Miksi Neljäs Internationaali pitää jälleenrakentaa

Neljäs Internationaali perustettiin 1938. Se nojasi siirtymäohjelman metodiin, välttämättömään työkaluun taistelussa työväenluokan johdon kriisin voittamiseksi, kapitalismin kukistamiseksi ja sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi. Nyt, 63 vuotta Neljännen Internationaalin perustamisen jälkeen lause, jolla siirtymäohjelma alkaa — "maailmanpoliittiselle tilanteelle kokonaisuudessaan on luonteenomaista ennen kaikkea proletariaatin johdon historiallinen kriisi" — pätee edelleen. Vallankumouksellisten velvollisuus rakentaa massiivinen maailmanpuolue on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Myrskyisten olosuhteiden keskellä Neljäs Internationaali syntyi puolustamaan marksismin periaatteita ja johtamaan maailmanvallankumousta voittoon sen jälkeen, kun edeltäjänsä oli täysin rappioitunut ja käytännössä hajotettu. Stalinismi ei tarvinnut sitä enää, oli tullut aika politiikalle kansanrintamasta ja sosialismista yhdessä maassa, ja näin ollen bolsivikki-leninistit, kantaen mukanaan koko teoreettisen ja historiallisen perimän, kokoontuivat Lev Trotskin johdolla eräässä pienessä sveitsiläiskaupungissa ja muurasivat Internationaalin peruskiven. Tehtäväksi jäi kansallisten jaostojen rakentaminen massiivisiksi puolueiksi sekä siirtymäohjelman toteuttaminen eri maiden olosuhteissa.

Tehtävä ei ollut helppo. Olosuhteet, joissa jouduttiin työskentelemään, olivat täysin päinvastaiset kuin ne, joissa syntyi Kolmas Internationaali; se syntyi Venäjän Suuren vallankumouksen seurauksena, ja toivo vallankumouksen leviämisestä oli perusteltu. Neljäs Internationaali syntyi kansainvälisen työväenluokan tappiosarjan jälkeen toisen maailmansodan aattona ja yleisen pessimismin vallitessa.

Objektiiviset tekijät, jotka siihen vaikuttivat, olivat mm. sota, maanalainen toiminta eräissä maissa, stalinismin vainot ja salamurhat sekä yleensä se, että luokkataistelu oli laskusuhdanteessa Hitlerin ja Francon noustua valtaan ja kansanrintaman petollisen toiminnan seurauksena. Panettelu ja fyysinen väkivalta oli jokapäiväistä. Sen lisäksi joutuminen toimimaan pienissä ryhmissä pakotti trotskilaiset taistelijat toimimaan propagandistisesti tai lahkolaisesti.

Subjektiivisena tekijänä oli se että, johto ei pystynyt löytämään tietä työväenluokan ja kansan laajoihin joukkoihin. Vanhimmat johtajat, kuten Cannon, eivät ottaneet vakavasti Trotskin varoituksia ja suosituksia kouluttaa kaadereille dialektista materialismia. Suuren vallankumouksellisen viimeisestä taistelusta Barnamia, Schahtmania ja muita vastaan ei otettu opiksi. Internationaalin johtoon nousi M. Pablo (Raptis) pikkuporvarillisen joukkueen etunenässä, joka etsi oikotietä joukkoihin ja helppoja tapoja vaikuttaa.

Rappeutuminen alkoi jo 40-luvulla kansallisella kysymyksellä. Pablo näki, että natsien miehitykset aiheuttivat "kansallisen kysymyksen", joka tarkoittaa, ettei enää olisi tarvinnut taistella yhteiskunnallisesta, vaan kansallisesta emansipaatiosta. Näitä kahta tehtävää ei pitäisi erottaa toisistaan. Kansallisen vapautumisen puolesta voi taistella vain, jos vaatii kapitalismin kaatamista.

Sitten elettiin 50- lukua ja entrismin aikaa. Termi tulee sanasta enter ja tarkoittaa, että trotskilaisten ei tarvinnut enää rakentaa puolueita vaan etusijassa oli pyrkimys muuttaa stalinistiset puolueet vallankumouksellisiksi. Jäsenet ohjattiin em. puolueiden riveihin "vaikuttamaan", tekemään siis sitä mistä Trotski oli luopunut jo parikymmentä vuotta aikaisemmin; toimimaan stalinismin vasemmistolaisena oppositiona. Revisionistinen käännös höystettiin neokapitalismin teorialla. Kapitalismin inflatorinen ekspansio selitettiin siten, että se tarkoitti uutta vaihetta järjestelmässä, ja että kapitalismi oli ratkaissut ristiriitojansa, oli reformoinut itse itsensä, ja että sen seurauksena ei tarvitse rakentaa itsenäisiä puolueita, koska vallankumouksen keskipiste oli nyt kehittyneissä maissa.

Eräät vanhat johtajat, jotka olivat eri mieltä tästä muodonmuutoksesta, arviovat tilanteen liian myöhään ja reagoivat vasta vuonna 1953, jolloin skisma tuli hajottamaan Internationaalin rivistöt. Amerikkalainen SWP oli alussa mukana opposition kanssa, mutta pian (1963) se perääntyi ja valitsi Pablon vasemman siiven roolin. Internationaali oli jakaantunut kahtia, Yhdistyneeseen sihteeristöön ja Kansainväliseen komiteaan Neljännen Internationaalin rakentamiseksi. Viimeksi mainittu myöhemmin muutti nimensä Neljännen Internationaalin Kansainväliseksi komiteaksi ja julisti olevansa Internationaali, siis meillä oli jo kaksi maailmanpuoluetta.

Kapitalismi oli saanut hengähdyspaussin ja suhteellisen yhteiskunnallisen rauhan. Keynesiläinen politiikka, joka perustui kapitalismin inflatoriseen ekspansioon ja dollarin vakaaseen yhdenvertaisuuteen, oli luonut hyvinvointia ja vahvistanut reformistisia trendejä työväenluokan keskuudessa. Sosialidemokratian tai kansanrintaman johdolla rakennettiin hyvinvointivaltiota. Työväenluokka ei kuunnellut vallankumouksen taistelijoita, ja kun piti protestoida, tapahtui se uusien yhden asian liikkeiden lippujen alla, kuten pasifistien, naisliikkeen, opiskelijoiden tai myöhemmin vihreiden.

Kansainvälisen komitean pyrkimys kouluttaa jäseniään dialektiseen materialismiin ja tämän kehittäminen tulivat liian myöhään, ja pääpaino oli enemmän marksismin kirjaimessa kuin metodissa sinänsä. Komitean politiikka oli täynnä impressionistista siksakkia ja se tuki milloin kansallisia anti-imperalistisia diktaattoreja (Gaddafi, Khomein jne.) ja milloin Gorbatsovia. Uusi sarja skismoja koetteli Kansainvälistä komiteaa sen koko historian ajan.

Tänä päivänä pieni katsaus trotskilaisuuden nimeen vannovien järjestöjen kirjoon todistaa, että Yhdistyneen sihteeristön mennessä yhä oikeistolaisemmalle linjalle Kansainvälinen komitea seurasi perässä eikä pystynyt esittämään vallankumouksellista vaihtoehtoa. Monia kansainvälisiä ryhmittymiä, jotka julistautuvat ainoaksi Internationaaliksi, edustaa eri maissa isompi määrä "trotskilaisia" liikkeitä. Intenetistä löytää mahtavat 32 kappaletta Neljänsiä Internationaaleja. Niiden ulkopuolelle jää iso joukko järjestöjä, jotka julistautumatta ainoaksi oikeassa olevaksi trendiksi pyrkivät yhteistyössä muiden kanssa Neljännen Internationaalin jälleenrakentamiseen.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole Internationaalin tilan täydellinen analyysi. Se on vaikea teoreettinen tehtävä ja sen tulee tapahtua liikkeen monien eri trendien toimesta. Aikakautemme analysointi ja dialektisen materialismin kehittäminen ovat saman prosessin erottamattomia osia. Isot historialliset tapahtumat tulevat pakottamaan vallankumouksellisia panostamaan metodiin ja rakentamaan yhtenäisyyttä. Yhteiset toimintatason projektit käytännössä ja yhteiset konferenssit ja kannanotot sekä historiallinen vallankumouksellinen työväenluokan nousu ovat tähän edellytyksiä. Yhtenäisyyttä ei voi rakentaa vain keinotekoisella pohjalla tai yhteisillä sopimuksilla. Marxilainen Työväenliitto pyrkii siihen tietoisesti samalla kun taistelee puolueen rakentamiseksi Suomessa.

Ensisijainen tehtävä on klassikkojen tekstien tutkiminen Hegelistä lähtien. Ensimmäisen maailmansodan riehuessa Lenin vetäytyi kirjastoon (1914-1916) ja alkoi tutkia Hegeliä ja muita filosofeja. Samaa esimerkkiä seurasi myös Trotski 30-luvulla.
Teorian kehittäminen lähtee empiirisestä havainnosta ja sen suhteesta muihin havaintoihin. Analyysi syntyy tämän vuorovaikutuksesta aikaisemman vanhan tiedon ja teorian kanssa yrityksessä päästä ilmiön pintaa syvemmälle todellisuuden olemuksen ymmärtämiseksi. Alussa on objektiivinen todellisuus, joka on aina konkreettinen, ja jonka osa me olemme, eli subjekti.

Työväenluokan separatismin teoria, jonka mukaan Internationaalin sirpaloituminen johtuu pikkuporvariston jäseneksi tai johtoon päästämisestä, on naiivi. Se ei ota huomioon, että kapitalismissa porvariston ideologia on vallitseva ideologia ja heijastuu kaikkiin meihin, työläisiinkin. Itse asiassa, jos työväenluokan keskuudessa ei vallitsisi porvarillinen ideologia, emme eläisi tässä järjettömässä järjestelmässä tässä ja nyt. Porvarillista ideologiaa vastaan, jokaisessa sen ilmenemismuodossa, on vallankumouksellisten taisteltava jatkuvasti. Tämä prosessi on erottamaton kamppailusta työväenluokan vallankumouksellisen tietoisuuden edistämiseksi. Jos jotkut separatismin teorian kannattajat luulevat, että pitävät porvarillisen ideologian pois karkottamalla tai olemalla hyväksymättä jäseniksi yhteiskunnalliselta asemaltaan pikkuporvaristosta lähtöisin olevia ihmisiä, he erehtyvät. Labourismi on luokan spontaanin toiminnan palvomista, ja se on tradeunionismin yksi muoto, eli porvariston ideologia itsekin.

Neljäs Internationaali on perustettu, mutta sitä ei ole koskaan rakennettu massiivisena maailmanpuolueena. Puhuessamme Internationaalin rappeutumisesta tarkoitamme sen rakentamisen rappeutumista. Koska Neljättä Internationaalia ei ole rakennettu, ei voida puhua viidennen, kuudennen tai ties monennenko Internationaalin tai epämääräisesti luvuttoman Internationaalin rakentamisesta. Jos ei rakenna neljättä Internationaalia, luopuu samalla teoreettisesta pohjasta, eli Trotskin jatkuvan vallankumouksen teoriasta, stalinismin kritiikistä ja siirtymäohjelmasta.

Trotskilaisuus tänään

Balkanin sotatanner jakoi vasemmiston rintamaa kahtia. Jugoslavian sodan opetukset ovat hyvin merkityksellisiä taistelussa internationaalin rakentamisesta. Yhdistynyt Sihteeristö asettui pasifistisen imperialismin puolelle vedoten poliittiseen ratkaisuun Euroopan Unionin kautta. Balkanilla on kannatettava imperialismin ulosheittämistä ja alueen kansojen sosialistista yhtenäisyyttä.

Sosialidemokraattien ja sen vasemmistosatelliitin europolitiikka potee poliittista uupumusta ja porvaristolla ei ole muuta vaihtoehtoa keskusta-vasemmiston haaksirikolle kuin äärioikeiston kortti. Äärioikeisto on vielä liian heikko tällaiseen tehtävään. Vallankumouksellinen vaihtoehto on mahdollinen jos työväenluokka tekee oikeat johtopäätökset luokkataistelupuolueen rakentamisen ja sosialismiin siirtymisen välttämättömyydestä. Edellytys näiden prosessien nopeuttamiselle on kansainväliseksi puolueeksi järjestäytynyt trotskilainen etujoukko.

Teesi, jonka mukaan sosialidemokraattien politiikka tasoittaa tietä oikeistolle, on pessimistinen. Kehityksen ei ole pakko mennä tähän suuntaan, se voi myös avata tien vallankumoukselle, edellyttäen, että vallankumoukselliset järjestävät aktiivisen interventionsa.

Lineaarinen käsitys poliittisesta kriisistä ja historiasta, jonka mukaan tästä pitäisi mennä pikkuisen vasemmalle ja sitten vielä pari piirua vasemmalle siihen asti, kunnes päämäärä on saavutettu, johtaa reformismiin. Tätä ehdottavat Ranskan kommunistinen puolue ja LCR sekä yleisemminkin Yhdistynyt Sihteeristö ja uusstalinistit. Lutte Ouvrierella, joka on Ranskan massiivisin trotskilainen puolue, on kansainvälisellä tasolla passiivinen suhtautuminen asioihin, jotka koskevat keskustelua Neljännen Internationaalin jälleenrakentamista.

Eräs vaara, joka aiheuttaa hämmennystä ja estää työväenluokan tietoisuutta kehittymästä, on liikehdinnän palvominen. Se pitää sisällään kaikki ne esteet ja rajoitukset, jotka ovat piinanneet työväenluokkaa aikaisemminkin. Ajatus siitä, että liikehdintä on kaikki kaikessa eikä strateginen tavoite merkitse mitään, on taantumuksellinen. Liikehdinnän "palvojat" väittävät myös, että keskustelu ja väittely aatteiden pohjalta pitäisi korvata liikkeen pluralistisuudella eli moniarvoisuudella. Heille kansan tahto toteutuu silloin, kun on saatu vähintään puolet äänistä vaaleissa, ja että proletariaatin diktatuurille ei ole enää mitään sijaa, vaan vain demokratialle. Lopuksi tämä pikkuporvarillinen ideologia vihaa silmittömästi kaikenlaista sentralismia taisteluissa tai järjestön tasolla.

Tämä ilmenee Sao Paulon foorumissa, joka on kytköksissä imperialismin kanssa. Foorumin tärkeimmät puolueet tukevat hallituksia Argentiinasta oikeistolaiseen Nicaraguaan. Edellisessä Foorumin virallinen edustaja on Izquierda Unida, johon kuuluvat kommunistinen puolue, morenolaiset ja "trotskilainen" MST. Sao Paulon foorumi on napanuora, joka yhdistää imperialismiin Yhdistyneen Sihteeristön, jonka oma puolue Brasiliassa osallistui hävyttömästi Rio Granden hallitukseen Sulin provinssissa. Tämä "moniarvoisuus" sitoo työväenluokan kädet aikana, jolloin Etelä-Amerikan ruutitynnyri on valmis räjähtämään.

Osa eurooppalaisesta vasemmistosta löysi tiensä internationalismiin Attacin riveistä, joka taistelee muka globalisaatiota vastaan ehdottamalla ratkaisuja imperialistisen kapitalismin viitekehyksessä. Attacin muodostumiseen on vaikuttamassa eurooppalaisen imperialismin sektoreita sekä "äärivasemmistolaisia" järjestöjä, joille porvarilliset tiedotusvälineet, toisin kuin ennen, antavat anteliaasti palstatilaa. On taantumuksellista taistella vain kauppaa vastaan silloin, kun pääoman valta kulmioituu valtioon sekä valtioiden välisiin suhteisiin ja vallankumousta vastaan rakennettuihin väkivallan mekanismeihin. Taistelua pitää käydä valtioita vastaan. Tämä on ainoa tie todelliseen internationalismiin, alkaen taistelusta vihollista vastaan omassa maassa. Muuten harjoitamme vain painostus- ja reformipolitiikkaa. Liikehdinnän palvonta on vastavallankumouksen viimeinen tyyssija sen taistelussa vallankumouksellisten puolueiden muodostumista vastaan.

Yhdistynyt Sihteeristö on kaikkien vallankumousvastaisten vasemmistotrendien synteesi, ja vielä tämä tapahtuu Neljännen Internationaalin nimissä. Neljäs Internationaali täytyy jälleenrakentaa kumoamaan tämä suuri poliittinen myytti. Kun ensin proletariaatin diktatuuri oli hylätty, sen jälkeen hajotettiin puolueita kaikenlaisten liikehdintöjen sisälle vanhalla entrismin taktiikalla. Tämän takana on ajatus, että liikehdintä on vaihtoehto puolueen rakentamiselle ja luonnollisesti voi korvata myös Internationaalin. Yhteisrintamaan, jonka Yhdistynyt Sihteeristö muodosti Portugalissa, osallistuu Politica XXI, joka väittää, että "sosialismi on historiallisesti kuollut" ja taistelee kapitalismin "inhimillistämiseksi" ja "vasemmiston itsevaltaisuutta" vastaan.

Yhdistynyt Sihteeristö on edennyt suurin harppauksin vastavallankumouksen tielle. Sen ranskalainen puolue valmistautuu poistamaan nimestään sanan kommunistinen ja kieltämään Leninin, Trotskin ja Lokakuun vallankumouksen stalinismin edeltäjinä. Tämä vaarallinen politiikka kapitalismin pelastamiseksi ja internationalismin nimessä ei ole yksittäinen tapaus, vaan Sihteeristön kansainvälisen politiikan keskeisiä aspekteja.

— Dimitris Mizaras