Hyvinvointivaltiosta
Vastaus MTL:lle esitettyyn kysymykseen

Hyvä N.N.,

Lähetit meille tiistaina 8.1.2002 kysymyksen, jossa tiedustelit, mitä sanomme sellaisesta hyväntekeväisyyteen perustuvasta mallista, jossa köyhimpien palvelut ovat jäämässä järjestöjen varaan. Pahoittelemme, että emme ole ehtineet vastata tähän tärkeään kysymykseesi aiemmin, mutta erityisesti järjestäytymiskokouksemme asiakirjojen valmistelu on viime aikoina vienyt lähes kaiken aikamme.

Viittaat Englantiin, jossa köyhät ovat jo vuosia nukkuneet kaduilla eikä sosiaalihuollosta ole tietoakaan, jossa kaikki köyhien hyvinvointi perustuu hyväntekeväisyyteen, joka joskus kykenee tarjoamaan armopaloja, toisinaan taas ei. Kuten olet aivan oikein huomannut, kyseinen käytäntö on yleistymässä myös Suomessa. Kirjoitat: "Apua saavien kannalta järjestöjen toiminta on kuitenkin erittäin tärkeää, etenkin koska muuta apua ei kohta enää ole. Järjestöt ovat myös ymmärtäneet ihmisten hädän aikaisemmin kuin kunnat ja valtio, tuossa olen kyllä eri mieltä, valtio ei enää välitä huono-osaisimmistaan; lue Ameriikan & Englannin malli."

Niin sanottu pohjoismainen hyvinvointivaltio luotiin toisen maailmansodan jälkeen keynesiläisen talouspolitiikan avulla (osin hyvinvointipalveluja alettiin tuottaa jo 1900-luvun alkupuolella, mutta tällöin se oli vielä poikkeuksellista, ei säännönmukaista, kuten toisen maailmansodan jälkeen, ja luonteeltaan siksi ratkaisevasti erilaista kuin keynesiläisyyden aikana luotu hyvinvointivaltio). Yleinen käsitys, jota kouluissakin aivan tietoisesti opetetaan ja jota hallitukselle uskolliset reformistit tuputtavat, on se, että sodanjälkeinen aika erosi sotaa edeltäneestä ajasta sikäli, että ennen sotaa kansakunnalla ei ollut varaa luoda yleistä hyvinvointia. Tällä selitetään se, miksi hyvinvointia rakennettiin vasta sotien jälkeen. Toinen, demareiden ja stalinistien suosima selitys on se, että Neuvostoliiton olemassaolo ja/tai puolueiden ja ammattiliittojen painostus pakottivat porvariston myönnytyksiin, ja hyvinvointi perustui tälle painostuspolitiikalle.

Kumpikin on vain osittain oikea selitys, eikä niistä kumpikaan kelpaa kuvaamaan hyvinvointivaltion rakentamista kokonaisuudessaan. Myös ennen sotia olisi ollut varaa rakentaa hyvinvointivaltio, mutta yritysten liikevoitot eivät päätyneet valtion käyttöön, vaan jäivät yksityisille kapitalisteille. Lisäarvoa tuotettiin jo silloin, mutta se jäi yksityiseksi. Ja vastaavasti, 1990-luvun alun laman jälkeen yritysten liikevoitot ovat jatkuvasti kasvaneet (syksyyn 2000 saakka), toisin sanoen varaa hyvinvointivaltion rakentamiseen olisi ollut entistä enemmän, mutta jälleen kerran kävi niin (mikä onkin tilanteista se kaikkein tavallisin), että yritysten voittoa eli työntekijöiden tuottamaa lisäarvoa ei tuotettu yhteiskuntaa, vaan yksityisiä kapitalisteja varten. Eli pelkkä yhteiskunnan varallisuus ei riitä selittämään sitä, miksi a) hyvinvointivaltio rakennettiin tai b) miksi se ajettiin alas.

Keynesiläistä talouspolitiikkaa ei toteutettu sattumalta. Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota käynnisti kokonaisen kriisien, sotien ja kumousten kauden, joka ei päättynyt vuonna 1918, vaan vasta vuonna 1945, kun toinen maailmansota päättyi. Koko tänä aikana imperialismin vaiheeseen ehtinyt kapitalismi etsi ulospääsyä, jotain ratkaisua, joka antaisi sille lisää elinaikaa. Silloin löydettiin Keynesin ajatukset siitä, että julkista sektoria paisuttamalla pystytään ylläpitämään tuotantoa. Kapitalismi oli pakotettu rakentamaan hyvinvointivaltio, ja näin tehtiinkin suurin piirtein kaikissa länsimaissa. Työväenpuolueiden ja ammattiliittojen rooli (joka oli tuona aikana äärimmäisen reformistinen, ei pätkääkään vallankumouksellinen) korostuu korkeintaan siinä, että heidän painostuksensa saattoi vaikuttaa julkisen sektorin sijoitusten kohdentamiseen, mutta ei juurikaan niiden määrään.

1960-70-lukujen vaihde osoitti imperialisteille, että keynesiläisyys oli tullut tiensä päähän: huolimatta julkisen sektorin keinotekoisesta paisuttamisesta lisäarvon pyrkimys laskea vei tuotannolta kannattavuuden. Uusien, vaikkakin vähäisempien kriisien kauden myötä alettiin toteuttaa uusliberalistista talouspolitiikkaa, finanssiglobalisaatiota. Tämän aikakauden tunnusmerkkejä ovat hyvinvointivaltion alasajo ja palveluiden yksityistäminen. Varsinaisen tuotannon lisääminen ja lisäarvon kasvattaminen ei enää onnistunut entiseen malliin, ja talouden painopiste siirrettiin tämän vuoksi keinotteluun ja fiktiivisten pääomien luontiin.

Olemme analysoineet keynesiläisen talouspolitiikan kauden omaksi periodikseen imperialismin aikakaudella ja tulleet siihen tulokseen, että tähän kauteen ei ole mahdollista palata. Siksi Suomessakin hyvinvointivaltiota romutetaan ja köyhien toimeentulo- ja hyvinvointipalvelut jäävät entistä enemmän hyväntekeväisyyden varaan. Tämän pitkähkön tarinan tarkoituksena on osoittaa, että mihinkään näin perustavaa laatua olevaan kysymykseen kuten toteutettavan talouspolitiikan yleisiin suuntaviivoihin ei pidä suhtautua kevytmielisesti, tai harhautuu esittämään vääriä vaatimuksia.

Analyysimme osoittaa, että kapitalistisen yhteiskunnan aikana ei enää ole paluuta hyvinvointivaltioon. Olemme kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yhteiskunnan tuottamat hyvinvointipalvelut ovat jokaisen perusoikeus. Vielä jäljellä olevia perusoikeuksia on puolustettava, mutta se ei riitä. On vaadittava lisää hyvinvointipalveluja, kuitenkin tietoisena siitä, että nykyinen hallitus ja nykyinen järjestelmä eivät niitä pysty tuottamaan.

Siksi vaatimukset hyvinvointipalveluista on nähtävä siirtymävaatimuksina, ja sen mukaan niitä on myös sovellettava. Koska kapitalistinen järjestelmä ei kykene hyvinvointia tuottamaan, kaatukoon moinen järjestelmä! Työläisten, mukaan lukien työttömät, on oltava valmiit ottamaan tuotanto sekä palveluiden ja tavaroiden jako omaan hallintaansa, omaan toteutukseensa. Kirjoitat: "On erittäin mielenkiintoista mitä tapahtuu kun tämä kupla puhkeaa." Olemme samaa mieltä. Mutta ei pidä tyytyä vain odottamaan ja katsomaan, vaan on pyrittävä vaikuttamaan siihen, että kun kupla puhkeaa, se ei johda hallitsemattomiin vihanpurkauksiin, jotka eivät auta mitään, vaan kansan viha ja taistelutahto on kanavoitava hallitusta ja järjestelmää vastaan ja sosialismin puolesta. Kun kupla puhkeaa, tämä on täysin mahdollista. Ja tämä taistelutahdon kanavointi, sen koordinointi on vallankumouksellisen puolueen tehtävä.

Argentiinassa kupla jo puhkesi. Voi olla, että Suomessa kupla kestää vielä vuosiakin. Mutta riippumatta siitä, kuluuko kuplan puhkeamiseen vähän vai kauan aikaa, meidän on oltava valmiina, sillä Argentiinan tien on oltava myös meidän tiemme. Toivomme kohtaavamme sinutkin tällä tiellä.

Marxilainen Työväenliitto
24.1.2002