy heikommaksi. Taloudelliset tarpeet ja tehtävät astuvat yhä enemmän etualalle. Historia asettaa meidät kasvotusten päätehtävämme eteen - työn järjestämisen eteen uusille yhteiskunnallisille perusteille. Työn järjestäminen on oleellisesti uuden yhteiskunnan järjestämistä: jokainen historiallinen yhteiskunta on perusteitaan työjärjestö. Jos jokainen edellinen yhteiskunta oli työn järjestämistä vähemmistön eduksi, jolloin tämä vähemmistö järjesti valtiollisen pakotuksensa työntekijöiden enemmistön sortamiseksi, niin teemme me ensi kerran historian aikana yrityksen järjestää työtä itse tuon työskentelevän enemmistön eduksi. Tämä kuitenkaan ei sulje pois pakon ainesta enemmän sen lievissä kuin voimakkaammissakaan muodoissa. Velvoituksen, hallinnollisen pakon aines ei ainoastaan ole lähtemättä pois historian näyttämöltä, vaan se näyttelee vielä melkoisen ajan kuluessa erinomaisen tärkeää osaa.

Yleisen säännön mukaan ihminen pyrkii vetäytymään pois työstä. Rakkaus työhön ei ole mikään synnynnäinen ominaisuus: se saadaan syntymään vain taloudellisen pakon ja yhteiskunnallisen kasvatuksen kautta. Täytyy sanoa, että ihminen on sangen laiska elukka. Tähän ominaisuuteen perustuu suurelta osaltaan inhimillinen edistys, sillä ellei ihminen pyrkisi säästäväisesti käyttämään voimiaan, mahdollisimman pienellä voimankäytöllä saamaan mahdollisimman paljon tuotteita, niin ei meillä olisi mitään tekniikkaa ja yhteiskunnallisen kulttuurin kehitystä. Tältä kannalta katsoen on siis laiskuus kehitystä edistävä voima. Vanha italialainen Marxisti Antonio Labriola kuvailikin tulevaisuuden ihmistä "onnelliseksi ja nerokkaaksi laiskuriksi". Tästä ei kuitenkaan tule vetää sitä johtopäätöstä, että Puolueen ja Ammattiliittojen tulisi sitä agitaatiossaan saarnata siveellisenä velvollisuutena. Ei, ei! Meillä on jos sitä ilmankin liiaksi. Yhteiskunnallisen järjestön tehtävä on siinä, että se ohjaa tämän "laiskuuden" määrättyihin rajoihin, saattaa sen kurinalaiseksi, kannustaa ihmistä niillä tavoilla ja keinoilla, jotka hän on itse keksinyt.

TYÖVELVOLLISUUS

Talouden avain on työvoima - kvalifisoitu, alkeisopetuksen saanut, puolioppinut, oppimaton eli sekatöitä tekevä. Suunnitella keinot sen luetteloimiseksi, mobilisoimiseksi, jakamiseksi ja tuottavaan työhön käyttämiseksi - tämä juuri on talous-uudistukseen kuuluvien kysymysten käytännöllinen ratkaisu. Se on kysymys koko aikakaudeksi, mitä suurenmoisin tehtävä. Sen vaikeutta lisää se seikka, että työn siirtämisen sosialistiselle pohjalle täytyy tapahtua kuulumattoman köyhtymisen, kauhistuttavan köyhtymisen vallitessa.

Jota enemmän konelaitoksemme kuluvat, jota kelpaamattomammaksi rautatielaitoksemme käyvät, jota pienemmät toiveemme ovat saada lähimmässä tulevaisuudessa edes jonkin verran merkittävissä määrin koneita ulkomailta, sitä suuremman merkityksen saa kysymys elävän työvoiman käyttämisestä. Voidaan sanoa, että onhan sitä sangen paljon olemassa. Mutta miten päästä sen luo? Miten saada se työhön? Miten saada se tuotannollisesti järjestetyksi? Jo ratavallien lumesta puhdistaminen tuotti meille suuria vaikeuksia. Ratkaista sellaiset vaikeudet työvoiman tuottamisen kautta työmarkkinoilta on rahan nykyisen pienen ostokyvyn ja teollisuustuotteiden täydellisen puutteen vuoksi aivan mahdotonta. Polttoainepulaa ei edes osittainkaan voida poistaa, ellei panna ennenkuulumattoman suurta ihmistyövoimaa halko-, turve- ja kivihiilitöihin. Kansalaissota on hävittänyt ratavalleja, siltoja ja asemarakennuksia. Vaaditaan kymmeniätuhansia työskenteleviä käsiä, jotta kaikki jälleen saataisiin kuntoon. Voidaksemme järjestää polttopuu- ja turvehankintaa suuremmassa mittakaavassa, tarvitaan asuntoja työläisille, vaikkapa vain tilapäisiä parakkeja. Tästä seuraa, että täytyy saada melkoinen määrä väkeä rakennustöihin. Uittoa varten tarvitaan niin ikään lukemattomia työvoimia, jne. jne.

Kapitalistinen teollisuus sai suuren määrän lisävoimia talonpoikain sivutyön muodossa. Maan puutetta kärsivät kylät lähettivät aina liian työvoimansa markkinoille. Valtio pakotti sitä tähän vaatimalla veroja. Markkinat tarjosivat talonpojalle tavaraa. Nykyisin tätä kaikkea ei ole. Kylät ovat saaneet enemmän maata, maanviljelyskoneita ei ole riittävästi, maa tarvitsee työvoimaa, teollisuudella ei ole maaseudulle nykyisin juuri mitään annettavaa, eikä markkinoilla ole mitään suurta vetovoimaa työvoimiin nähden.

Ja kuitenkin ovat työvoimat kipeämmin tarpeellisia kuin koskaan ennen. Ei ainoastaan työläisen, vaan myös talonpojan täytyy antaa Neuvostovallalle työvoimansa, ettei työtätekevä Venäjä ja sen mukana myös työntekijät nääntyisi. Ainoa keino saada tarpeellinen määrä työvoimaa taloudellisten tehtävien suorittamiseen, on työvelvollisuuden voimaansaattaminen.

Työvelvollisuuden periaate on kommunisteille täysin kiistämätön: "joka ei työtä tee, hänen ei syömänkään pidä". Mutta kun kaikkien täytyy syödä, täytyy kaikkien tehdä myös työtä. Työvelvollisuus on meidän perustuslaissamme ja työlaissa säädetty. Mutta se on tähän asti ollut vain periaatteena. Sen sovelluttaminen on ollut satunnais-, osittais- ja tilapäisluonteista. Mutta nyt, jolloin olemme välittömästi joutuneet maan taloudellista toinnuttamistyötä koskevien kysymysten kanssa tekemisiin, tulevat myös työvelvollisuutta koskevat kysymykset täysin konkreettisina esille. Ainoa periaatteellisesti ja käytännöllisesti oikea maan taloudellisten vaikeuksien selvittäminen on siinä, että koko maan asujaimistoa katsotaan tarvittavan työvoiman varastoksi - ja että tämä varasto rekisteröidään, mobilisoidaan ja käytäntöä varten ankarasti järjestetään.

Miten siis on käytännöllisesti ryhdyttävä työvoiman hankintaan työvelvollisuuden perusteella?

Tähän asti on vain sotilashallinnolla kokemusta suurten joukkojen rekisteröimisestä, mobilisoimisesta, muodostelusta ja kuljetuksesta.

Nämä tekniset tottumuksensa ja tapansa on se suurimmalta osaltaan saanut menneisyydeltä. Taloudellisella alalla tällaista perintöä ei ole, syystä että siinä vallitsi yksityisoikeuden periaate ja työvoima tuli markkinoilta yksityisen palvelukseen. On näin ollen luonnollista, että me varsinkin alussa melkoisen suuressa määrin tulemme käyttämään sotilashallinnon laitoksia työnkin mobilisoimisessa.

Me loimme erikoiselimiä työvelvollisuuden sovelluttamista varten niin hyvin keskukseen, kuin muihinkin paikkoihin: kuvernementeissa, kihlakunnissa ja volosteissa meillä jo toimivat työvelvollisuuskomiteat. Ne nojautuvat pääasiassa keskus- ja paikallisiin sotilaselimiin. Taloudelliset keskuksemme - Ylin Kansantalousneuvosto, Maanviljelys-kansankomissariaatti, Liikenne-kansankomissariaatti ja Elintarvike-kansankomissariaatti - valmistavat vaatimukset heille tarvittavaa työvoimaa varten. Työvelvollisuus-Pääkomitea ottaa vastaan nämä vaatimukset, järjestää ne, muodostaa ne paikallisten työvoimalähteiden mukaisiksi, antaa paikallisille elimille määräykset ja panee siten toimeen mobilisoimisen. Piirikunnissa, kuvernementeissa ja kihlakunnissa panevat paikalliset elimet itsenäisesti toimeen tämän työn paikallisia taloudellisia tarpeita silmälläpitäen.

Koko järjestelmä on meillä valmiin vasta luonnoksena. Se on vielä kokonaan keskeneräinen. Mutta otettu suunta on ehdottomasti oikea.

Koska yhteiskuntajärjestelmä oleellisesti perustuu työn järjestämiseen, niin merkitsee työn järjestäminen puolestaan yleisen työvelvollisuuden oikeata sovelluttamista. Tätä tehtävää ei missään tapauksessa tyhjennä järjestämistoimenpiteet ja viralliset määräykset. Se käsittää itse talouden ja olemisen perusteet. Se törmää yhteen mahtavien psykologisten tottumusten ja ennakkoluulojen kanssa. Työvelvollisuuden toimeenpano vaatii yhtäältä laajaa kasvatustyötä ja toisaalta suurta varovaisuutta sovelluttamisessaan.

Työvoiman käytön tulee tapahtua mahdollisimman säästäväisessä muodossa. Työmobilisoinneissa tulee ottaa huomioon kunkin seudun taloudelliset elinehdot ja paikallisen väestön elinkeinon, so. maanviljelyksen tarpeet. Tulee, mikäli mahdollista, nojautua paikallisen väestön entisiin syrjätoimiin ja sivuelinkeinoihin. Liikekannalle pannun työvoiman siirron tulee tapahtua mahdollisimman lyhyelle matkalle, so. lähimmälle työnrintaman osalle. Liikekannalle pantujen työläisten luvussa tulee tarkoin ottaa huomioon kysymyksessä olevan tehtävän laajuus. Liikekannalle pantujen ravinnosta, työkaluista ja asunnoista on ajoissa pidettävä huolta. Heidän johtajinaan tulee olla taitavia ja ymmärtäväisiä instruktoreja. Mobilisoitujen tulee saada itse paikalla vakaumus siitä, että heidän työvoimaansa käytetään huolellisesti ja säästäen ja ettei sitä turhanpäiten tuhlata. Missä suinkin mahdollista, tulee suoranainen liikekannallepano korvata työurakoilla, so. kunnan tulee määrätyn ajan kuluessa hankkia niin ja niin monta kuutiosyltä puita, tai kuljettaa määrätylle asemalle niin ja niin monta puutaa raakaa rautaa jne. Kaikkea sitä kokemusta, mikä saadaan, on huolellisesti tutkittava, talouskoneistoon on saatava mahdollisimman suuri taipuvaisuus, notkeus ja paikkakunnan etuihin ja omituisuuksiin on mahdollisimman paljon kiinnitettävä huomiota. Sanalla sanoen, työmobilisoimisen tavat ja menetelmät ja elimet on tarkistettava, niitä on parannettava ja täydennettävä. Mutta samalla kertaa on tehtävä täysin selväksi, kerta kaikkiaan, että työvelvollisuus on yhtä jyrkästi ja peruuttamattomasti tullut vapaan pestauksen sijalle, kuin tuotantovälineiden sosialisoiminen on tullut kapitalistisen omistusoikeuden sijalle.

TYÖN MILITARISOIMINEN

Työn mobilisoiminen ei ole ajateltavissa ilman työn militarisoimisen menettelytapojen käyttämistä suuremmissa tai pienemmissä määrin. Tämä lauselma asettaa meidät heti kohta mitä suurimman taikauskon ja vastustavan parkumisen keskelle.

Ymmärtääkseen, mitä työn militarisoiminen työläisvaltiossa, ja mitkä sen menettelytavat ovat, tulee selvittää itselleen, miten on tapahtunut itse armeijan militarisoiminen, jolla kuten muistetaan, alkuaikoina ei ollut mitään "militaarisia" ominaisuuksia. Punaiseen armeijaamme olimme näiden kahden vuoden aikana mobilisoineet vain hiukan vähemmän sotilaita, kuin mitä on jäseniä ammattiliitoissamme. Mutta ammattiliittojen jäsenet ovat työläisiä, kun taas armeijassa on työläisiä noin 15% ja loput ovat talonpoikaisjoukkoa. Ja kuitenkaan ei meillä ole pienintäkään epäilystä siitä, että punaisen armeijan todellinen rakentaja ja "militarisaattori" on juuri puolue- ja ammattijärjestöjen etualalle työntämä eturivin työläinen. Milloin tilanne rintamalla kävi vaikeaksi, milloin hiljan liikekannalle asetettu talonpoikaisjoukko ei osoittanut kyllin suurta lujuutta, niin silloin käännyimme Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean tai Venäjän Ammattiliittojen Keskusneuvoston johtokunnan puoleen. Näistä molemmista lähteistä lähti parhaat työläiset rintamille ja rakensivat Punaisen armeijan oman kuvansa mukaan - kasvattivat, karaisivat, militarisoivat talonpoikaisjoukkoa.

Tämä seikka on nykyisin täysin selvästi pidettävä mielessä, syystä että se heittää asianmukaista valoa työläis- ja talonpoikaisvaltion koko militarisoimiskäsitteeseen. Työn militarisoiminen on lännen porvarillisissa valtioissa ja meilläkin tsaarivallan aikana usein tullut julkisuudessa esille, onpa sitä eräillä teollisuudenaloilla sovellutettukin. Mutta meidän militarisoimisemme eroaa tietoisesta ja nylkemistä varten järjestyneestä porvaristosta.

Tuosta puolitajuisesta, puolittain pahanilkisestä sosiaalisen militarisoimisen historiallisten muotojen sekoittamisesta porvarilliseen militarisoimiseen saavat alkunsa tätä kysymystä koskevat enimmät ennakkoluulot, erehdykset, vastalauseet ja voivotukset. Tällaiseen käsitteiden sekoitukseen perustuvat menshevikkien, meidän venäläisten kautskylaistemme kanta, sellaisena kuin se esiintyy siinä periaatteellisessa päätöslauselmassa, joka on esitetty koolla olevalle ammattiliittojen kongressille.

Menshevikit vastustavat ei ainoastaan työn militarisoimista, vaan työvelvollisuuttakin. He hylkäävät nämä menetelmät "pakkomenetelminä". He saarnaavat, että työvelvollisuus merkitsee työn pienempää tuottavuutta ja militarisoiminen on työn tarkoituksetonta ryöstämistä.

"Pakollinen työ on aina huonosti tuottavaa", niin lausutaan tarkemmin sanoen menshevistisessä päätöslauselmassa. Tämä väite johtaa meidät asian varsinaiseen ytimeen. Sillä, kuten näemme, kysymys ei ole siitä, onko järkevää vai ei julistaa yksi tai toinen tehdas sotatilaan: onko tarkoituksenmukaista antaa vallankumous-sotaoikeudelle valta tuomita ja rangaista turmeltunutta työläistä, joka varastaa meille niin kallisarvoisia työkaluja ja raaka-aineita tai joka sabotoi työssä. Ei, menshevikit asettavat kysymyksen paljon syvemmälle. Väittäessään, että pakollinen työ aina on huonosti tuottavaa, he tahtovat vetää pohjan pois koko meidän vaihekautta koskevalta taloudelliselta työltämme. Sillä eihän voi olla puhettakaan siitä, että voitaisiin siirtyä porvarillisesta anarkiasta sosialistiseen talouteen ilman kumouksellista diktatuuria ja ilman pakollisia talouden järjestämismuotoja.

Menshevikkien päätöslauselman ensimmäisessä kohdassa puhutaan siitä, että elämme parhaillaan ylimenokautta kapitalistisesta tuotantotavasta sosialistiseen. Mitä tämä merkitsee? Ja enne kaikkea: mistä he ovat tämän saaneet? Mistä ajasta alkaen ovat meidän kautskylaisemme tämän tunnustaneet? He syyttivät meitä - ja tämä olikin erimielisyyksiemme ydin - sosialistisesta utopiasta; he väittivät - ja tämä oli heidän oppinsa pääkohta - ettei siirtymisestä sosialismiin meidän ajallamme vielä voi olla mitään puhetta, että meidän vallankumouksemme on porvarillinen, ja että me kommunistit vain hävitämme kapitalistisen talouden, emme vie maata eteenpäin, vaan taaksepäin. Tämä oli mielipide-eroavaisuuksiemme perusta, syvin, sovittamattomin vastakohtaisuus, josta kaikki muut eroavaisuudet saivat alkunsa. Nyt sanovat menshevikit ohimennen, päätöslauselmansa johtavissa lauseissa, ikään kuin jonakin, joka ei mitään todistelua kaipaa, että olemme ylimenotilassa kapitalismista sosialismiin. Ja tämä on täysin odottamaton myönnytys, joka päältä katsoen koko lailla vivahtaa aatteelliseen antautumiseen, tehdään sitä kevyemmin ja helpommin, kun se - mikä näkyy koko päätöslauselmasta - ei aseta menshevikeille mitään kumouksellisia velvollisuuksia. He jäävät edelleenkin täydellisesti porvarillisen ideologian lumoihin. Samalla kun he tunnustavat, että olemme käännekohdassa sosialismiin, käyvät he vain sitä suuremmalla katkeruudella niiden menettelytapojen kimppuun, joita ilman nykyisissä raskaissa olosuhteissa siirtyminen sosialismiin on mahdotonta.

Pakollinen työ - niin sanotaan meille - on aina huonosti tuottavaa. Kysymme: mitä tarkoitetaan tässä pakollisella työllä, so. millaisen työn vastakohdaksi se asetetaan? Selvästi vapaan työn vastakohdaksi. Mitä tässä tapauksessa tarkoitetaan vapaalla työllä? Tämän käsitteen ovat muodostaneet edistysmieliset porvarilliset ideologit taistelussaan epävapaata, so. talonpoikain maaorjatyötä ja normitettua, säännösteltyä ammattikuntatyötä vastaan. Vapaa työ on työtä, jota voidaan "vapaasti" ostaa työmarkkinoilta, - vapaus luisuu juridiseksi, vapaaseen palkkaorjuuteen perustuvaksi kuvitelmaksi. Mitään muuta lajia vapaata työtä me emme historiassa tunne. Voivatko tämän kokouksen niin vähälukuiset menshevikkien edustajat meille selittää, mitä heidän mielestään merkitsee vapaa, pakoton työ, ellei se merkitse työmarkkinoita?

Historia tunsi henki-orjatyön. Se tunsi maaorjatyön. Historia tunsi keskiaikaisten ammattikuntien säännöstellyn työn. Koko maailmassa vallitsee nykyisin palkkatyö, jota kaikkien maiden keltaiset sanomalehtimiehet kuvaavat Neuvostovallan "orjuuden" rinnalla korkeimmaksi vapaudeksi. Me päinvastoin asetamme kapitalistisen orjuuden sellaisen työn vastakohdaksi, joka on yhteiskunnallisesti normitettua varman suunnitelman mukaisesti, suunnitelman, joka on velvoittava koko yhteiskunnalle ja joka siitä syystä on pakottava kullekin yksityiselle. Ilman sitä ei siirtyminen sosialismiin ole ajateltavissa. Aineellisen, psykologisen pakon aines voi olla suurempi tai pienempi - se riippuu monista seikoista: maan rikkauden tai kurjistumisen asteesta, menneisyyden peruista, sivistyksen tilasta, kulkuneuvojen ja hallintokoneistojen laadusta jne. jne. - mutta velvoitusta ja niin ollen myös pakkoa tarvitaan ehdottomasti porvarillisen anarkian hillitsemiseksi, tuotannon ja työn yhteiskunnallistuttamiseksi ja talouden järjestämiseksi yhdenmukaisen suunnitelman mukaan.

Liberaaleille on vapaus viime kädessä samaa kuin työmarkkinat. Saako kapitalisti kannattavaan hintaan ostetuksi työvoimaa vai ei, se on heidän ainoa työnvapauden mittapuunsa. Tämä mittapuu on väärä, ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan myös menneisyyteen nähden.

Olisi järjetöntä ajatella asiaa siten, että työtä maaorjuuden aikana tehtiin aina vain fyysisen pakkopiiskan alaisina ja että jokaisen talonpojan selän takana olisi tarkastusmies peitsikädessä seissyt. Keskiaikaiset talousmuodot kasvoivat esiin määrätyistä tuotantoa koskevista ehdoista ja saivat aikaan olosuhteet, joihin tavallinen, yksinkertainen ihminen eläytyi, jotka hän aikanaan katsoi oikeaksi, tai vähintäänkin sellaisiksi, joita ei voinut muuttaa. Jos hän taloudellisten ehtojen muuttuessa esiintyi vihamielisesti, niin valtio hyökkäsi hänen kimppuunsa täysin aineellisin voimin, ja ilmaisi siten työjärjestelmän pakollisen luonteen. Työn militarisoimisen perustana ovat hallinnollisen pakon muodot, joita ilman kapitalistisen talouden korvaaminen sosialistisella jää ainaiseksi tyhjäksi puheeksi. Miksi me puhumme militarisoimisesta? itsestään ymmärrettävää on, että se on vain vertaus, - mutta se on vertaus, joka on sangen opettavainen. Mikään muu yhteiskunnallinen laitos, paitsi armeija, ei ole pitänyt itseään oikeutettuna siinä määrin alistamaan kansalaisia alaisikseen, siinä määrin valtaamaan heitä tahdollaan, kuin minkä tekee itsensä siihen oikeutettuna pitäen työväen diktatuurin valtio. Vain armeijalle - koska se omalla tavallaan ratkaisee kansan, valtion, omistavien luokkien elämän ja kuoleman kysymykset - annetaan oikeus vaatia kaikilta ja jokaiselta täyttä alistumista sen tarkoituksiin, tehtäviin, käskyihin ja komennuksiin. Ja se sai tämän sitä suuremmassa määrin, jota enemmän sotilaallisen järjestön tehtävät kävivät yhteen yhteiskunnallisen kehityksen kanssa.

Neuvostovallan oleminen ja ei-oleminen ratkaistaan nyttemmin työn rintamalla. Meidän taloudellisilla ja niiden yhteydessä ammatillisilla tuotantojärjestöillämme on oikeus vaatia jäseniltään kaikkea sitä itsekieltäytymistä, kuria ja intoa, jota tähän asti vain armeija on saanut vaatia.

Toisaalta ei kapitalistin suhde työläiseen lainkaan perustu "vapaaseen" sopimukseen, vaan sisältää se mahtavia valtiollisen järjestelyn ja taloudellisen pakon aineksia.

Kapitalistin kilpailu toisen kapitalistin kanssa antoi työn vapauden harhakuvalle jonkinlaisen, vaikkapa sangen osittaisenkin, todellisuuden ilmeen, mutta tämän kilpailun, jonka syndikaatit ja trustit olivat pienentäneet mahdollisimman vähiin, me lopullisesti poistimme, lopettaessamme tuotantovälineiden yksityisomistuksen. Menshevikkien sanoin tunnustama siirtyminen sosialismiin merkitsee siirtymistä alkeellisesta työnjaosta - mikä tapahtuu oston ja myynnin arpapelin markkinahinnan ja työpalkan vaihtelun kautta - suunnitelman mukaiseen työläisten jakoon piirin, kuvernementin ja koko maan taloudellisten elinten kautta. Sellainen jako edellyttää jaettavien alistumista valtion taloussuunnitelman alaiseksi. Sitä on oleellisesti työvelvollisuus, joka ehdottomasti kuuluu perusaineksena sosialistisen työjärjestelyn ohjelmaan.

Samaten kuin suunnitelman mukainen talous ei ole mahdollinen ilman työvelvollisuutta, samaten ei työvelvollisuuskaan ole toteutettavissa, ellei syrjäytetä vapaan työn kuvitelmaa, ellei sen sijalle aseteta velvoitusta, jota ulkonainen pakko täydentää.

Että vapaa työ on tuottoisampaa kuin pakollinen, on aivan totta, sikäli kuin kysymys on siirtymisestä feodaalisesta yhteiskunnasta porvarilliseen. Mutta täytyy olla liberaali - tai nykyinen kautskylainen - voidakseen tämän säännön ikuistaa ja sovelluttaa sitä myöskin silloin, kun kysymyksessä on siirtyminen porvarillisesta järjestelmästä sosialistiseen. Jos on totta, että pakollinen työ aina ja kaikissa tapauksissa on huonosti tuottavaa, kuten sanoo menshevikkien päätöslauselma, niin on meidän koko yhteiskunnallinen rakennustyömme tuomittu epäonnistumaan. Sillä muuta tietä sosialismiin ei ole olemassa kuin täysi käyttövalta kaikkiin maan tuotantovoimiin ja - välineisiin, keskitetty työvoiman jako, joka riippuu yhteiskunnallisesta suunnitelmasta. Työläisvaltio pitää itsensä oikeutettuna asettamaan kunkin työläisen sille paikalle, jossa hänen työvoimaansa tarvitaan. Eikä kukaan vakava sosialisti voi kieltää työläisvaltiolta oikeutta saada laskea kätensä sen työläisen niskoille, joka kieltäytyy velvollisuuksiaan täyttämästä. Mutta siinäpä onkin asian ydin, että se rata, jota pitkin menshevikit aikovat mennä "sosialismiin", onkin linnunrata, ilman viljamonopolia, ilman työmarkkinoiden poistamista, ilman kumouksellista diktatuuria ja ilman työn militarisoimista.

Ilman työvelvollisuutta, ilman oikeutta saada käskeä ja vaatia kuuliaisuutta, muuttuvat ammattiliitot pelkiksi muodoiksi ilman sisältöä, sillä rakennustilassa oleva sosialistinen valtio ei tarvitse ammattiliittoja taisteluun parempien työehtojen puolesta - sillä tämä tehtävä kuuluu kaikille yhteiskunnallisille ja valtiollisille laitoksille - vaan se tarvitsee niitä järjestämään työväenluokkaa, kasvattamaan sitä, toteuttamaan sitä kurinalaisuuteen, jakamaan ja ryhmittelemään sitä, asettamaan yksityisiä ryhmiä ja yksityisiä työläisiä määräajoillaan paikoilleen, - sanalla sanoen, käsi kädessä valtion kanssa määräävästi sisällyttämään työntekijät taloudellisen yleissuunnitelman puitteisiin. Näin ollen merkitsee työn "vapauden" puolustaminen hedelmättömän ja avuttoman, vailla kaikkea säännöstelyä olevan parempien olosuhteiden etsinnän, suunnitelmaa vailla olevan työpaikasta työpaikkaan tapahtuvan, sekasortoisen siirtymisen puolustamista nälkäisessä maassa, missä kulkulaitos ja elintarvelaitos mitä kauheimmalla tavalla on järkytetty. Mitä muuta kuin työväenluokan häviö ja täydellinen taloudellinen anarkia olisi seurauksena järjettömästä yrityksestä koettaa yhdistää porvarillinen työnvapaus proletaariseen tuotantovälineiden yhteiskunnallistuttamiseen?

Niinpä siis, toverit, työn militarisoiminen tässä perusmerkityksessä, jonka olen esittänyt, ei ole mikään yksityisen politikoijan tai sotakomissariaattimme keksintö, vaan on se välttämätön keino saada työvoima järjestyksen ja kurin alaiseksi kapitalismista sosialismiin siirtymisen vaihekautena. Ja jos tämä pakollinen työvoiman jaottelu, sen lyhyt- tai pitkäaikainen kiinnittäminen erityisiin tehdas- ja työlaitoksiin, sen säännösteleminen yleisvaltakunnallisten taloussuunnitelmien mukaan, - jos nämä kaikki pakkomuodot aina ja kaikkialla, kuten menshevikkien päätöslauselma sanoo, johtaa pienentyneeseen työn tuottavuuteen, - niin haudatkaa silloin koko sosialismi. Sillä työn tuottavuuden alenemiselle ei sosialismia voi rakentaa. Jokainen yhteiskuntajärjestelmä on työjärjestelmä. Ja jos uusi työjärjestelmämme johtaa työn tuottavuuden alenemiseen, niin kulkee rakenteilla oleva sosialistinen yhteiskuntamme kohtalokkaasti perikatoaan kohden, vaikka miten kääntelisimme ja vääntelisimme ja vaikka mitä suunnitelmia sen pelastamiseksi keksisimme.

Siksi sanoinkin jo alussa, että menshevikkien työn militarisoimista vastaan suunnatut perustelut johtavat meidät ydinkysymykseen siitä, mikä koskee työvelvollisuutta ja sen vaikutusta työn tuottavuuteen. Onko totta, että pakollinen työ aina on huonosti tuottavaa? Täytyy vastata, että tämä on mitä surkein ja kömpelöin liberaalinen ennakkoluulo. Kaikki riippuu siitä, kuka pakkoa käyttää, ketä vastaan sitä käytetään ja missä tarkoituksessa. Mikä valtio, mikä luokka, minkälaisten olosuhteiden vallitessa ja mitä menettelytapoja noudattaen? Myöskin maaorjuus oli määrättyjen olosuhteiden vallitessa edistysaskel ja johti työn tuottavuuden kohoamiseen. Suunnattomasti on työn tuottavuus noussut kapitalismin aikana, so. työvoiman vapaan oston ja myynnin aikakaudella. Mutta kun vapaa työ yhdessä kapitalismin kanssa kehittyi imperialismin asteelle, niin silloin se imperialistisessa sodassa löysi oman tuhonsa. Koko maailman talous on joutunut verisen anarkian, suunnattoman mullistuksen, hävityksen, huonontumisen, ihmisjoukkojen tuhoutumisen aikakauteen. Voiko tällöin olla puhetta vapaan työn tuottavuudesta, kun tämän työn tulokset kymmentä kertaa nopeammin hävitetään kuin luodaan? Imperialistinen sota on osoittanut vapaaseen työhön perustuvan yhteiskunnan mahdottomuuden. Tai kenties on jollakin tiedossaan salaisuus, jolla voidaan erottaa toisistaan vapaa työ ja imperialistinen järjettömyys, so. viedä yhteiskunnallinen kehitys puolivuosisataa taaksepäin? Jos voidaan todistaa, että imperialismia seuraava suunnitelmallinen ja siitä syystä pakollinen työnjärjestely johtaa talouden taantumiseen, niin merkitsee se koko kulttuurimme taantumista, koko ihmisyyden vajoamista raakalaisuuden tasolle.

Onneksi Neuvosto-Venäjälle ja koko ihmiskunnalle on koko tuo filosofia, että pakollinen työ "aina ja kaikissa tapauksissa" johtaa alentuneeseen tuottavuuteen, pelkkien liberaalisten sävelten myöhäisiä toisintoja. Työn tuottavuus on tulos mitä moninaisimmista yhteiskunnallisista ehdoista, eikä sitä määrää työn juridinen muoto.

Koko ihmiskunnan historia on historiaa kollektiivisen ihmisen järjestämisestä ja kasvattamisesta työhön, tarkoituksella saada hänen työnsä tuottavammaksi. Ihminen, kuten jo otin vapauden lausua, on laiska, so. hän pyrkii mahdollisimman vähällä ponnistuksella saamaan mahdollisimman paljon tuloksia. Ilman tätä pyrkimystä ei olisi mitään taloudellista kehitystä. Sivistyksen kasvamista mitataan ihmistyön tuottavuuden kasvamisella, ja jokaisen yhteiskunnallisten suhteiden uuden muodon täytyy kestää koetus tässä suhteessa.

"Vapaa", so. vapaasti ostettavissa oleva työ, ei sekään heti ja välittömästi sukeutunut esiin täydessä tuotteliaisuuden aseloistossa. Vasta vähitellen on se saavuttanut korkean tuotantotason, työn järjestämisen ja työläiskasvatusmetodin jatkuvan käytännön tuloksena. Tähän kasvatukseen kuuluvat mitä moninaisimmat keinot ja menetelmät, jotka sitä paitsi vaihtelevat aikakaudesta toiseen. Ensin ajoi porvaristo talonpojan maantielle piiskaa käyttäen, ryöstettyään häneltä maansa, ja kun hän ei tahtonut työskennellä tehtaassa, poltettiin hänen otsansa kuumalla raudalla ja hirtettiin tai lähetettiin kaleereille ja niin totutettiin maaltaan pois ajettu kulkuri lopulta teollisuuslaitosten työpöytään. Tällä asteella eroaa "vapaa" työ sangen vähän pakollisesta työstä, niin ulkonaisiin ehtoihinsa, kuin lainopilliseen muotoonsakaan nähden.

Eri aikoina on porvaristo erisuurissa määrin käyttänyt pakkotoimenpiteiden tulista rautaa henkisen vaikutusvaltansa, ennen kaikkea pappisvallan apuna. Jo 16:lla vuosisadalla uudisti se vanhan katolisen uskonnon, jota feodaalijärjestelmä kannatti, ja muodosti itselleen uuden uskonnon uskonpuhdistuksen nimellä, johon oli yhdistetty vapaa sielu vapaan kaupan ja vapaan työn kanssa. Se löysi itselleen uudet papit, joista tuli porvariston henkiset käskyläiset ja hurskaat taulukkomestarit. Koulun, sanomalehdistön, raatihuoneen ja parlamentin sovelluttu porvaristo työväenluokan uudesti muokkaustyöhön. Erilaiset palkkamuodot - päiväpalkka, urakkapalkka, joukkosopimus, - ne kaikki ovat vain keinoja, joilla porvaristo on totuttanut työväenluokkaa työkuriin. Tähän tulevat lisäksi vielä kaikenlaiset työtehoa kiihottavat menestymisen toivon muodot, kaikki karriärismin menettelytavat. Vihdoin osasi porvaristo vallata itselleen tradeunionitkin, so. työväenluokan omat järjestöt ja käyttää niitä, varsinkin Englannissa, mitä laajimmassa määrin työtätekevien kurissa pitämiseen. Se kesytti johtajat ja ymppäsi heidän välityksellään työläisiin vakaumuksen siitä, miten välttämättömiä ovat rauhallinen, elimellinen työ, ankara velvollisuudentunto ja moitteeton kuuliaisuus porvarillisen valtion lakeja kohtaan. Huipun tälle työlle muodosti taylorismi, jossa tuotantoprosessin tieteellisen järjestämisen alkeet yhtyvät mitä ankarimman hiostus-systeemin menettelyihin.

Edellä sanotusta käy jo selville, ettei vapaasti ostettavissa olevan palkkatyön tuotteliaisuus ole ollut mitään oleellista, valmista, jonka historia meille antaa kuin lautasella. Ei, se on tulos porvariston pitkästä ja itsepintaisesta sorto-, kasvatus-, järjestämis- ja kiihottamispolitiikasta työväenluokkaan nähden. Askel askeleelta oppi se puristamaan työläisestä yhä suurempia ja suurempia työn tuloksia, ja yksi sen mahtavimpia keinoja oli, että se saarnasi vapaan sopimuksen olevan ainoan vapaan, normaalin, terveen, tuottavan työn muodon.

Sellaista työn juridista muotoa, joka ilman muuta takaisi tuottavuuden, ei historiassa ole, eikä voikaan olla. Työn lainopillinen verho vastaa aikakauden olosuhteita ja käsityskantoja. Työn tuottavuus kehittyy sikäli kuin tekniset voimat ja työväen kasvatus kehittyvät, ja sikäli kuin työntekijät soputuvat muuttuneisiin tuotantotapoihin ja yhteiskunnallisten suhteiden uusiin muotoihin.

Sosialistisen yhteiskunnan luominen merkitsee työntekijäin järjestämistä uusille perusteille, heidän sopeuttamistaan näihin perusteisiin ja heidän uutta työkasvatustaan, joka silmällä pitää vain yhtä päämäärää - työn tuottavuuden kohottamista. Työväenluokan tulee etujoukkojensa johdolla itse kasvattaa itsensä sosialismin perusteisiin. Joka ei tätä ole käsittänyt, sille ovat vieraat sosialistisen rakennustyön aakkosetkin.

Mitä keinoja meillä siis on työläisten uudesti kasvatukseen? Verrattomasti paljon laajempia kuin porvaristolla, ja lisäksi kunniallisia, suoria, avonaisia, valheesta ja petoksesta vapaita. Porvaristo oli pakotettu valehtelemaan, kun se kuvasi työtään vapaaksi työksi, vaikka se itse asiassa oli, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti pakollista, vaan suoraa orjatyötä. Sillä se oli enemmistön työtä vähemmistön eduksi. Me sen sijasta järjestämme työn työläisten itsensä eduksi, eikä meillä ole mitään syytä salata tai naamioida työn yhteiskunnallis-pakollista luonnetta. Me emme tarvitse papillisia, liberaaleja, sen enempää kuin kautskylaisiakaan kaskuja. Me sanomme joukoille suoraan ja avoimesti, että sosialistinen maa voidaan pelastaa, kohentaa ja saada kukoistukseen vain kovan työn, ehdottoman kurin ja kunkin työläisen osoittaman täsmällisen kuuliaisuuden kautta.

Meidän pääkeinomme on henkinen vaikutus, propaganda ei vain sanoin, vaan myös teoin. Työvelvollisuudella on pakollinen luonne, mutta se ei lainkaan merkitse, että se on väkivaltaa työväenluokkaa kohtaan. Jos työvelvollisuus kohtaisi vastarintaa työläisten enemmistön puolelta, niin se murtuisi ja sen kanssa myös neuvostojärjestelmä. Työn militarisoiminen työntekijäin vastarinnasta välittämättä olisi Araktshejew-systeemiä. Työn militarisoiminen työläisten suostumuksella taas on sosialistista diktatuuria. Ettei työvelvollisuus ja työn militarisoiminen ole vastoin työläisten tahtoa, kuten "vapaa" työ oli, sitä todistaa ennen muuta historiassa ennen kuulumaton vapaaehtoisen työn kukoistus lauantaitalkoissa. Sellaista ilmiötä ei ole missään eikä milloinkaan ennen ollut nähtävissä. Vapaaehtoisen, epäitsekkään työnsä kautta - kerta viikossa tai useamminkin - työläiset selvästi osoittavat olevansa halukkaat ei ainoastaan kantamaan "pakollisen" työn kuormaa, vaan vielä antamaan valtiolle jonkun verran lisääkin vapaaehtoisen työn muodossa. Lauantaitalkoot eivät ainoastaan ole erinomainen kommunistisen solidaarisuuden osoitus, vaan myös varma pantti työvelvollisuuden menestyksellisestä toteuttamisesta. Näiden todella kommunistisia pyrkimyksiä tulee propagandan avulla selventää, laajentaa ja syventää.

Porvariston henkinen pääase on uskonto; meidän samanlaisena pääaseenamme on todellisen asiaintilan avoin esittäminen joukoille, luonnontieteellisten ja teknisten menetelmien levittäminen, joukkojen opastaminen yleisvaltakunnalliseen taloussuunnitelmaan, jonka pohjalla kaiken Neuvostovallan käytettävissä olevan työvoiman käyttämisen tulee tapahtua.

Agitaatiomme pääsisällön muodosti menneinä aikoina valtiotalous: kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä oli arvoitus ja me olemme tämän arvoituksen selittäneet joukoille. Nyt kansanjoukot ratkaisevat yhteiskunnalliset kysymykset pelkällä neuvostohallituksen koneistolla, joka vetää työntekijät osallisiksi kaikkiin hallintoaloihin. Valtiotaloudella on enää vain historiallinen merkitys, sitä enemmän, jota pidemmälle tullaan. Etualalle astuvat tieteet, jotka tutkivat luontoa ja miten sitä on ihmisen hyödyksi käytettävä.

Ammattiliittojen tulee järjestää tieteellisteknistä valistustyötä mitä laajimmassa mittakaavassa niin, että jokainen työläinen löytää omasta työstään kiihokkeita tietopuoliseen ajatustyöhön, ja että tämä vuorostaan johtaa hänet takaisin työhön, tehden sen täydellisemmäksi, tuotteliaammaksi.

Painotuotteiden tulee suuntautua maan talouskysymyksiin, ei ainoastaan siinä mielessä kuin nykyisin on laita, so. yleisen työtehon kohottamisagitaationa, vaan myös käytännöllistieteellisten kysymysten ja suunnitelmien selvittelynä ja harkintana, keinojen pohdintana niiden ratkaisuksi ja ennen kaikkea - saatujen tulosten tutkimisena ja arvioimisena. Sanomalehdistön tulee päivästä päivään seurata tärkeimpien teollisuus- ja muiden työalojen toimintaa, merkitä voitot ja tappiot, kiittää edellisiä ja moittia jälkimmäisiä.

Venäjän kapitalismi on myöhäissyntyisenä, epäitsenäisenä ja siitä syystä loismaisena kyennyt paljon vähemmän kuin Euroopan kapitalismi opettamaan työläisjoukkoja, heitä teknisesti kasvattamaan ja totuttamaan tuotannolliseen kuriin. Tämä tehtävä lankeaa nyt kaikessa laajuudessaan proletariaatin omien Ammattiliittojen tehtäväksi. Hyvän insinöörin, hyvän koneenkäyttäjän, hyvän viilarin tulee Neuvosto-Venäjällä olla yhtä laajalti tunnettu ja kuuluisa, kuin ennen olivat parhaat agitaattorit, kumoustaistelijat, ja viimeaikoina uljaimmat komentajat ja komissaarit. Suuren tai pienen teknillisen johtajan tulee olla yleisen huomion keskustana. Huonot työläiset on saatava häpeämään sitä, että huonosti ymmärtävät asiansa.

Työpalkka on meillä säilynyt ja tulee vielä kauan säilymään. Ajan mittaan tulee sen merkityksen yhä enemmän suuntautua siihen, että kaikki yhteiskunnan jäsenet saavat kaiken minkä tarvitsevat; siten se samalla taukoaa olemasta työpalkkana. Mutta tällä hetkellä emme ole vielä kyllin rikkaita siihen. Päätehtävänä on saada tuotteiden määrä kasvamaan ja tämän tehtävän alaisiksi on kaikkien muiden alistuttava. Nykyisenä vaikeana ajankohtana työpalkka ei meille ensikädessä ole yksityisen työläisen olemassaolon turvaamiskeinona, vaan keinona niiden arvojen mittaamiseksi, jotka yksityinen työläinen työllään tuottaa työläistasavallalle.

Siksipä täytyykin työpalkan, niin rahassa, kuin luonnontuotteissakin maksetun mahdollisimman tarkoin olla sovellutettu yksilöllisen työn tuotteliaisuuden mukaan. Kapitalismin aikana oli kappale- ja urakkapalkalla, Taylor-systeemin käyttämisellä jne. tarkoituksena lisätä työläisten nylkemistä puristamalla heistä ylimääräistä ylituotantoa. Yhteiskunnallistetun tuotannon vallitessa on kappalepalkan, palkkioiden jne. tarkoituksena lisätä yhteiskunnallisten tuotteiden ja siis myös yleisen hyvinvoinnin määrää. Ne työläiset, jotka enemmän kuin toiset palvelevat yhteistä parasta, ovat oikeutetut saamaan enemmän yhteiskunnallisia tuotteita, kuin laiskurit, vetelehtijät ja häiritsijät.

Lopuksi, jos työläisvaltio palkitsee yksiä täytyy sen rangaista toisia, niitä nimittäin, jotka julkisesti rikkovat yleistä työsolidaarisuutta vastaan, jotka vahingoittavat yleistä työskentelyä ja jotka tuottavat raskaita vahinkoja maan taloudellisen tilan uudistumiselle. Rankaisutoimenpiteet taloudellisissa tarkoituksissa ovat välttämätön ase sosialistiselle diktatuurille.

Kaikkien lueteltujen toimenpiteiden - ja niiden ohella on vielä joukko muita - tulee lujittaa kilpailun kehittymistä tuotannon alalla. Muuten me emme milloinkaan kykene kohoamaan kuin korkeintaan vain tyydyttävälle keskitasolle. Kilpailulla on perustanaan eräs luonnonvaisto - taistelu olemassaolosta, - joka porvarillisessa maailmassa saa liike kilpailun luonteen. Eipä kilpailu tule taukoamaan kehittyneessä sosialistisessa yhteiskunnassakaan, joskin se paremman elintarvike huollon vuoksi saa yhä epäitsekkäämmän, aatteellisen luonteen. Se tulee ilmenemään pyrkimyksenä saada tehdä kotikylälleen, piirilleen, kaupungilleen tai koko yhteiskunnalle mahdollisimman suuren palveluksen ja niittää siitä kunniaa, kiitosta, myötätuntoa, tai vain yksinkertaisesti sitä tyydytyksen tunnetta, minkä hyvin tehty työ tullessaan tuo. Mutta raskaana vaihekautena, suuren köyhyyden vallitessa aineellisella alalla ja yhteiskunnallisen solidariteetin tunteen ollessa vielä huonolla kehityskannalla täytyy kilpailun vielä olla liittyneenä pyrkimykseen voida hankkia itselleen henkilökohtaisia käyttötarvikkeita.

Kas siinä, toverit, kaiken kaikkiaan ne keinot jotka työläisvaltiolla on käytettävinään työn tuottavuuden lisäämiseksi. Valmista ratkaisua tässä, kuten näemme, ei ole. Ei sitä ole mihinkään kirjaan kirjoitettu. Eikä sellaista kirjaa ole voinutkaan olla. Me vasta alamme tätä kirjaa työläisten verellä ja hiellä kirjoittaa. Me sanomme: työmiehet ja -naiset, te olette astuneet normitetun työn tielle. Vain tätä tietä kulkien te voitte rakentaa sosialistisen yhteiskunnan. Te seisotte tehtävän edessä, jota kukaan ei teidän edestänne tee: se tehtävä on työn tuottavuuden kohottaminen uudella yhteiskunnallisella perustalla. Ellette tätä tehtävää täytä, niin te hukutte. Jos te sen täytätte, niin te kohotatte ihmiskunta päätänsä pitemmäksi.

TYÖARMEIJAT

Kysymykseen armeijan käyttämisestä työhön, mikä meillä on saanut suuren periaatteellisen merkityksen, olemme johtuneet kokeellista tietä, emmekä lainkaan teoreettisten harkintojen perusteella. Eräillä Venäjän rajaseuduilla muodostui tilanne sellaiseksi, että merkittävät joukko-osastot joutuivat epämääräisiksi ajoiksi vapaiksi sotatoimista. Heidän siirtämisensä toisille, toimiville rintamille oli, varsinkin talvella, vaikeata rautatielaitoksen rappiotilan vuoksi. Sellaisessa asemassa oli esim. kolmas armeija, joka oli sijoitettu Uralille ja lähiseutujen kuvernementteihin. Armeijan johtavat työläiset, jotka käsittivät, ettei armeijaa toistaiseksi voitu demobilisoida, herättivät omasta aloitteestaan kysymyksen sen työkannalle asettamisesta. He lähettivät keskukseen enemmän tai vähemmän viimeistellyn suunnitelman työarmeijan ohjesäännöksi.

Asia oli meille uusi, eikä mikään helppo. Rupeavatko puna-armeijalaiset työhön? Tuleeko heidän työnsä olemaan kyllin tuloksellista? Kannattaako se? Siitä oli olemassa keskuudessamme epäilyksiä. On tarpeetonta sanoa, että menshevikit puhalsivat opposition torveen. Sama Abramovitsh ennusti talousneuvostojen kokouksessa, luullakseni tammikuussa tai helmikuun alussa, so. aikana, jolloin kaikki oli vasta suunnitelmana, että kärsimme täydellisen tappion, syystä että koko homma on pelkkää järjettömyyttä, pelkkää araktshejeviläis-utopiaa jne. Me näimme asian toisin. Vaikeudet olivat suuret, mutta periaatteellisesti ne eivät eronneet muista neuvostorakennelman tiellä olleista vaikeuksista.

Katsokaamme itse asiassa, mitä on rakenteeltaan kolmas armeija? Tähän armeijaan oli jäänyt vain vähän joukko-osastoja: kaiken kaikkiaan vain yksi tarkka-ampujadivisioona ja yksi divisioona ratsuväkeä - kaikkiaan 15 rykmenttiä - ynnä erikoisjoukot. Muut joukko-osastot olivat jo aikaisemmin liitetty toisille rintamille, toisiin armeijoihin. Mutta armeijahallinnon koko koneisto oli vielä jäljellä, ja me pidimme todennäköisenä, että meidän täytyisi lähettää tämä armeija keväällä Volgaa myöten Kaukasiaan Denikiniä vastaan, ellei tämä tulisi jo sitä ennen kukistetuksi. Kaikkiaan oli kolmannen armeijan hallinnossa, laitoksissa, joukko-osastoissa, lasareteissa yhteensä 110 000 puna-armeijalaista. Tässä joukossa, joka kokoonpanoltaan oli pääasiassa talonpoikia, oli suunnilleen 16 000 kommunistia ja myötämielisten järjestöjen jäseniä, - enimmäkseen Uralin työläisiä. Kokoonpanoltaan ja rakenteeltaan esiintyi kolmas armeija niin muodoin talonpoikaisjoukkona, joka oli sotilaalliseksi järjestöksi takoutunut eturivin työläisten johdolla. Armeijassa palveli melkoinen määrä sotilasammattimiehiä, jotka suorittivat tärkeitä sotilaallisia tehtäviä ja olivat yleisen kommunistisen kontrollin alaisina. Jos katselee kolmatta armeijaa tältä yleiseltä näkökannalta, niin esiintyy se koko Neuvosto-Venäjän pienoiskuvan. Jos otamme puna-armeijan kokonaisuudessaan, Neuvostovallan laitokset kihlakunnissa, kuvernementeissa, koko tasavallassa, siihen luettuina myös talouselimet, niin näemme kaikkialla samanlaisen järjestelmäkaavan: miljoonittain talonpoikia, jotka työläiset ovat asettaneet uusiin valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän muotoihin, työläiset, joilla kaikkialla Neuvosto-Venäjällä on johtava asema. Virkoihin, mitkä vaativat ammattitietoja, asetetaan porvarillisen koulun kasvattamia ammattimiehiä; näille annetaan riittävä määrä itsenäisyyttä, mutta heidän työnsä kontrolloiminen jää työläisten käsiin, kommunistisen puolueen muodossa. työvelvollisuuden toimeenpano taasen ei meillä mitenkään muuten ole ajateltavissa, kuin panemalla liikekannalle etupäässä talonpoikaisjoukkoja eturivin työläisten johdolla. Niin ollen ei ollut eikä voinut olla mitään periaatteellisia esteitä armeijan käyttämiseen työhön. Toisin sanoen, periaatteelliset vastaväitteet työarmeijoita vastaan samaisten menshevikkien puolelta eivät pohjaltaan olleet mitään muuta kuin vastaväitteitä "pakollista" työtä vastaan yleensä ja siis myös työvelvollisuutta ja taloudellisen rakennustyön neuvostomenetelmiä vastaan kokonaisuudessaan. Näiden vastaväitteiden ohi olemme kevyesti kulkeneet.

Itsestään ymmärrettävää on, ettei sotilaskoneisto sellaisenaan ole työprosessin johtoon sopiva. Mutta siihenpä me emme tähdänneetkään. Johdon tuli jäädä vastaavien talouselimien käsiin. Armeija antoi tarvittavaa työvoimaa järjestettyinä, tiiviinä yhtyminä, joita voitiin käyttää yksinkertaisiin, luonteeltaan samankaltaisiin töihin kuten teiden puhdistamiseen lumesta, puiden hankintaan, rakennustöihin, vaunujen kuljetuksen järjestämiseen jne.

Nykyisin olemme jo keränneet melkoisia kokemuksia armeijan käyttämisestä työhön ja voimme asiaa arvostella muutenkin kuin arveluiden ja oletusten avulla. Mikä on tulos näistä kokemuksista? Menshevikit kiirehtivät vetämään johtopäätöksiään. Aina vain sama Abramovitsh on vuorityöläiskongressissa selittänyt, että olemme tehneet kuperkeikan, että työarmeijat ovat loismuodostumia, joissa kymmentä työläistä kohden on sata johtajaa. Onko tämä oikein? Ei. Sellainen on kevytmielistä ja pahansuopaa arvostelua ihmisten puolelta, jotka seisovat syrjässä, eivät tunne tosiasioita, keräilevät siruja ja roskaa ja ovat aina valmiit joko toteamaan tai ennustamaan vararikkoamme. Itse asiassa työarmeijat eivät ainoastaan ole olleet tekemättä vararikkoa, vaan ovat päinvastoin osoittautuneet varsin menestyksellisiksi, elinvoimaisiksi, ja ne kehittyvät ja lujittuvat yhä edelleen. Häpeään sitä vastoin ovat joutuneet ne ennustelijat, jotka ovat väittäneet ettei yrityksestä tule mitään, ettei kukaan ole tekevä työtä, etteivät puna-armeijalaiset mene työn rintamalle, vaan yksinkertaisesti juoksevat koteihinsa.

Nämä vastaväitteet ovat johtuneet poroporvarillisesta skeptisyydestä, epäluottamuksesta joukkoja kohtaan, epäluottamuksesta rohkeaa, järjestävää aloitetta kohtaan. Mutta emmekö saaneet kuulla samoja vastaväitteitä silloinkin, kun ryhdyimme laajasuuntaisiin sotamobilisointeihin? Silloinkin meitä peloteltiin yleisellä karkuruudella, joka muka oli imperialistisen sodan välttämätön seuraus. Itsestään ymmärrettävää on, sotilaskarkuruutta on ollut olemassa, mutta kokemus on osoittanut, ettei se lainkaan ole saanut sitä joukkoluonnetta, jolla meitä peloteltiin, se ei hävittänyt armeijaa: henkinen ja järjestelmällinen yhtenäisyys, kommunistinen vapaaehtoisuus ja valtiollinen pakko yhdessä turvasivat miljoona-mobilisoinnin, joukkojen muodostelun ja mitä vaikeimpien taistelutehtävien suorituksen. Loppujen lopuksi armeija on voittanut. Työnteon suhteen odotimme sotakokemusten perusteella samoja tuloksia. Emmekä pettyneet. Siirryttäessä sotakannalta työkannalle puna-armeijalaiset eivät hajaantuneetkaan, kuten meille oli ennustettu. Hyvin järjestetyn agitaation vaikutuksesta oli tällä siirtymisellä lisäksi seurauksena voimakas siveellinen nousu. Totta kyllä, joku osa sotilaista koetti jättää armeijan, mutta näin on laita aina, milloin joku suurempi joukko-osasto siirretään rintamalta toiselle, tai tuodaan selkäpuolelta rintamalle, tai yleensä joutuu suuremman muutoksen alaiseksi, jolloin ajateltu pakoilu muuttuu todelliseksi. Mutta tällöin astuvat tehtäviinsä myös poliittiset osastot, sanomalehdet, karkulaisuutta vastaan taistelevat elimet jne. ja nykyisin ei karkulaisuus työarmeijoissa ole yhtään sen suurempi kuin taisteluarmeijoissakaan.

Huomautus, että armeijat sisäisen rakenteensa vuoksi voivat antaa vain pienen prosentin työläisiä, on vain osittain oikea. Mitä tulee kolmanteen armeijaan, niin minä olen jo maininnut, että se oli säilyttänyt täyden hallintokoneiston, huolimatta varsin pienestä joukko-osastojen luvusta. Niin kauan, kun - sotilaallisista, eikä taloudellisista syistä - annoimme armeijan staabin olla paikoillaan, oli niiden työläisten prosenttimäärä, jotka armeija antoi, todellakin hyvin pieni. Puna-armeijalaisten koko lukumäärästä, joka oli 110 000 oli 21% hallinnollis-taloudellisissa viroissa; päivittäisessä palveluksessa (vaihteina jne.) oli armeijalaitosten ja varastojen suuren lukumäärän vuoksi noin 16%; sairaiden (etupäässä kuumetta) lukumäärä teki yhdessä lääkintä- ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa noin 13%; erilaisista syistä poissaolevia (komennettuna lomalle laittomasti) noin 25%. Niin ollen oli työhön vapaa läsnäolija määrä vain 23%; se oli maksimimäärä niistä henkilöistä, jotka tällöin voitiin saada armeijasta työhön. Todellisuudessa kävi työhön käsiksi vain noin 14%, etupäässä molemmista divisioonista - ampujia ja ratsumiehiä, - jotka vielä olivat armeijasta jäljellä.

Mutta heti kun tuli tieto, että Denikin oli lyöty ja ettei meidän keväällä ollut tarvis lähettää kolmatta armeijaa Volgaa pitkin Kaukasian joukkojen avuksi, aloimme viivyttelemättä hajottaa raskasta armeijakoneistoa ja muodostaa rauhalliseen työhön paremmin sopivia laitoksia. Vaikka tämä työ ei vielä ole loppuun suoritettu, niin ollaan jo saavutettu sangen merkittäviä tuloksia. Nykyhetkellä (*) entinen kolmas armeija antaa työläisiä jo 33% koko määrästään. Mitä sen rinnalla työskenteleviin Uralin sotilaspiirin joukko-osastoihin tulee, niin antavat ne jo 49% työläisiä. Tämä tulos ei ole niinkään huono, jos sitä vertaa teollisuuslaitoksissa vielä joku aika sitten ja muutamissa vielä nykyiskään ei ole päälle 50%, ollen siis laillisten ja laittomien syiden vuoksi työstä pois jääneiden luku puolet koko määrästä, jopa enemmänkin (**). Lisäksi tulee se seikka, että työläisten talousaskareita hoitaa usein täysikasvuiset perheenjäsenet, kun taas puna-armeijalaiset itse tekevät taloustyönsä.

(*)__Maaliskuu 1920

(**)__Sittemmin on näiden lukumäärä sangen huomattavasti alentunut (kesäkuu 1920)

Jos otamme tarkasteltavaksi Uralilla sotilaskoneiston avulla etupäässä polttopuiden hankintaan mobilisoidut yhdeksäntoistavuotiaat, niin käy ilmi, että heidän koko lukumääränsä on yli 30 000, so. enemmän kuin 30% ovat töissä. Se on jo erinomainen edistysaskel. Se osoittaa, että sovittamalla sotilasjärjestelmää mobilisoimiseen ja muodosteluun me voimme pelkkien työjoukkojen rakennelmiin saada aikaan muutoksia, jotka takaavat suunnattoman korotuksen välittömästi aineelliseen tuotantoprosessiin osaaottavien prosenttimäärässä.

Myöskin sotilastyön tuottavuuden suhteen voimme jo kokemuksen perusteella lausua arvosteluja. Ensiaikoina oli työn tuottavuus pääasiallisimmilla työaloilla, huolimatta voimakkaasta siveellisestä noususta, todellakin tavattoman pieni, ja vaikutti ensimmäistä työselostusta luettaessa varsin vähän toivoa herättävältä. Niinpä meni halkojen valmistuksessa kuutiosyltä kohden ensiaikoina 13-15 päivätyötä, kun taas normina, joka nykyisin vain harvoin saavutetaan, on pidettävä kolmea päivää. On vielä huomattava, että ammattimiehet tällä alalla voivat suotuisissa olosuhteissa hakata sylen päivässä henkeä kohden. Joukko-osastojen asemat olivat pitkän matkan päässä hakkuupaikalta. Heidän täytyi useampaan kertaan kulkea 5-6 virstan matka työpaikalle ja sieltä takaisin mikä vei melkoisen osan työpäivää. Paikkakunnalla vallitsi puute kirveistä ja sahoista. Useat aroilta kotoisin olevat puna-armeijalaiset eivät tunteneet metsää, eivät olleet milloinkaan kaataneet, sahanneet tai halkoneet puita. Kuvernementin ja piirikunnan kuljetuskomiteat eivät heti paikalla osanneet käyttää näitä joukko-osastoja, kuljettaa heitä määrätyille paikoille ja valmistaa heille sopivia olosuhteita. Ei ihme, että työn tulokset olivat pienet. Mutta kun huutavimmat epäkohdat itse järjestelyssä oli saatu korjatuksi, saavutettiin melkoista parempia tuloksia. Niinpä menee viimeisten tietojen mukaan koko tässä työarmeijassa puusyltä kohden 4½ päivää, mikä ei niin erin paljon enää poikkea nykyisestä normista. Lohduttavinta on kuitenkin se seikka, että työn tuottavuus säännöllisesti nousee sitä mukaa, kun se tulee paremmin järjestetyksi.

Ja mitä tässä suhteessa voidaan saavuttaa, sitä todistaa Moskovan insinöörirykmentin lyhytaikainen, mutta rikas kokemus. Pää-sotilasinsinöörihallinto, joka tätä koetta johti, aloitti määräämällä saavutusnormiksi kolme päivää kuutio-halkosyltä kohden. Sangen pian tämä normi ylitettiin. Tammikuussa tuli kuutiosyltä kohden 2,33 työpäivää: helmikuussa 2,1; maaliskuussa 1,5 työpäivää, mikä merkitsee erinomaisen korkeaa tuotteliaisuutta. Tämä tulos saavutettiin henkisen vaikutuksen, kunkin työläisen yksilöllisen työn tarkan rekisteröimisen, työkunnianhimon herättämisen kautta, ja jakamalla palkkioita keskitason yli päässeille, eli käyttääksemme ammattiliittojen kieltä, taipuisaa tariffia noudattaen, joka oli sovellutettu työn tuottavuuden kaikkien yksilöllisten muutosten mukaan. Tämä suorastaan laboratoriomainen koe selvästi osoittaa mitä tietä meidän nyt on kuljettava.

Nykyisin meillä toimii kokonainen sarja työarmeijoita: ensimmäinen, Pietarin, Kaukasian, Etelä-Volgan ja reserviarmeija. Viimemainittu sai aikaan, kuten tunnettua, merkittävän lisäyksen Kasanin-Jekaterinburgin radan kuljetuskykyisyyteen. Ja kaikkialla, missä missä yritykset käyttää joukko-osastoja työtehtäviin edes jossakin määrin hyvin on saatu järjestetyksi, ovat tulokset osoittaneet, että tämä menetelmä ehdottomasti on oikea ja elinvoimainen.

Ennakkoluulo, että sotilasjärjestö aina ja kaikkialla ehdottomasti on lois-luontoinen, on kumoutunut. Neuvostoarmeija kuvastelee neuvostollisen yhteiskuntajärjestelmän pyrkimyksiä. Ei pidä ajatella, entisen ajan kaavoilla: "militarismi", "sotilasjärjestelmä", "pakollisen työn huono tuottavuus", vaan tulee käydä uuden ajan uusia ilmiöitä kohden ennakkoluuloitta, avoimin silmin ja muistaa, että ihmisen lauantai-ilta on tullut, eikä päinvastoin, ja että kaikki järjestömuodot, niiden joukossa sotilaallinenkin, ovat aseina vallassa olevalle työväenluokalle, jolla on sekä valta, että mahdollisuus näitä aseitaan sovelluttaa, muuttaa ja muodostaa, kunnes toivottu tulos saavutetaan.

YHTEINEN TALOUSSUUNNITELMA

Laaja työvelvollisuuden toteuttaminen, samoin kuin työn militarisoimistoimenpiteet voivat näytellä ratkaisevaa osaa vain siinä tapauksessa, että niitä sovellutetaan pitäen perustana yhtenäistä, koko maata ja kaikkia tuotannon haaroja käsittävää taloussuunnitelmaa. Tämä suunnitelma on tehtävä kokonaiselle vuosien sarjalle, kokonaiselle ajanjaksolle. Se luonnollisesti jakautuu eri jaksoihin eli vuoroihin, riippuen maan taloudellisten olojen välttämättömistä alkuotteista. Meidän on alettava kaikkein yksinkertaisimmista - ja samalla kertaa - peruskysymyksistä.

Ennen kaikkea on turvattava elämisen mahdollisuus työväenluokalle, vaikkapa olosuhteet olisivat miten vaikeat, ja täten on saatava säilymään teollisuuskeskukset, pelastettava kaupungit. Tämä on lähtökohta. Ellemme tahdo, että kaupungit muuttuvat maaseuduksi, teollisuus maanviljelykseksi, ellemme tahdo, että koko maa talonpoikaistuu, niin meidän on ylläpidettävä liikennettä, vaikkapa heikkonakin, turvattava kaupungit leivän, polttoaineiden ja teollisuuden raaka-aineiden suhteen, ja samoin eläinten rehun puolesta. Ilman tätä me emme pääse askeltakaan eteenpäin. Suunnitelman lähin osa on siis liikenteen parantaminen, tai ainakin sen rappeutumisen estäminen, ja välttämättömien elintarvike-, raaka- ja polttoainevarastojen valmistaminen. Lähin aika omistetaan kokonaan työvoiman keskittämiseen ja jännittämiseen, jotta nämä peruskysymykset saataisiin järjestettyä, ja siten pohja luotua kaikelle muulle. Tämän tehtävän olemme antaneet erikoisesti työarmeijoille. Tullaanko ensimmäistä ja yleensä seuraaviakin ajanjaksoja mittaamaan kuukausilla vai vuosilla, sitä on nyt tarpeeton käydä ennustelemaan, se riippuu monista syistä, aina kansainvälisistä suhteista työväenluokan yksimielisyyteen ja kestävyyden mittaan saakka.

Toinen jakso käsittää koneiden rakennuksen ja raaka-aineiden ja ravintoaineiden hankinnan liikennettä varten. Tässä kaiken keskustana on veturi.

Nykyisin on veturien korjaaminen ollut liian kotiteollisuuden kaltaista, se on niellyt tuhottomasti voimia ja ainetta. Liikkuvan kaluston korjaaminen on asetettava varaosien joukkotuotannon pohjalle. Nyt, jolloin koko rautatieverkko ja tehtaat ovat yhden ainoan isännän, työläisvaltion käsissä, me voimme ja meidän täytyy määrätä koko maalle yhteiset veturi- ja vaunumuodot, normalisoida niiden osat, panna toimeen kaikissa tähän tarvittavissa tehtaissa varaosien joukkotuotanto ja muuttaa siten vähin erin korjaus yksinkertaiseksi kuluneiden osien uusiin vaihtamiseksi ja niin vakauttaa uusien veturien joukkovalmistus. Nyt, kun raaka-aine- ja lämmitysainelähteet ovat meille avautuneet, on meidän keskitettävä koko huomiomme koneiden rakentamiseen.

Kolmas jakso on konerakennus suurta joukkokulutusesineiden tuotantoa silmälläpitäen.

Lopuksi neljäs jakso, joka nojautuu kolmeen ensimmäiseen, suo meidän siirtyä henkilökohtaiseen kulutukseen tarvittavien esineiden valmistamiseen mitä laajimmassa mittakaavassa.

Tällä suunnitelmalla on suuri merkitys, ei ainoastaan yleisenä suuntaviivana talousorgaaniemme käytännöllisissä töissä, vaan myös johtavana linjana, kun levitetään meidän taloudellisten tehtäviemme propagandaa työläisjoukkojen keskuuteen. Meidän työmobilisointimme ei mukaudu elävään elämään, ei juurru, ellemme itse ytimeen kosketa kaikkea sitä, mikä työväenluokassa on rehellistä, tietoista ja elinvoimaista. Meidän on selitettävä joukoille koko totuus asemaamme ja tulevaisuuden perspektiiveihimme nähden, meidän on sanottava suoraan, että vaikkapa työläiset jännittäisivät voimansa äärimmilleen, eivät meidän taloussuunnitelmamme vielä tänään eikä huomenna anna meille maitojokia eikä puurorantoja, sillä lähiaikoina me suuntaamme voimamme valmistaaksemme tuotantovälineiden valmistukselle olosuhteita. Vasta sitten, kun saamme edes pienessäkään määrin turvatuksi tuotanto- ja kuljetusvälineiden kunnossa pysymisen, me siirrymme kulutustarpeiden valmistamiseen. Näin ollen tulevat työntekijät saamaan välittömästi kouriin tuntuvan hedelmän työstään henkilökohtaisten kulutustarpeiden muodossa vasta taloussuunnitelman viimeisellä, neljännellä asteella, ja vasta silloin todellisesti alkaa elämä keventyä. Joukkojen, joiden on vielä kauan kannettava hartioillaan työn ja kieltäymyksen taakkaa, on ymmärrettävä tämän suunnitelman sisäinen välttämätön logiikka, voidakseen tämän taakan kantaa.

Ei pidä käsittää liian ehdottomasti edellä mainittuja neljää ajanjaksoa. Me emme tietystikään nyt pyri kokonaan seisottamaan kutomateollisuuttamme: sitä emme voi jo pelkästään sotilaallisista syistä. Mutta etteivät huomio ja voimat pirstoutuisi kaikilla tahoilla ulvovien nälän ja puutteiden painostuksesta, on välttämätöntä erottaa se mikä on pääasiallista ja perustavana olevaa siitä, mikä on epäolennaista ja toisarvoista. On tarpeetonta sanoa, ettemme missään tapauksessa pyri suljettuun "kansalliseen" kommunismiin: saarron loppuminen ja vielä enemmän eurooppalainen vallankumous tulevat tekemään oleellisia muutoksia taloussuunnitelmaamme, jouduttamaan sen eri asteiden kehitystä ja lyhentämään niiden välistä aikaa. Mutta milloin tämä tapahtuu, sitä emme tiedä. Ja meidän on toimittava niin, että säilymme vallassa ja lujitumme siinä, vaikkapa Euroopan ja koko maailman vallankumouksen kehitys olisi mitä epäsuotuisin, so. mitä hitain. Siinä tapauksessa, että kauppasuhteet todella syntyvät kapitalististen maiden kanssa, tulemme noudattamaan edellä esitettyä taloussuunnitelmaa. Me annamme osan raaka-aineistamme veturien ja muiden välttämättömien koneiden vastineiksi, mutta emme suinkaan vaihda raaka-aineita pukuihin, jalkineisiin tai siirtomaatavaroihin. Me asetamme ensisijalle tuotanto- ja kuljetusvälineet, mutta emme kulutusesineitä.

Olisimme lyhytnäköisiä skeptikoita ja porvarismallisia saivartelijoita, jos kuvittelisimme, että talouden järjestäytyminen tulisi olemaan vähittäistä siirtymistä nykyisestä, täydellisestä rappiotilasta niihin taloudellisiin tilanteisiin, jotka kävivät rappiotilan edellä, so. että kapuaisimme ylös samoja portaita, joita laskeuduimme alaskin, ja vasta jonkun jotensakin pitkän ajan jälkeen kohotamme sosialistisen taloutemme sille asteelle, jolla talous oli imperialistisen sodan aattona. Tällainen kuvitelma ei ainoastaan olisi lohduton, vaan se olisi ehdottomasti vääräkin. Sota, joka hävitti ja musersi lukemattomia arvoja, hävitti myöskin taloudesta pois paljon sellaista, mikä oli totuttua, ummehtunutta, järjetöntä, ja valmisti juuri siten tietä uudelle rakennustyölle, mikä käy niiden teknisten tekijöiden mukaisesti, joita maailman talous nykyisin käyttelee.

Jos Venäjän kapitalismi kehittyi, tarvitsematta kulkea portaalta portaalle, harpaten kokonaisen portaikon ylitse, rakentaessaan amerikkalaisia tehtaita alkuperäisille aroille, niin vielä suuremmassa määrin on sellainen mahdollista sosialistiselle taloudelle. Sen jälkeen kun olimme suoriutuneet köyhyydestä ja saaneet kootuksi pienet raaka-aine- ja elintarvikevarastot, voimme me harpata ylitse kokonaisen portaikon, käyttämällä hyväksemme sitä, ettemme ole yksityisomaisuuden kannalla ja sen kahleissa, ja voimme niin ollen altistaa kaikki liikkeet ja talouselementit yhtenäisen valtiollisen suunnitelman alaisiksi.

Niinpä esimerkiksi me voimme siirtyä sähköistämiseen kaikilla teollisuuden päähaaroilla ja yksityiskulutuksen alalla, tarvitsematta uudelleen käydä "höyrykauden" lävitse. Sähköistämisohjelman olemme suunnitelleet sarjaksi toinen toistaan seuraavia vaiheita, jotka ovat yhdenmukaisia yleisen taloussuunnitelman perusotteiden kanssa.

Uusi sota saattaa viivästyttää meidän taloussuunnitelmamme toteuttamista; energiamme voi ja sen täytyy jouduttaa taloudellisen uudistuksen kulkua. Mutta muodostukoot tulevat tapahtumat millaisiksi tahansa, on selvää, että koko meidän työmme perustaksi - työmobilisoinnin, työn militarisoimisen, lauantaitalkoiden ja kaikenlaisten muiden kommunististen vapaaehtoistöiden perustaksi - tulee asettaa yhtenäinen taloussuunnitelma, jonka ohella lähin ajanjakso vaatii meitä kiinnittämään kaiken energiamme ensimmäisiin alkeistehtäviin: elintarvikkeet, lämmitysaineet, raaka-aineet, kuljetus. Ei mitään huomion harhailua. Ei mitään voimien hajottamista, ei mitään sinne tänne heittelehtimistä, - siinä ainoa pelastuksen tie.

KOLLEGIAALISUUS JA HENKILÖLLISYYS

Menshevikit koettavat onneaan vielä eräällä kysymyksellä, joka heistä näyttää soveliaalta uudestaan luomaan sukulaisuussuhteet heidän ja työväenluokan välille. Se on kysymys teollisuuslaitosten johtomuodosta, kollegiaalisesta ja henkilöllisestä periaatteesta. Meille sanotaan, että tehtaiden johdon siirto mieskohtaisille johtajille, eikä kollegioille, on rikos työväenluokkaa ja sosialistista vallankumousta vastaan. Huomattava on, että sosialistista vallankumousta kiihkeimmin henkilöllisyys-periaatetta vastaan ovat suojelemassa samat menshevikit, jotka eivät kovinkaan kauan sitten, pitivät itse sosialistisen kumouksen tunnussanaa historian pilkkana ja rikoksena työväenluokkaa vastaan.

Syyllisenä sosialistisen kumouksen edessä on näin ollen ennen kaikkea puoluekonferenssimme, joka asettui sille kannalle, että olisi pyrittävä henkilökohtaiseen johtoon teollisuuden, varsinkin sen alimpien renkaiden, tehtaiden osalta. Erehdytään kuitenkin suuresti, jos pidetään tätä työväenluokan itsetoiminnalle vaarallisena. Työläisten itsetoimintaa ei mittaa ja määrää se, onko jonkin tehtaan yksi vaiko kolme työläistä, vaan se riippuu paljon moninaisimmista ja syvemmistä syistä ja ilmiöistä: talousorgaanien muodostamisesta ammattiliittojen ottaessa siihen osaa, kaikkien neuvosto-orgaanien muodostamisesta neuvostokonferenssien kautta, jotka edustavat kymmeniä miljoonia työläisiä; itse johdettavien vetämisestä johtoon tai johtoa kontrolloimaan - tässä ilmenee työväenluokka oman kokemuksensa perusteella, omien puolueneuvosto- ja ammattiliitto-konferenssien kautta tulee siihen johtopäätökseen, että tehtaan johtoon on parempi panna yksi henkilö, kuin kollegio, niin on se työväenluokan oma päätös. Se voi olla oikea tai väärä hallintotekniseltä kannalta, mutta sitä ei ole tyrkytetty köyhälistölle, vaan köyhälistö on se tehnyt oman mielensä ja tahtonsa mukaan. Siksipä olisikin törkeä erehdys sekoittaa kysymystä köyhälistön vallasta tehtaiden johdossa olevien työläiskollegioiden asiaan. Köyhälistön diktatuuri ei lainkaan ilmene eri talouslaitosten hallintomuodossa, vaan siinä, että yksityisomaisuus poistetaan ja että köyhälistön kollektiivinen tahto hallitsee neuvostokoneistoa.

On tarpeellista tuoda tässä esiin eräs toinenkin henkilökohtaisuutta puolustavia vastaan kohdistettu syytös. Vastustajat sanovat: "Neuvostovallan militaristit pyrkivät siirtämään sodan alalla saamansa kokemukset talouselämän alalle. Henkilöllisyys-prinsiippi voi olla hyvä sodassa, mutta taloudessa se ei käy päinsä." Tällainen väitös on kaikin puolin väärä. Ei ole totta, että me armeijassa olemme alkaneet henkilöllisyydestä; vielä nytkään se ei ole läheskään täydellisesti käytännössä. Ei ole totta sekään, että me olisimme vain sodan antaman kokemuksen perusteella ryhtyneet puolustamaan talouslaitosten henkilöllistä hallintomuotoa. Itse asiassa me tässä kysymyksessä olemme lähteneet ja lähdemme puhtaasti marxilaisesta vallankumouspyrkimysten ja vallan käsiinsä ottaneella köyhälistöllä olevien luovien velvollisuuksien käsittämistavasta. Että ennen koottujen tietojen ja teknisten taitojen ja tottumusten perinnöksi saaminen spesialistien mukaan vetäminen, niiden laaja käyttäminen on välttämätöntä, siitä me olimme selvillä ja sen me tunnustimme, ei vain vallankumouksen alussa, vaan jo kauan sitä ennen. Minä arvelen, että jos ei kansalaissota olisi riistänyt talousorgaanejamme, anastamalla niistä kaiken, mikä oli vahvinta, kykenevintä, kestävintä ja itsenäistä, niin epäilemättä henkilöllisyyden kannalle siirtyminen olisi tapahtunut jo paljon varhemmin ja tuskattomammin. Jotkut toverit pitävät talouden johtokoneistoa ennen kaikkea kouluna. Tämä tietysti on syvemmin katsoen väärin. Johtavien elinten tehtävänä on johtaminen. Joka haluaa ja jolla on taipumusta oppia johtamaan, hän menköön kouluun erikoisille instruktöörikursseille, tai apulaiseksi kootakseen kokemusta, mutta se, joka määrätään tehtaan hallintoon, hän astuu vastuunalaiseen hallinnollistaloudelliseen tehtävään, eikä kouluun. Mutta vaikka katsoisi tätä kysymystä rajoitetulta ja sen tähden ahtaalta "koulu"-näkökannalta, niin minä sanon, että henkilöllisyys tekee tämän koulun kymmentä kertaa paremmaksi, sillä jos te vaihdatte yhden hyvän työmiehen kolmeen epäkypsään, niin asettamalla epäpätevän kolmihenkisen kollegion vastuunalaiseen johtotoimeen, te riistätte heiltä mahdollisuuden huomata mitä heiltä puuttuu. Päätöstä tehtäessä jokainen katsoo toisiin ja epäonnistumisen sattuessa syyttää toisia.

Ettei tässä ole kysymys periaatteesta, näkee parhaiten siitä, etteivät henkilöllisyyden vastustajat vaadi kollegiaalisuutta verstaisiin, ammattikuntiin, kaivoksiin. vieläpä he aivan hämmästyneinä sanovat, että vain hullut voivat vaatia, että verstasta johtaisi kolmi- tai viisihenkinen komitea, yksi johtaja ammattikunnalle, se riittää. Miksi? Jos kollegiaalinen hallinto on "koulu", niin miksi me emme tarvitsisi alempaakin koulua? Miksi ei verstaisiinkin järjestettäisi kollegiaalista hallintoa? Mutta jos kollegiaalinen hallinto ei ole pyhä testamentti verstaille, niin miksi se olisi välttämätön tehtaille?

Abramovitsh sanoi täällä, että kun meillä on vähän spesialisteja, - johon seikkaan ovat bolshevikit syynä, - toistaa hän Kautskyn jäljessä - niin meidän on korvattava puute työläiskollegioilla. Tämä on lorua. Mikään kollegio, joka on kokoonpantu asiaa tuntemattomista henkilöistä, ei voi korvata yhtä ainoaa asian tuntevaa henkilöä. Lakimiesten kollegio ei voi korvata yhtä vaihdemiestä; sairaiden kollegio ei voi korvata lääkäriä. Itse aate on väärä. Kollegio sellaisenaan ei anna tietoa tiedottomalle. Se voi vain peittää tietämättömän tietämättömyyttä. Jos vastuunalaiseen hallinnolliseen virkaan asetetaan joku henkilö, niin hän selvästi havaitsee, ei ainoastaan muissa, vaan myös omassa itsessään, mitä hän tietää ja mitä ei tiedä. Mutta mikään ei ole sen pahempaa, kuin että puhtaasti vastuunalaisiin virkoihin, jotka vaativat spesialisteja, asetetaan kollegio työläisiä, jotka eivät tunne asioita ja jotka ovat saaneet huonon valmennuksen. Kollegion jäsenten keskuudessa vallitsee ainainen hämmennys ja keskinäinen tyytymättömyys ja omalla avuttomuudellaan he saavat aikaan häilymistä ja sekasortoa koko työssä. Työläisluokkaa kovin kiinnostaa oman hallitsemiskyvyn kohottaminen, mutta tämä saavutetaan teollisuuden alalla siten, että tehtaan hallinto ajoittain selostaa koko tehtaalle toimintaansa, jonka ohella neuvotellaan vuoden tai kuluvan kuukauden taloussuunnitelmasta - ja kaikki työläiset, joissa ilmenee todellista harrastusta teollisuuden järjestämisasiaan, tulevat liikkeiden johtajien ja erikoisten komiteoiden toimesta merkittäviksi muistiin, ja heidät lähetetään vastaaville kursseille, jotka ovat läheisessä yhteydessä itse tehtaan käytännöllisen työn kanssa, ja sen jälkeen heitä asetetaan ensin vähemmän, sitten yhä enemmän vastuunalaisiin virkoihin. Tällä tavoin joutuvat työskentelemään monet tuhannet, vastaisuudessa kymmenet tuhannet. Kysymys kolmi- tai viisihenkisistä kollegioista ei kiinnosta työläisjoukkoja, vaan taantumuksellisempaa, heikompaa, vähemmän itsenäiseen työhön pystyvää neuvostotyöläisten byrokraattista osaa. Eturivin mies, tietoinen, luja tehtaan johtaja, pyrkii luonnollisesti ottamaan tehtaan kokonaan omiin käsiinsä, näyttääkseen itselleen ja muille, että hän kykenee hallitsemaan. Mutta jos tämä johtaja on heikko, eikä seiso lujasti jaloillaan, niin haluaa hän turvautua toisiin, sillä muiden joukossa hänen heikkoutensa ei tule huomattua. Sellaisessa kollegiaalisuudessa piilee syvä vaara - persoonallisen vastuunalaisuuden tuhoutuminen. Jos työläinen on kyvykäs, mutta kokematon, tarvitsee hän johtajaa; johtajan valvonnan alaisena hän saa opetusta, ja sen jälkeen me panemme hänet pienen tehtaan johtajaksi. Tällä lailla hän pääsee eteenpäin. Mutta satunnaisessa kollegiossa, jossa ei olla selvillä kenenkään voimasta tai heikkoudesta, vastuunalaisuuden tunne kokonaan sammuu.

Meidän päätöksemme puhuu systemaattisesta yksilöllisperiaatteeseen lähenemisestä, siihen tietysti ei pääse yhdellä kynän piirrolla. Tässä ovat mahdollisia erilaiset muunnokset ja yhdistelmät. Siellä missä työläinen voi suoriutua yksin, asettakaamme hänet johtajaksi, antamalla hänelle avuksi spesialistin. Siellä missä on hyvä spesialisti, asettakaamme hänet johtajaksi ja hänelle apulaisiksi pari kolme työläistä. Lopuksi siellä, missä kollegio on osoittautunut työkykyiseksi, säilyttäkäämme se. Tämä on ainoa vakava asiaan suhtautuminen ja vain tätä tietä me lähenemme tuotannon oikeaa järjestelyä.

On olemassa vielä eräs käsitystapa, joka on luonteeltaan yleiskasvatuksellinen ja joka minusta näyttää kaikkein oleellisimmalta. Meillä on työväenluokan johtava kerros liian ohut. Nimittäin se kerros, joka tunsi salaisuudet, kävi kauan vallankumoustaistelua, oli ulkomailla, lueskeli paljon vankiloissa ja maanpakolaisuudessa, jolla oli valtiollista kokemusta, laaja näköpiiri - se on työväenluokan kallein osa. Sen jälkeen seuraa nuorempi polvi, joka tietoisesti suoritti vuoden 1917 vallankumouksen. Tämä on sangen arvokas työväenluokan osa. Suunnattakoon katse minne tahansa - neuvostolaitoksiin, ammattiliittoihin, puoluetyöhön, luokkasodan rintamalle - kaikessa ja kaikkialla johtavaa osaa näyttelee tämä työväenluokan päällimmäinen kerros. Näinä kahden ja puolen vuoden aikana on Neuvostovallan tärkeimpänä hallinnollisena tehtävänä ollut manöveeraaminen, heittämällä työväenluokan päällimmäistä kerrosta rintamalta toiselle. Syvemmät työväenluokan kerrokset, jotka ovat kohonneet talonpoikaispiireistä, ovat vielä liian heikkoja aloitekykyynsä nähden. Mikä on meidän venäläisen talonpoikamme vika, on se, että hän on joukko ihminen, ettei hänessä ole persoonallisuutta, se on se, josta lauloivat kansanpuoluelaiset, narodnikit, ja jota ylisti Leo Tolstoi Platon Karatajevin muodossa: talonpoika sulautuu yhteisöönsä, hän sulautuu maahan. On aivan selvää, ettei sosialistisen talouden perustana voi olla Platon Karatejev, vaan ajatteleva, työkykyinen, vastuunalainen työläinen. Tätä persoonallista aloitekykyä on työläisissä ehdottomasti kasvatettava. Porvaristolla on henkilöllisyys-periaate itsekästä individualismia, kilpailua. Henkilöllisyys-periaate työväenluokan keskuudessa ei ole ristiriidassa solidaarisuuden, eikä keskinäisen, veljellisen avuliaisuuden kanssa. Sosialistinen solidaarisuus ei voi nojautua persoonattomuuteen, laumaelämään. Mutta juuri persoonattomuus kätkeytyykin usein kollegiaalisuuden taakse.

Työväenluokassa on paljon voimaa, lahjoja ja kykyä. On saatava ne tulemaan esille, ilmenemään kilpailussa. Henkilöllisyys-periaate hallinnollis-teknisellä alalla edistää tätä. Ja siksi se onkin korkeampi ja hedelmällisempi, kuin kollegiaalisuus periaate.

SELOSTUKSEN LOPPULAUSE

Toverit, menshevististen puhujien, erikoisesti Abramovitshin, perusteet heijastavat ennen kaikkea täydellistä elämästä ja sen tehtävistä eristymistä. Havainnontekijä seisoo joen rannalla, jonka ylitse hänen olisi mentävä, ja tutkii virran voimaa. Pitäisi uida yli - siinä koko tehtävä. Mutta meidän kautskylaisemme nojaavat toiselta jalaltaan toiselle. Me emme kiellä, hän sanoo - että välttämätöntä on uida ylitse, mutta samalla me realisteina näemme vaaran, eikä vain yhden, vaan useita: virta on voimaks, siinä on vendenalaisia kiviä, ihmiset ovat väsyneitä jne. jne. Mutta jos meille sanotaan, että me kiellämme itse uimisen välttämättömyyden, niin se ei ole totta, ei missään tapauksessa. Jo 23 vuotta sitten me sanoimme ylimenoa välttämättömäksi."

Tähän perustuu kaikki alusta loppuun. Ensinnäkin, sanovat menshevikit, me emme koskaan ole kieltäneet puolustuksen välttämättömyyttä, siispä me emme kiellä armeijankaan välttämättömyyttä. Toiseksi, me emme periaatteessa kiellä myöskään työvelvollisuutta. - Sanokaapa, pyydän, missä on maailmassa, pieniä uskonnollisia ryhmiä lukuun ottamatta ihmisiä, jotka kieltäisivät puolustuksen "yleensä"? Kuitenkaan ei asiassa päästä askeltakaan eteenpäin teidän abstraktisen tunnustuksenne avulla. Kun tuli kysymykseen taistelu ja työväenluokan todellisia vihollisia vastaan todellisen armeijan luominen, niin mitä teitte te silloin? Vastustitte, saboteerasitte, kieltämättä puolustusta "yleensä". Te puhuitte ja kirjoititte lehdissänne: "alas kansalaissota" samaan aikaan kun valkokaartilaiset ahdistivat meitä ja asettivat miekan kaulallemme. Nyt te jäljestäpäin hyväksytte voittoisan puolustuksemme ja siirrätte arvostelevan katseenne uusiin kysymyksiin ja opetatte meitä. "Yleensä me emme kiellä työvelvollisuutta - sanotte te - mutta. sen tulee olla ilman juridista pakotusta." Kuitenkin näissä sanoissa on ilmeistä sisäistä ristiriitaa! Itseensä velvollisuus-käsitteeseen kuuluu pakko. Ihmisen on velvollisuus, hänen on pakko jotakin tehdä. Ellei hän sitä tee, hän ilmeisesti saa rangaistuksen, hänet pakotetaan. Tässä me tulemme kysymykseen, millaista sitten on se pakko? Abramovitsh sanoo: taloudellista painostusta kyllä, mutta ei lainopillista pakkoa. Metallityöläisten edustaja, toveri Holzmann on erinomaisesti todistanut, miten täysin skolastinen tällainen systeemi on. Jo kapitalismin aikana, so. vapaan työ vallitessa ei taloudellista painostusta voinut erottaa juridisesta pakosta. Sitä vähemmän nyt!

Esitelmässäni minä olen pyrkinyt selvittämään, että työläisten totuttaminen uusiin, uusilla yhteiskunnallisilla perusteilla oleviin työmuotoihin ja työn tuottavuuden saavuttaminen ovat mahdollisia vain siten, että yhtä aikaa sovellutetaan erilaisia menetelmiä - taloudelliseen etuun perustuvaa harrastusta, juridista pakotusta, sisäisesti sopusointuisen talousmuodon vaikutusta, rankaisuja, ja ennen kaikkea ja kaiken jälkeen aatteellista vaikutusta, agitaatiota, propagandaa, ja vihdoin yleisen sivistystason kohottamista, - vain kaikkien näiden menetelmien yhdistelmällä saavutetaan korkea taso sosialistiselle taloudelle.

Jos jo kapitalistisessa yhteiskunnassa taloudellinen harrastus välittömästi liittyy lailliseen pakkoon, jonka takana on valtion aineellinen voima, niin neuvostovaltiossa, so. valtiossa, joka on kapitalistisen ja sosialistisen välimuoto, ei taloudellisen ja juridisen pakon välille yleensä voi johtaa mitään vedenjakajaa. Meillä on kaikki tärkeimmät laitokset valtion käsissä. Kun me sanomme sorvari Ivanoville: "sinun on nyt tehtävä työtä Sormovan tehtaassa, ja ellet tottele, et saa annoksia", niin kumpaako tämä on, taloudellista painostusta vai juridista pakkoa? Toiseen tehtaaseen hän ei voi siirtyä, sillä kaikki tehtaat ovat valtion käsissä ja valtio ei salli tämän siirtymisen tapahtua. Siis taloudellinen painostus sulaa tässä yhteen valtiollisen pakkotoimenpiteen kanssa. Abramovitsh nähtävästi tahtoo, että me työvoiman sijoittamisregulaattorina käyttäisimme apunamme vain työpalkan korottamista, palkkioita ym. saadaksemme tärkeimpiin liikkeisiin tarpeellisen määrän työvoimaa. Nähtävästi siinä on koko hänen ajatuksensa. Jos asia järjestetään niin, niin jokainen ammatillisen liikkeen toimitsija näkee, että se on puhtainta utopiaa. Luottaa siihen, että markkinoilta virtaisi vapaasti työvoimaa, me emme voi, sillä sitä varten pitäisi valtion käsissä olla riittävän suuret elintarvike-, asunto- ja liikennevarat, so. pitäisi olla olemassa juuri ne olosuhteet, jotka nyt olisi luotava. Ilman valtion suunnitelman mukaisesti järjestämää joukottaista työvoimain siirtoa talouselimien ilmoitusten mukaan, me emme saa mitään aikaan. Tässä näyttäytyy meille pakon momentti kaikessa taloudellisessa välttämättömyydessä. Olen lukenut teille Jekaterinburgista tulleen sähkösanoman Ensimmäisen Työarmeijan töiden kulusta. Siinä sanotaan, että Uralin työvelvollisuuskomitean kautta on kulkenut yli 4000 ammattityöläistä. Mistä he ovat tulleet? Pääasiassa entisestä kolmannesta armeijasta. Heitä ei laskettu koteihin, vaan siirrettiin määräpaikkoihin. Armeijasta siirrettiin heidät Työvelvollisuuskomitealle, joka luokitteli heidät ja lähetti tehtaisiin. Tämä on liberaaliselta kannalta katsoen "väkivaltaa" persoonallista vapautta vastaan. Valtava työläisenemmistö kuitenkin meni mielellään työrintamalle, samoin kuin ennen taistelurintamalle, sillä se ymmärsi korkeampien intressien tätä vaativan. Osa meni vasten tahtoaan. Heidät pakotettiin.

Valtion pitää tietysti asettaa palkkiosysteemin avulla parhaille työläisille parhaat olemassaolon ehdot. Mutta tämä ei sulje pois, vaan päinvastoin edellyttää, että valtio ja ammattiliitot - joita ilman neuvostovaltio ei voi talouttaan rakentaa - saavat työläiseen nähden muutamia uusia oikeuksia. Työläinen yksinkertaisesti ei tee kauppaa neuvostovallan kanssa, - ei, hän on velvoitetussa asemassa neuvostovallan suhteen, hän on kaikin puolin sen alainen, koska se on hänen valtionsa.

"Jos meille yksinkertaisesti selitettäisiin - sanoo Abramovitsh - että kysymys on vain ammatillisesta työkurista, niin silloin ei olisi syytä keihäänkatkontaan; mutta mitä tällä on militarisoimisen kanssa tekemistä?" Kysymys tietysti on melkoiselta osaltaan kysymystä ammattiliittojen kurista: mutta uusien tuotannollisten ammattiliittojen. Me elämme neuvostomaassa, jossa työväki hallitsee, - sitä eivät meidän kautskylaisemme käsitä. Kun menshevikki Rubzow sanoi, että minun selostuksessani on ammattiliitoista jäljellä vain sarvet ja sorkat, niin hänen puheessaan on hiukkasen perää. Ammattiliitoista siinä merkityksessä, kuin hän ne käsittää, so. trade-unionistista tyyppiä olevista ammattiliitoista on todellakin hyvin vähän jäljellä, mutta työväenluokan ammatillis-tuotannollisella järjestöllä on Neuvosto-Venäjän oloissa mitä valtavimmat tehtävät. Mitkä? Luonnollisesti ei taistelu valtiota vastaan työ eduksi, vaan sosialistisen rakennustyön tehtävät, yhdessä valtion kanssa. Sellainen ammattiliitto on periaatteeltaan nuori järjestö, joka ei eroa ainoastaan tradeunioneista, vaan porvarillisessa yhteiskunnassa olevista kumouksellisistakin ammattiliitoista, kuten työväen valta eroaa porvariston vallasta. Hallitsevan työväen tuotantoliitolla ei ole samat tehtävät, ei samat menetelmät, eikä sama kuri, kuin orjuutetun luokan taisteluliitolla. Meillä on jokainen työläinen velvoitettu kuulumaan ammattiliittoon. Menshevikit ovat tätä järjestystä vastaan, luonnollisesti, koska he tosiasiallisesti ovat köyhälistön diktatuuria vastan. Kautskylaiset ovat köyhälistön diktatuuria ja kaikkia sen seurauksia vastaan. Taloudellinen pakotus, samoin kuin valtiollinenkin, ovat vain työväenluokan diktatuurin ilmenemismuotoja kahdella tiiviisti toisiinsa liittyneellä alalla. Totta kyllä, Abramovitsh on meille syvämielisesti selittänyt, että pakottaminen on sosialismille vastakkaista, että sosialismissa vaikuttavat velvollisuuden tunto, työtottumus, työn viehätysvoima jne. Asia kieltämättä on niin. Mutta tätä kieltämätöntä totuutta tulee laajentaa. Sillä onhan asia niin, että sosialistisessa yhteiskunnassa ei myöskään ole pakkolaitosta, valtiota, - se tulee kokonaan sulautumaan tuotanto- ja kulutuskommuuneiksi. Siitä huolimatta käy tie sosialismiin valtiojärjestön suurimmilleen jännittämisen kautta. Ja me elämme juuri nyt teidän kanssanne tätä aikakautta. Kuten lamppu ennen sammumistaan vielä kerran kirkkaasti leiskahtaa, samoin ottaa valtio ennen katoamistaan, työväen diktatuurin muodon, so. kaikkein säälimättömimmän muodon, jolla se käskevästi käsittelee kansalaisen elämää kaikilta sen puolilta. Tätä pikkuseikkaa, tätä pienoista historian astetta, valtiodiktatuuria, ei Abramovitsh eikä hänen persoonassaan koko menshevismi ole huomannut, ja on siitä syystä kompastunut.

Mikään järjestö, armeijaa lukuun ottamatta, ei ole tähän asti käsitellyt ihmistä niin kovakouraisesti, kuin sen tekee työväenluokan valtiollinen järjestö tänä raskaana ylimenokautena. Ja siksipä puhummekin työn militarisoimisesta. Menshevikkien kohtalo onkin nilkuttaa tapausten jäljessä, ja tunnustaa ne kumouksellisen ohjelman osat, jotka jo ovat kadottaneet merkityksensä. Menshevismi ei enää nykyisin kiellä - vaikkakin tämä tapahtuu kierrellen - oikeutusta rangaista valkokaartilaisia ja puna-armeijan karkureita, - se on tähän pakotettu omien surullisten kokemustensa vuoksi "demokratian" suhteen. Se on ikään kuin käsittänyt - hiukan myöhästyen - että oltaessa kasvotusten vastavallankumouksellisten joukkioiden kanssa, ei suoriuduta pelkillä lauselmilla siitä, että terrori ei ole sosialismissa välttämätöntä. Mutta taloudellisella alalla pyrkivät menshevikit yhä vielä rinnastamaan meitä - lastemme ja etenkin lastenlastemme kanssa. Ja kuitenkin meidän täytyy luoda talous heti, vitkastelematta, samalla kun meitä rasittaa porvarillisen yhteiskunnan onneton perintö ja vielä päättymätön kansalaissota.

Menshevismi, kuten yleensä kautskylaisuus, uppoaa syvälle demokraattisiin hullunkurisuuksiin ja sosialistisiin abstraktioihin. Uudelleen ja uudelleen käy selville, ettei sille ole olemassa lainkaan vaihekauden, so. proletaarisen vallankumouksen alalle kuuluvia tehtäviä. Siitä johtuu sen arvostelun, sen osoittelujen, suunnitelmien ja reseptien mehuttomuus. Kysymys ei ole siitä, miten tulee olemaan 20-30 vuoden päästä - silloin ymmärrettävästi kaikki on melkoisesti paremmin, vaan siitä miten pääsemme nyt kohoamaan rappiotilasta, miten jaamme työvoiman nyt, miten tänään saamme työn tuottavuuden kohoamaan, miten erikoisesti menettelemme niiden 4000 ammattityöläisen kanssa, jotka Uralilla otimme armeijasta. Laskemmeko heidät kaikkiin maailman tuuliin: "etsikää, toverit, missä parasta löydätte"? Ei, me emme voineet niin menetellä. Me asetimme heidät sotilasjonoksi ja lähetimme heidät tehtaisiin ja työpajoihin.

"Mitä eroa siis on teidän sosialisminne ja Egyptin orjuuden välillä, - huudahtaa Abramovitsh. - Suunnilleen samalla tavoinhan faaraotkin rakensivat pyramidejaan ja pakottivat ihmisjoukot työhön." Verraton vertaus, ollakseen "sosialistin" tekemä. Tässä on jälleen tuo pikkuseikka jätetty huomioonottamatta: vallankäytön luokkaluonne! Abramovitsh ei näe mitään eroa egyptiläisen hallituksen ja meidän välillä. Hän on unohtanut, että Egyptissä oli faaraoita, orjainomistajia ja orjia. Eivät egyptiläiset talonpojat ole neuvostojensa kautta päättäneet rakentaa pyramideja - siellä vallitsi säätyluokkien hierarkkinen yhteiskuntajärjestys - ja työntekijät pakotti työhön heille vihamielinen luokka. Meillä pakon toteuttaa työläis- ja talonpoikaisvalta työntekijäin omien etujen nimessä. Kas sitä Abrahamovitsh ei ole huomannut. Me olemme sosialismin koulussa oppineet, että koko yhteiskunnallinen kehitys perustuu luokkiin ja heidän taisteluunsa, ja että elämän koko kulun määrää, mikä luokka on vallassa ja mitä tehtäviä varten hän politiikkaansa ajaa. Sitä Abramovitsh ei käsitä. Kenties tuntee hän vanhantestamentin varsin hyvin, mutta sosialismi on hänelle kirja seitsemin sinetein.

Liberaalis-pintapuolisilla analogioilla ratsastaen, jotka eivät ota huomioon valtioiden luokkaluonnetta, voisi Abramovitsh (ja menshevikit sen ennen usein tekivätkin) yhdentää punaisen ja valkoisen armeija. Tässä, kuten tuossakin tapahtui mobilisointeja etupäässä talonpoikien keskuudessa. Tässä, kuten tuossakin käytettiin pakkoa. Ja tässä, kuten tuossakin palvelee melkoinen määrä upseereita, jotka ovat käyneet tsaarin koulua. Samat kiväärit, samat patruunat molemmin puolin - missä erotus? Erotus on olemassa, hyvät herrat, ja erotuksen määrää tuo perustunnusmerkki: kuka on vallassa? Työväenluokkako vai aateli, faaraot vaiko talonpoika, valkokaartilaiset vai Pietarin köyhälistö. Erotus on olemassa ja sitä todistaa Judenitshin, Koltshakin ja Denikinin kohtalot. Meillä talonpoikia mobilisoivat työläiset; Koltshakin valtakunnassa - valkokaartilaiset upseerit. Meidän armeijamme lujittui ja vaurastui, valkoinen hävisi kuin tuhka tuuleen. Niin, erotus on olemassa neuvostovallan ja faaraon vallan välillä, eivätkä Pietarin työläiset suotta alkaneet vallankumousta siten, että ampuivat alas faaraot (*) Pietarin kirkontorneista.

(*)__Tuolla nimellä nimitettiin tsaarivallan poliiseja, joita sisäministeri Protopopow helmikuun lopulla 1917 asetti kirkontorneihin ja rakennusten katoille.