Tämä artikkeli on aiemmin julkaistu Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenin joulukuun 2001 numerossa.

-- -- --

Valkoisia armeijoita jälleenrakennetaan
"Vapaaehtoinen maanpuolustus" jatkaa suojeluskuntien työtä

Suomen Reserviupseeriliitto (RUL) antoi 8.11.2001 eduskunnan puolustusvaliokunnalle lausunnon valtion puolustus- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Lausunnossaan RUL esittää pohjoismaisen mallin mukaista kodinturvajärjestelmää selvitettäväksi, josko sellainen luotaisiin Suomeenkin. Mutta moniko suomalainen tietää, mitä kodinturvajoukot käytännössä merkitsevät? On tarpeen selvittää lukijoillemme, millainen on vapaaehtoisen maanpuolustuksen (VMP) tilanne Suomessa, miten kodinturvajoukot niveltyvät tähän järjestelmään ja mikä on VMP:n luokkaluonne.

Kun suojeluskunnat ja Lotta Svärd -järjestö vuonna 1944 rauhanehdoissa kiellettiin, alkoi Suomessa vapaaehtoisen maanpuolustuksen hiljaiskausi. Syksyllä 1990 Suomen hallitus yksipuolisella ilmoituksella irtaantui Pariisin rauhansopimuksen sotilasartikloista. Jo samana syksynä eräät maanpuolustusjärjestöt, mm. RUL, tiedustelivat mahdollisuuksia aloittaa vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus uudelleen. Puolustusministeriön asettaman työryhmän syksyllä 1991 julkistaman mietinnön mukaan koulutuksen käynnistämiselle ei ollut esteitä. (Oltermanni 1997.) Puolisotilaalliset järjestöt alkoivat heräillä.

Vuonna 1993 RUL, Reservin Aliupseerien liitto (RaUL) sekä Maanpuolustuskiltojen Liitto (MPKL) perustivat Maanpuolustuskoulutus ry:n (MPK), ja tämän uuden yhdistyksen nimissä järjestöt alkoivat toteuttaa yhteisiä maanpuolustuskurssejaan. MPK luotiin nimenomaan koulutusorganisaatioksi. Elokuussa 1994 eduskunta hyväksyi muutoksia lakiin puolustusvoimista, ja MPK virallistettiin koulutusorganisaationa. (mt.)

Puolustusministeriön päätöksellä 11.1.1996 vahvistettiin VMP-toiminnan organisaatiorakenne. Kyse ei ole uudesta järjestöstä, vaan olemassa olevien järjestöjen yhteistyöstä ja toimintojen niveltämisestä tarkoituksenmukaisella tavalla toisiinsa. (Olanterä 1996.) VMP-toiminta tapahtuu reserviläis- ja maanpuolustusjärjestöjen muodostamissa paikallisosastoissa, jotka muodostavat sotilasalueet. Maanpuolustuspiirit koostuvat sotilasalueista, ja piirit vastaavat puolustusvoimien sotilasläänejä. Paikallisosasto (PAT) muodostuu reserviyksiköstä (RYT) ja paikallisyksiköstä (PYT), ja toimintaa ohjaa sotilasläänin nimeämä johtoryhmä (Kotisalo 1997). Reserviyksikkö vastaa sotilaallisesta toiminnasta ja paikallisyksikkö tukee reserviyksikköä.

VMP jatkoa suojeluskuntien työlle

Nykyinen vapaaehtoisen maanpuolustuksen järjestelmä on suoraa jatkoa vuonna 1944 kielletyille suojeluskunnille. Samankaltaisuuksia järjestöjen rakenteessa ja toiminnassa voi luetella useampiakin: 1) toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen, 2) toiminnalla korvataan puolustusvoimien omaa toimintaa ja järjestöt ovat siksi kytköksissä puolustusministeriöön, 3) käskysuhteet ovat sotilaallisen suoraviivaisia eikä jäsenten mielipiteillä ole paljoa vaikutusta toimintaan (ks. esim. Selén 2001: 235), 4) maa on jaettu maanpuolustuspiireihin, sotilasalueisiin ja paikallisosastoihin aivan kuten suojeluskuntien aikaan suojeluskuntapiireihin, alueisiin ja paikallisiin suojeluskuntiin, 5) vapaaehtoistoiminnalla koulutetaan armeijan reserviä ja näin kevennetään puolustusvoimien taakkaa tässä tehtävässä, 6) järjestöt antavat virka-apua erilaisissa kriisi- ja poikkeustilanteissa, 7) ideologinen työ, eli isänmaallisuuden valheellisen propagandan lietsominen on osa järjestöjen toimintaa. Tässä eivät ole kaikki samankaltaisuudet.

VMP-järjestelmä ja suojeluskunnat eroavat toisistaan lähinnä yhdessä suhteessa. Siinä, missä suojeluskunnat muodostivat yhden valtakunnallisen järjestön, on nykyinen VMP-toiminta jaettu useamman valtakunnallisen järjestön kesken. Osin tämä johtuu siitä, että järjestäytymistyö on vielä kesken; pitkin 1990-lukua on esitetty ajatuksia järjestöjen yhdistämisestä. Mutta tämä hajaannus on mahdollistanut nykyisen järjestelmän puolustajille yhden lisäargumentin: VMP-toimintaa ei voi muka verrata suojeluskuntiin sen vuoksi, että VMP-toiminnassa ei rekisteröidä jäseniä.

Vaikka jäseniä ei yhtenäiselle valtakunnalliselle järjestölle, esim. MPK ry:lle rekisteröidäkään, eivät toimijat silti aivan rekisteröimättömiä ole. Jokainen VMP-toimintaan osallistuva järjestö toki rekisteröi omat jäsenensä, ja paikallisosastotasollakin toimintaan osallistuvat rekisteröidään, vaikka paikallisosastot sinällään ovatkin rekisteröimättömiä yhdistyksiä. Koulutukseen osallistuvat nimittäin sijoitetaan paitsi puolustusvoimien myös kunnan poikkeusolojen organisaatioon (ks. esim. Olanterä 1996; Kotisalo 1997). Samoin koulutusten jälkeen MPK:n käyttöön jäävät kurssien osanottajaluettelot.

Lisäksi VMP-toimintaa ja suojeluskuntia yhdistää se, että molempien toiminnassa keskeisimmällä sijalla on aseellinen toiminta. VMP-toimintaa on yritetty oikeuttaa puhumalla julkisuudessa lähinnä tulvien torjunnasta tai muusta avunannosta onnettomuustilanteissa, mutta Rainer Wiceen Oltermanni-lehden pääkirjoituksessa 2/1996 tiivistää nämä peitepuheet seuraavasti: "Haetaanko toiminnalle hyväksyntää 70-luvun ajatusmaailmasta? Ei rohjeta puhua suoraan toiminnan sotilaallisista tavoitteista. Sen sijaan yritetään pukea toiminta yleisten kansalaishyveiden kaapuun." (Wiceen 1996a.)

Aseiden käyttöön liittyy myös paljon epämääräisiä ja hurjia visioita, jotka kuulostavat jopa uskomattomilta. Wiceen (1996b) esimerkiksi kyselee, voidaanko paikallisosastoja hyödyntää suojaamaan ja vartioimaan niitä monia kohteita, joita kunnissa on suojattava tuholaistoiminnalta. Hän myös kysyy, onko tämä toiminta aseetonta vai aseellista. Minä kysyn häneltä, mitä sellaisia kohteita kunnilla on, joita on suojattava aseilla? Jos joku maalaa graffitin kunnantalon seinään, pitääkö hänet napata ase kädessä?

Mihin tarkoitukseen paikallisosastoja aseistetaan, jos niiden tarkoituksena olisi vain toimia kriisitilanteissa hiekkasäkkien täyttäjinä? Wiceen puhuu toisaalta rehellisesti, mutta toisaalta hyvin epäselvästi. Mutta jo nämä tiedot osoittavat, että aivan kuten suojeluskunnat aikoinaan, aivan samoin VMP-toiminnan paikallisosastot toimivat tarpeen mukaan yksityisinä aseina ja järjestyskaarteina. Ja aivan kuten suojeluskuntien toiminnan pääpainopiste oli sisäisen vaaran eli kommunistien toiminnan kukistamisessa, aivan samoin VMP-joukkoja käytetään tarvittaessa työväestöä kukistamaan. On myös huomattava, että VMP-toiminnassa mukana olevat itse muistavat joka yhteydessä mainita jatkavansa suojeluskuntien työtä.

Kodinturvajoukoilla lisäjärjestäytymistä

RUL ei ole yksin kodinturvajoukkojen perustamisesityksen kanssa. Lokakuussa kokoomuksen kansanedustaja Pekka Kuosmanen teki eduskunta-aloitteen kodinturvajoukkojen perustamisesta ja viittasi samassa yhteydessä suojeluskuntien toiminnan jatkamiseen (HS 11.10.2001). Tarkastelkaamme hieman, mitä RUL:n esittämä pohjoismainen malli voisi käytännössä tarkoittaa.

Ruotsissa kodinturvan nimellä kulkeva järjestelmä on myös osa puolustusvoimia ja se osallistuu rauhan ajan katastrofivalmiuteen, aivan kuten VMP-toimintaa Suomessa on perusteltu. Kodinturva jakautuu yleisen kodinturvan lisäksi yritysturvaan, jonka tehtävänä on tärkeimpien julkisten rakennusten ja teollisuuslaitosten vartiointi ja suojaaminen tihutöiltä (vrt. Wiceen 1996b). Kodinturvamiehet säilyttävät aseita ja patruunoita sekä muuta henkilökohtaista taisteluvarustusta kotonaan. Kodinturvajoukkoihin ei ole mahdollista päästä, mikäli löytyy minkäänlainen merkintä poliisin rekistereistä. (Hankaniemi 1998.)

Viro ei kuulu Pohjoismaihin, mutta Suomen puolisotilaallisilla järjestöillä on siksi tiiviit yhteydet Viroon, että myös eteläisen naapurimme järjestelmää on syytä tarkastella. Viron suojeluskunnat syntyivät samasta lähtökohdasta kuin Suomenkin, eli kukistamaan punaisia Venäjän vallankumouksen jälkeen. Viron suojeluskuntien taival katkesi neuvostomiehitykseen vuonna 1940. Kun Neuvostoliitto romahti ja Viro itsenäistyi, suojeluskunnat julistettiin uudelleen toimiviksi ja jatkamaan työtä siitä, mihin se oli jäänyt. Tässä suhteessa Virossa on edetty suoraviivaisemmin kuin Suomessa. (Helme 1996.)

Myös Virossa suojeluskunnat ovat virallisesti osa puolustusvoimia. Valtion budjetista ei kuitenkaan kateta kaikkia suojeluskuntien menoja. Aseita on saatu lahjoituksena ulkomailta, mm. Suomesta, ja kun suomalaisia reserviläisiä käy Virossa auttamassa asekoulutuksessa, saattaa mersun takakontissa luikahtaa suurikin määrä ammuksia rajan yli (ks. myös Syrjänotko 1996). Suojeluskunta tekee myös ansiotyötä saadakseen toimintaansa varten rahaa. (Helme 1996.) Etupäässä tämä ansiotyö on päivystyspalveluja (mt.) eli turva- ja vartiopalveluja (Wiceen 1994).

Ruotsin ja Viron vapaaehtoisen puolisotilaallisen toiminnan tarkastelu osoittaa, että yhtenä aseellisen toiminnan tärkeimmistä tarkoituksista on yritysten suojeleminen. Toisin sanoen pääoman aseistuksena toimiminen. Toisaalta suojella tuotantolaitoksia vieraan pääoman toteuttamalta sabotaasilta, mutta miksei toisaalta suojella pääomaa myös työntekijöiltä, mikäli heillä olisi käytössä vähääkään järeämpiä työtaistelukeinoja.

Kodinturvajoukkoja ei ole vain Ruotsissa, Virossa ja perusteilla Suomeen, vaan esim. Yhdysvaltain presidentti Bush esitti 8.11. vapaaehtoisista koottavien kodinturvajoukkojen perustamista. Se, että niitä ollaan lisäämässä erityisesti nyt eri puolilla maailmaa, ei ole sattumaa. Kiristyvä maailmanpoliittinen tilanne ja maailmansodan uhka vaativat aseellisten organisaatioiden tehostamista. Ei ole epäilystäkään, etteikö Suomessa esitys kodinturvajoukkojen perustamisesta menisi läpi.

Valkoinen armeija

Vuoden 1918 sisällissodassa senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Kun porvariston valkoinen armeija vuonna 1918 oli kukistanut Suomen työväestön punaisen armeijan, ei suojeluskuntien toimintaa kuitenkaan ajettu alas, vaan ajatus valkoisen armeijan ylläpitämisestä kumpusi suoraan militaristisesta, äärioikeistolaisesta porvaristosta. 1920-luvun mittaan valkoisen armeijan pohjalta syntyneet suojeluskunnat vakiinnutettiin hiljalleen osaksi Suomen puolustusvoimia ja järjestyksenpitoa. Keskeisenä sisäpoliittisena ohjenuorana suojeluskunnille oli koko niiden toiminnan ajan kommunismin vastustaminen ja kumouksellisten voimien, työväestön kurissa pitäminen. (Selén 2001.) Suojeluskunnat olivat selkeä porvariston luokkakaarti, sillä kaikki johtopaikat olivat porvariston ja vain pieni osa suojeluskuntien jäsenistä oli työläisiä.

Kuten tässä artikkelissa olen osoittanut, vuosien 1918–1944 suojeluskunnilla ja 1990-luvulla uudelleen henkiin herätetyllä vapaaehtoisella maanpuolustustyöllä (VMP) on lähes sama järjestöllinen rakenne. Niiden kytkökset porvarilliseen yhteiskuntaan ovat samanlaiset, ja niiden sisäpoliittisessa tehtävässä ei ole juuri minkäänlaisia eroja. VMP-toiminnan järjestelyt ovat vielä kesken, ja siksi esitys kodinturvajoukkojen perustamisesta on syntynyt.

Koska suojeluskunnat jatkoivat valkoisen armeijan työtä ja VMP-toiminta jatkaa suojeluskuntien työtä, on täysin ilmeistä, että VMP-toiminta käytännössä jatkaa valkoisen armeijan vuonna 1918 suorittamaa työtä. Yksityiset aseet osin sotahullun vapaaehtoisjoukon käsissä yksityistä pääomaa ja tuotantolaitoksia puolustamassa — skenaario, josta puuttuu vain vastapuoli, punakaartiksi järjestäytynyt työväestö.

Koska tilanne maailmalla on kiristynyt, taloudellinen lama painaa päälle ja sodan uhka Euroopassakin on kasvanut, saanevat puolisotilaalliset kodinturvajoukot, järjestyskaartit tai "hallituksen joukot" (ks. Kekkonen 2000) — millä nimellä tätä valkoista armeijaa nyt haluaakin kutsua — pian käyttöä vaalimilleen sotilaallisille taidoille. — Teemu Luojola

Artikkeli on osa Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenin laajempaa, Suomen puolisotilaallisen toiminnan jälleenrakentamista käsittelevää artikkelisarjaa. Aiemmin sarjassa kirjoitettu: 1) Luokkavihollinen paljasti aseensa (huhtikuu 2000), 2) Sotaharjoitukset päättyivät — mutta sota alkoi (toukokuu 2000), 3) Tietoa on moneen lähtöön ym. (kesäkuu 2000), 4) Tiesitkö tämän vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta? (elokuu 2000) 5) Oikeistojoukoille 1,5 miljoonan markan apurahat (loka–marraskuu 2000), 6) Puolisotilaallista toimintaa rahoitetaan kiellettyjen järjestöjen omaisuudella (huhtikuu 2001), 7) Porvoon kaupunki salailee asiakirjoja (elokuu 2001), 8) Jos konfliktit leviävät Suomeen... (lokakuu 2001).

LÄHTEET:

HANKANIEMI, TAPANI 1998: Ruotsin puolustaminen on kaikkien asia. Oltermanni 4/1998, sivut 8–9.
HELME, REIN 1996: Vapaaehtoinen maanpuolustustyö Virossa. Oltermanni 1/1996, sivu 9.
HS = HELSINGIN SANOMAT 2001: Kokoomuksen Pekka Kuosmanen haluaa kodinturvajoukot. Helsingin Sanomat 11.10.2001.
KEKKONEN, ILMO 2000: Tiedoksi marxilaisille. Uusimaa 22.5.2000, sivu 2.
KOTISALO, YRJÖ 1997: Paikallisosastotoiminta kasvaa nopeasti ja hakee muotojaan. Oltermanni 4/1997, sivu 14.
OLANTERÄ, MARTTI 1996: Paikallisosasto osa vapaaehtoista maanpuolustusjärjestelmää. Oltermanni 2/1996, sivut 1 ja 7.
OLTERMANNI 1997: Vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestelmä Uudenmaan sotilasläänissä. Oltermanni 4/1997, sivut 4–5.
SELÉN, KARI 2001: Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki.
SYRJÄNOTKO, TIMO 1996: Sotahullut - reserviläisjärjestöjen kiviriippa. Oltermanni 2/1996, sivu 11.
WICEEN, RAINER 1994: Yhteistyö Viroon aloitettu. Oltermanni 3/1994, sivu 4.
WICEEN, RAINER 1996a: Ajatuksia paikallisosastotoiminnasta. Oltermanni 2/1996, sivu 2.
WICEEN, RAINER 1996b: Paikallisosastotoiminta käynnistyy. Oltermanni 3/1996, sivu 2.