Kiinaa yritetään sotkea sotaan
Pakistanin ja Intian välinen kriisi oli odotettavissa, sodan puhkeaminen ja laajeneminen todennäköistä

Lokakuun 2001 numerossa kirjoitin otsikolla Mainilan laukaukset? artikkelin, jossa pohdin Afganistanin sodan merkitystä kolmannen maailmansodan alkukipinänä. Perustin artikkelini Matti Klemolan Helsingin Sanomissa 20.9.2001 julkaistuun artikkeliin Selkkaus voi levitä Afganistanin ympäristöön sekä toukokuussa 2001 julkaisemaani pamflettiin Kolmannesta maailmansodasta. Aiheen käsittelyä on nyt syytä jatkaa, kun Intian ja Pakistanin välit ovat kiristyneet äärimmilleen ja Helsingin Sanomissa 4.1.2002 julkaistiin Pekka Mykkäsen artikkeli Pakistanin Musharraf haki tukea Kiinalta.

Pamfletissani kirjoitin, että Kiinasta on tullut Yhdysvaltain päävihollinen ja että Yhdysvaltain tavoitteena on härnätä Kiina aloittamaan sota. Kuten viime aikojen kehitys osoittaa, on aivan sama, mihin sotaan Kiina sotkeutuisi, Yhdysvallat änkeäisi mukaan samaan sotaan joka tapauksessa. Tärkeintä Yhdysvalloille on saada Kiina jonkinlaiseksi vihollisekseen, jotta perustelut kunnon rähinälle olisivat olemassa. Mutta miten Kiina liittyy nyt esille otettuihin kuvioihin, ja miten artikkelien aiheet nivoutuvat toisiinsa?

Syyskuussa 2001 Klemola kirjoitti, että Kiina on yrittänyt saada vaikutusvaltaa Pakistanissa tavoitteenaan hillitä Intian pyrkimyksiä suurvalta-asemansa pönkittämiseen. Toisaalta sisäisten yhteenottojen kärjistyminen Pakistanissa heikentäisi Klemolan mukaan Kiinan vaikutusvaltaa maassa ja saattaisi johtaa levottomuuksiin myös Kiinassa. Tuolloin Klemola ounasteli, että Kashmirin kriisi kärjistyisi, mikäli Pakistanin presidentin Pervez Musharrafin päätös auttaa Yhdysvaltoja johtaisi sisäisiin levottomuuksiin Pakistanissa.

Nyt on osoittautunut, että Kashmirin kriisi on kärjistynyt ilman Pakistanin vallanvaihdoksiakin. On myös mahdollista, että koska Pakistanissa ei syntynyt niin suuria sisäisiä levottomuuksia, että Musharrafin hallitus olisi kaatunut, oli Yhdysvaltojen tai jonkin muun tahon pakko provosoida Intian ja Pakistanin välit kireiksi — siinä määrin suunnitelmalliselta terrori-isku Intian parlamenttiin vaikuttaa.

Ja tarkkaan on Kashmirin kriisin seuraukset laskelmoitu! Mykkänen kirjoittaa 4.1.2002: "Kyseessä oli [torstaina 3.1.] jo toinen Musharrafin matka Kiinaan parin viikon sisällä. Pikaisella välilaskullaan hän halusi todennäköisesti viestiä Intialle, että Pakistanilla on yhden tärkeimmän alueellisen valtapelurin vankka tuki takanaan."

Terrorisminvastaisen sodan aloittaminen Afganistanissa osoittautuu päivä päivältä selvemmin Yhdysvaltain pyrkimykseksi lisätä sotilaallista painostusta Kiinaa vastaan. Mutta aivan kuten Yhdysvallat kokee itsensä vielä epävarmaksi voimastaan Kiinan kokoista vihollista vastaan, aivan yhtä haluton Kiina on ryhtymään mihinkään sotaan — vai pelaako Kiina vain aikaa? — kuten Mykkäsen kirjoitus osoittaa: "Kiina on vaatinut malttia riitapukareilta. Maanantaina [31.12.2001] ulkoministeri Tang Jiaxuan soitti kollegoilleen Intiassa ja Pakistanissa sanoen, että Afganistanin toiveikkaasti alkanut rauhankehitys vaatii vakaita oloja Etelä-Aasiassa. — — Kiina on näennäisen puolueettomalla asenteellaan myös pyrkinyt välttämään vaikutelmaa, että Pakistan voisi käyttää sitä liittolaisenaan suursodan puhjetessa."

Kaikki puheet Afganistanin rauhankehityksestä ovat tietenkin silmänlumetta. Maahan, jossa on kymmeniä keskenään riitaantuneita sissiliikkeitä ja heimoja, ei voida millään saada aikaiseksi kuin vain tilapäisiä rauhantiloja. Todellisuudessa Tang vain pyrkinee välttämään joutumista sotaan ennen kuin se Kiinalle itselleen parhaiten sopii.

Viitaten siihen, että Kiina hyväksyi "terrorisminvastaiset" toimenpiteet Afganistanissa Mykkänen kirjoittaa: "Ennen syyskuuta 'strategisesta kilpailijasta' Kiinasta ennustettiin Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin hallinnon suurinta päänsärkyä, mutta nyt tämäkin suhde hakee uusia muotojaan." Ennemminkin näyttää siltä, että Kiina käytti hyväkseen Afganistanin sodan tarjoaman mahdollisuuden viivyttää yhteenottoa Yhdysvaltain kanssa. Koska Yhdysvallat ei saanut Kiinan ärsytyskynnystä ylitettyä vielä sotimalla Afganistanissa — tai mikäli kyseisen sodan tarkoitus oli vain varmistaa jenkeille hyvä jalansija Keski-Aasiaan — on Kashmirin kriisi ja Intian ja Pakistanin välinen sota luonnollinen seuraus kriisien ketjussa.

On vielä epäselvää, syttyykö Intian ja Pakistanin välille sota Intian parlamenttiin tehdyn iskun seurauksena vai kykeneekö Musharraf luovimaan niin, että sota vielä vältettäisiin. Joka tapauksessa tilanne alueella on niin epävakaa, että uusi isku — todellinen tai tekaistu — joka syöksee maat sotaan keskenään, on todennäköinen. Ja kun Intia lopulta saa riittävän hyvän syyn hyökätä Pakistaniin ilman, että mitkään selittelyt siihen enää auttaisivat, tekee Pakistan luonnollisena puolustusreaktiona kaikkensa, jotta se saisi Kiinan tuekseen ja mukaan sotaan.

Maailmanlaajuinen taantuma, joka alkoi syksyllä 2000 ja jonka syvimpiä seuraamuksia emme vielä ole saaneet kokea, ei anna länsi-imperialisteille vaihtoehtoja. Kysyntä on saatava kasvuun, uusia markkina-alueita on etsittävä ja vanhat on jaettava uudelleen. Kiina on vielä pitkälle kyntämätöntä maastoa länsimaisille suuryrityksille. Siksi Kiina on erityisen poliittisen ja sotilaallisen painostuksen kohteena. Kaikki pehmeät ja kovat keinot ovat käytössä aina olympialaisista ydinpommeihin saakka. Pakistanin ja Intian välinen kriisi, johon Kiina välttämättä on pakotettu sotkeutumaan mukaan, on seuraava askel kohti kolmatta maailmansotaa, joka ei ole vältettävissä enää millään muulla kuin työväen vallankumoksella.

— Teemu Luojola

Artikkeli on julkaistu Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa 11.1.2002.