Kansalliseen maatalouspolitiikkaan ei ole paluuta

KTP:n Porvoon kaupunkijärjestö otti vuosikokouksessaan 4.4.2001 kantaa Euroopan Unionin maatalouspolitiikkaan ja vaatii palaamista kansalliseen maatalouspolitiikkaan. Kannanotossa suoranaisesti jopa todetaan, että "eläintautien leviäminen, epäterveellisen ruuan tuottaminen ja kehitysalueiden taantuminen on pysäytettävissä Suomessakin vain siirtymällä takaisin kansalliseen maatalouspolitiikkaan" (alleviivaus minun).

Itse asiassa arvio maatalouspolitiikasta ei kommunistin tekemänä enempää voisi pieleen mennä. Kansalliseen maatalouspolitiikkaan palaaminen on mahdotonta. EU-jäsenyyden myötä kärjistynyt suomalaisen maatalouden surkastuminen ei ole mikään ratkaisevasti erilainen kehitysvaihe kuin EU-jäsenyyttä edeltänyt; sama kehitys on jatkunut aiempaa kiivaampana ja lähes kertarysäyksenomaisesti, mutta se on kuitenkin luonteeltaan vain aiemman kehityksen jatkoa.

Marxilaiset teoreetikot tiesivät jo 1800-luvun lopulla kirjoittaa maatalouden rakennemuutoksesta. Siirtyminen feodaalisesta yhteiskunnasta kapitalistiseen johti siihen, että maatalouskin alkoi hiljalleen muuttua yhteiskunnalliseksi kaiken teollisen tuotannon tavoin. Maatalouden muuttuminen kapitalistiseksi on ollut teollisuustuotantoa hitaampaa johtuen maatalouden pieniin talousyksikköihin perustuneesta rakenteesta.

Kuitenkin, jo 1700- ja 1800-luvuilla maatalous työllisti entistä vähemmän, vaikka tuotettujen elintarvikkeiden määrä kasvoi. Tämän mahdollistivat hiljalleen yleistyneet tekniset keksinnöt maanviljelyksessä. Maataloudesta vapautunut työvoima pakotettiin siirtymään tehtaisiin 16 tunnin työpäiviä tekemään jopa väkivallan keinoin.

Tämä kehitys kiihtyi äärimmilleen 1900-luvulla, yhä vuosisadan loppua kohti kiihtyen, sillä tekniset ja kemialliset keksinnöt yhä lisäsivät satoja ja vähensivät työvoiman tarvetta maataloudessa. Nykyään tosin työvoima ei enää siirry tehtaisiin, vaan joutuu joko työttömäksi tai hyvällä tuurilla saa palvelualan töitä; teollisuus ei tarvitse enää työvoimaa.

Maasta riippuen feodaaliset suhteet katosivat nopeasti tai säilyivät pidempään kapitalististen suhteiden rinnalla. Kehitys feodaalisesta perheviljelmästä kapitalistiseksi, luonteeltaan yhteiskunnalliseksi maatalousyritykseksi on siis vuosisatoja jatkunut ja viime vuosikymmeninä voimakkaaksi kiihtynyt kapitalistisen kehityksen yleinen tendenssi. Suomessa EU-jäsenyys erityisen voimakkaasti kärjisti tätä kehitystä, mutta ei muuttanut sen perusluonnetta.

KTP:n Porvoon kaupunkijärjestön kannanotossaan kirjaamat maatalouden ongelmat -- äärimmilleen viety tehotuotanto, keinottelu, maaperän ryöstöviljely, eläinten häpeällinen alistaminen, eläintautien leviäminen, epäterveellisen ruuan tuottaminen ja kehitysalueiden taantuminen -- ovat seurausta tästä kehityksestä. Ilman maatalouden yhteiskunnallistumista ja maanviljelystä helpottavia ja satomääriä kasvattavia teknisiä ja kemiallisia keksintöjä tehotuotanto ja ryöstöviljely eivät olisi olleet mahdollisia.

Mutta pelkästään palaaminen kansalliseen maatalouspolitiikkaan ei poista näitä ongelmia, sillä Suomen kansallinen maatalouspolitiikka ennen EU-jäsenyyttä poikkesi yleisestä kapitalistisesta kehityksestä maataloudessa vain sikäli, että se oli hitaampaa. Paluu tähän maatalouspolitiikkaan ei siis poistaisi maatalouden ongelmia, korkeintaan hidastaisi niiden syntymistä ja täten siirtäisi ne lähitulevaisuuteen uudelleen.

Toisaalta, on myös tarkasteltava asiaa siitä näkökulmasta, onko kansalliseen maatalouspolitiikkaan palaaminen ylipäätään enää mahdollista kapitalismin tässä kehitysvaiheessa. Maataloustuotanto on tiukasti sidoksissa erityisesti elintarviketeollisuuteen. Jos elintarviketeollisuus on kansallista, on maatalouspolitiikkakin luonnostaan kansallista.

Mutta kuten kapitalistinen teollisuus yleensä, ei elintarviketeollisuuskaan enää voi olla vain kansallista. Kansalliset markkinat ovat kasvaville ja keskenään kilpaileville kapitalistisille yrityksille liian ahtaat. Näin on ollut jo yli sadan vuoden imperialistisen kehityksen aikana.

Suomalaiset elintarvikealan suuryritykset ovat jo liittoutuneet muiden eurooppalaisten suuryritysten kanssa. Kansallista elintarviketeollisuutta Suomessa ei enää mainittavasti ole, ja viimeisetkin liittyvät eurooppalaiseen pääomaan lähiaikoina. Teollisuuden kannalta siirtyminen eurooppalaiseen maatalouspolitiikkaan (ja yleensä eurooppalaiseen politiikkaan EU-jäsenyyden muodossa) oli välttämätöntä, ilman sitä yritykset eivät olisi enää kyenneet menestymään.

Tämä olisi tiennyt kuoliniskua suomalaiselle elintarviketeollisuudelle. Toisaalta, nykyinen EU-jäsenyys on tehnyt aivan saman, joten kansallinen maatalouspolitiikka (kuten kansallinen talouspolitiikka ylipäätään) ei ole enää elinkelpoinen vaihtoehto kansainväliselle politiikalle; kansallinen kapitalismi ei nykyisessä kehitysvaiheessa enää selviä; mikäli suomalaiset yritykset eivät pääse kansainvälisille markkinoille, tulevat kansainväliset yritykset tänne, ja tilanne on lopulta sama. Protektionismi ei pidä kansantaloutta hengissä.

Koska nykyään kansallisessa talouspolitiikassa pitäytyminen ei johda mihinkään muuhun kuin kansainvälisen talouspolitiikan toisenlaiseen lähestymistapaan, ei kansallinen maatalouspolitiikka ole mikään ratkaisu maataloutemme ongelmiin.

Maatalouden riippuvuus elintarviketeollisuudesta tarkoittaa, että mikäli haluamme turvata luontoa, eläimiä ja ihmisiä kunnioittavan maatalouden säilymisen, paikallisen ruoan tuotannon sekä myös terveellisyyden huomioon ottamisen ja kemikaalien välttämisen maataloudessa ja elintarviketuotannossa, on meidän kohdistettava huomiomme elintarviketeollisuuteen ja sen tulevaisuuteen.

Maaseutuväestö, talonpoikaisluokasta maatalousyrittäjiksi muuttuneet tuottajat eivät ole proletariaattia, mutta eivät porvaristoakaan, vaan pikkuporvaristoa, ja joita tuotannon yhteiskunnallistaminen ajaa yhä ahtaammalle ja lopulta sulautumaan joko porvaristoon tai proletariaattiin. Tämä tapahtuu siten, että heikommin menestyvät proletarisoituvat, parhaimmin menestyvistä tulee suurmaanomistajia ja teollisen maatalouden harjoittajia, kapitalisteja. Tämän kehityksen pyörä Suomessa pyörii kaikkein nopeimmin juuri nyt.

Vain elintarviketeollisuuden saattaminen työväenluokan demokraattisen kontrollin alaisuuteen voi turvata sen, että proletarisoitumiskehityksen tielle joutuneet, pieniä tiloja hoitavat maatalousyrittäjät eivät joudu lopettamaan maataloutta. Työväenluokan kontrolloimalle elintarviketeollisuudelle on mahdollista tehdä maanviljelijöiden kannalta edullisia sopimuksia elintarvikkeiden raaka-aineiden tuottamisesta luontoa, eläimiä ja ihmisiä kunnioittavalla tavalla.

Ainoastaan näiden edullisten toimitussopimusten myötä maanviljelijät kykenevät ymmärtämään sosialistisen vallankumouksen välttämättömyyden ja ymmärtävät, mikä on se todellinen hyöty, kun he vapaaehtoisesti yhdistävät tilansa suuremmiksi kokonaisuuksiksi, eivät kapitalistien hallinnan alaisuuteen vaan omaan hallintaansa, myydäkseen elintarvikkeita työväenluokan elintarviketeollisuudelle.

Näin maatalouden yhteiskunnallistumiskehitys huipentuu työväenluokkaa ja sosialistista vallankumousta palvelevalla tavalla. Näin maanviljelijöidemme keskuudessa ei enää jatku se kurjistuminen ja pudotuspeli, joka saattaa yhä useammat köyhyyteen ja työttömiksi proletaareiksi samalla, kun pieni osa heistä siirtyy hallinnoimaan kapitalistisia maatalousteollisuuden laitoksia, joissa ei kunnioiteta luontoa, ihmisä tai eläimiä.

-- Teemu Luojola

Artikkeli on julkaistu Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa 27.4.2001.