Vallankumousaalto kaataa hallituksia Argentiinassa
Kapitalistinen järjestelmä pelannut jo kaikki korttinsa

Argentiinan talouskriisi ja alituiset presidenttien ja hallitusten vaihtumiset ovat viimeisen kuukauden aikana nousseet pääuutisiksi myös kaikissa suomalaisissa porvarillisissa tiedotusvälineissä. Kyse on siitä samasta kuohunnasta, joka alkoi jo vuoden 2000 lopulla, kun etupäässä työttömät alkoivat pystyttää tiesulkuja eri puolille maata. Elokuun 2001 numerossa kerroimme Argentiinan kärjistyvästä tilanteesta, kun rajapoliisit kesä–heinäkuussa hyökkäsivät asein työläisten ja työttömien tiesulkua vastaan pohjoisessa Saltan maakunnassa.

Tuolloin kirjoitimme: "Työläisten vastarinta, joka on jo johtanut aseelliseen kapinaan ja työläisten ja työttömien hallituksen perustamiseen [Pohjois-Saltassa], uhkaa levitä koko maahan ja myös pääkaupunkiin. Jos työläisten aseellinen kapina leviää Buenos Airesiin voidaan puhua Argentiinan työväen vallankumouksesta." Joulukuussa jokaisen uutislähetyksen yhteydessä saimme kuulla, että kapina on levinnyt Buenos Airesiin. Aseina kansalla (sillä työläisten lisäksi myös monet pienyrittäjät ovat osallistuneet kapinaan) ei kuitenkaan ole vielä ollut mitään kiviä ja kattiloita järeämpää. Näiden kapinoiden vuoksi sekä presidentti Fernando de la Rúa että hänen seuraajakseen nimitetty Adolfo Rodríguez Sáa ovat joutuneet eroamaan. Porvarilliset uutiset eivät kerro sitä, että kyseessä on vallankumouksellinen tilanne.

Pian neljä vuotta kestänyt lama on entistä kiihtyvämmällä tahdilla heikentänyt argentiinalaisten elinolosuhteita. Vuoden 2001 lopulla jopa yli 2000 argentiinalaista päivittäin vajosi köyhyysrajan alle. 36-miljoonaisesta kansasta virallisesti köyhiä on nyt jo 15 miljoonaa.

Aivan uuden käänteen lamaan toi se, että myös suuret imperialistiset länsimaat ajautuivat taantumaan vuoden 2000 lopulta lähtien. Näin ollen Argentiinan kaltaisten ns. kehittyvien talouksien, kuten Turkin ja Brasilian, on ollut entistä vaikeampi saada talouttansa nousemaan siitä hetteiköstä, mihin ne ovat vajonneet. Päin vastoin, taloudelliset ongelmat ovat entisestään lisääntyneet.

Argentiinassa tämä talouskriisin paheneminen on johtanut myös erittäin syvään poliittiseen kriisiin. Kapinallisuuden ensi merkkejä ilmeni syksyllä 2000, kun Saltassa ja muissa periferian maakunnissa työttömät alkoivat pystyttää tiesulkuja ja organisoida paikallishallintoa. Kesäkuussa 2001 Pohjois-Saltassa General Mosconin kaupungissa rajapoliisit puuttuivat lähes kuukauden pystyssä olleeseen tiesulkuun, joka tukki Buenos Airesin ja Bolivian yhdistävän valtatien, ja hyökkäsivät asein mielenosoittajia (piqueteros) vastaan. Tällöin kaupunkiin syntyi tosiasiallisesti vallankumouksellinen kaksoisvallan tilanne, kun kapinoivat työläiset ja työttömät aseistautuivat puolustautumaan poliisia vastaan.

Vaikka Pohjois-Saltan kapinalliset kehottivatkin valtakunnalliseen yleislakkoon ja tiesulkuihin, ja vaikka yleislakkoja onkin maassa järjestetty useita ja tiesulkuja pystytetty jopa Buenos Airesiin, kapinoista ei vielä tällöin kehkeytynyt valtakunnallista poliittista taistelua, joka olisi horjuttanut hallitusta ja presidenttiä. Kuitenkin nämä varhaiset (ja tapahtumien nopean kehittymisen vuoksi jo muinaishistoriaan kuuluvat) taistelut olivat tärkeitä kokemuksia joulukuuta varten ja enteilivät vallankumousta.

Samaan viittasivat myös lokakuiset vaalitulokset. Argentiinassa on äänestyspakko, joten hylättyjen äänten osuus nousi hyvin suureksi. Tyhjien tai muuten epäkelpojen äänten osuus oli niinkin korkea kuin 28 %. Näin suuri tyhjää äänestäneiden määrä ei voi kieliä mistään muusta kuin laajalle levinneestä kapinahengestä. Samaten vasemman laidan puolueiden osuus hyväksytyistä äänistä nousi neljännekseen, kun taas porvarilliset puolueet ja ryhmittymät, kuten peronistit ja "radikaalit" (de la Rúa ja kumppanit), menettivät miljoonia ääniä.

Kansa kumoaa presidentin

Syksyn mittaan Argentiinan talous ei suinkaan korjaantunut, vaan päin vastoin tilanne muuttui entistä tukalammaksi. Puheet peson devalvaatiosta ja dollarikytkennästä luopumisesta kiihtyivät. Käytännössä päätös luopua ulkomaanvelan maksusta tehtiin marraskuun lopulla. Julkisen sektorin palkat viivästyivät alinomaa. Teollisuustuotanto hiljeni, rakennustoiminta pysähtyi. Työttömyyden ja köyhyyden lisääntyminen johti kerran toisensa jälkeen uusiin lakkoihin ja protesteihin. Esimerkiksi Buenos Airesin pörssin kaupankäynti häiriintyi keskiviikkona 21.11.2001, kun mielenosoittajat valtasivat pörssisalin. Yhteenottoja työläisten ja poliisin kanssa puhkesi ympäri maata.

Peruuttamattoman kuoliniskun hallitus antoi itselleen ottamalla käyttöön nostorajoituksen pankkitileille. Rajoitus salli kansalaisten nostaa kuukaudessa pankkitililtään enintään 1000 pesoa (eli 1000 dollaria). Päätöksen takana oli pyrkimys pidättää kansalaisten talletukset, jotta ne tarvittaessa voitaisiin takavarikoida hallituksen kulujen, kuten ulkomaanvelan korkojen maksuun.

Käytännössä päätös kuitenkin johti siihen, että jokapäiväisestä kaupankäynnistä hävisi raha lähes kokonaan, kun kansalaiset rajoittivat ostoksensa ainoastaan minimiin. Aivan kuten moottori ei toimi ilman öljyä ja rasvaa, ei kapitalistinen tavarankierto toimi ilman rahaa. Talouden kone hyytyi. Tämä sai myös pienyrittäjät yhtymään protesteihin, sillä ostotapahtumien supistuminen minimiin kuivattaa ensimmäisenä pienten kauppojen kassavirran. Useimpien kauppiaiden tulot putosivat yli puolella, eivätkä he kyenneet maksamaan enää kulujaan.

Kumoukselliset taistelut alkoivat toden teolla 13.12. yleislakosta. Tätä seuranneina päivinä lakkoon ryhtyneet työläiset eivät tyytyneet vain lakon minimivaatimuksiin, vaan he alkoivat myös käytännössä toteuttaa vaatimiaan taloudellisia uudistuksia: Ensin ruokakauppojen ja supermarkettien takavarikointi alkoi syrjäseuduilla ja pienemmissä kaupungeissa. Poliisit olivat voimattomia, kun sadat köyhät ja nälkäiset mielenosoittajat astuivat kauppaan ja veivät mukanaan peruselintarvikkeita voidakseen ruokkia nälkäisiä perheitään. Lisäksi paikallisten asukkaiden solidaarisuus protestoijia kohtaan oli mittavaa, ja yhteistuumin poliisit ajettiin paikalta.

17.12. ruokakauppojen takavarikointi oli laajentunut koko maahan, myös Buenos Airesiin. Poliisi yritti estää kauppojen tyhjentämistä kyynelkaasulla ja kumiluodeilla, mutta ilman menestystä. Suomeen asti ulottuneet uutiskuvat televisiossa näyttivät, että osa poliiseista kentällä jo antoi periksi ja suorastaan auttoi protestoijia poistumaan paikalta ilman pyrkimystäkään enää estellä heitä. Valtaosa poliiseista kuitenkin säilytti luokkaluonteensa porvariston etujen puolustajina.

19.12. mielenosoitusten ja kapinoinnin painopiste oli siirtynyt ruokakauppojen takavarikoinnista avoimeen poliittiseen taisteluun hallintorakennusten lähellä. Kymmenet tuhannet argentiinalaiset osoittivat mieltään ja vaativat hallituksen ja presidentin eroa. Kumouksellinen aalto oli vetänyt mukaansa kaikkia kansanryhmiä: ei vain työläisiä ja työttömiä, vaan myös pikkuporvaristoa ja keskiluokkaa, kuten kauppiaita, yrittäjiä, yliopisto-opettajia jne. Taloudellinen kriisi oli rankaissut kaikkia, ja kaikki vaativat hallitusta eroamaan.

Talousministeri Domingo Cavallo pyysikin eroa 19.12. Kansa oli osin pettynyt, sillä he eivät olleet saaneet kaikkea sitä, mitä olivat halunneet. Sitä vastoin presidentti de la Rúa oli julistanut maahan 30 päivän hätätilan. Poliisit pyrkivät estämään mielenosoittajien pääsyä presidentinpalatsiin (Casa Rosario) kyynelkaasulla, kumiluodeilla, pampuin ja hevosin. Useiden tuntien jälkeen taistelut taukosivat alkaakseen taas uudelleen seuraavana yönä.

20.12., kun yhteenotot yhä kasvavan mielenosoittajajoukon ja poliisin välillä vain lisääntyivät aivan Casa Rosarion porteilla, kun lukuisia pankkeja ja ylikansallisten yritysten toimitiloja kaupungin keskustassa oli tuhottu, presidentti de la Rúa oli pakotettu eroamaan. Viimeisenä päätöksenään ennen eroamistaan hän purki edellisenä päivänä julistamansa poikkeustilan. De la Rúan presidentinvirka päättyi häpeällisesti helikopteripakoon Casa Rosariosta.

Tämän erävoiton jälkeen kansankuohunta rauhoittui joksikin aikaa. Vailla määrätietoista, yhtenäistä poliittista johtoa vallankumous onnistui syrjäyttämään vanhan hallituksen, mutta ei suorittanut työtä loppuun saakka; ei pystyttänyt uutta, työväenhallitusta. Kuten helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Venäjällä valta siirtyi porvarilliselle väliaikaishallitukselle, siirtyi valta Argentiinassa oppositiossa istuneille peronisteille.

Uusia presidenttejä, uusia kansannousuja

De la Rúan eroamisen jälkeen Argentiinan presidentiksi nousi kahden vuorokauden ajaksi senaatin puhemies, peronisti Ramón Puerta. Hänen tehtävänään oli lähinnä järjestää maalle uusi presidentti, jonka olisi tarkoitus toimia virassa siihen saakka, kunnes lain vaatimat presidentinvaalit maaliskuussa 2002 pidettäisiin. Toisaalta Argentiinassa on myös laki, joka sallii väliaikaisen presidentin istua alkuperäisen, tässä tapauksessa de la Rúan kauden loppuun vuodelle 2003.

23.12. maan presidentiksi valittiin peronisti Adolfo Rodríguez Sáa, joka ensi töikseen asetti presidentinvaalit maaliskuulle 2002 sekä ilmoitti keskeyttävänsä ulkomaanvelan maksun. Lisäksi uusi presidentti julkisti suunnitelmat sadan tuhannen uuden työpaikan luomiseksi ennen vuodenvaihdetta ja yhteensä miljoona uutta työpaikkaa. Käytännössä työpaikkojen väheneminen ja köyhyyden lisääntyminen kuitenkin vain jatkuivat presidentin ilmoituksista huolimatta.

Se, että uusi presidentti ja uusi hallitus toteuttivat käytännössä samaa politiikkaa kuin edeltäjänsä de la Rúa ja Cavallo, sai kansan uudelleen raivon valtaan joulukuun lopulla. Kovin pitkäksi aikaa kansa ei tuudittautunut uskomaan opposition kykyihin ajaa kansan etuja, ja 29.12. mielenosoittajat ja poliisit ottivat jälleen yhteen Buenos Airesissa hallintorakennusten luona. Tällä kertaa kapinoitsijat tunkeutuivat presidentinpalatsiin sekä kongressin rakennukseen, eikä Argentiinassa ollut enää yhtään pyhää poliittista paikkaa. Kongressin kalusteita ja rintakuvia sytytettiin tuleen.

Lauantaina 29.12. uusi hallitus pyysikin jo eroa koko yön jatkuneiden yhteenottojen jälkeen. Kahta päivää myöhemmin, 31.12. myös uusi presidentti Rodríguez Sáa erosi virastaan. Ramón Puertasta olisi näin tullut toistamiseen presidentti, mutta hän erosi heti Rodríguez Sáan jälkeen vedoten heikkoon terveyteensä. Uudeksi kahden päivän presidentiksi nimettiin alahuoneen puhemies Eduardo Camano. Kansa oli kumonnut jo toisen presidentin kahden viikon sisällä.

Lyhyen ajan sisällä maan viidenneksi presidentiksi kongressi valitsi Eduardo Duhalden, peronisti hänkin. Ensi töikseen hän päätti peruuttaa maaliskuulle kaavaillut presidentinvaalit ja istua täten virassa siihen saakka, kunnes de la Rúan virkakausi vuonna 2003 olisi loppunut. Lehden mennessä painoon Duhalde on vielä Argentiinan presidenttinä, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö hänenkin pallinsa pian horjuisi: häntä ei ole valittu vaaleilla, toisin kuin de la Rúa oli, ja siitä huolimatta de la Rúa syöstiin vallasta. Todennäköisesti kansa nousee kolmannen kerran kumoamaan presidenttiä aivan lähiaikoina.

Sunnuntaina 6.1.2002 Duhalden esitys peson devalvaatiosta meni läpi. Peson arvoa dollaria vastaan lasketaan aluksi 30 %. Tavoitteena on edistää viennin elpymistä, mutta tämä tavoite on ensinnäkin hyvin epävarma muutenkin, ja toisekseen devalvaation kielteiset vaikutukset tullevat olemaan suuremmat. Devalvaatiosta seuraa väistämättä hintojen nousu, mikä romahduttaa keskiluokan elintason ja syöksee työväestön ja köyhälistön entistä syvempään kurjuuteen. Duhalde ei tule löytämään toimilleen minkäänlaista tukea muista kuin kaikkein ylimmästä kansankerroksesta, ja tämä marginaalinen viiden prosentin kerros on pakotettu puolustautumaan jälleen vihastuvaa kansaa vastaan.

Duhalde on porvarillisen demokratian viimeinen kortti ns. rauhanomaisen kapitalismin säilyttämiseksi. Mikäli hän epäonnistuu, ts. mikäli kansa vaatii hänenkin eroamistaan, ei suurporvaristolle jää jäljelle muita kuin väkivallan kortit. Armeija on käskyvalmiina, ja sotilasvallankaappaus vaikuttaa entistä todennäköisemmältä. Kuinka kauan kansa sitä sietää, se jää nähtäväksi sitten, mikäli vallankaappaus tapahtuu.

Vallankumouksellista puoluetta tarvitaan

Yllä vertasimme joulukuista vallankumousta Argentiinassa Venäjän vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen. Tuolloin Romanovit kaatuivat kansannousun seurauksena, tsarismi romutettiin joukkovoimalla. Kuitenkaan vallankumouksellinen kommunistinen puolue, bolsevikit, ei vielä tuolloin ollut riittävän vahva esittämään niitä tunnuksia, jotka johtivat bolsevikkien voittoon lokakuussa 1917. Valta siirtyi mensevikkien ja liberaalisen porvariston hallitukselle. Ilman määrätietoista bolsevikkien agitaatiota väliaikaista hallitusta ei olisi kumottu sosialistisella vallankumouksella, jos ylipäätään ollenkaan.

Joulukuussa kansanjoukot nousivat enemmän tai vähemmän spontaanisti Argentiinan hallitusta ja presidenttiä vastaan. Suuremmat vasemmistopuolueet ja ammattiliitot ovat, kuten muissakin maissa, täysin porvarillisen hallituspolitiikan käskyläisiä, eivätkä olleet missään määrin tukemassa kapinaa, päin vastoin. Pienemmät puolueet, joista voisi kehittyä bolsevikkipuolueeseen verrattava vallankumouksen airut, olivat vielä liian pieniä ja nekin jäljessä joukkojen vallankumouksellisesta tietoisuudesta. Kumouksellinen henki purkaantui ilman selkeää ohjelmaa, ja valta siirtyi peronisteille, ensin Rodríguez Sáalle, sitten Duhaldelle. Seuraava kumouksellinen sykäys saattaa siirtää vallan sotilasdiktatuurille. Jotta näin ei kävisi, olisi vallankumouksellisen puolueen oltava vahva.

21.12.2001 lukuisat pienet vallankumoukselliset puolueet julkaisivat yhteisen julkilausuman, jossa ne esittävät tunnuksenaan kansan ja työläisten hallituksen perustamista. Muita tunnuksia julistuksessa ovat:

• Ei peronistien tai muiden järjestelmän rikoskumppaneiden hallitusta.
• Alas poikkeustilalaki.
• Ei IMF:lle.
• Ei ulkomaisen velan maksua.
• Pankit on kansallistettava.
• Eläkerahastot on uudelleenvaltiollistettava.
• Täysi tuki työläisten taisteluille.
• Kansallisen edistyksellisen taisteluohjelman puolesta järjestelmän kumoamiseksi.
• Kaikki kansannousun vangit on vapautettava. Kaikki syytteet heitä vastaan on hylättävä.

Julistuksen ovat allekirjoittaneet seuraavat järjestöt: Partido Obrero (PO, Työväenpuolue), Izquierda Unida (PC–MST, Yhtynyt Vasemmisto, Kommunistinen puolue – Työläisten Sosialistinen Liike), Liga Socialista Revolucionaria (LSR, Sosialistinen Vallankumouksellinen Liitto), Frente Obrero Socialista (FOS, Sosialistinen Työväenrintama).

Mikäli järjestöjen yhteenliittymä on yhtään niin luja kuin julistus antaa ymmärtää, on näiden tunnusten pohjalta joko yhden tai useamman mainituista järjestöistä mahdollista kehittyä johtavaksi vallankumoukselliseksi puolueeksi, joka ohjaa kansanjoukot voitokkaaseen vallankumokseen. Työsarkaa kuitenkin riittää. Todellinen ongelma nimittäin tällä hetkellä on, että kansalta puuttuvat määrätietoiset vallankumoukselliset johtajat, vaikka tahtoa kansalla kyllä riittää.

Esimerkiksi joulukuun 19.–20. päivän taisteluissa esiintyi erikoinen työväen iskujoukko, kivin aseistettu moottoripyöräpataljoona, joka uhrautuvaisesti taisteli eturivissä mellakkapoliiseja vastaan. Osin työläisjoukot ovat myös hankkineet jo kiviä ja kattiloita järeämpääkin aseistusta, mutta yhtenäistä miliisiä ensin puolustamaan ja sitten hyökkäämään ei ole kukaan rakentanut. Tämä olisi kuitenkin välttämätöntä, aivan kuin on yhtä välttämätöntä vedota armeijassa palveleviin työläisiin, että nämä kääntyisivät omia upseerejaan vastaan ja siirtyisivät kansan puolelle.

Toisaalta vasemmistoryhmien julistuksessa esitetty vaatimus työläisten ja kansan hallituksesta vaatii perustakseen paikallisia neuvostoja, joissa työläiset, talonpojat ja työläisiä lähellä oleva pikkuporvaristo käytännössä voisivat toteuttaa työväenvaltaa ja työväenmiliisin rakentamista. Osin tällaisia paikallisneuvostoja onkin jo syntynyt eri puolille maata kansan spontaanin toiminnan pohjalta, mutta niiden organisointi valtakunnallisesti olisi välttämätöntä, eikä se ole mahdollista ilman vallankumouksellista puoluetta.

Toisin kuin porvarilliset tiedotusvälineet antavat ymmärtää, Argentiinan kriisi ei ole viemässä maata kohti syvintä helvettiä. Päin vastoin, maassa on vallankumouksellinen tilanne, joka avaa todellisia mahdollisuuksia kansanvaltaisen yhteiskunnan rakentamiselle, mikäli vain vallankumoukselliset voimat osaavat pelata korttinsa oikein. Työväenmiliisin rakentaminen on välttämätöntä sikälikin, että mikäli mikään vallankumouksellinen sosialistinen puolue saa merkittävästi kannatusta argentiinalaisten keskuudessa, Britannia ja Yhdysvallat tulevat lähettämään alueelle omia sotajoukkojaan "kukistamaan kapinallisia" tai kenties jopa "terroristeja".

— Teemu Luojola

Artikkeli on julkaistu Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa 11.1.2002.