Marxilainen Työväenliitto

Marxilainen Työväenliitto
Järjestäytymiskokous, Oulu 8.–10.3.2002
2. virallinen valtakunnallinen kokous

Marxilaisen Työväenliiton järjestäytymiskokous pidetään Oulussa 8.–10.3.2002. Tässä on julkaistu kokoukselle valmistellut ja kokouksessa käsiteltävät ja äänestettävät asiakirjat. Näitä ovat MTL:n toimintakertomus ja kapitalismin kriisin analyysi (tähän analyysiin pohjautuu koko MTL:n toiminta ja ohjelmassa esitetyt käytännön toimet ja poliittiset tunnukset) sekä.ohjelma ja säännöt

Marxilainen Työväenliitto perustettiin kesäkuussa 2000. Tuolloin järjestölle ei tehty sääntöjä eikä ohjelmaa. Tämän vuoksi nyt pidettävä kokous ei voi olla sääntömääräinen. Koska järjestö on vain perustettu, mutta se ei ole järjestäytynyt, tämänkertainen kokous ei voi olla edustajakokous, vaan sen on välttämättä oltava järjestäytymiskokous. Tässä kokouksessa hyväksyttävien sääntöjen mukaan ovat seuraavat kokoukset edustajakokouksia.

Marxilaisen Työväenliiton (MTL) edeltäjä, Marxilainen Oppositio (MO) muodostettiin vuoden 1999 loppupuolella ryhmäkunnaksi Sosialistiliiton sisälle. MO kritisoi Sosialistiliiton johdon politiikkaa ja pyrki herättämään keskustelua Sosialistiliiton sisällä. Erimielisyydet Neuvostoliiton luonteesta (Sosialistiliiton esitys valtiokapitalismista vs. Trotskin analyysi), vallankumouksellisen järjestön tehtävistä ja politiikasta sekä Sosialistiliiton kansainvälisistä suhteista ja näköaloista olivat eräitä niistä syistä, jotka johtivat MO:n eroamiseen Sosialistiliitosta huhtikuussa 2000 ulosmarssilla Sosialistiliiton vuosikokouksesta. Sosialistiliiton johdon byrokraattinen suhtautuminen erimielisyyksiin — haluttomuus keskustella ja tästä seurannut kunnollisen poliittisen keskustelun mahdottomuus sekä tietenkin mahdottomuus tuottaa painettua keskustelumateriaalia — oli eräs syy näiden erimielisyyksien kärjistymiseen eroamiseksi asti.

Oitis erottuaan Sosialistiliitosta MO ilmoitti perustavansa itsenäisen järjestön. Kesäkuussa 2000 Marxilainen Työväenliitto perustettiin Oulussa. Tämä pikainen perustaminen siirsi järjestön teoreettisen ja käytännön työn valmistelun ensimmäisen toimintavuoden tehtäviksi. MTL:n perustavassa kokouksessa päätettiin, että jatketaan Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenin julkaisemista, jota MTL:oon siirtynyt toveri Teemu Luojola oli Itä-Uudenmaan Sosialistiliiton nimissä julkaissut kesästä 1999.

Marxilainen Oppositio oli alun perin osa Kansainvälistä Työväenkomiteaa (KTK), itse asiassa KTK:n perustajajäsen, ja MTL jatkoi luonnollisesti KTK:n jäsenenä. Mutta vaikka MTL:n perustaminen jatkamaan Trotskin bolsevikki-leninististä perintöä Suomessa oli itsessäänkin tärkeä askel, MTL:n toiminta jatkui suhteellisen vähäisenä. Vasta keväällä 2001, jolloin järjestöön liittyi uusia voimia, toiminta toden teolla alkoi.

Vuoden 2000 toiminnasta mainittakoon kuitenkin kunnallisvaalit, joihin MTL osallistui yhdellä ehdokkaalla sekä Oulussa että Porvoossa. Oulussa MTL:n ehdokas asetettiin SKP:n listojen kautta, Porvoossa MTL yhdessä KTP:n ja sitoutumattomien sekä ay-aktiivien kanssa muodosti Kansanvallan puolesta -yhteislistan. Porvoossa yhteislista oli yksi niistä harvoista listoista, joiden äänimäärä kasvoi vuoden 1996 kunnallisvaaleihin verrattuna, joten vaalityötä voi pitää suhteellisen onnistuneena, vaikka yksikään listan ehdokkaista ei tullutkaan valituksi. Eräillä äänestysalueilla Porvoossa yhteislista sai enemmän ääniä kuin esim. Vasemmistoliitto.

MTL:n Luokkataistelu-sähköpostilistan, jolla käydään sekä teoreettista että käytännöllistä keskustelua, perusti jo Marxilainen Oppositio. Omat kotisivunsa MTL avasi vuoden 2001 alkupuolella. Kotisivuilta, joita resurssien puutteen vuoksi on tähän asti päivitetty aivan liian harvoin, löytyy MTL:n kannanottojen ja tiedotteiden lisäksi analyyseja ja artikkeleita suomalaisen ja kansainvälisen työväenluokan liikehdinnästä sekä kapitalismin kriisiin liittyvistä ilmiöistä. Sivuille kootaan myös suomennettuja Trotskin kirjoituksia. Vuoden 2001 alussa Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenin julkaiseminen alkuperäisessä A4-valokopioformaatissa alkoi käydä hankalaksi, ja MTL päätti esittää KTP:n Porvoon kaupunkijärjestölle Å-siktenin julkaisemista yhteistyönä. Keskustelujen jälkeen päädyttiin perustamaan lehteä julkaisemaan Osuuskunta Luokkatieto, johon MTL:n ja KTP:n toverit sekä muutkin työläiset ja ay-aktiivit voivat liittyä henkilöjäseninä. Vaikka Å-sikten ei tämän jälkeen enää ole MTL:n äänenkannattaja, on MTL:n rooli osuuskunnassa silti keskeinen, lehden päätoimittajana jatkaa Teemu Luojola ja lehti ilmestyy kuukausittain 8-sivuisena tabloid-koossa vähintään 1000 kappaleen painoksena. Omaa valtakunnallista lehteään, Militanttia, MTL ehti vuoden 2001 ensimmäisellä puoliskolla julkaista kaksi numeroa, mutta vuoden 2001 jälkimmäisellä puoliskolla lehden julkaiseminen jouduttiin keskeyttämään syistä, jotka valkenevat alempaa.

Maaliskuussa 2001 MTL piti epävirallisen valtakunnallisen kokouksen Oulussa. Tuolloin järjestö julkaisi kannanoton, jossa se esitti ennusteensa uudesta imperialistisesta sodasta, ja joka sisältää näkemyksiä kapitalistisen talouden eri kriisien vaiheista. MTL pyrki herättämään keskustelua maailmansodan vaarasta, ja kun tätä keskustelua hieman syntyikin, julkaisi järjestö toukokuussa pamfletin Kolmannesta maailmansodasta. Pamfletissa esitettyjä ajatuksia on syksyn ja talven 2001–2002 mittaan täydennetty Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa ja MTL:n internetsivuilla julkaistuilla artikkeleilla. Keväällä 2001 MTL myös kritisoi SKP:n edustajakokouksen teesejä, ja MTL:n kritiikki julkaistiin Militantin ensimmäisessä numerossa. Järjestön ja sen julkisen profiilin voimistuminen trotskilaisen liikkeen edustajana Suomessa herätti myös huolestuneisuutta maamme stalinisteissa. Keskustelu etenkin Kommunistisen Työväenpuolueen (KTP) kanssa oli vilkasta ja osin kärkevääkin. Tätä keskustelua varten MTL julkaisi vastaukseksi KTP:n "trotskilaisuuden kritiikkiin" pamfletin artikkeleista Stalinismi on stalinismia, hunnun kanssa tai ilman sekä Miksi Neljäs Internationaali pitää jälleenrakentaa. Pamfletti sisältää trotskilaisen liikkeen lyhyen historian ja jatkuvan vallankumouksen teorian esittelyn. Mm. nämä pamfletit ovat tärkeitä välineitä koulutettaessa uusia jäseniä puolueen kaadereiksi. Vappuna MTL osallistui marssille Porvoossa ja Oulussa sekä julkaisi oman vappukannanottonsa.

Huhtikuisten Quebecin mielenosoitusten analysoiminen historialliseksi käännekohdaksi vahvisti järjestön näkemystä Göteborgin kesäkuisen EU-huippukokouksen aikaisiin mielenosoituksiin osallistumisesta. Ennen Göteborgin EU-huippukokousta MTL vetosi Göteborgin kuljetustyöläisiin huippukokouksen estämiseksi tiesuluin ja kuljetusboikotein. Göteborgissa, joka oli järjestön toiminnassa vuoden 2001 tärkein tapahtuma, MTL vaati työläisten ja nuorten yhteistä taistelua EU:n huippukokouksen pysäyttämiseksi ja työväenvastaisen EU:n murskaamiseksi. MTL esiintyi Göteborgissa omin tunnuksin: omilla lipuilla ja banderollilla sekä omalla lentolehtisellä. Ruotsin poliisi pidätti Göteborgissa kolme MTL:n jäsentä. Göteborg osoittautui sekin historialliseksi käännekohdaksi, ja MTL:n toiminta oli päässyt hyvään vauhtiin. MTL osallistui myös Genovan mielenosoituksiin, täällä yhdessä Christian Rakovski -yhteisrintaman kanssa mm. jakamalla yhteistä kannanottoa G8-maita vastaan.

Vuoden 2001 aikana MTL pyrki rakentamaan erilaisten konkreettisten kysymysten pohjalta yhteisrintamaa useiden vasemmistolaisten järjestöjen kanssa. Maaliskuun kokouksessa järjestö kehotti yhteisrintamaan suojeluskuntien jälleenrakentamisen estämiseksi; toveri Luojolan yhdessä eräiden porvoolaisten KTP:n tovereiden kanssa suorittamien ja Å-siktenissa julkaistujen tutkimusten perusteella suojeluskuntien jälleenrakennus on täydessä vauhdissa. Kesällä MTL vetosi eri puolueisiin ja järjestöihin niin kotimaassa kuin maailmallakin, jotta nämä estäisivät oman maansa edustajia lähtemästä Qatarin WTO-kokoukseen marraskuussa 2001. Kesäkuun lopulla MTL oli mukana perustamassa Suomen Argentiina-solidaarisuuskomiteaa tukemaan Pohjois-Saltan ja koko Argentiinan työläisiä näiden taistelussa kapitalistista järjestelmää ja sen poliiseja vastaan sekä levittämään tietoutta Argentiinan taisteluista Suomessa. Marraskuussa MTL julkaisi globalisaationvastaisia aktivisteja ja työväenluokkaa yhdistävän yhteisrintaman koollekutsun otsikolla Hyökkäykset Afganistanissa ja kotimaassa, militarismi ja demokraattisten oikeuksien kaventaminen ovat saman kolikon eri puolilla. Taistele globaalin ja kansallisen kapitalismin suunnitelmia vastaan. Tämä yhteisrintamakutsu on ollut MTL:n keskeisenä toimintaohjeena marraskuulta lähtien, ja MTL näkee, että tämän yhteisrintaman ainekset ovat jo olemassa nykyisessä globalisaation ja sodan vastaisessa liikehdinnässä, vaikka kukaan ei ole vielä yhteisrintamaa muodollisesti julistanut.

Heinäkuussa 2001 tilanne MTL:n toiminnan osalta muuttui nopeasti. Eräs MTL:n ja jopa KTK:n perustajajäsenistä kieltäytyi toimimasta yhteisten päätösten mukaisesti. Koska hän ei pyydettäessä edes perustellut käytöstään, hänet erotettiin. Nykyään hän edustaa CWI:tä. Vaikka MTL:n voimavarat tästä vähenivätkin, tämä ei varsinaisesti ollut MTL:n toiminnan lamaantumisen syynä, vaan erään toisen jäsenen toimista Genovassa aiheutuneet epäselvyydet. Näihin epäselvyyksiin, jotka kärjistivät MTL:n ja KTK:n poliittisia erimielisyyksiä, tyrehtyi MTL:n toiminta. KTK:n kansainvälinen johto oli jo keväästä 2001 lähtien — siis koko sen ajan, jolloin MTL:n toiminta oli ollut parhaimmillaan — suhtautunut nuivasti MTL:n esittämiin poliittisiin linjauksiin. Heinäkuussa MTL:n Genovan mielenosoituksiin osallistuneelta jäseneltä, joka määrätietoisimmin oli uusia poliittisia linjauksia puolustanut, poistettiin toistaiseksi jäsenoikeudet. Näin MTL:n vähäiset voimavarat kävivät vieläkin vähäisemmiksi, ja kaikinpuolinen luottamuksen romahtaminen masensi kaiken poliittisen toiminnan.

Kun syyskuussa imperialistinen maailma ajautui taloudellisen kriisin lisäksi myös sotilaalliseen kriisiin, eivät MTL:n jäsenet voineet enää tyytyä katsomaan vierestä, kuinka maailmaa ajettiin barbariaan. Toiminnan uudelleenkäynnistämisestä sovittiin, ja tässä keskeistä oli eroaminen KTK:sta, sillä KTK oli ajanut itsensä järjestölliseen ja poliittiseen umpikujaan. KTK:n ensimmäisen kansainvälisen konferenssin alituinen lykkääntyminen hamaan tulevaisuuteen ja se, että konferenssia varten ei ilmestynyt juurikaan asiakirjoja, osoittivat selvästi, että myös KTK:n toiminta oli lamaantunut sen itse aiheuttamiin sotkuihin Genovan mielenosoitusten yhteydessä. Tähän päivään mennessä KTK ei ole sanallakaan kommentoinut sen kenties aktiivisimman osaston, MTL:n eroamista, mikä osoittaa, että MTL:n päätös oli perusteltu ja oikea. MTL on julkaissut eroamisestaan pamfletin otsikolla Kansainvälisen Työväenkomitean poliittinen umpikuja.

KTK:sta eroamisen jälkeen MTL:n toiminta on ollut taas erittäin aktiivista, järjestön koko on kasvanut ja järjestö on monista kokemuksistaan viisastunut. Syksyn ja talven mittaan myös järjestön teoreettinen työ on edistynyt merkittävästi. Järjestön epävirallisessa tapaamisessa Porvoossa lokakuussa julkaistiin kannanotto sodasta, missä todetaan, että imperialismin aggression takana eivät ole syyskuun terrori-iskut, vaan globalisoituneen kapitalismin kriisi ja umpikuja sekä sen mahdottomuus ratkaista kärjistyneitä ristiriitojaan muuten kuin sodalla. Samassa tapaamisessa päätettiin MTL:n vuosikokouksen pitämisestä. Koska edellinen virallinen valtakunnallinen kokous oli perustava kokous, jossa ei hyväksytty järjestölle sääntöjä tai ohjelmaa, katsottiin, että helmikuussa 2002 pidettäväksi kaavaillun kokouksen on oltava järjestäytymiskokous. Sittemmin kokousaikaa jouduttiin siirtämään maaliskuulle jäsenille koituneiden ylimääräisten epäpoliittisten tehtävien vuoksi. Lokakuussa MTL lisäksi päätti, että se jää toistaiseksi kansainvälisten ryhmittymien ulkopuolelle pyrkien selvittämään kantaansa niihin, jotta järjestäytymiskokouksessa voitaisiin päättää järjestön kansainvälisestä suuntautumisesta.

Tuotantovoimien ja -suhteiden[1] dialektiikka on historiallisen materialismin kulmakivi, ja sille perustuu imperialismin analyysi. Imperialismi[2] on kapitalismin korkein ja viimeisin vaihe: koska kapitalismilla on alinomainen tarve kehittää tuotantovoimia eli maksimoida lisäarvon tuotanto, ovat tuotantovoimat joutuneet imperialismin aikana sovittamattomalle yhä kiivaammalle törmäyskurssille olemassaolevien tuotantosuhteiden kanssa. Esimonopolistinen vapaan kilpailun kapitalismi päättyi kehittyneimmissä länsimaissa 1800-luvun loppupuolella, jolloin pääomien keskittymisen tendenssi loi monopoleja, kartelleja ja trusteja, joiden osuus liike-elämässä nousi hallitsevaksi kaikilla aloilla. Tälle imperialistiselle kaudelle ominaista on finanssipääoman ylivalta ja pääoman maastavienti sekä se, että maailma on jaettu suurvaltojen kesken taloudellisiin etupiireihin. Imperialismin kaudelle siirryttäessä kapitalistisesta järjestelmästä tuli tuotantovoimien kehityksen jarru.

Kaikki kapitalismin tähänastiset pyrkimykset hillitä sisäisiä ristiriitojaan tai poistaa ne ovat johtaneet niiden uusiutumiseen korkeammalla perustalla ja laajemmassa mittakaavassa sekä yhä tuhoisampiin purkauksiin, kun ristiriitojen luomat jännitteet ovat kiristyneet äärimmilleen. Kapitalismin suhteellinen vakautuminen 1920-luvulla ensimmäisen maailmansodan ja lokakuun vallankumouksen jälkeen johti vuoden 1929 romahdukseen ja siitä seuranneen kymmenvuotisen laman myötä toiseen maailmansotaan. Toisen maailmansodan jälkeinen kapitalismin ekspansio ja pitkä kasvun kausi, jotka rakentuivat Bretton Woodsissa vuonna 1944 solmituille sopimuksille ja yleisesti käyttöön otetulle keynesiläisyydelle sekä Yhdysvaltain kultavarannoille, eivät kumonneet kapitalismin ristiriitoja, vaan kärjistivät niitä ja loivat ne uudelleen korkeammalla tasolla.

Kapitalistinen järjestelmä käytti yleistä keynesiläisyyttä strategianaan välttääkseen vuoden 1917 vaaran ja vuoden 1929 romahduksen uusiutumisen. Keynesiläisyyden soveltaminen vuoden 1945 jälkeen oli mahdollista, koska sillä petettiin vallankumouksellisia liikkeitä ja mahdollisuuksia, jotka oli Stalinin ja liittoutuneiden välisillä sopimuksilla uhrattu Potsdamin ja Jaltan alttareilla, ja koska kapitalismilla ei ollut muuta ratkaisua näköpiirissään näännyttyään maailmansodassa. 1970-luvun taite toi uusia taloudellisia kriisejä, ja Bretton Woodsissa luotu järjestelmä luhistui vuonna 1971. Kriisit johtivat poliittis-vallankumouksellisiin räjähdyksiin ja imperialismin tappioihin niin Vietnamissa, Iranissa ja Nicaraguassa kuin muuallakin. Kapitalistisen järjestelmän tunnusmerkeiksi 1980-luvulla jäivät imperialismin yritykset pitää kurissa ristiriitojaan yleisen anti-keynesiläisyyden ja uusliberalismin, thatserilaisuuden ja reaganilaisuuden avulla, fiktiivisen ja luottopääoman[3] laajentamisella sekä kansainvälisellä vastavallankumouksellisella ja neuvostovastaisella ristiretkellä, jonka tarkoituksena oli pysäyttää edellisellä vuosikymmenellä koettu tappioaalto.

Merkittävä imperialismia tämän vakautumispyrkimyksissä auttanut poliittinen tekijä oli kansainvälisen vallankumouksellisen ja yleensä työväenliikkeen piirissä vaikuttanut byrokratia. Joskin Bretton Woodsin sopimukset sodanjälkeisen vakauden pohjana horjuivatkin 1960-luvun loppupuolella ja romahtivat 1971, sodanjälkeisen ajan geopoliittinen perusta, Jaltassa luotu etupiirijako, säilyi vuoteen 1989 asti. Tältä perustalta etupiirijakoa tukeneet byrokraatit onnistuivat torjumaan lukuisia vallankumouksia niiden aattona: vuoden 1968 punainen toukokuu Ranskassa, Prahan kevät, Portugalin vallankumous, francolaisuuden väistyminen Espanjassa, diktatuurin kaatuminen Kreikassa.

Keynesiläisyyden merkitys piili siinä, että se lykkäsi massiivisia yhteiskunnallisia taisteluja tuonnemmaksi. Vaikka Jalta oli jo historiaa, vallankumoukset eivät kokeneet uutta nousua automaattisesti. Stalinismin romahtaminen ja työväenluokan yhteiskunnallisten saavutusten menettäminen ns. reaalisosialistisissa maissa aiheuttivat joukoissa epävarmuuden ja vaaran tunteita sekä hämmennystä joukkojen tietoisuudessa. Samalla oli kuitenkin selvää, että stalinismin romahtaminen ei aloittanut kapitalismin uuden vakautumisen kautta. Päin vastoin, 1990-luku alkoi taas taantumalla ja kriisiin vajonneen kapitalismin täydellisen epävakauden ajalla olosuhteissa, joissa kapitalismi ei enää menestyksellä voinut käyttää perinteisiä byrokratian apuvoimia hillitsemään joukkoliikkeiden vastarintaa. Vaikka fiktiivisen pääoman ekspansio ja keinottelu 1980-luvulla kompensoivatkin vuosien 1981–82 taantumaa ja vuosina 1971–74 alkanutta kriisiä yleensäkin, johti se toistuvien pörssiromahdusten (1987, 1989 ja 1990) kautta lamaan, jota Suomessa pahensi idänkaupan päättyminen. Kuitenkaan idänkaupan päättymisellä ei voi selittää lamaa, sillä lama piinasi myös ensin Japania ja sitten Yhdysvaltoja.

Rappeutumisvaiheessa olevan yhteiskuntajärjestelmän oleellisimpana tuntomerkkinä on, että luonteeltaan loismainen pääoma kasvaa ja laajentuu yhteiskunnallisesti tuottavaan nähden. Nykyään tämä luonteeltaan loismainen tuotanto on ulottuvuuksiltaan huomattavasti suurempaa kuin se, josta Lenin imperialismin analyysissaan puhuu. Ottakaamme huomioon, että kapitalismin pyrkimyksenä on lisäarvon tuottaminen eli maksamattoman lisätyön anastaminen tuotantoprosessista ja tämän lisäarvon osuuden kasvattaminen, ja tarkkailkaamme seuraavia seikkoja:

1. Palvelualoilla liikkuu vain rahaa ja palveluita, ts. työ ei tuota lisäarvoa, vaan saattaa vain tuotteet kuluttajien ulottuville tai jopa kuluttaa näitä tuotteita (osa palvelualoihin laskettavista työpaikoista tulisi taloustieteellisessä mielessä laskea kuitenkin tuotantoprosessiin kuuluvaksi, sillä tuotantoon erottamattomasti kuuluvat työpaikat ovat mukana lisäarvon tuotannossa. Koska tämä erottelu on tilastollisessa mielessä hankala, käytämme perinteistä palvelualojen määritelmää kuvaavia lukuja sillä varauksella, että osa näistä työpaikoista pitäisi laskea tuotantoon. Nämä luvut tuovat kuitenkin hyvin esille sen, että palvelualojen työpaikat ovat suhteellisesti lisääntyneet, vaikka tarkkaa tilastotietoa siitä ei meillä nyt olekaan käytössämme). Palvelualojen työt ovat siis syömässä sitä lisäarvoa, joka tuotannossa luodaan. Nämä alat kasvavat samalla, kun tuotanto pienenee. Palvelualojen osuus Yhdysvaltain työllisyydestä oli 17 % vuonna 1850 ja 77 % vuonna 1992. Vuonna 1991 sen osuus bruttokansantuotteesta oli 70 % (US Labour Statistics Bureau & OECD). Vastaavasti muissa OECD-maissa palvelualojen osuus työpaikoista oli 24,3 % vuonna 1870, 38,7 % vuonna 1950 ja 63,5 % vuonna 1987. Esimerkiksi Belgiassa teollisuuden osuus työllisyydestä laski vuosien 1950 ja 1987 välillä 46,8 %:sta 27,7 %:iin ja Britanniassa 46,5 %:sta 29,8 %:iin. (Maddison, A. 1991: Dynamic Forces in Capitalist Development, Oxford University Press.) Tämänsuuntainen kehitys johtuu liikatuotannon kriisistä. Vuodesta 1945 vuoteen 1973 maailman koko energiantuotanto asukasta kohden kasvoi vuosittain huimat 3,45 %. Vuodesta 1973 vuoteen 1979 vuosikasvu oli enää 0,64 %, ja siitä lähtien, ensimmäistä kertaa historiassa, vuosina 1979–99 maailman energiantuotanto asukasta kohti pieneni 0,33 %:n vuosikeskiarvolla. (http://www.dieoff.org/page224.htm, 25.1.2002.) Energia-asiantuntijat sanovatkin: "Jos ja kun romahdus jälleen tulee, se on oleva globaali" (J. Tainter).

2. Keskimääräinen valtionvelka bruttokansantuotteeseen verrattuna OECD-maissa oli 40 % vuonna 1978, mutta vuonna 1993 jo 70 %. Uusliberalismi, joka syytti keynesiläisyyttä valtionvelan kasvusta ja ajoi yksityistämisiä tämän välttämiseksi, kasvatti velkamäärää sijoittamalla keinotteluun.

3. Fiktiivinen pääoma on paisunut suunnattomasti verrattuna tuottavaan pääomaan. Varsinkin liikatuotannon kriisin jälkeen voiton suhdeluvun lasku pakottaa siirtämään pääomat tuotannosta keinotteluun. Keynesin aikaan vaihtoarvot pörssissä olivat kaksinkertaiset tavaroiden vaihtoarvoihin verrattuna, mutta nykyään ne ovat viitisenkymmentä kertaa suuremmat (Le Monde diplomatique, lokakuu 1994). Näin pääoma toisaalta saa yleisimmän muotonsa, mutta menettää samalla substanssinsa.

4. Kapitalistisen järjestelmän loismaisuus ilmenee ennen kaikkea siinä, miten imperialistinen pohjoinen riistää köyhää etelää, ihmiskunnan enemmistöä. 85 % ihmiskunnasta näkee nälkää. 20 % rikkaista omistaa 80 % vauraudesta, mutta köyhimmät 20 % saavat keskimäärin 0,5 % tuloista (YK:n raportti, Pariisi 1992). Järjestelmä murskaa etelän samalla, kun tuottaa kolmannen maailman oloja pohjoiseen.

Vuoden 2001 alussa suurin osa Euroopan porvaristosta uskoi, että Yhdysvaltain talouden hidastumisen myötä olisi koittava EU:n aika, ja he perustelivat tätä monenlaisin luvuin. EU:n talouden vuosikasvu oli 3,4 % ja se oli ohittamassa Yhdysvaltain kasvun. Samankaltainen tilanne vallitsi työmarkkinoilla. Koska EU talousalueena on suurin piirtein Yhdysvaltain kokoinen, EU:ssa tultiin siihen johtopäätökseen, että taantuma Yhdysvalloissa avaisi tien EU:lle. Marxilainen Työväenliitto sen sijaan arvoi keväällä 2001, että Yhdysvaltain kriisin vaikutukset heijastuvat EU:iin hyvin pian. Muutaman kuukauden kuluttua tilanne olikin jo muuttunut täysin; porvariston hymyt hyytyivät kaikkialla EU:ssa. Toiveikas optimismi kolmen prosentin kasvusta sammui. Saksa, Euroalueen veturi, kulkee käsijarru päällä: kesällä kasvu oli 1,5 % ja vuoden 2001 lopulla 0,5 %. Ranska, toiseksi vahvin talous, korjasi erään kerran kasvuennusteitaan kahdesti viikon sisällä. Kun Loran Fabious kesällä julkisesti myönsi, että Ranska tuskin saavuttaa 2,5 %:n kasvua vuonna 2001, hän oli ylioptimistinen. Samanlaiset tunnelmat ovat vallinneet pienemmissäkin euromaissa.

Euroopan keskuspankki ei vuoden 2001 alkupuolella uskaltanut laskea korkotasoa, koska pelko inflaatiosta oli liian suuri. Näin ollen EU:n markkinat olivat kalliimpia kuin Yhdysvaltain, koska siellä korkoja on laskettu reippaasti. Kun EU:ssa laskettiin toukokuussa korkoa 0,25 %-yksikköä, nousi inflaatio 3,4 %:iin, joka oli korkein kahden vuoden aikana. Samalla rahan tarjonta nousi 5,4 %. Seuraavan kerran EKP laski korkoa 0,5 %-yksikköä 3,5 %:iin vasta, kun Afganistanin sota 8.11. oli alkanut, ja inflaatio pysyi suhteellisen hyvin kurissa jyrkän taantuman vuoksi. Credit Suisse First Boston -pankki on laskenut, että helmikuussa 2001 EU:n alueella irtisanottiin 20 000 ihmistä, kun taas lokakuussa jo 100 000. Suuret firmat, kuten Inficon, Opel ja BASF lomauttavat työläisiään, sulkevat tehtaitaan ja vähentävät investointejaan.

Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana aina näihin päiviin saakka jotakin suurta taloutta vaivaava taantuma tai lama kompensoitui muualla tapahtuvan kasvun ansiosta, ja täten sairas alue kykeni elpymään. Nyt ensimmäistä kertaa taantuma on iskenyt kaikkialle. Frankfurtin, Milanon ja Pariisin pörssien indeksit osoittavat lamaa kohti. Saksan talousministeri Werner Müller ennustaa kasvuluvuksi nollaa. Vielä lokakuussa 2000 IMF julkaisi raportin, jossa se ennusti Saksalle valoisaa tulevaisuutta. Silloin ainoana uhkakuvana pidettiin öljyn hinnan nousua. Taantuman vuoksi öljyn hinta on nyt niin alhainen, ettei sotakaan sitä nosta, mutta alhainen hintataso ei riitä auttamaan siitä riippuvaista tuotantoa, koska tuotanto supistuu koko ajan.

Romano Prodi on ilmaissut porvariston huolet EU:n laajenemisen ja euron käyttöönoton suhteen. Nyt kun euro vuoden 2002 alusta otettiin käyttöön, on vaarana, että Itä-Euroopassa olevia Saksan markkoja ei vaihdettaisikaan euroon, vaan dollariin. Kaikkiaan yli 100 miljardia D-markkaa (280 miljardista liikkeellä olleesta) on ollut Saksan ulkopuolella, pääasiassa Itä-Euroopan maissa. Jugoslaviassa Saksan markka oli epävirallisesti maan ykkösvaluutta. Jos käy niin, että nämä 100 miljardia D-markkaa vaihdetaan dollareiksi, euron arvo dollariin nähden heikkenee entisestään.

Alkanut taantuma ja sitä seuraava lama antavat ratkaisevan iskun väitteelle, jonka mukaan globalisaatio voisi toimia lääkkeenä kapitalismin keskeisten ristiriitojen ratkaisemisessa. IMF:n arvion mukaan maailmankauppa kasvoi vuoden 2000 aikana 12,4 % edelliseen vuoteen verrattuna. Viimeiset arviot vuodelta 2001 kertovat, että vauhti hidastuu 1,3 %:iin. Jos otetaan huomioon, että maailmankaupan osuus maailmantaloudesta on 24 % ja Yhdysvaltain osuus maailmantaloudesta 40 %, nähdään selvästi, miten maailmantalous kehittyy vuonna 2002. Viimeisimmät talousuutiset kumoavat väitteen, jonka mukaan jonkinlaista elpymistä olisi nähtävissä vuodelle 2002 ja että kyseessä olisi vain teknologiayritysten kasvukivuista aiheutunut krapula. Retuperällä oleva kuluttajien luottamus romahtaa entistä syvemmälle. Yhdysvalloissa tuottavuus oli vuodesta 1995 lähtien vuoteen 2000 asti ripeässä kasvusta. Tämä johtui joustavista työsuhteista eli käytännössä siitä, että ylitöitä tekevät ja pätkätyöläiset tekivät osan työstä ilman korvausta. Nyt bruttokansantuote laskee ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, tuotanto supistuu ja työttömyys kohoaa yli viiden prosentin — nämä ovat tämän päivän ennusteita. Vuonna 2002 kaksi miljoonaa ihmistä lisää tulee menettämään työpaikkansa Yhdysvalloissa. Yhdysvaltain keskuspankin koronlaskut yhteensä yli neljällä prosenttiyksiköllä vuoden sisällä, Bushin tukipaketti yrityksille ja ennennäkemättömät verohelpotukset, jotka ovat syöneet budjetin ylijäämän ja tekevät siitä jatkossa alijäämäisen, eivät ole kyenneet estämään taloutta syöksymästä lamaan.

Japanin hallituksen mukaan maan talouden on mahdotonta saavuttaa 1,7 % kasvutavoitettaan. Vuonna 2001 kauppataseen ylijäämä romahti 90 % edellisvuoteen verrattuna. Kauppatase painui vuoden 2001 tammikuussa alijäämäiseksi ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Tavoitellun kasvun sijaan talous on supistumassa. Tämän trendin jatkuessa Japani ajautuu syvään lamaan. "Myös rahavirta japanilaisiin teknologiaosakkeisiin on tyrehtynyt, kulutuskasvu on ollut jäissä jo pidemmän aikaa. Vienti on vähentynyt ja supistanut teollisuuden investointeja", sanoi Roger Wessman, pankkiiriliike Evlin pääekonomisti. Japanin korkotaso on lähes nollassa, joten korkojen alentamista ei voi enää käyttää elvytyskeinona.

Kriisi, joka alkoi Japanista kymmenisen vuotta sitten ja saapui kehitysmaakierroksen jälkeen Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan, palaa Japaniin pahentaakseen jo ennestään huonoa tilannetta. Aasian ex-talousveturi on ilman moottoria. Vetureita ei löydy mistään, ja kapitalismin juna on pysähtymässä jyrkkään ylämäkeen.

Toisen maailmansodan jälkeen keynesiläisyys ja ekspansio olivat mahdollisia, koska maailmassa oli yksi vahva talous, joka ei ollut kokenut sodan tuhoja, ja yksi valuutta, dollari, joka kykeni korvaamaan muut valuutat ja toimimaan veturina siirryttäessä kultakannasta dollarikantaan. Nyt ei löydy ainuttakaan maata, joka asettuisi Yhdysvaltain asemaan. Yhdysvallat on lisäksi ainut todellinen suuri sotilasvalta, ja se aikoo johtaa tätä ristiretkeä, kunnes se saisi taas imettyä lisäarvoa jyrkästi supistuneesta tuottavan pääoman tuotantoprosessista. Tämä on kuitenkin hyvin väkivaltainen tie.

Vaikka ns. globalisaation aikakaudella kapitalismin ristiriidat ja kriisi uusiutuvat korkeammalla tasolla, ei globalisaatio ole kriisien aiheuttaja, vaan pyrkimys torjua kriisi. Globalisaatio on seurausta kapitalismin kriisistä. Porvaristo pyrkii järjestämään maailmanlaajuisen työnjaon uudelleen suurpääoman johtajien ja Yhdysvaltain hegemonian komennuksessa. Onnistuakseen tämä toimenpide edellyttää ylimääräisen pääoman tuhoa, maailman tuotannon anastamista monopolien käsiin, hyväksikäytön ennennäkemätöntä lisäämistä ja markkinoiden globalisoitumista entisestään. Tämä ei tarkoita vain entisen Neuvostoliiton alueen, Itä-Euroopan ja Kiinan täydellistä sulauttamista kapitalistiseen järjestelmään, vaan myös pääoman ja työn välisen suhteen muuttamista kapitalismin keskuksissa.

Merkittävien poliittisten kriisien ja suurten taistelujen aika on alkanut. Kuten aikaisempien maailmanlaajuisten kriisien yhteydessä, niin tälläkin kertaa sekä entisten työläisvaltioiden taloudellinen valtaaminen että suurten puoli-itsenäisten valtioiden, kuten Brasilian, Intian, Etelä-Afrikan ja Indonesian koloniaalistaminen tapahtuu Yhdysvaltain, Euroopan ja Japanin keskinäissuhteiden uudelleenmäärittämisen kautta. Käytännössä tämä merkitsee työläisten historiallisten, sosiaalisten ja demokraattisten saavutusten kumoamista ja työväenjärjestöjen murskaamista.

Laajentuessaan itään EU on pakotettu muuttamaan omia rakenteitaan. Balkanin kysymyksen esille nostamat Yhdysvaltain ja EU:n väliset ristiriidat osoittavat, että maiden intressit Euroopassa, Lähi-Idässä ja Aasiassa ovat erilaiset. Osoituksena siitä, miten vaikeaa kapitalismin metropoleille nykyisissä oloissa on koloniaalistaa uutta ja vanhaa periferiaa mainittakoon mm. Yhdysvaltain haluttomuus käyttää maavoimia Jugoslaviassa ja muissa sodissa, imperialististen maiden erimielisyydet puolustusasioissa, kuten tähtien sota -hankkeessa, sekä vastakkaiset tavoitteet talousromahdusten yhteydessä. Toistaiseksi imperialismi ei ole kyennyt pystyttämään edes pientä protektoraattia Kosovoon.

Tällä hetkellä ei ole olemassa yhtenäistä kansainvälistä vastavallankumouksellista rintamaa. Imperialistien aloitekyky rajoittuu vain siihen, mihin maailmanlaajuinen kriisi ja joukkojen taistelun voimistuminen ja järjestäytyminen pakottavat ja minkä työväenluokan kansainvälisen johdon (l. internationaalin) puuttuminen sallii. Afganistanin sota aloitettiin polleilla puheilla siitä, että se on vasta ensimmäinen pitkässä terrorisminvastaisten sotien sarjassa. Kuitenkin se on ollut toistaiseksi viimeinen, sillä imperialistit ovat pakotetut käymään sotia yksi kerrallaan toivoessaan tuekseen vahvempaa rintamaa.

Naton tämänhetkistä vahvuutta ja organisaatiota ei ole mitoitettu maailmansotaa varten. Uuden, kylmän sodan jälkeisen doktriinin mukaan Naton tarkoituksena on puuttua paikallisiin konflikteihin käyttäen rajoitetusti myös ydinaseita. Imperialismi tarvitsee Kiinan ja Venäjän raaka-aineiden ja halvan työvoiman lähteiksi sekä laajempien investointien siirtokunniksi kyetäkseen laajentamaan tuotantoaan, mutta toistaiseksi Nato on liian heikko käynnistämään tai edes käymään sotaa näitä kahta valtiota vastaan huolimatta kaikista yrityksistään valmistautua tähän mm. laajentumalla Itä-Eurooppaan. Itse asiassa imperialistit eivät ole kyenneet kukistamaan edes pientä Irakia yli kymmenen vuotta kestäneen sodan aikana.

Bushin viimeaikaisia lämpimiä suhteita Putiniin ja Jiangiin mm. Tsetsenian kysymyksessä, ydinkärkien vähentämisessä ja "terrorisminvastaisessa taistelussa" tulisikin tarkastella tämän heikkouden valossa. Imperialismin on pelattava itselleen aikaa valmistautuakseen, ja tällä hetkellä Yhdysvallat on tyytyväinen jo siihen, jos se pystyy vakiinnuttamaan asemansa Afganistanissa ja kontrolloimaan Keski-Aasian öljyvaroja sekä saamaan pysyvän jalansijan Venäjän, Kiinan, Iranin ja Intian väliin.

Göteborgissa Bush kauppasi eurooppalaisille Naton uutta ydinasesuojaa, mikäli EU ottaisi vastuun Jugoslavian kaltaisissa tapauksissa, mutta silloin Euroopan imperialistit torjuivat tarjouksen. Nyt Euroopan suuret maat syrjäyttävät pienempiä maita päätöksenteosta uuden Yhdysvallat–Eurooppa–Venäjä-kolmiodraaman nimissä.

Kaksitoista vuotta historian lopuksi nimetyn Berliinin muurin kaatumisen jälkeen on koittanut historian lopun loppu. Teorian kehittänyt Francis Fugujama on vuodesta 1998 lähtien myöntänyt, että hänen teoriansa on kuollut aiemmin kuin historia. Aivan samoin Keynes aikoinaan muistutti teoriastaan: se olisi vain väliaikainen ratkaisu, "pidemmän päälle me kaikki olemme kuolleita". Samaan sävyyn puhuu myös George Soros, keinottelija ja halpahintainen filosofi. Monien diktatuurien alullepanija Henry Kissinger puolestaan näkee, että uusi Marx ja uusi marxilaisuus voivat lähitulevaisuudessa ilmestyä globalisoitumisprosessin seurauksena.

Dominoilmiönä levinnyt kriisi ei ole romuttanut vain talouksia, pörssejä ja rahalaitoksia, vaan myös erinäisiä myyttejä, joita syötettiin joukkojen tietoisuuteen:

a) Aasialaisen ihmeen myytti tarunhohtoisine tiikereineen ja lohikäärmeineen ei ole enää uskottava, malli modernista kapitalismista, josta puuttuu vahva ay-liike ja työläinen on sitoutunut (l. sidottu) firmaan, on romuttunut.

b) Seuraavaksi romuttui myytti kriisistä paikallisena, vain aasialaisena ilmiönä.

c) Saduksi osoittautui myöskin uskomus siitä, että on olemassa talouden säätömekanismeja.

d) Kapitalismin keskeisimmät myytit ovat nyt koeteltavana: globaali finanssikapitalismi ei olekaan historian viimeinen vaihe eikä se edusta maailmankapitalismin lopullista voittoa.

Kapitalistisen järjestelmän merkittävin tappio näkyy siellä, minne sen riemukasta paluuta kaikkein eniten julistettiin: entisessä Neuvostoliitossa ja nyt Kiinassa. Venäjän vuoden 1998 elokuisen vararikon jälkeen jopa kapitalismin restauraatiota juhlineet vaihtoivat virttä. Nykyään he toteavat, että "paluu markkinatalouteen" on epäonnistunut, koska Venäjällä ei koskaan ole markkinataloutta ollutkaan. Soros on kertonut avoimesti, että kapitalismin toteuttaminen Venäjällä on "ratkaisematon ongelma". Floyd Norris tiivisti International Herald Tribune -lehdessä seuraavasti: "Neuvostoajan jälkeinen Venäjä voi osoittautua suuremmaksi vaaraksi kapitalistiselle maailmalle kuin mitä Stalin koskaan oli." Sama pätee Kiinaan. Kapitalismi ei ole onnistunut korjaamaan katkennutta ketjuaan.

Ilman globalisaatiota lokakuun vallankumouksen olisi ollut mahdotonta tapahtua, ja globalisaation ansiosta vallankumous tekee paluuta Euroopassa. Olemme analysoineet imperialismin vaiheen sisältävän kolme globalisaation periodia. Jokaisella periodilla kapitalismin ristiriidat muodostuvat uudelleen ja laajemmiksi. Kun näiden ristiriitojen kokonaisuus on kärjistynyt äärimmilleen, puhkeaa maailmanlaajuinen kriisi. Kunkin periodin lopussa ja ennen seuraavan periodin alkua sijaitsee kriisientäyteinen väliaika, joka on otollisinta aikaa muuttaa taloudellinen ja sitä seuraava poliittinen kriisi vallankumoukselliseksi taisteluksi.

Ensimmäistä globalisaation periodia seurannut vuosien 1917–45 vallankumousaalto kuohui etupäässä Euroopassa ja toissijaisesti myös siirtomaissa, erityisesti Kiinassa. Toinen aalto myllersi etupäässä kolmannessa maailmassa ja jäi suurimmalta osaltaan Euroopan ulkopuolelle. Tämän aallon myötä suuri joukko siirtomaita Afrikassa ja Aasiassa itsenäistyi, ja myös useita sotia, kuten Vietnamin sota, käytiin tämän vallankumousaallon vuoksi. Kuitenkin kun Bretton Woodsin järjestelmän perustukset yli 20 vuoden kukoistuksen jälkeen murtuivat ja toinen globalisaation periodi väistyi kriisien tieltä ennen kolmannen periodin alkua, vallankumouksen haamu palasi myös Eurooppaan: Ranskan punainen toukokuu 1968, Prahan kevät, Etelä-Euroopan diktatuurien kaatuminen. Kolmannen periodin merkityksenä oli pysäyttää Bretton Woodsin raunioilta nouseva vallankumousaalto. Euroopassa kapitalismin integraatio aloitettiin jo toisen periodin aikana vuonna 1957, mutta aluksi se eteni hitaasti ja vasta kolmannen periodin alettua kiihtyi finanssiglobalisaatioksi.

Tietyssä suhteessa tilanne on nyt samankaltainen kuin vuonna 1968, mutta paljon korkeammalla tasolla. Nykyinen kriisi perustuu mielettömän suureen kasaantuneen, erityisesti fiktiivisen pääoman ja käytettävissä olevan lisäarvon väliseen epäsuhtaan. Porvaristo itse aiheuttaa sen, että kriisi muuttuu vallankumoukselliseksi tilanteeksi. Saavuttaakseen tasapainotilanteen porvariston on:

a) Tuhottava pääomaa, mikä johtaa työttömyyden kasvuun. Pääomaa tuhoutuu porvariston tahdon vastaisesti laman seurauksena ja pörssiromahduksissa, mutta porvaristo itse tuhoaa sitä eniten sodassa ja pommituksissa. Jälleenrakennustyö toteutetaan alkeellisella työnjaolla ja työvoimavaltaisesti, joten se alkaa taas tuottaa voittoa.

b) Korjattava rikkoutunut ketjunsa koloniaalistamalla Venäjä, Kiina, Itä-Eurooppa jne. Venäjään ja Itä-Eurooppaan pääsee käsiksi vain Euroopan maaperällä. Kiinaa vastaan on käytävä Tyynenmeren kautta, Taiwania, Koreaa ja Indokiinaa hyväksikäyttäen. Tästä syystä sodan tuhot runtelevat taas eniten Eurooppaa.

c) Jälleenrakennettava Yhdysvaltain, EU:n ja Japanin väliset taloudelliset suhteet samaan tapaan kuin keynesiläisyyden aikana. Tämä on utopistista, sillä olematonta kakkua on mahdoton jakaa. Sellainen olisi ensin synnytettävä, ja se vaatii talouden perusteiden jälleenrakentamista, ts. sotaa.

Kuten huomaamme, kaikki kolme toimenpidettä kohtaavat nimen omaan Euroopassa, Länsi-Euroopan maaperällä. Niiden luomat jännitteet tekevät hallaa vanhalle parlamentarismille, joka mädäntyy ja polarisoituu äärimmilleen. Euroopan työväenliike on historiallisessa ja järjestöllisessä mielessä monta askelta edellä Japanin ja Yhdysvaltain työväenliikettä, ja tälläkin kertaa se tulee ärähtämään ensin. Vanhat byrokraattiset mekanismit, joilla joukkoja on hillitty, ovat historiallisessa identiteettikriisissä: Sosialidemokratia ei kykene jatkamaan entisenlaista politiikkaansa ilman hyvinvointivaltiota ja se siirtyy yhä oikeistolaisemmalle linjalle. Stalinismi kuoli poliittisesti vuonna 1991 eikä mikään voi herättää sitä kuolleista. Sen jäljelle jääneet rippeet etsivät uutta perustetta olemassaololleen tai tyrehtyvät pitämällä kiinni vanhoista opeistaan. Tämä on ensimmäinen kerta imperialismin aikana, jolloin molemmat pääomaa ja työtä sovittelevat suuntaukset ovat hajalla.

Uusi vahva, dynaaminen, vapauttava, yleismaailmallinen työläisten ja nuorison joukko, eri radikaaliryhmien liike nousee kuin aurinko ja valaisee Seattlen, Melbournen, Prahan, Nizzan, Quebecin, Göteborgin ja Genovan taivaan ja huutaa maailman porvaristolle: ¡NO PASARAN! SMASH CAPITALISM! Liikettä on inspiroinut hieman aiempi zapatistien kapina Meksikossa, missä ei tyydytty vain paikallisiin vaatimuksiin, vaan vastustettiin Naftaa, globalisaatiota ja kapitalismia kokonaisuudessaan. Globalisaation voittamattoman kulun myytti on räjähtänyt kuin ilmapallo. Riippumatta siitä, onko kyseessä EU:n, FTAA:n, WTO:n, IMF:n vai Maailmanpankin huippukokous, liike on aina läsnä ja kohottaa (toistaiseksi) aseettomat kätensä vastustamaan globalisaatiota. Fyysisellä läsnäolollaan mielenosoittajat asettuvat esteeksi: globalisaatiota ei päästetä etenemään.

1) Yhteisrintaman spontaani käytännön toteutus. Mukana on aktivisteja, jotka eivät kuulu mihinkään järjestöön, yksittäisiä työläisiä sekä moniin ryhmiin ja ideologisiin suuntauksiin lukeutuvia taistelijoita, jotka ovat sopineet minimitason toiminnasta ja iskevät kukin omin keinoinsa.

2) Ennennäkemätön kyky kommunikoida liikkeen sisällä vaihtamalla tietoja, koordinoida toimintaa ja muokata toimintakeinoja yrittämällä ymmärtää aiemman toiminnan opetuksia.

3) Kyse ei ole vain ääriliikkeistä tai marginaaliryhmistä, vaan kymmen- ja satatuhatpäisistä ihmisjoukoista, joiden edessä poliisin toimintakeinot ovat riittämättömät.

Kuitenkin myös taantumus ja sen sorto ovat mukautumassa tilanteeseen. Toivuttuaan Seattlen yllätyksestä ja huomattuaan mielenosoitukset toistuviksi ilmiöiksi poliisit kaikissa maissa alkoivat vaihtaa kokemuksiaan muiden maiden poliisien kanssa ja tehdä konkreettista yhteistyötä. Lisäksi poliiseilla on arsenaalissaan moderneimmat väkivaltakoneet ja uusin teknologia. Taantumuksellisten tavoitteiden toteuttamiseksi on monissa maissa laadittu erinäisiä lakeja ja asetuksia: Schengen-sopimus, Echelon-vakoilujärjestelmä, terrorisminvastaiset lait, soluttautujat ja provokaattorit jne. Seattlesta Göteborgiin ja Genovaan poliisin toiminta on muuttunut ratkaisevasti. Sitä mukaa, kun poliisi huomaa, että a) liikehdintä ei laannu ja b) aktivistien tietoisuus kasvaa niin, että reformismin harha katoaa ja yhä useammin vaaditaan kapitalismin kumoamista, sen toiminta muuttuu väkivaltaisemmaksi ja sen käyttämä taktiikka militaristisemmaksi. Maa-, meri- ja ilmavoimat kaikki käytössä, komentokeskus koordinoimassa joukkojen liikkeitä, joukkopidätykset, keskitysleirit, nimirekisterien luonti, provokaattorit, urkkijat ja tappolaukaukset — tässä eräitä Göteborgin opetuksista. Tiedotusvälineissä puhuttiin poliisin ja siviilien välisistä taisteluista. Tämä käännekohta poliisien toiminnassa kaikissa imperialistisissa maissa ja niiden pienemmissä vasallivaltioissa, kuten Ruotsissa, pakottaa aktivistit vetämään omat poliittiset johtopäätöksensä.

Yhteiskunnallinen vastarinta on globalisoitunut. Nyt sen on muututtava vastahyökkäykseksi. Kohtalokkaaksi voi osoittautua harha siitä, että markkinoiden diktatuurin vastakohdaksi voitaisiin asettaa fiktiivinen markkinoiden "demokratia" erilaisin säätömekanismein, kuten Tobinin vero tms. Aivan yhtä taantumuksellista on asettaa vaihtoehdoksi globalisaatiolle paluu kansallisvaltioon ja protektionismiin; tämä johtaa nationalismiin, muukalaisvihaan ja rasismiin. Jos kapitalismi säilyttäisi elinvoimansa kansallisvaltion rajojen sisällä, se ei globalisoituisi. Haiderin tapaiset ilmiöt eivät ole pääoman vastustajia, vaan sen myrkyllisiä hedelmiä. Perinteisten byrokratioiden paljastuessa porvariston asiamiehiksi on vaarana, että osa ns. pluraalisesta vasemmistosta alkaa neuvotella taantumuksen kanssa reformeista. Porvaristo yrittää lähitulevaisuudessa saada jalansijaa liikehdinnässä.

Emme tarvitse verkostoja, jotka käyttävät hyväkseen liikehdinnän voimaa neuvoakseen porvaristolle, miten sen tulisi menetellä. Tarvitsemme todellisen, poliittisesti itsenäisen, taisteluhaluisen kansainvälisen organisaation, internationaalin. Tarvitsemme maailman sosialistista vallankumousta.

Ensisijaisena tehtävänämme poliittisen, teoreettisen ja järjestöllisen itsenäisyyden lisäksi on työväenluokan laaja mukaantempaaminen. Ei riitä, että demarit paljastuvat aktivistien vihollisiksi. Ammattiyhdistysliikkeen piirissä on kehitettävä siirtymävaatimuksia, jotka lisäävät työläisten tietoisuutta, rakentavat siltoja yhdistämään osittaiset minimivaatimukset globalisaationvastaisen liikkeen kansainvälisiin vaatimuksiin. Näiden kahden asian välinen yhteys on löydettävä.

Työväenluokan täytyy perustaa toimintansa historian kokemukselle kokonaisuudessaan, mutta siihen ei pidä rajoittua, vaan siitä on päästävä eteenpäin korkeammalla tasolla. Työväenliike ei saa rajata itseään välittömän ja karvaan kokemuksensa kansallisiin rajoihin, vaan sen on jälleen löydettävä kansainväliset vallankumoukselliset perspektiivit ja vallankumouksen internationaali. Siirtymä kohti sosialismia ei tapahdu lineaarisesti, kuten ei historian kulkukaan. Se etenee katkojen, edestakaisen kulkemisen, harppausten, kouristusten, odottamattomien tapahtumien, vääristymien, poikkeamien, mutkistumisten ja hyppäysten kautta. Siirtymäkauden pitkittyminen johtuu siitä, että pääoman ristiriidat uudistuvat laajalti eivätkä kohtaa dialektista kieltämistään[4] ja ratkaisuaan. Vallankumouksen jatkuvuus piilee epäjatkuvuuden dynamiikassa. Sen synnyn mahdollistaa historian railo, kahden ajanjakson välinen kriisien kausi, se ei johda integraation säännölliseen ja rauhalliseen lisääntymiseen, vaan se on voimaltaan toteutumattoman kiivas.

Trotskin toteutumaton hanke, Neljännen Internationaalin rakentaminen, on kysymyksistä päivänpolttavin. Trotskilaisuus ei ole vain antistalinismia, kuten yrittävät väittää demokraatit, "uudistajat", kommunistit tai jopa monet trotskilaiset. Se on vuonna 1917 alkaneen maailmanvallankumouksen avoimesti kehittyvää teoriaa ja käytäntöä. Hanke on toteuttamaton, sillä Internationaali ei ehtinyt levittää lokakuun vallankumousta ennen kuin punalippu laskeutui Kremlissä. Kapitalismia yritetään palauttaa kymmenen vuoden ajan katastrofaalisin seurauksin, mutta vapaan markkinatalouden sovittaminen Venäjälle ei onnistu, kuten imperialistit, IMF ja finanssi- ja pankkipiirit nyt myöntävät.

Miksi Neljäs Internationaali, miksi sen jälleenrakentaminen? Internationaali ei voi syntyä pyyhkimällä historia muistista, vaan sen täytyy sisäistää kaikki 1900-luvun irvokkaiden ja traagisten kokemusten opetukset ja samalla pyrkiä eteenpäin niiden pohjalta. Tämän vuoksi Neljäs Internationaali perustettiin. Erinäisten syiden vuoksi hanke ei toteutunut, vaikka se on yhtä tärkeä välttämättömyys kuin maailmanvallankumous. Emme kuitenkaan puhu yksinkertaisesta entisöinnistä, vaan jälleenrakentamisesta: jokaisesta kokemuksen ja tiedon lähteen yhdistämisestä, valloittamisesta ja kehittämisestä, ihmiskunnan tulevaisuuden osoittamisesta. Tämä on jälleenrakentamisen perusta. Ja jos luopuisimme Neljännen Internationaalin lipusta, luopuisimme samalla luokkataistelun teoreettisista, poliittisista, strategisista ja ohjelmallisista saavutuksista.

Toinen ja Kolmas Internationaali ajettiin poliittiseen kuolemaan sosialidemokraattien ja stalinistien toimesta ennen, kuin ne ehtivät organisaatioina hajota. Neljäs Internationaali lakkasi olemasta yhtenäinen organisaatio ilman, että se olisi kuollut poliittisesti. Toinen Internationaali tuhoutui isänmaallisuuteen ja Kolmas Internationaali politiikkaan sosialismista yhdessä maassa. Molempien poliittinen ydin mätäni ennen kuin organisaation kuori murtui. Sen sijaan Neljännen Internationaalin keskeinen teoreettinen ja poliittinen ydin, jatkuva vallankumous ja maailmanvallankumouksen dialektiikka, siirtymäohjelma, Petetyn vallankumouksen opetukset jne., on elävämpi kuin koskaan, huolimatta organisaation sirpaloitumisesta ja Trotskin jälkeisen ajan neuvottomuudesta. Haaste Neljännen Internationaalin jälleenrakentamiseksi lähtee tästä ristiriidasta elävän historiallis-poliittisen ytimen ja haavoittuneen poliittisen organisaation välillä. Historiallista ydintä ei voi säilyttää, jollei sitä kehitä. Nostalginen paluu vuoden 1938 olosuhteisiin tai silloisten toimien mekaaninen toisto eivät ole mahdollisia. Neljättä Internationaalia ei voi rakentaa sosialidemokraattien tai stalinistisen byrokratian sisällä, vaan itsenäisenä järjestönä ja edellisten vastakohtana.

Heikon ja kokemattoman Neljännen Internationaalin riveihin etenkin Trotskin kuoleman jälkeen kohdistuneet suuret paineet heikensivät sitä poliittisena toimijana ja aiheuttivat sen sirpaloitumisen vuodesta 1953 lähtien. Tähän kehitykseen vaikuttivat myös Neljännen Internationaalin kokeneimpien kaadereiden järjestelmällinen eliminointi fasismin ja stalinismin toimesta sekä sodanjälkeiset monimutkaiset olosuhteet. Vuoden 1953 riidan molemmat osapuolet, Yhdistynyt sihteeristö ja Kansainvälinen komitea, epäonnistuivat Neljännen Internationaalin rakentamisen historiallisessa velvollisuudessa. Lopullisena todisteena epäonnistumisesta ovat vuosien 1989–91 dramaattiset tapahtumat. Suurin osa trotskilaisuuden nimissä puhuvista kansainvälisistä ryhmittymistä osoittautui kykenemättömäksi käsittämään dialektisesti tätä ennennäkemättömän ristiriitaista tilannetta ja puuttumaan siihen. Ne eivät kyenneet erottamaan vallankumousta vastavallankumouksesta tai joukkojen aidosti byrokratianvastaista liikettä byrokratian vastavallankumouksellisesta harhailusta.

Yhdistyneen sihteeristön mukaan lokakuun vallankumouksen tapahtumilla ei ole enää merkitystä niin, että niihin pitäisi viitata, ja Yhdistynyt sihteeristö on hylännyt ajatuksen julistaa Neljäs Internationaali sosialistisen vallankumouksen maailmanpuolueeksi. Yhdistynyt sihteeristö on toteuttanut kaikkien vasemmistolaisuuden suuntausten yhteensulauttamisen politiikkaa ja on vallankumousta vastaan, ja kaiken tämän se tekee Neljännen Internationaalin nimissä. Se on hylännyt proletariaatin diktatuurin ja on harrastanut ahkerasti erilaisia kansanrintamakuvioita. Yhdistyneen sihteeristön osallistuminen Rio Granden hallitukseen on tyypillisin esimerkki tästä. Rio Granden foorumi on napanuora, joka yhdistää Yhdistyneen sihteeristön imperialismiin. Viime maaliskuun kunnallisvaaleissa Ranskassa Yhdistyneen sihteeristön vahvin osasto LCR, joka sai eräissä kunnissa jopa 15 % äänistä, ehdotti Lutte Ouvrier'lle yhteisiä vaalilistoja, joista puuttui trotskilainen ja työväenluokkainen profiili ja joita nimitettäisiin vain vasemmiston listoiksi. Vaalien toisella kierroksella LCR ehdotti "pluraalista vasemmistoa", jollainen on hallituksessa. Lutte Ouvrier torjui tämän sataprosenttisen kansanrintamapolitiikan. Porvarillinen media ehdotti Jospinille, että tämä käyttäisi hyväkseen trotskilaisten erimielisyyttä ja tekisi heidän kanssaan hallitustason sopimuksen. Lutte Ouvrier'n ja LCR:n ennustetaan saavan seuraavissa vaaleissa yhteensä noin 10 % äänistä, mikä on enemmän kuin koskaan ennen.

Morenolainen LIT — tai oikeammin sen jäänteet — pitää lokakuun vallankumousta lopullisesti menetettynä, mutta paradoksaalista kyllä näkee, että tilanne on vielä vallankumouksellinen. Lambertilainen Entente Internationale des Travailleurs tähtää jonkinlaisen luonteeltaan reformistisen ensimmäisen internationaalin perustamiseen. Healyn Kansainvälisen komitean viimeiset voimat Kreikassa ja Espanjassa sulautuivat ex-eurokommunisteihin ylistettyään ensin Gorbatsovia.

Sekä CWI:n (Committee for a Workers' International, Komitea työväeninternationaalin puolesta) että IS-suuntauksen (International Socialism, Kansainvälinen sosialismi) — jonka politiikan käytännössä sanelee Britannian Sosialistinen Työväenpuolue (SWP) — politiikka Jugoslavian ja Afganistanin sotien suhteen oli surkeaa. Heidän käyttämänsä pasifismi ei ole marxilainen teesi; sotaa ei voi lopettaa muulla kuin proletariaatin kapinalla. Puolusteluksi huonolle politiikalle ei riitä se, että kyseisillä alueilla ei ole veljesjärjestöjä — ei, kantaa on otettava. On puolustettava puolisiirto- ja siirtomaita imperialismia vastaan, taisteltava niiden voiton ja imperialismin tappion puolesta, kuitenkaan antamatta mitään poliittista tukea näiden maiden taantumukselliselle johdolle. Vain imperialismin tappio johtaa käytännössä kohti joukkojen todellista vapautumista ja antaa joukoille sekä henkisiä että aseellisia voimia selviytyä imperialismin tappion jälkeen myös omista johtajista. Teesit "ei pommituksille" ja "alas Milosevic, alas talibanit" ovat taantumuksellisia ja viime kädessä auttavat imperialismia, mikäli niillä tarkoitetaan kaiken kansallisen vastarinnan kukistumista imperialistiarmeijoiden ja "rauhanturvaajien" edessä.

Sen jälkeen kun Teddy Grant erotettiin puolueestaan International Militan Tendency liiallisen reformismin vuoksi, hänen perillisensä IMT:ssä muutettuaan nimensä CWI:ksi ovat kääntyneet vallankumouksen tielle vain hieman. 1960-luvulla perustettu järjestö harjoitti aluksi politiikkaa Labour-puolueen sisällä. Nykyään he yrittävät rakentaa sosialidemokratiasta riippumattomia järjestöjä, mutta eivät ole yhtään sen vähempää reformistisia kuin aiemminkaan. Heidän julkaisemassaan asiakirjassa Our History lukee näin: "Neljäs Internationaali on järjestö, joka taistelee työväendemokratiasta ja sosialismista." Vallankumous ja proletariaatin diktatuuri ovat unohtuneet jonnekin. Asiakirjassaan Miksi sosialistit vastustavat terrorismia CWI puhuu terrorismista ja sodasta mainitsematta sodan oikeaa syytä, taloudellista kriisiä, tai edes viittaamatta siihen. Itsestään he käyttävät nimitystä sosialisti, jotta kukaan ei sekoittaisi heitä kommunisteihin tai trotskilaisiin.

Asiakirjassaan Revolutionary Crisis Rocks Argentina he analysoivat tilannetta a) mainitsematta kapitalismin kriisiä — Argentiinan kriisi on vain sen oman talouden kriisi tai korkeintaan seurausta IMF:n ilkeistä toimenpiteistä — b) mainitsematta muita Latinalaisen Amerikan maita tai sitä, että kriisi voi levitä niihin. Argentiinaa käsitellään yksittäistapauksena samalla tavalla kuin Afganistania, Palestiinaa jne. Samassa asiakirjassa he esittävät arvion, että kyseessä on vallankumouksellinen kriisi ilman vallankumouksellista tilannetta. Sokea on se, joka ei vieläkään näe, että Argentiinassa ovat kaikki vallankumouksellisen tilanteen ainekset.

CWI:n analyysi stalinismin romahtamisesta on niin köyhä, ettei se kestä teoreettista arvostelua niin kuin marxilaisen analyysin pitäisi. He näkevät byrokratian totalitarismin ainoana syynä romahdukselle, ja heitä lähentää valtiokapitalismin teorian kannattajiin näkemys, jonka mukaan kyseiset valtiot eivät olleet demokraattisia eivätkä sosialistisia. Heidän mukaansa kapitalismi palautettiin Venäjälle heti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, sillä he eivät näe alueella tapahtuneita muutoksia ja palauttamista prosessina — aivan kuin muutos voisi tapahtua kertaheitolla.

IS-liikkeen eli Britannian SWP:n politiikkaa Suomessa edustaa Sosialistiliitto, jonka Teeseissä sanotaan: maanpuolustusjärjestöt on kiellettävä. Tämä on aivan oikein. Mutta kuinka suurena he todellisuudessa näkevät suojeluskuntien jälkeläisten tai muiden maanpuolustusjärjestöjen vaaran? Marxilainen Työväenliitto lähetti keväällä 2001 Sosialistiliitolle sekä monille muillekin hyvin perustellun vetoomuksen perustaa yhteisrintama vapaaehtoisia maanpuolustusjärjestöjä vastaan. Sosialistiliitto ei suostunut rakentamaan tällaista yhteisrintamaa ja käytännössä kieltäytyi kunniasta tehdä käytännön tasolla jotain tämän vaatimuksensa hyväksi. Tämä on suoraa seurausta siitä, että Sosialistiliitto IS-suuntaukselle uskollisena liehittelee kaikkia muita paitsi kommunisteja, sosialisteja, trotskilaisia tai vallankumouksellisia työväenjärjestöjä. CWI on niitä harvoja sosialistijärjestöjä, joiden kanssa IS-suuntauksen jäseniä näkee marssimassa. Ehkä juuri siksi, että ideologisesti nämä järjestöt ovat lopulta hyvin lähellä toisiaan.

Sosialistiliiton artikkelista Miten kapitalismi aiheuttaa kriisejä näemme, että he eivät ymmärrä mitään kapitalismin arvostelusta sen enempää kuin kapitalismin kriiseistäkään (on perusteltua lähestyä IS-liikkeen ja Britannian SWP:n arvostelua Sosialistiliiton kautta, sillä kaikki Sosialistiliiton teoreettinen materiaali on suomeksi käännettyä SWP:n materiaalia). Ensinnäkin kirjoituksessa käsitellään kriisejä samastamalla ne kaikki; että nykyinen kriisi olisi vain yksi kriisi muiden joukossa. He eivät ole lainkaan ymmärtäneet nykyisen kriisin erikoisluonnetta. Sosialistiliitto jakaa kriisit kahteen ryhmään: syklisiin ja niihin, jotka aiheutuvat voiton suhdeluvun alenemisen tendenssistä. He eivät mainitse sanallakaan imperialismin vaiheen eri periodeja, keynesiläisyyttä, fiktiivistä pääomaa tai kapitalismin ristiriitojen uusiutumista korkeammalla perustalla niiden samalla kärjistyessä. Kun voitot olivat laskeneet nollaan, syttyi ensimmäinen maailmansota, sanoo Sosialistiliitto. Mutta miten on mahdollista, että vuoden 1944 jälkeen alkoi taas syntyä voittoja? Sosialistiliiton kapitalismin kriisien arvostelu päättyy 1910-luvulle. Heidän esittämänsä kaavan mukaan kriisiä seuraa kasvu ja kasvua kriisi, jolloin prosessi kriisi — kasvu — kriisi — kasvu — kriisi — kasvu jatkuu loputtomiin. Tämän näkemyksen mukaan järjestelmä jää ikiajoiksi eloon. Miten sitten siirrytään sosialismiin? Sosialistiliiton mukaan silloin, kun kaikki ymmärtävät, että sosialismi on parempi järjestelmä ja päättävät ryhtyä sosialismiin. Tämä on silkkaa idealismia. Kaikkien kehitysprosessien jatkuvuus niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin rikkoutuu toisinaan, tämän rikkoutumisen luoma railo mahdollistaa harppauksen, ja silloin määrä muuttuu laaduksi: tapahtuu vallankumous, joka luo perustan uudenlaiselle tuotantotavalle. Palaamme Sosialistiliiton arvosteluun Suomen puolueita käsittelevässä luvussamme.

Eräs Marxilaisen Työväenliiton ja IS-suuntauksen periaatteellisimmista eroista on stalinismin analyysi. Valtiokapitalismin teoria on eräs niistä taantumuksellisista teorioista, jotka syntyivät 1930-luvulla ja joita vastaan Trotski taisteli elämänsä viimeiset taistelut, ennen kuin Stalinin agentti murhasi hänet. Jo silloin Yhdysvaltain SWP:n opposition motiivina oli teesi, että mikäli imperialismi hyökkää Neuvostoliittoa vastaan, Neuvostoliittoa ei tule puolustaa. Kirjassaan Marxismin puolustuksena — joka on dialektisen materialismin ylistys — kiteytyy Trotskin koko taistelu valtiokapitalismin teorian kannattajia vastaan.

Seuraavat asiat ovat yhteiset kaikille mainituille järjestöille ja ne erottavat Marxilaisen Työväenliiton näistä järjestöistä:

1. Kaikista analyyseista, koskevat ne sitten Argentiinaa, Afganistania, Palestiinaa tai kansallisia kysymyksiä, puuttuu kriisin oikean taustan, kapitalistisen talouden kuolettavan kriisin analysointi. Tämän vuoksi nämä järjestöt eivät tunne olosuhteita, joissa todellisuudessa elämme ja toimimme, ja siksi ne eivät voi tehdä tilanteen vaatimia johtopäätöksiä.

2. Ne eivät näe kriisin ratkaisuna olevan vallankumousta, ja sen vuoksi ne eivät kehitä siirtymävaatimuksia eivätkä pyri käyttämään yhteisrintaman taktiikkaa.

3. Ne eivät myöskään näe vallankumousta ratkaisuna sodan lopettamiseksi. Ne saattavat kyllä puhua vallankumouksesta vappupuheissaan, mutta silloinkaan sitä ei yhdistetä maailmanvallankumoukseen.

4. Tämän vuoksi kukin niistä rakentaa omaa internationaaliaan, mutta ne eivät näe sitä sentralistisena maailmanpuolueena vaan koordinaattorina.

5. Edellisten syiden seurauksena ne ryhtyivät rakentamaan Attacia, kun taas Marxilainen Työväenliitto pyrkii rakentamaan marxilaista vallankumouksellista keskusta toimimaan Attacin vastakohtana työväen- ja nuorisoliikkeen sisällä ja tätä kautta Neljättä Internationaalia.

Eräs vaarallisimmista luokkataistelussa esiintyvistä ilmiöistä on liikehdinnänpalvonta, "rank-and-fileismi" (engl. rank-and-filer ~ rivijäsen). Siinä kiteytyvät kaikki aiemmissa taisteluissa esiintyneet vastavallankumoukselliset piirteet, kuten a) käytännön toimet ovat kaikki kaikessa, strategiaa ei tarvita, b) järjestöjen välinen vuorovaikutus ja väittely pitäisi korvata pluralismilla ja "toisten mielipiteiden kunnioittamisella" aina vaikenemiseen asti, c) kansan tahto toteutuu silloin, kun sen takana on 51 % kansasta, ja d) organisaatio ei tarvitse selkeitä rajoja, sen ei siis pidä olla sentralistinen taistelun koittaessa.

Euroopassa eri vasemmistojärjestöt osoittavat "internationalismiaan" Attacin riveissä. Attacin muodostamista edesauttoi osin eurooppalainen imperialismi, mikä osoittaa imperialismin tällä tavalla pyrkivän lähestymään niin sanottua vallankumouksellista vasemmistoa. Yhdistyneen sihteeristön lisäksi myös IS- ja CWI-suuntaukset ovat innokkaita Attacin rakentajia. Göteborgissa Attac protestoi pelaamalla jalkapalloa muutaman korttelin päässä paikasta, jossa poliisi hyökkäsi hevosin, koirin ja patukoin mielenosoittajien kimppuun. Genovassa Attac pidätti kuumaksi käyneitä aktivisteja. Attacia ei haittaa se, että siihen kuuluu jäseninä ministereitä, joiden hallitukset ovat tahrineet kätensä vereen Afganistanin sodassa. Attacia rakennetaan, koska perinteiset byrokratiat ovat haaksirikkoutuneet ja kapitalismi tarvitsee uusia puskureita torjumaan työväenluokan ja nuorison vastarintaa. Näiden puskureiden tietoinen rakentaminen aloitettiin vuonna 2001, jolloin Porto Alegressa järjestettiin Maailman sosiaalifoorumin ensimmäinen kokous. Attacin teesit ovat olleet tiedossa jo pitkään: inhimillisempää kapitalismia ja inhimillisempää globalisaatiota ilmaistuna Porto Alegren tapaan.

Reformistiset ehdotukset perustuvat ajatukselle, että kapitalismi kyllä pystyisi parempaan demokratiaan ja oikeudenmukaisuuteen, mutta globalisaation pahat voimat estävät tätä kehitystä. Näin ylläpidetään harhaa, jonka mukaan painostaminen riittäisi tuottamaan tuloksia. Vallankumouksellisina meidän on kuitenkin vaikea kuvitella, miten edes Porto Alegren kaltaista hallintoa voitaisiin soveltaa esimerkiksi Argentiinassa. Vallankumouksen ja reformismin välinen ristiriita palautuu työväenluokan ja porvariston tai sosialismin ja kapitalismin väliseen ristiriitaan. Uusreformismi on ovelasti rakennettu: se ei ole puolue, vaan liike, johon lukeutuu kaikenlaisia järjestöjä ja puolueita, mukaan lukien perinteisiä byrokraatteja, ja kaikkien politiikka saa kukkia omalla tavallaan. Suomessa Attaciin kuuluvat kaikki; se yhdistää niin demareita, SKP:tä kuin Vasemmistoliittoa ja Sosialistiliittoakin.

Tammikuussa 2002 Porto Alegreen Brasiliaan kokoontuu jälleen kerran maailman reformismin kerma keskustelemaan vaikutuskeinoistaan järjestelmän sisällä. Porto Alegre ei ole jatkoa Göteborgille ja Genovalle, kuten yrittävät väittää maan ystävät ja muut "liikehdintä liikkeen yläpuolella" -väitteen kannattajat (rank-and-fileistit). Me painotamme, että Porto Alegre ei ole sama kuin Genova ja Göteborg. Porto Alegre on edellisten dialektinen vastakohta. Genovan ja Porto Alegren suhdetta voisi verrata palestiinalaisten intifadaan ja Arafatin ja kumppaneiden Oslon sopimuksiin. Marxilainen Työväenliitto ainoana suomalaisena liikehdintään osallistuvana järjestönä on ja pysyy Attacin ulkopuolella. Sanomme, että Suomen ja Euroopan työväenluokan on katsottava itseään Argentiinan peilistä. Ainoastaan siitä heijastuu kasvoja, jotka voivat johtaa kunnialliseen voittoon.

Raja, joka erottaa trotskilaiset järjestöt toisistaan kuin jyvät akanoista, vedetään seuraavan kysymyksen pohjalta. Tarkoittivatko vuosien 1989–91 dramaattiset muutokset lokakuun vallankumouksen vuonna 1917 käynnistämän historiallisen syklin loppua ja alkua pitkälle vallankumouksettomalle ajanjaksolle, vai tarkoittivatko ne, että on alkamassa vallankumouksen ja vastavallankumouksen välinen yhteenottojen kausi, jolloin lopulta tullaan ratkaisemaan lokakuun vallankumouksella alkaneen mutta toteutumatta jääneen hankkeen kohtalo? Marxilainen Työväenliitto on jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Nyt, kun kaikki sodanjälkeiset voimasuhteet ovat järkkyneet, on mahdollista ja välttämätöntä ryhtyä suureen harppaukseen. Uusi internationaali tulee olemaan Neljäs Internationaali tai se ei voi syntyä ollenkaan. Trotskilaisen liikkeen kokonais-historiallisen arvioinnin välttämätön tehtävä on vielä edessäpäin. Dialektinen materialismi filosofiana, logiikkana ja tietoteoriana on marxismin teorian ja käytännön vallankumouksellinen ydin. Sen tutkiminen ja opiskelu on MTL:n ensisijaisia tehtäviä.

MTL päättää tietoisesti jäädä Neljännen Internationaalin nimeen vannovien tai sen "jälleenrakentamiseen" pyrkivien ryhmien ulkopuolelle. Kuitenkin MTL on avoin keskusteluille ja muulle käytännön tason toiminnalle muiden trotskilaisten kanssa. Tendenssien ulkopuolelle jääminen ei tarkoita kansallistrotskismia. Stalinismin romahtaminen, joka vei mukanaan suurimman osan trotskilaisista järjestöistä, on luonut täysin uuden tilanteen, joka ei salli vanhan sodanjälkeisen poliittisen ja järjestöllisen olemassaolon jatkumista. Välttämätön uudelleenjärjestäytyminen kansainvälisellä tasolla ajaa vanhojen ryhmittymien ohitse ja tulee vetämään puoleensa erilaisia poliittisia taustoja ja perinteitä omaavia voimia, joiden sisällä meidän tulee taistella Trotskin perinnöstä, kunnes voitamme. MTL ei aio tuhannennen kerran julistaa perustetuksi vielä yhtä trotskilaista tendenssiä. Lähitulevaisuudessa poliittisen näyttämön koostumuksessa tulee tapahtumaan uudelleenjärjestäytymisiä. Kannatamme kansainvälisen kampanjoinnin aloittamista työväenluokan keskuudessa ilman poissulkemisia, mikä mahdollistaisi kansainvälisen konferenssin, jossa keskusteltaisiin Neljännen Internationaalin jälleenrakentamisesta.

Neljännen Internationaalin jälleenperustamiseksi on taistelemassa puolueita ja järjestöjä 16:sta maasta: EEK Kreikasta, PO Argentiinasta, MWL Turkista, SWL Palestiinasta, PCO Brasiliasta, Partido de los Trabahadores Uruguaysta, AMR-Proposta Italiasta, ITO, jolla on osastoja Saksassa, Britanniassa, Tanskassa, Intiassa, Ukrainassa ja Yhdysvalloissa, En Defensa del Marxismo Espanjasta, Oposicion Trotskista del POR Boliviasta sekä CCPO Chilestä. Liikkeen koordinointitoimikunta kokoontui ensimmäisen kerran Sao Paulossa marraskuussa 1997 ja edellisen kerran Porto Alegressa vuoden 2002 alussa. Olemme näiden järjestöjen kanssa yhtä mieltä Neljännen Internationaalin jälleenrakentamisen välttämättömyydestä. Parhaillaan selvitämme, kuinka pitkälle olemme yhtä mieltä näiden järjestöjen muun analyysin ja ohjelman kanssa ja millainen yhteistyö tämän pohjalta olisi mahdollista.

Samalla, kun kapitalistinen järjestelmä tarjoaa reformisteille erilaisia porkkanoita, se käyttää myös keppiä vallankumouksellisten voimien hillitsemiseksi. Koska taloudellinen kriisi tapahtuu nyt sikäli eri tasolla kuin aiemmin, että se piinaa koko maailmaa, toistaa imperialismi metropolien taktiikkaansa — Porto Alegren porkkanaa sekä Göteborgin ja Genovan keppejä: pamppuja ja laukauksia — myös periferiassa. Osa kehitysmaista on saatava mukaan toisia vastaan, ja tämä tapahtuu lupaamalla toisinaan rahaa ja toisinaan taas kiristämällä ja uhkailemalla sillä, että muuten näistä maista tulee seuraavia uhreja.

Kärjistyneiden ristiriitojen räjähtämisen keskipiste on Lähi-Itä ja palestiinalaisten taipumaton ja sankarillinen vastarinta ylivoimaisia riistäjiään vastaan. Yksitoista vuotta sitten alkanut Persianlahden sota ei ole vieläkään päättynyt, Irakia on jo yhdentoista vuoden ajan pommitettu lähes päivittäin. Mutta se, että Irakia on pommitettu näinkin pitkään, ei ole riittänyt palestiinalaisten taistelutahdon nujertamiseen.

Balkanin-kokeilujensa jälkeen imperialismin on laajennettava barbariansa kehää. Kannanotossamme Sota imperialismin sotaa vastaan 24.10.2001 olemme analysoineet niitä syitä, jotka pakottavat maailman vastavallankumoukselliset voimat sotimaan kaikkialla. Seuraavassa tämän tendenssin pääpiirteitä:

1. Metropoleissa toteutetaan lukuisia totalitarismiin johtavia poliittisia toimenpiteitä. Vastarintaa yritetään nujertaa toisaalta poliisin ja erilaisten puolisotilaallisten ryhmien voimin ja toisaalta sulauttamalla eri järjestöjä järjestelmään reformismin keinoin. Tarkoituksena on levittää sodan ja totalitarismin vastustajien keskuudessa tappiomielialaa ja hyväksyvää halua antautua.

2. Periferiassa imperialismi pyrkii voittamaan palestiinalaiset mm. samastamalla heidät talibaneihin ja iskee pieniin maihin vaatien täyttä uskollisuutta sekä pyrkii vakiinnuttamaan sotilaallista läsnäoloaan raaka-aineiden kannalta ja strategisesti merkittävissä maailmankolkissa. Tähän tarvitaan kuitenkin myös Venäjän kaltaisten suurten maiden hyväksyntä. Muiden puolisiirtomaiden kansoja pelotellaan. Nämä kansat muodostavat ihmiskunnan valtaenemmistön ja ne elävät kurjissa olosuhteissa, joten niillä on runsaasti päteviä syitä kapinoida riistäjiään vastaan.

3. Imperialismi pyrkii sotkemaan tähän ristiretkeensä Latinalaisen Amerikan, räjähdysalttiin maanosan, jossa kapinat eivät ole vain potentiaalisesti ajankohtaisia, vaan jossa on jo kapinoitu. Tällä hetkellä Argentiina on Etelä-Amerikan luokkataistelun keskus. Maassa, joka on vararikossa ja jossa hallitus takavarikoi kansalaisten pankkitalletuksia, palkkoja ja eläkkeitä kyetäkseen lyhentämään velkaansa IMF:lle ja muille ulkomaalaisille koronkiskureille, ovat kansalaiset jo taistelleet kadulla poliisia vastaan ja onnistuneet kaatamaan hallituksen ja presidentin useampaan kertaan. On vain ajan kysymys, milloin imperialistiarmeijat siirtyvät Etelä-Amerikkaan auttamaan kansallisia porvarihallituksia kapinoiden kukistamisessa.

4. Imperialismi pyrkii vakiinnuttamaan läsnäoloaan kaikkialla entisen Neuvostoliiton alueella, niin Euroopan kuin Aasiankin puolella. Alueelle asettuminen sekä kapitalismin palauttamisen tehostaminen voivat tapahtua vain väkivaltaista tietä, sillä kansan vähäinenkin elintaso on silloin uhattuna. Alueella saattaa pian puhjeta kapitalismin palauttamista vastustavia kapinoita.

5. Naton 19 maan rintama on liian suuri ollakseen joustava ja tehokas. Vaikka viides artikla otettiinkin käyttöön Bushin avunpyyntöjen vuoksi, ovat muut Nato-maat kuitenkin närkästyneitä siitä, että he eivät saa osallistua päätöksentekoon ja sotimiseen. Muiden Nato-maiden osallistuminen Afganistanin operaatioon jäi vähäiseksi vain siksi, koska Bush haluaa tehdä päätökset itse. Bush on aikaa pelatakseen ja kyetäkseen kunnolla asettautumaan Keski-Aasiaan lähestynyt Putinia ja neuvotellut mm. ydinaseiden vähentämisestä ja muusta sotilaallisesta yhteistyöstä. Suuret EU-maat ovat tästä hätääntyneet, ja välttääkseen itse hylätyksi joutumista ne ovat alkaneet hylätä pienempiä EU-kumppaneitaan lähteäkseen mukaan tähän kolmiodraamaan ilman muita EU-maita. Tämä on kuitenkin osoittautumassa virheliikkeeksi EU-maille, sillä Bushin ystävyys Putinin kanssa on alkanut nyt rakoilla, kun Afganistanin sodan aktiivisin vaihe on suoritettu, ja Bushin lupaukset ydinaseiden vähentämisestä alkavat paljastua katteettomiksi. Kuitenkin nämä seikkailut ovat jo riittävästi kärjistäneet paitsi vanhaa pohjoisen ja etelän välistä ristiriitaa myös ristiriitaa toisaalta Englannin, Ranskan ja Saksan ja toisaalta 12 muun EU-maan välillä.

6. Globalisaationvastaisen rintaman sisällä esiintyy törmäyskursseja. Mikäli liike ei ala nostaa esille näkemyksiä kapitalismin kumoamisesta ja mikäli se jatkaa reformismin tietä ja tyytyy säilyttämään kapitalismin ja parantelemaan sitä, pyrkimys "pienimpään pahaan" suhtautumisessa terrorismiin ja "terrorisminvastaiseen sotaan" tulee jakamaan liikettä.

Marxilainen Työväenliitto vastustaa jyrkästi vastavallankumouksellista teesiä yhtä suuren poliittisen etäisyyden ottamisesta kumpaankin Afganistanin sodan osapuolista. Me emme sijoitu keskustaan, jonne ängenneiden pasifistien ja "vallankumouksellisten" mielestä molempiin sodan osapuoliin on suhtauduttava samalla tavalla. Meillä on sovittamattoman suuria poliittisia erimielisyyksiä Afganistanin sotaa edeltäneen, Yhdysvaltain johtamaa rintamaa vastaan sotivan johdon kanssa emmekä me anna minkäänlaista poliittista tukea heille. Kuitenkin seisomme Afganistanin kansan puolella ja vaadimme imperialismille tappiota tässä sodassa.

Vaikka sorrettujen maiden porvarilliset hallitukset näyttäisivät aluksi miten imperialisminvastaisilta tahansa, historian käännekohdat osoittavat, että ne eivät pysty vastustamaan imperialismia ja lopuksi joko antautuvat tai kaatuvat. Vain proletariaatti voi johtaa sen puolella taistelevat yhteiskunnan eri kerrostumat todelliseen voittoon. Marxilainen Työväenliitto kehottaa Afganistanin ja muiden sorrettujen maiden kansanjoukkoja kaatamaan omien maidensa hallituksia, jotka ovat liittoutuneet imperialistien kanssa Afganistanin kansaa vastaan. Yksi tällaisista hallituksista on Pakistanin sotilasdiktatuuri.

Afganistanin sodassa, jossa Suomen hallituskin on tahrinut kätensä vereen, näyttää Yhdysvaltain rakentama imperialistinen liittouma pysyvän koossa. Tämä yhdessä sen kanssa, että länsimaissa kavennetaan demokraattisia oikeuksia, kuten liikkumisvapautta ja viestintäsalaisuutta, saattaa aiheuttaa globalisaationvastaisessa liikkeessä tilapäistä hämmennystä ja pettymystä, jos esimerkiksi ei enää voi matkustaa toiseen maahan suurmielenosoitukseen. Tämän vuoksi liikkeen on syytä varautua myös maanalaiseen toimintaan. Imperialismi ei kuitenkaan pysty toteuttamaan näitä kaikkia demokraattisten oikeuksien kaventamisia ilman, että voittaisi meidät fyysisesti.

Intian ja Pakistanin välit ovat olleet kireät jo joulukuulta lähtien. Vielä maiden välille ei ole syttynyt sotaa, mutta se on todennäköinen. Mikäli sota syttyy, se ei tule olemaan minkään kansakunnan vapautumiseen pyrkivää edistyksellistä sotaa, vaan kahden epäitsenäisessä asemassa olevan puolisiirtomaan kiistaa oman alistamansa alueen herruudesta. Koska sekä Intia että Pakistan toteuttavat alueella omia imperialistisia pyrkimyksiään, ei kummankaan osapuolen, Intian tai Pakistanin voitto ole toista parempi vaihtoehto. Lisäksi koska kyseessä on kaksi puolisiirtomaata, jotka ovat taloudellisessa riippuvaisuussuhteessa imperialistisista länsimaista, on sota jatkoa imperialistiselle sodalle, ja erityisesti sille sodalle, jota käydään Afganistanissa.

Tämän vuoksi on huolestuttavaa, että sodanvastainen liike Suomessa (ja ilmeisesti muissakaan länsimaissa) ei ole kiinnittänyt Kashmirin kriisiin mitään huomiota. Liikkeen suhtautuminen sotiin ja niiden analysointi on pintapuolista: vastustetaan vain niitä sotia, joissa Yhdysvallat on avoimesti mukana, vaikka Yhdysvaltojen merkitys tässä kriisissä on tuskin yhtään sen vähäisempi kuin Afganistanissa.

Koska on ilmeistä, että Kiinaa yritetään sotkea mukaan sotaan (kuten olemme esittäneet Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa 11.1.2002), tällä imperialistisella sodalla ei ole ainoastaan pyrkimyksiä toista imperialistista valtaa vastaan, vaan myös selviä Kiinan-vastaisia pyrkimyksiä. Kiina haluaa ainakin toistaiseksi pysytellä erossa sodasta ja veljeilee sekä Pakistanin että Intian kanssa. Sodan puhkeaminen kuitenkin pakottaa Kiinan valitsemaan puolensa. Vaikka emme voi puolustaa Intiaa tai Pakistania tässä sodassa, on ehdottomana velvollisuutenamme puolustaa Kiinaa, mikäli Kiina sotaan osallistuu, sillä Kiina on epämuodostunut työläisvaltio. Puolustaessamme Kiinaa imperialistien hyökkäystä vastaan emme kuitenkaan anna mitään poliittista tukea Kiinan byrokraattiselle johdolle.

Mutta provokaatio ja imperialismin määräävä rooli ovat kuitenkin vain yksi skenaario. On lopulta myös aivan mahdollista, että tässä kriisissä vaikuttaa voimia, joita imperialismi ei pysty hallitsemaan. Imperialismin heikkoudesta paljastuu päivä päivältä enemmän merkkejä: miksi sotaa Afganistania vastaan viivyteltiin niin kauan? miksi uhattiin pommittaa Irakia, Irania ja Somaliaa, mutta ei pommitettu ketään? miksi Yhdysvallat päätyi pienimuotoiseen operaatioon Filippiineillä? Yhdysvallat näyttää joutuvan vaihtamaan suunnitelmiaan koko ajan.

Palestiinalaisten intifadan muodossa maailman kriisi ilmenee korkeimmillaan. Kapitalismin hallitsemattomasta kriisistä johtuva imperialismin toiminnan rajoittuneisuus eli se, että imperialistit eivät saa koottua yhtä laajaa liittoumaa kuin Afganistanissa, ilmaisee jenkkien ja maailman kapitalismin historiallista heikkoutta eikä suinkaan vahvuutta, vaikka impressionistit näin yrittävätkin väittää. Sharon on vedonnut Palestiinan kysymyksen "lopulliseksi ratkaisemiseksi", mutta ei ole saanut taakseen laajaa liittoumaa. Yhdysvalloille uskollisimmat Saudi-Arabian ja Egyptin hallitukset pelkäävät kansannousua ja vallankumouksen uhkaa omissa maissaan. Sharon näyttää toteuttavan kansanmurhan nykyistä vaihetta yksin. Arafatin porvarillinen hallitus on puun ja kuoren välissä. Se on sitoutunut auttamaan imperialismia sankarillisen kansannousun, intifadan kukistamisessa. Imperialismi pyrkii tälläkin alueella jakamaan valtiot ja saman kansan sisällä olevat kastit maltillisiin ja "radikaaleihin": Pakistan Afganistania vastaan, Arafat Hamasia ja Jihadia vastaan.

Uusi kansannousu puhkesi, koska palestiinalaisjoukot vastustavat Oslon sopimuksia. Sopimusten tarkoituksena on pakottaa kansa hylkäämään unelmansa kansallisesta itsemääräämisoikeudesta antaen PLO:lle ja Araftille rajoitetun vallan viidesosaan Palestiinan historiallisesta pinta-alasta. PLO on luopunut yhden koko Palestiinan alueen kattavan demokraattisen tasavallan vaatimuksesta ja korvannut sen sionistisen vasemmiston ja stalinismin ohjelmalla "kahdesta valtiosta ja kahdesta kansasta". Tämä ohjelma ei kuitenkaan ota huomioon, että Israelin valtion alaisuudessa elää 1,5 miljoonaa palestiinalaista ja 3,5 miljoonalla palestiinalaispakolaisella ei ole oikeutta palata. Sovinnon tekemisen politiikka on haaksirikkoutunut. On itsemurhaa ojentaa sovinnon kättä silloin, kun luokkataistelu on kärjistynyt. Arafatin kohtaloksi koituu sama kuin aiemmin Öcalanille, ja aivan samasta syystä. Ellei hänen oma kansansa hoida häntä pois turhaan "edustamasta" sitä, hän päätyy vankilaan tai hirteen.

Palestiinan kansalla ei ole mitään tulevaisuutta moneen kantoniin jaetussa maassa. Tulevaisuudennäkymiä ei myöskään ole kahtia jaetussa porvarillis-demokraattisen hallitusmuodon omaavassa maassa, jollaista vaatii osa israelilaisesta vasemmistosta sekä stalinistit, tai eräiden trotskilaisia viitteitä omaavien järjestöjen ajamassa "sosialistisessa" versiossa: "sosialistinen Palestiina sosialistisen Israelin rinnalla". Marxilainen Työväenliitto taistelee yhden itsenäisen, demokraattisen, sosialistisen valtion puolesta ilman kansallisia, uskonnollisia tai muita kansalaisten erotteluja koko Palestiinan historiallisella alueella. Vain tällaiselta vapautetulta maaperältä voi alkaa toteutua koko Lähi-Idän vapautus ja järjestäytyminen alhaalta käsin Lähi-Idän Sosialististen Valtioiden Federaatioksi, johon liittyisivät myös kaikki alueen arabimaat sekä Iran. Sionismia ja imperialismia ei voi voittaa rakentamatta alueella uutta vallankumouksellista johtoa. Palestiinalaiset toverimme kutsuvat veljiään ja siskojaan Lähi-Idässä, myös iranilaisia, kurdeja ja juutalaisia, taistelemaan yhdessä sosialistisen, demokraattisen ja maallisen yhteiskunnan puolesta.

Argentiinan joulukuiset kansannousut kaatoivat useamman presidentin ja hallituksen. Tällaisen vihan partaalle kansan sai pitkään jatkunut lama. Kyse ei ole kuitenkaan yksin Argentiinan kriisistä, vaan kyseessä on kapitalismin 1990-luvulla alkaneen kriisin yksi heijastuma. Argentiinan kansannousu on tällä hetkellä luokkataistelun korkein taso, uusi vaihe maailman sosialistisen vallankumouksen kehityksessä.

Argentiinan työväenluokka on sotkemassa kaikkia imperialismin taantumuksellisia ja vastavallankumouksellisia suunnitelmia, sillä tällä kertaa kysymystä ei aseteta talibanien ja läntisen sivilisaation välille, vaan kansainvälisen työväenluokan ja imperialismin välille, Argentiinan kansan ja Argentiinan kapitalismin välille. Kapina on sotkemassa myös imperialistien taloudellisia suunnitelmia. Argentiinan yli 141 miljardin dollarin kokonaisvelasta ulkomaanvelkaa on 90 miljardia. Tämän vuoksi kriisi leviää

a) Yhdysvaltoihin, koska Yhdysvallat kieltäytyy keskustelemasta uusista lainoista ennen kuin Argentiina lupaa lyhentää velkaansa Yhdysvalloille enemmän kuin EU:lle. Argentiinalla ei ole kuitenkaan varaa lyhentää velkaansa kenellekään;

b) Eurooppaan, sillä kriisi johtaa espanjalaisen pääoman ostamien yksityistettyjen yritysten konkurssiin. Espanjalaiset ovat investoineet Argentiinaan 25,6 miljardia dollaria. Espanjan pääministeri on soittanut Argentiinan presidentti Duhaldelle ja vaatinut reilua peliä. 70:ä % Argentiinan espanjalaisinvestoinneista vastaava öljy-yhtiö Repsol ajautuu lähelle konkurssia, samoin puhelinyhtiö Telefonica ja lentoyhtiö Argentinean Airlines. Espanjan lisäksi Argentiinaan ovat investoineet Ranska, Britannia ja Italia;

c) Brasiliaan, Paraguayhyn ja Uruguayhyn, jotka kuuluvat vapaakauppasopimus Mercosuriin yhdessä Argentiinan kanssa. Brasilian osuus Argentiinan viennistä on 30–40 %;

d) Japaniin, sillä Argentiinan devalvaatio pakottaa hiuskarvan varassa roikkuvat japanilaispankit suunnittelemaan jenin devalvoimista. Tämä toimenpide voi sytyttää kapinan liekkejä Kauko-Idässä.

Duhalden linjaus ensi sijassa kotimaisen velan maksamiseksi tähtää keskiluokan lepyttämiseen, mutta tämä toimenpide edesauttaa kriisin leviämistä paitsi lähinaapureihin ja varsinkin Brasiliaan ja Meksikoon myös Eurooppaan. On käynyt täysin selväksi, että Argentiinan kriisi eroaa laadullisesti aiemmista Venäjän ja Meksikon kriiseistä. Emme tiedä, miten vallankumous jatkossa Argentiinassa kehittyy ja missä tahdissa. Varmaa on kuitenkin se, että imperialismi ei kykene selviämään taloudellisesta umpikujastaan rauhanomaisin keinoin. Argentiina oli IMF:lle globalisaation ja vapaakaupan mallimaa, mutta nyt jokainen näkee täysin selvästi, että IMF:n keinot johtavat entistä syvempään kriisiin. Duhalde on porvarillisen demokratian viimeinen kortti ns. rauhanomaisen kapitalismin säilyttämiseksi. Mikäli hän epäonnistuu, ts. mikäli kansa vaatii hänenkin eroamistaan, ei suurporvaristolle jää jäljelle muita kuin väkivallan kortit. Armeija on käskyvalmiina, ja sotilasvallankaappaus vaikuttaa entistä todennäköisemmältä. Kuinka kauan kansa sitä sietää, se jää nähtäväksi sitten, mikäli vallankaappaus tapahtuu.

Todellinen ongelma vallankumouksen etenemiselle tällä hetkellä on, että kansalta puuttuvat määrätietoiset vallankumoukselliset johtajat, vaikka tahtoa kansalla kyllä riittää: Joukkojen radikalisoituminen on edistynyt niin, että luottamus porvarillista yhteiskuntaa kohtaan on häviämässä kokonaan. Kapina aloitettiin lauseilla "alas de la Rúa ja Cavallo", mutta pian päädyttiin lauseeseen "alas joka ikinen". Työläisjoukot ovat myös jonkin verran jo hankkineet kiviä ja kattiloita järeämpääkin aseistusta, mutta yhtenäistä miliisiä ensin puolustamaan ja sitten hyökkäämään ei ole kukaan rakentanut. Tämä olisi kuitenkin välttämätöntä, aivan kuin on yhtä välttämätöntä vedota armeijassa palveleviin työläisiin, että nämä kääntyisivät omia upseerejaan vastaan ja siirtyisivät kansan puolelle.

Toisaalta vasemmistoryhmien julistuksissa esitetty vaatimus työläisten ja kansan hallituksesta vaatii perustakseen paikallisia neuvostoja, joissa työläiset, talonpojat ja työläisiä lähellä oleva pikkuporvaristo käytännössä voisivat toteuttaa työväenvaltaa ja työväenmiliisin rakentamista. Osin tällaisia paikallisneuvostoja onkin jo syntynyt eri puolille maata kansan spontaanin toiminnan pohjalta, mutta niiden organisointi valtakunnallisesti olisi välttämätöntä, eikä se ole mahdollista ilman vallankumouksellista puoluetta.

Argentiinan kansannousussa kiteytyy periferian työväenluokan taistelu leivästä ja globalisaationvastaisuus velkaantumisen vuoksi. Tämä taistelu on yhteinen myös Seattlen kansalle: siinä missä nuoret aktivistit lännessä puolustavat vapauden ja ihmisyyden periaatteita, siinä Argentiinan työläiset ja työttömät vaativat itselleen tätä vapautta velkataakasta, ihmisarvon tunnustamista ja ruokaa perheelleen, jotta eivät nääntyisi kuoliaiksi. Miten ajankohtaiseksi ja oikeaksi osoittautuikaan Marxilaisen Työväenliiton 9.11.2001 julkaisema työväenluokkaa ja globalisaationvastaisia aktivisteja kokoava yhteisrintamakutsu.

Marxilainen Työväenliitto korostaa Neljännen Internationaalin rakentamiseen tähtäävän taistelun välitöntä ja ratkaisevaa merkitystä. Emme rakenna internationaalia vain tulevaisuuden lupauksena, vaan nyt pakottavasti tarvittavana järjestönä ja ohjelmana, jotta proletariaatti saavuttaisi edistystä vallankumouksellisissa tehtävissään tänä kapitalismin historiallisen kriisin aikana.

Imperialismin ristiriidat vaativat ratkaisua. Murros on käynnissä, maailmanvallankumous aukeaa edessämme ja kutsuu meitä. Nyt on se aika, jolloin aktivistien on valittava, minkä lipun alla he taistelevat ja kummalla puolella barrikadia seisovat. Imperialistista, terrorisoivaa liittoumaa vastaan kutsumme kaikkia työväenjärjestöjä ja kaikkia vallankumouksellisia aktivisteja, jotka ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että sosialistinen maailmanvallankumous on ainut vaihtoehto kapitalismin barbarialle. Kutsumme heitä osallistumaan taisteluun Zimmerwaldin kaltaisen kansainvälisen sodanvastaisen liiton aikaansaamiseksi.

Suomen talous on osa kapitalismin maailmanlaajuista ketjua ja Suomessakin vaikuttavat sellaiset armottomat käsitteet kuin työnjaon aste, voiton suhdeluku, fiktiivisen ja reaalisen pääoman suhde jne., tai se, mitä porvarillisessa kansantaloustieteessä nimitetään suhdannekuopaksi. Kuten ylempänä olemme analysoineet, keynesiläistä periodia seurasi uusliberalistinen. Tämän mukaisesti tarkoituksena oli siirtyä perinteisiltä teollisuudenaloilta ns. moderneihin siten, että niitä aloja, joiden tuotantoa ei voitu kasvattaa lisäarvon määrän kasvattamiseksi, ajettiin alas ja siirryttiin uusille teknologiapainotteisille aloille. Näillä uusilla aloilla toimittaisiin uusilla ehdoilla: ei tarkkaan määriteltyä työaikaa, tulossidonnainen palkka, ylitöitä korvauksetta, ei ammattiyhdistysliikettä jne. Tämä uusi teknologiavetoinen kapitalismi rakentuisi globaalitalouden tasolle maailman pörssien kautta.

Suomessa tästä prosessista käytetään nimeä rakennemuutos. Porin, Tampereen ja Lahden piiput sammuivat ja työttömyys nousi 20 %:iin, silloin Euroopan toiseksi korkeimmaksi. Laman syitä olisi haettava myös maailman kapitalismin historiasta, mutta Suomessa leikkaukset selitettiin yksinkertaisesti lamalla ja lama idänkaupan romahtamisella. Kapitalistinen talous nousi kuitenkin ainakin näennäisesti jaloilleen ja sitä seurasi seitsemän lihavaa vuotta. Kasvusta huolimatta leikkauksia jatkettiin ja nyt niitä perusteltiin velanmaksulla ja kilpailukyvyn parantamisella. 1990-luvulla tehtiin yli 100 leikkauspäätöstä, joiden vaikutuksesta pitkäaikaistyöttömyys kasvoi, lapsiperheiden elinolosuhteet huononivat ja sairaaloiden, päiväkotien, vanhustenhoidon ja koulutuksen taso laski jyrkästi. Ainoa, mikä on kasvanut, on yritysten voittojen osuus kansantulosta. Yritystoiminnassa voiton ja palkan suhde työtuntia kohden on kehittynyt seuraavasti:

vuosi	voitot : palkat
1992	22 : 51
1995	45 : 56
2000	67 : 68

Vielä vuonna 1989 työttömällä oli oikeus tukityöhön heti, kun hän oli ollut työttömänä puoli vuotta. Työn avulla hän sai takaisin 500 päivän ansiosidonnaisen päivärahan. Vuonna 1993 työllistämisvelvoitteesta luovuttiin ja osa pitkäaikaistyöttömistä putosi ansiosidonnaiselta. Vuonna 1997 työttömältä vaadittiin kymmenen kuukauden työssäoloa, jotta hän olisi uudelleen oikeutettu ansiosidonnaiseen korvaukseen, mutta työllistämistöitä annetaan vain kuudeksi kuukaudeksi. Tästä lähtien ansiosidonnaiselta työmarkkinatuelle on joka vuosi pudonnut 5000 työtöntä kuukaudessa.

Vuonna 1998 yli 12 % kaikista täysi-ikäisistä oli köyhyysrajan alapuolella. Sosiaalimenoja oli leikattu jo niin, että EU-maista Suomea vähemmän sosiaalimenoihin käyttivät enää Kreikka, Portugali, Espanja ja Irlanti. Eläkeläisten reaalitulot ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana jääneet 13 % jälkeen palkkojen kehityksestä. Vuonna 2000 lapsiperheille myönnettiin miljardi markkaa vähemmän tukea kuin vuonna 1990. (Voima 10/01.) Vähätkään tulonsiirrot eivät aina toteudu. Vuoden 2000 työllistämismäärärahoista yli 42 miljoonaa euroa jätettiin käyttämättä. Tämä ei ollut satunnainen tapaus, sillä vuosina 1996–2000 käyttämättä jäi yhteensä 120 miljoonaa euroa, yli 700 miljoonaa markkaa. Ylijääneitä rahoja ei siirretä seuraavalle vuodelle, vaan ne jäävät valtiolle, ja käytännössä niillä maksetaan valtionvelkaa.

Nyt tilanne on muuttunut ja ennusteet myös vuodelle 2002 ovat synkät. Maailmanlaajuinen, ensi kertaa historiassa kaikkia maita koskeva taantuma muuttuu lamaksi, työttömyys kasvaa ja tuotanto supistuu. Koko kapitalismin kansantaloutta 1990-luvlla nousuun vetänyt ala on tällä hetkellä suurimpana jarruttajana: vain joka kolmas matkapuhelinalan yritys toimii tällä hetkellä voitollisesti, ja niidenkin vuosiliikevoitto on supistumassa useilla prosenteilla. Ei ole olemassa alaa, joka voisi korvata teknologia-alan talouden veturina. Maailman herrat ovat tietoisia tästä tendenssistä ja panevat kaiken toivonsa kuluttajiin. Suuresta epätoivosta talouspiireissä kertoo se, kuinka ristiriitaisia talousuutiset ovat, mutta voittopuoleisia ovat silti seuraavanlaiset otsikot: "Suomen teollisuus ei vielä näe suhdannekuopan pohjaa" tai "kotimainen kysyntä kääntää talouden nousuun".

Fiktiivisellä arvolla on taipumus saavuttaa reaalinen arvo, ja tämä tapahtuu siten, että fiktiivinen arvo putoaa sieltä pilvien korkeudelta, minne se keinotekoisesti on noussut. Tämä tapahtuu romahdusten kautta, ei tasaantumalla. Vuoden 2001 keväällä riitti, kun Jorma Ollila antoi yhden lausunnon, jonka mukaan Nokian voitto sinä vuonna tulisi olemaan suuri, mutta ei niin suuri kuin aiemmin oli luultu. Vuorokaudessa Nokian osakkeiden arvosta katosi Suomen valtion budjetin verran, noin 200 miljardia markkaa. Tämän jälkeen Nokian "arvo" romahti edelleen kymmeniä prosentteja. Kapitalismi on venyttänyt olemassaolonsa ehtoja yli sietorajojen kuin kumilenkkiä. Nyt se on katkeamassa. Vuodelle 2002 ja siitä eteenpäin ovat talouden näkymät seuraavat: romahduksia yksityissektorilla, tuotannon laskua, työttömyyden nousua, valtionvelan kasvua, lisää yksityistämisiä, viennin heikkenemistä ja lopulta koko kapitalistisen järjestelmän lopullinen maailmanlaajuinen romahdus. On vaikea sanoa, miten nopeasti mikin näistä prosesseista kehittyy. Kaikkein ratkaisevinta on, miten tilanne kehittyy finanssikapitalismin emämaassa Yhdysvalloissa.

Suomen hallitus on varsin hyvin perillä näistä näköaloista. Se tietää, että yhteiskunnallinen järjestelmä ei pelastu elvyttämällä, että samanaikaisesti ei voi pitää sekä laumaa ehjänä että sutta kylläisenä. Siksi se on päättänyt uhrata lauman ja toteuttaa lisää leikkauksia, eläkkeiden pienentämistä ja eläkeikärajan nostamista, työttömyysturvan heikentämistä ja vuosilomien karsimista. Hieman kärjistettynä juuri tästä on kysymys eläke- ja työttömyysturvajärjestelmien uudistamisessa. Viesti on selvä: jos työläiset suostuvat tekemään töitä nälkäpalkalla, jos työttömät suostuvat elämään köyhyysrajan alapuolella, jos suomalaiset kuluttavat senkin edestä, minkä vienti supistuu, niin ehkä silloin pystymme säilyttämään yritysten voitot joksikin aikaa, mikäli Yhdysvaltain talous ei lopullisesti romahda aivan vielä. "Joustot" ovat tällä kertaa karmeammat kuin 1990-luvun leikkaukset, mutta niiden läpi saaminen ja toteuttaminen on sitäkin vaikeampaa:

- 1990-luvulla kapitalismin globalisaatio oli vielä hyvässä vauhdissa, kun se nyt on päätynyt umpikujaan.

- Silloin leikkaukset saatiin toteutettua ay-byrokraattien avulla, mutta nyt työläisten luottamus heihin on romahtanut.

- Kapitalismin globalisaatio kyseenalaistetaan ja sitä vastustetaan nyt myös käytännössä, fyysisin keinoin.

Sisäpolitiikan tasolla kapitalismin hyökkäys kansaa vastaan ei jää vain talouden tasolle. Porvaristo tietää, että leikkaukset tulevat herättämään vastustusta ja synnyttämään uusia liikkeitä ja organisaatiomuotoja. Perinteisten työväenluokan hillitsijöiden, demareiden ja stalinistisen byrokratian rooli tulee paljastumaan ja näin porvarillisen valtion poliittiset varmuusjärjestelyt pettävät. Hallitus — riippumatta sen koostumuksesta — joutuu turvautumaan epädemokraattiseen lainsäädäntöön ja raakaan poliisivoimaan.

Valmistelut tätä varten ovat jo alkaneet kansainvälisellä tasolla ja koskevat myös Suomea. Vahvojen johtajien suosiminen alkoi valittaessa Bush vaalivilpillä Yhdysvaltain presidentiksi. Missä porvaristo pystyy vaihtamaan demarit oikeistolaisiin, kuten esim. Italiassa ja Tanskassa, siellä tehdään näin, muualla suositaan vahvoja oikeistodemareita heikkojen kustannuksella. Viime vuosien puheet Lipposen korvaamisesta Tuomiojalla ovat tämän vuoksi taakse jäänyttä aikaa.

Poliisin valtuuksia lisätään ja pamputtajien, mellakkapoliisien määrää kasvatetaan. Koulutusta modernisoidaan ja sen pääpaino siirretään joukkojen lyömiseen ja massiivisiin pidätyksiin. Myös kalustoa uusitaan ja monipuolisestaan. Helsingissä joulukuussa 2001 käytettiin ensi kertaa kymmeniin vuosiin hevosia mielenosoittajien hajottamisessa. Myös suojelupoliisille annetaan lisävaltuuksia. Uusi laki sallii supon kouluttaa valehenkilöitä eli kyttiä, jotka esiintyvät muina kuin poliiseina, mutta ei perinteisen kaavan mukaan eli vain soluttautumaan eri järjestöihin, kuten tähän asti on tehty, vaan heille luodaan nyt niin perusteellisia valehenkilöllisyyksiä, että ne merkitään väestörekisteriin, kauppa- ja yhdistysrekisteriin sekä muihin rekistereihin. Näitä korkeatasoisia vakoojia Suomen porvaristo aikoo käyttää työväenluokkaa vastaan.

Kansalaisten demokraattisten oikeuksien kaventaminen on tätä päivää, eikä kukaan enää usko terrorismilla perustelemista. Liikkumavapauden lakkauttamisesta saimme kokemuksia jo Göteborgissa ja Genovassa. Se, että ihmisiä saa pidättää määräämättömän pitkäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä, että pidätetyllä ei ole edes oikeutta kysyä mistä häntä epäillään, että pikaoikeudenkäynnit suljettujen ovien takana ovat mahdollisia, että todistusaineiston määrällä ei ole niin suurta väliä, että tuomitulla ei ole valitusoikeutta — tämä ei ole lainaus orwellilaisesta kirjallisuudesta, vaan kuvaus tämän päivän tilanteesta Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Tästä on tulossa myös EU:n yhteinen käytäntö. Nyt keskustellaan lisäksi siitä, pitäisikö tunnustusta yrittää saada kiduttamalla epäiltyjä itse vai lähettämällä heitä maihin, joissa tällaisesta on enemmän kokemusta, kuten Israelissa mossadilla.

Emme hyväksy väitettä, jonka mukaan nämä toimenpiteet koskisivat vain ulkomaalaisia, sillä puolustamme kaikkien maiden kansalaisten tasavertaisuutta ja yhtäläisiä oikeuksia. Lisäksi kukaan ei takaa, että ne rajoittuisivat koskemaan vain ulkomaalaisia. Yhdysvalloissa yksi henkilö, presidentti itse, päättää, ketä epäillään terrorismista. Yhdysvaltoin oikeusministeri John Ashcroft on kertonut selvästi, mihin näillä toimenpiteillä tähdätään: "Sanon tämän niille, jotka pelottelevat rauhaa rakastavia ihmisiä menetettyjen kansalaisvapauksien haamulla: teidän taktiikkanne auttaa vain terroristeja." Hän myöntää suoraan, että kansalaisvapauksia kumotaan, ja että jokainen vapauksien puolustaja on potentiaalinen terroristi.

Suomen ulkopolitiikan doktriini muuttui 1990-luvulla. Maata ollaan määrätietoisesti ohjaamassa Naton syliin. Ensin toteutettiin rauhankumppanuus, sen jälkeen Hornet-koneiden ja helikoptereiden ostot, ja vuodesta 1994 lähtien on armeijaa sopeutettu Nato-yhteensopivaksi. Edes kaikkia Nato-maita ei ole näin hyvin saatu yhteensovitetuksi. Vuonna 1999 silloisen puolustusvoimien komentajan mukaan Suomi oli "valmis Naton jäseneksi". Ajasta riippuen perustelut Nato-jäsenyydelle vaihtelevat. Aluksi väitettiin, että Nato tarjoaa Suomelle suojan itäistä uhkaa vastaan. Nyt maristaan (ks. esim. Helsingin Sanomat 8.12.2001), että itänaapurin vaikutusmahdollisuudet Natossa ovat Suomea paremmat. Pitkin 1990-lukua on perustuslakia muutettu niin, että sotajoukkojen lähettäminen maan rajojen ulkopuolelle on mahdollista, ja nyt olemme saaneet nähdä myös Nato-joukkoja Suomessa harjoittelemassa. Viimeisimpiä perusteluja on se, että terrorismi uhkaa yhtä lailla Suomeakin, ja Naton jäsenenä ollessamme viides artikla suojelisi myös meitä.

Helsingin Sanomat johtaa suurporvariston etuja ilmaisevaa kampanjaa, joka tähtää kansan jyrkästi Naton-vastaisen mielipiteen manipuloimiseen myönteiseksi. Mukana kampanjassa on Max Jakobsonin, Olli Kivisen, Jukka Tarkan ym. kaltaisia eliittipropagandisteja. Todellisuudessa Suomen porvaristo haluaa osallistua amerikkalaisen imperialismin taantumukselliseen toimintaan kaikissa maailmankolkissa, esim. lähettämällä joukkoja Afganistaniin. Toimintaan osallistuminen ei kuitenkaan tarkoita, että Suomen porvaristo pääsisi mukaan päätöksentekoon, sillä sodasta (ja harvemmin rauhasta) päättää yksinomaan Yhdysvallat. Natoon menemisen urakan toteuttaminen jää sekin demareiden harteille. Lipponen avaisi oven Natoon vuonna 2004 ja Enestam olisi jo nyt valmis allekirjoittamaan sopimukset. Pienellä, Vasemmistoliiton nimeä kantavalla puolueella ei ole lainkaan kantaa Natoon. Entinen puolustusvoimain komentaja Hägglund on valittu EU:n sotilaskomitean puheenjohtajaksi. Hänen todellisena tehtävänään on kuitenkin mm. kriisinhallinnan nimellä peitettynä sovittaa EU ja Nato yhteen.

Sortovoimia kehitetään Suomessa myös aivan omin resurssein. Koska Nato ei tule (eikä ehdi tulla) tukahduttamaan kansannousua Suomessa, tarvitaan tähän kodinturvajoukkoja omasta takaa. Suomen porvaristo ja poliittinen eliitti ovat alkaneet jälleenrakentaa pahamaineisia, vuonna 1944 kiellettyjä suojeluskuntia vapaaehtoisen maanpuolustuksen nimikkeen alla. Puolisotilaallisten järjestöjen uusi koulutustoiminta alkoi 1990-luvulla, kun niitä koskevia lakeja lievennettiin. Toistaiseksi lait eivät vielä ole yhtä sallivia kuin itsenäisyyden alkuaikoina, mutta rajoituksia ollaan alituiseen lieventämässä. Näiden järjestöjen paikallisosastoja ei ole tarkoitettu hiekkasäkkien täyttäjiksi tulvien uhatessa, kuten ne itse antavat ymmärtää, vaan työväenluokan ja muiden työtätekevien ihmisten mahdollista kapinointia vastaan. Tämän vuoksi VMP-joukkoja aseistetaan mm. puolustusvoimien vanhoilla sotilasaseilla. Tähän mennessä taajaan pidettävistä aseellisista harjoituksista yhdet on jo järjestetty aivan kaupungin keskustassa, Porvoossa vuonna 2000. MTL on keskeisesti mukana aihetta koskevassa tutkimustyössä, jonka ansiosta tiedämme mm., että lakkautettujen suojeluskuntien varat on säilytetty ja niitä on kerrytetty, ja nyt niitä ollaan siirtämässä VMP-toiminnan aktiivikäyttöön. VMP-toiminta ja kodinturvajoukkojen perustaminen on kiinteä osa Nato-hankkeisiin osallistumista. Vastaavia kodinturvajoukkoja rakennetaan monissa muissakin maissa.

EU-vastustus on Suomessa kasvussa. Finanssipääoman globalisoituminen edellytti EU-integraation kiihdyttämistä 1990-luvulla, ja valheellisilla lupauksilla suomalaiset huijattiin EU:n kannalle. Talouden globalisaation kiihtyminen vaatii kuitenkin välttämättä integraation syventämistä ja liittovaltion luomista. Tämä kaventaa suomalaisen porvariston ja poliittisten päättäjien vaikutusmahdollisuuksia entisestään huolimatta siitä, liittyykö EU:iin uusia jäseniä vai ei, sillä uuteen määräenemmistöjärjestelmään siirrytään vuonna 2005. Kansa ei katso hyvällä integraatiopyrkimyksiä, sillä ne osoittavat valheeksi viimeisetkin EU-lupaukset, joiden mukaan Suomen vaikutusvallan Euroopassa piti EU-jäsenyyden myötä kasvaa samalla, kun Suomen riippumattomuuden piti säilyä. EU on paljastunut täysin eurooppalaisen finanssipääoman laajentumis- ja valloitushankkeeksi.

Sosialidemokraatit hyppäsivät jo 1900-luvun alussa porvariston kelkkaan ja ovat siitä lähtien pysyneet sen kyydissä. Keynesiläisyyden aikana reformismi ajoi ay-eliitin etuja ja esti kaikenlaisia työväenluokan pyrkimyksiä kyseenalaistaa porvariston valta ja yhteiskunnallinen hegemonia. Uusliberalismin aikana nimenomaan demarit ovat ajaneet porvariston suurimpia hankkeita niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Ilman demareita nämä hankkeet eivät onnistuisi. Demarit ovat panneet alulle ja toteuttaneet koko EU-hankkeen.

Nykyään demarit ajavat demokraattisten oikeuksien kaventamista ja tahrivat kätensä vereen sodassa toisensa jälkeen, mutta samalla he tietävät, että pian koittavan luokkien yhteentörmäyksen hetkellä he eivät enää pysty toimimaan puskurina. Kansan silmissä he ovat samaa porukkaa kuin Kokoomus ja suurporvaristo; kaikissa EU-maissa huippukokousten aikaisissa suurmielenosoituksissa demaripääministerit ovat iskulauseidenkin mukaan suuria vihollisia.

Myös demareiden arvovalta ay-liikkeessä on laskenut, sillä työläiset eivät ole perustaneet liittoja, jotta liitot perustelisivat leikkauksia, vaan jotta liitot vastustaisivat niitä. Pettymys ammattiliittoihin voi lähitulevaisuudessa purkautua massiivisena liitoista eroamisena, etenkin sen jälkeen, kun ansiosidonnainen työttömyysturva romuttuu eivätkä työläiset ja työttömät enää pysty käyttämään liittoja vakuutusyhtiöinä. Tämä joukkoeroaminen on mielestämme väärä ratkaisu, sillä ratkaisun pitäisi olla se, että työläiset heittävät byrokraatit pois liittojen johdosta ja antavat ay-liikkeelle uuden sisällön. Meidän ei pidä laskea sen varaan, että tämä tapahtuisi itsestään, vaan meidän on agitoitava työläisten keskuudessa tämän ratkaisun puolesta.

Proletariaatin toinen perinteisesti puskurina toiminut byrokratian muoto on stalinismi. Trotskilainen liike on analysoinut stalinistisen reformismin motiivit: torjua työväenvallankumousten voitto Neuvostoliiton ulkopuolella, jotta neuvostokansalaiset eivät kyseenalaistaisi vallankumouksen tieltä sivuun luisunutta byrokraattista johtoaan. Niin sanotut viralliset kommunistiset puolueet toimivat Kremlin ulkopolitiikan asiamiehinä siihen saakka, kunnes dramaattiset tapahtumat heittivät ne historian roskakoriin ja loivat mahdollisuuden kapitalismin palauttamiselle Neuvostoliittoon ja Itä-Eurooppaan. Nämä puolueet ovat suuresti vastuussa siitä, että sosialismiin siirtymisen ontuva prosessi koki tällaisen takaiskun.

Yhtäkkiä stalinistiset puolueet jäivät orvoiksi. Osa niistä sopeutui vanhaan eurokommunismin (josta on parempi käyttää nimeä eurostalinismi) ideologiaan ja siirtyi täyttämään demareiden oikeistolaisemmaksi muuttumisen jättämää tyhjiötä. Stalinistien enemmistö niin Länsi- kuin Itä-Euroopassakin (mm. DDR:ssä, Puolassa jne.) kuului tähän ryhmään. Suomessa enemmistö SKP:n toimitsijoista, lehdistä ja jäsenistä siirtyi Vasemmistoliittoon, joka on heti perustamisestaan lähtien oikeistolaistunut verrattoman nopeasti. Tällä hetkellä Vasemmistoliitto on mukana oikeistolaisessa hallituksessa ajamassa porvariston etuja ja toteuttamassa sen pimeimpiä projekteja.

Skp:läisten vähemmistö päätti hylätä vanhan napanuoransa, selittää Neuvostoliitossa tapahtuneet muutokset yksinkertaisesti johdon tekemillä virheillä ja demokratian vajeella sekä jatkaa suunnilleen Vasemmistoliiton linjalla, mutta käyttäen hieman vasemmistolaisempaa fraseologiaa. Uusi SKP on leikkauksia vastaan, mutta niin on Keskustakin, jonka kanssa uusi SKP olisi valmis lähtemään mukaan porvarilliseen hallitukseen, kunhan Kokoomus ei kuuluisi siihen. Stalinin vanha, petollinen kansanrintamapolitiikka elää vieläkin, vaikka SKP vannookin, että on oppinut vanhoista virheistä. Marxilainen Työväenliitto kritisoi SKP:n edustajakokousteesejä keväällä 2001 ja korosti sitä, että SKP:n ohjelmassa on tänäkin päivänä runsaasti stalinismin elementtejä, kuten kansanrintama, esitys sosialismista yhdessä maassa, rauhanomainen siirtyminen sosialismiin jne.

SKP on eduskunnan ulkopuolisista järjestöistä vahvin ja kannattaa eroamista EU:sta, mutta on jonkinlaisen kansallisen kapitalismin kannalla ymmärtämättä, että sellaista on imperialismin ja finanssiglobalisaation aikakaudella mahdotonta toteuttaa. Kunniassaan SKP:n teeseissä ovat oma markka, protektionismi ja devalvaatio (joka on aina törkeä tulonsiirto, jolla kansalaisten palkkoja ja säästöjä leikataan suuryritysten vientivoittojen kasvattamiseksi). SKP:n kannattama Stalinin kansanrintamateoria perustuu siihen, että etsitään porvariston keskuudesta "edistyksellinen" puolue, jonka kanssa voitaisiin olla yhteistyössä jopa hallitustasolla ja taantumuksellista porvaristoa vastaan. Vaikka suurennuslasilla etsisi, ei tänä päivänä löydä "edistyksellistä" tai "kansallista etua" ajavaa porvaripuoluetta, ellei sellaiseksi risti Keskustaa, kuten SKP tekee. Lisäksi SKP:n EU:n-vastainen politiikka ontuu sen halussa tehdä yhteistyötä Keskustan kanssa, sillä Suomen EU-jäsenyys valmisteltiin ja toteutettiin nimenomaan Keskustan hallituskaudella.

1990-luvun taitteen dramaattisten tapahtumien aalto heijastui monella tasolla kaikkiin siihen aikaan luokkataisteluun osallistuneisiin yhteiskunnallisiin ryhmiin. Yksi osa SKP:stä ei voinut hyväksyä sitä, että muutosten syyt vieritetään stalisnimin niskoille vaikka käytännössä jatketaankin samaa politiikkaa. Siksi perustettiin KTP jatkamaan SKP:n hylkäämää perinnettä. Kommunistisen Työväenpuolueen mukaan Neuvostoliitossa ei ollut epäkohtia, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat voineet johtaa historian ensimmäisen työläisvaltion romahtamiseen. Esim. SKP:n puhuessa epädemokraattisuudesta KTP puhuu liiallisesta liberalismista, joka mahdollisti Gorbatsovin ja muiden hänen kaltaistensa johtajien valtaannousun Neuvostoliittoa kaatamaan. KTP selittää Neuvostoliiton romahtamiseen johtaneet muutokset salaliittoteorialla — samalla teorialla, jolla Stalin aikoinaan selitti kaikki epäonnistumisensa.

Monessa kysymyksessä KTP on samaa mieltä SKP:n kanssa, vaikka ei kehtaa sitä myöntää. Oman rakkaan markan puolustaminen on johtanut heidät solmimaan kansanrintaman — ei Keskustan kanssa, mikä lienee isomman eli SKP:n etuoikeus, vaan äärioikeistolaisten pienpuolueiden, kuten Perussuomalaisten ja Vapaan Suomen Liiton kanssa. KTP:n mielestä työväenpuolue voi aivan ongelmitta toimia yhteistyössä sellaisten puolueiden kanssa, jotka mieluusti näkisivät proletariaatin kukistettuna ja jopa viiltäisivät itse työläisten kurkkuja auki, mikäli tämän yhteistyön tarkoitus on niinkin jalo kuin porvariston isänmaan ja rahan puolustaminen EU:lta. Sama politiikka eri aikana ja eri olosuhteissa, esim. Kiinassa, Espanjassa, Kreikassa, Chilessä ja muualla, on johtanut proletariaatin teurastamiseen.

Suomessa stalinismi on historiallisista syistä hallinnut työväenluokkaa ja onnistunut pitämään tätä ikeensä alla niin, että mitään toisella tavalla ajattelevia liikkeitä, aatteita tai oppositioita ei ole syntynyt moneen kymmeneen vuoteen. SKP perustettiin sisällissodan jälkeen Moskovassa ja alusta lähtien se toimi maan alla. Maa oli syrjässä, köyhä ja ensimmäistä kertaa historiassaan itsenäinen. Työväenluokka oli lyöty ja pikkuporvaristo halusi puhaltaa yhteen hiileen: auttaa Saksan porvaristolle myötämielisiä ja entiselle alistajalle, Venäjälle vihamielisiä vähälukuisia suurporvareita. Stalinin valtaannousun jälkeen Neuvostoliitosta käsin operoinut, raskaan tappion sisällissodassa kärsinyt maanalainen puolue oli helposti manipuloitavissa Stalinille uskolliseksi. Eri aatesuuntien vaikutusten oli hankala rantautua tänne 1920- ja 30-lukujen tiukan oikeistolaisessa ilmapiirissä. Sodan jälkeen SKP esiintyi voittajana, ainoana suomalaisena puolueena, jolla ei ollut kytköksiä Hitleriin. Tämä ja YYA-sopimukset erottivat Suomen pitkäksi aikaa kauas lännestä. Bolsevismin aatteet olivat Neuvostoliitossa kiellettyjä, joten Suomessa ei moneen kymmeneen vuoteen toiminut kuin yksi stalinismia vasemmistolaisempi järjestö: 1970-luvulla eräs pieni, etupäässä ranskalaisista opiskelijoista muodostunut ryhmä kutsui itseään trotskilaiseksi.

1980-luvun voimakkaan luonnonsuojeluliikkeen pohjalta syntyi Euroopassa ja myös Suomessa vihreä liike, josta sittemmin kehittyi maahamme puolueeksi Vihreä liitto. Puolue kokosi ympärilleen runsaasti ympäristön tilasta huolestuneita, radikaaleihinkin toimiin valmiita ihmisiä, ja puolue nauttikin pitkään lähes yksinoikeudella radikaalin liikkeen maineesta. Tämä radikaalius on saattanut hämätä joitain vasemmistolaisia, jotka kuvittelevat, että vihreä liike toteuttaisi sen vallankumouksen, jonka stalinismi on pettänyt. Todellisuudessa vihreät puolueet kaikkialla Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella eivät koskaan ole olleet valmiit mihinkään valtarakenteita horjuttavaan. Puolueet ovat perusluonteeltaan porvarillisia.

Tänä päivänä vihreät ovat mukana hallituksessa mm. Saksassa ja Suomessa. Vihreät väittävät ajavansa inhimillistä politiikkaa, mutta Saksassa hallituksen vihreät ovat passittaneet mellakkapoliiseja hajottamaan ympäristöjärjestöjen mielenosoituksia mm. ydinjätekuljetuksia vastaan — ja ovat näin hyökänneet niitä ihmisiä vastaan, joiden tuella puolue 1980-luvulla syntyi. Niin Saksassa kuin Suomessakin vihreät ministerit ja kansanedustajat ovat siunanneet Afganistanin siviilien tappamisen. Suomen vihreät myivät lopulta vuoden 2002 alussa viimeisenkin periaatteensa, kun eivät eronneet hallituksesta tämän äänestettyä ydinvoiman lisärakentamisen puolesta.

Sosialistiliiton historiasta on mahdoton antaa täsmällistä arviota, sillä järjestö ei tiedotuksessaan kerro mitään menneisyydestään, esimerkiksi järjestön toiminnassa keskeisiltä internetsivuilta ei löydy aiheesta yhtään kirjoitusta. Siksi järjestön historiaa on tarkasteltava yksittäisten keskustelujen ja muistikuvien perusteella. Aiemmalta nimeltään Kommunistinuoret perustettiin tiettävästi Vasemmistoliitosta erkaantuneiden aktivistien toimesta. Vuoden 1996 syyskokouksessaan Kommunistinuoret esitti SKP:n yhteistyökumppaninaan, mutta sittemmin järjestöstä eronneet jäsenet perustivat vuonna 2000 Kommunistisen nuorisoliiton, joka tätä nykyä on SKP:n virallinen nuorisojärjestö.

Etsiessään syitä Neuvostoliiton romahtamiseen Kommunistinuorten perustajat löysivät sen helppotajuisen teorian, että Neuvostoliitto ei ollutkaan työläisvaltio, vaan valtiokapitalistinen valtio, vaikka Trotski suuressa taistelussaan Yhdysvaltain SWP:n sisällä vastasi vuonna 1938 perusteellisesti kysymykseen Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta luonteesta työläisvaltiona. Aluksi Kommunistinuorilla ei ollut minkäänlaista analyysia oman aikansa olosuhteista tai siitä kapitalismin kriisistä, jonka seurauksena 1990-luvulla tapahtui niin paljon, mukaan lukien heidän oman järjestönsä syntyminen. He muuttivat järjestönsä nimen Sosialistiliitoksi vain siksi, että heitä hävetti sanoa olevansa kommunisteja. Sama pätee edelleen.

Etsiessään kansainvälistä suuntausta Sosialistiliitto löysi heille parhaiten sopivan IS-tendenssin. Nimenmuutoksen jälkeen, vuosien 1998–2000 aikana järjestöstä erosi moneen otteeseen useampia jäseniä siksi, että alun perin ilman poliittisia linjauksia perustetun järjestön johto alkoi yksioikoisesti ajaa valitsemaansa linjaa antamatta sijaa perusteelliselle poliittiselle keskustelulle. Sosialistiliiton julkaisemaa Murros-lehteä, heidän kotisivujaan sekä muita julkaisujaan seuraamalla on helppo havaita, että järjestön politiikanteko on pragmaattista, impressionistista ja teoriaa välttävää. Syyskokouksessaan 1998 järjestö päätti koostaa ja julkaista teoreettisen vihon Mitä on sosialismi? Materiaalin piti olla valmiina puolen vuoden kuluttua. Syksyllä 1999 järjestö päätti luovuttaa ja olla julkaisematta koko vihkoa, sillä sen sisällöstä tai edes perustavaa laatua olevista teoreettisista kysymyksistä ei ollut päästy yksimielisyyteen. Järjestö ei edes yrittänyt keskustella vihon sisällöstä yksimielisyyden tavoittelemiseksi.

Sosialistiliitto on eräs liikehdinnänpalvontaa ("rank-and-fileismi") Suomessa edustavista järjestöistä. Esimerkiksi Sosialistiliiton jäsenten Afganistanin sodan vuoksi perustetulle Sotaa vastaan -sähköpostilistalle kirjoittamien viestien perusteella voidaan havaita, että järjestössä ei edes yritetä ymmärtää tilannetta, vaan kumarretaan vain liikkeen spontaanisuutta. Kaikki ylempänä mainitsemamme rivimiesmentaliteetin ominaisuudet sopivat Sosialistiliittoon. He antavat panoksena keskusteluun vain mielenosoitusten järjestämistä ja lehtensä myymistä koskevia mielipiteitä, tai jos joku heitä haukkuu, he lähettävät korkeintaan lyhyen vastineen. Murros-lehti sisältää yksinomaan uutisointia ja sen poliittinen linja on sama kuin IS:n johtoryhmän, Britannian SWP:n. Heidän kannanottonsa kotimaan tilanteeseen, siihen, mitä vallankumouksen voittoa varten on tehtävä ja millä keinoin, ovat olemattomia.

Sosialistiliitolla ei ole ohjelmaa, vain lyhyitä mielipiteitä otsikolla Tätä mieltä olemme sekä yleisempi katsaus otsikolla Teesit. Ensinmainitut liikkuvat aivan liian yleisellä tasolla ja jälkimmäiset sisältävät vain reformistisia parannusehdotuksia. Aivan kuin ne olisi kirjoitettu pohtimalla ensin, mitä kansa on tottunut haluamaan kuulla, ja sitten kirjattu tämä, ilman minkäänlaisia pyrkimyksiä kansan poliittisen tietoisuuden kohottamiseksi. Vaatimuksia esitetään suuntaan jos toiseenkin kapitalismin parantamiseksi. Ohimennen tosin sanotaan senkaltaista, että todellinen tasa-arvo tulee toteutumaan vasta silloin, kun taloudellisen riiston muodot on hävitetty. Siitä, miten nämä riiston muodot hävitetään, ei löydy halaistua sanaa Sosialistiliiton teeseistä. Sanotaan vain, että muutos tulee alhaaltapäin. Mihin silloin tarvitaan puoluetta vai tarvitaanko ollenkaan, tähän omaa olemassaoloaankin koskevaan kysymykseen Sosialistiliitto ei vastaa.

Marxilainen analyysi osoittaa, että nyt, imperialismin kolmannen periodin lopussa porvaristo valmistautuu voimakkaan vastavallankumouksellisiin toimenpiteisiin. Suomessa tämä valmistautuminen näyttää samalta kuin muuallakin. Kuten yllä olemme esittäneet, millään muulla suomalaisella puolueella tai poliittisella järjestöllä ei ole vastaavaa objektiivisen todellisuuden erittelyä. Ne eivät ole kyenneet analysoimaan edes historiaa: vaikka sekä SKP että KTP puolustavat Neuvostoliittoa, Kiinaa ja Kuubaa, ne tämän varjolla kieltäytyvät suhtautumasta kriittisesti kyseisten maiden politiikkaan eikä niiden teoria kehity. Toista ääripäätä edustaa Sosialistiliitto, joka on ymmärtänyt Neuvostoliiton, Kiinan ja Kuuban kritisoimisen välttämättömyyden, mutta joka tämän vuoksi kieltäytyy puolustamasta näitä maita missään olosuhteissa. Yksikään näistä puolueista ei ole tajunnut mainittujen maiden ristiriitaista historiallista luonnetta: kyseiset maat ovat työväenvaltioita, joissa kapitalismin tuotantosuhteet on jo ylitetty, mutta joissa poliittinen päällysrakenne on vääristynyt ja valta on byrokratian käsissä, ja joita on puolustettava imperialismin hyökkäyksiä vastaan niiden työväenvaltiolle ominaisten tuotantosuhteiden perusteella, mutta joiden byrokraattiselle johdolle ei pidä antaa mitään poliittista tukea.

Vielä vähemmän kuin historiaa mainitut puolueet kykenevät analysoimaan nykypäivän olosuhteita tai esittämään ennusteita lähitulevaisuuden merkittävistä maailmanhistoriallisista tapahtumista. Tämän vuoksi ne ovat kykenemättömiä vetämään oikeita johtopäätöksiä toimintansa ohjenuoraksi.

[1] Tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden dialektiikka tarkoittaa käytännössä suurin piirtein sitä, että tuotantolaitokset eivät ole työntekijöiden hallussa, vaan ne ovat kapitalistien omistuksessa, eli tuotantosuhteet (omistussuhteet) eivät ole tuotantovoimien (koneet ja työläiset) tasalla. Ks. yksityiskohtainen selvitys Karl Marxin Pääomasta.
[2] Suuria imperialistisia maita ovat Yhdysvallat, Britannia, Japani, Saksa ja Ranska sekä myös Italia ja Espanja. Ks. yksityiskohtainen selvitys imperialismista V. I. Leninin kirjasta Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena (julkaistu erillisenä kirjana, myös Teokset, 22. osa, s. 179–294).
[3] Jonkin yhtiön pörssissä kaupattavien osakkeiden yhteenlaskettu markkina-arvo on usein moninkertainen verrattuna yhtiön materiaaliseen arvoon (kiinteistöjen, laitteiden ja varaston yhteenlaskettu, todellinen arvo). Mm. tämä erotus, joka perustuu odotusarvoihin yhtiön tulevista voitoista, on fiktiivistä pääomaa selvimmillään.
[4] Dialektisen materialismin mukaan kehitys niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin tapahtuu kumousten kautta: vastakohtien välinen taistelu kärjistyy ja johtaa kumoukseen, jossa piilevä vastakohta (antiteesi) nousee hallitsevaksi (syrjäyttää teesin). Tätä vastakohtien välisen taistelun kärjistymistä ja kumousta kutsutaan dialektiseksi kieltämiseksi.

Kapitalismin globalisoitumisen aiheuttamien ristiriitojen räjähtämisen myötä kaikki historian rytmit ovat nopeutuneet. Naton Jugoslavian-pommitusten ja Afganistaniin tunkeutumisen jälkeen kellään ei voi enää olla epäilystäkään siitä, ettemmekö eläisi sotien aikakautta. Pian jokainen tajuaa myös, että tämä on samalla vallankumousten aikakausi. Seattlen ja Genovan kansan sekä palestiinalaisten ja argentiinalaisten joukkojen taistelut ovat vain esimakua tämän aikakauden tapahtumista.

Siirtymäkaudella historia kulkee heittelehtimällä edestakaisin suurin kouristuksin. Kymmenen vuotta sitten stalinistisen järjestelmän kaatumisen jälkeen Persianlahden sodasta alkanut aika ei tuottanut paljon kohuttua ja monesti julistettua "uutta järjestystä". Imperialismi tarvitsee kylmän sodan jälkeisen kaaosmaisen maailman hillitsemiseen vielä uutta ja veristä väkivallan kierrettä.

Afganistanista alkanut imperialismin väkivallan kierre ei pääty talibanien kukistamiseen. On aivan eri asia voittaa talibanien olematon vastarinta kuin pitää aisoissa niitä tuhovoimia, jotka imperialistit itse päästivät irti. Afganistanin tilanne on hallitsematon ja koko Keski-Aasia sekä Intian alue ovat käymässä epävakaiksi.

Keskeisimpiä käynnissäolevia prosesseja on Yhdysvaltain väliaikaisessa mutta tiiviissä yhteistyössä Putinin ja entisen Neuvostoliiton alueen paikallissatraappien kanssa tapahtuva sotilaallinen asettuminen entisen Neuvostoliiton maihin. Keskeneräinen kapitalismin palauttamisen prosessi tulee kriittisimpään vaiheeseensa. Uusi rajujen yhteiskunnallisten ja kansallisten taistelujen ajanjakso asettaa mitä välittömimmällä ja pakottavimmalla tavalla kaikki vanhat ja ratkaisemattomat ongelmat eteemme. Niiden ratkaiseminen liittyy internationaalin puutteen suureen ja akuuttiin ongelmaan.

Finanssipääoman globalisaatio, talouselämän globalisaation kolmas periodi imperialismin vaiheen aikana on päättynyt, ja tämä ilmenee kaikilla tasoilla:

a) Kansainvälisen luokkataistelun tasolla. Zapatistien kapinan ja Ranskan vuoden 1995 marras–joulukuun tapahtumien jälkeen syntynyt globalisaationvastainen liike, joka Genovaan tultaessa oli saanut yhä kapitalisminvastaisempia piirteitä, on saanut seuraa. Uuden imperialisminvastaisten ja vapaustaistelujen aallon kärjessä ovat Palestiinan kansan intifada ja Argentiinan kansannousu.

b) Talouden kriisin tasolla. Aasiasta vuonna 1997 alkanut kriisin kierre vei Venäjän talouden vararikkoon ja saattoi kapitalismin palauttamisen umpikujaan, upotti koko Latinalaisen Amerikan kriisiin ja johti vuosina 2000–2001Yhdysvallat, Euroopan Unionin, Japanin ja koko maailman syvään taantumaan ja lamaan.

c) Kansainvälisten suhteiden tasolla. Jugoslavian sotasarja ei ole vielä päättynyt, kuten Makedonian tilanne osoittaa, mutta sieltä on nyt siirrytty Keski-Aasiaan. Imperialistien näennäinen liittoutuminen ja yhteiseen rintamaan järjestäytyminen eivät onnistu peittämään sitä, että tulemme näkemään kärjistyviä antagonistisia (eli sovittamattomasti ristiriitaisia) kiistoja eurooppalaisten ja amerikkalaisten imperialistien välillä. Näitä kärjistää entisestään edessä oleva suuri lama ja imperialismin kykenemättömyys saavuttaa kansainvälistä yhtenäisyyttä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto romahti ja perusteet Naton olemassaololle ja yhteisen vihollisen vastustamiselle murenivat.

Olemme analysoineet kapitalismin nykyistä kriisiä järjestäytymiskokouksessamme 8.–10.3.2002 hyväksytyssä kapitalismin kriisin analyysissa. Ylläoleva perustuu mainittuun analyysiin, jonka pohjalta julistamme tämän toimintaohjelman.

"Reaalisosialismin" romahtaminen johti suuren määrän trotskilaisiksi itseään kutsuvia puolueita rappeutumisen tielle. Ne vaipuivat pessimismiin, vaihtoivat periaatteidensa perustaa tai vajosivat lahkolaisuuden suohon. Me toteamme, että niin lokakuun vallankumouksen maassa kuin muuallakin maailmassa kapitalismin palauttamista ajavan vastavallankumouksen lopullinen menestys riippuu vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä pitkän ajan kuluessa tapahtuvien yhteenottojen jälkeen.

Marxilaisen Työväenliiton järjestäytymiskokous allekirjoittaa Balkan Socialist Center "Christian Rakovsky" -yhteisrintaman kahden ensimmäisen kokouksen asiakirjat ja päättää tehdä tiivistä yhteistyötä yhteisrintaman kanssa. Koska Marxilaisen Työväenliiton tavoitteet ja periaatteet Neljännen Internationaalin jälleenrakentamiseksi ovat yhteiset Neljännen Internationaalin jälleenperustamiseen tähtäävän liikkeen kanssa, päätämme aloittaa keskustelut liikkeen koordinointikomitean kanssa. Liikkeeseen kuuluu 16 järjestöä eri puolilla maailmaa. Näiden keskustelujen aloittaminen ei tarkoita, että Marxilainen Työväenliitto allekirjoittaisi jokaisen yksittäisen järjestön kaiken politiikan. Samaan aikaan näiden kansainvälisten yhteyksiensä ohella Marxilainen Työväenliitto toimii vuorovaikutuksessa ja keskustelee muiden samoin ajattelevien järjestöjen kanssa ympäri maailmaa.

Emme taistele yhteisrintamaa rakentaaksemme vain kansallisella tasolla, vaan reformismin vaaraa on torjuttava kansainvälisesti. Edustajakokous valtuuttaa puolueen keskuskomitean keskustelemaan ulkomaisten tahojen kanssa mahdollisuudesta muodostaa yhteisrintamia rakentamaan kansainvälisen liikehdinnän sisällä vallankumouksellista keskusta reformismin torjumiseksi.

Perustamiskokouksessaan Marxilainen Työväenliitto julkaisi lyhyen lehdistötiedotteen perustamisestaan, ja tiiviin aikataulun vuoksi tämä jäi perustamiskokouksen ainoaksi asiakirjaksi. Säännöistä ei tuolloin päätetty sen enempää kuin kapitalismin kriisin analyysista tai ohjelmastakaan. Kokouksessa ei asetettu tavoitteita vuodeksi eteenpäin eikä myöskään sovittu seuraavan kokouksen ajankohtaa. Näin ollen kuluneiden lähes kahden vuoden aikaansaannoksia ei voida arvioida asetetun toimintasuunnitelman pohjalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Marxilainen Työväenliitto olisi ollut tähän saakka toimettomana.

Maaliskuun 16.–18. päivänä 2001 jäsenet kokoontuivat Ouluun, ja tapaamisessa julkaistiin kannanotto Kapitalismi syöksemässä maailmaa jälleen sotaan. Huolimatta yleisluontoisuudestaan kannanotossa esitetyt näkemykset osoittautuivat seuraavien kuukausien kuluessa täysin paikkansapitäviksi. Kannanoton näköaloja täydennettiin vappukannanotolla ja Göteborgin-kannanotolla sekä pamfletilla Kolmannesta maailmansodasta. Marxilaisen Työväenliiton vetoomus työläisten ja nuorten yhteisestä rintamasta Göteborgissa sekä pamflettina julkaistu vastine Kommunistisen Työväenpuolueen trotskilaisuuden kritiikkiin selkeyttivät järjestön ideologista suuntautumista ja lujittivat jäsenten tahtoa toteuttaa päämääriään. Marxilaisen Työväenliiton yhteisesiintyminen Christian Rakovsky -yhteisrintaman kanssa Genovassa aiheutti Kansainvälisen Työväenkomitean (KTK) piirissä kriisin, joka myöhemmin johti eroamiseemme KTK:sta. Huonojen yhteydenpitomahdollisuuksien vuoksi ideologinen väittely KTK:n piirissä esim. työväenluokan separatismin teoriasta jäi torsoksi, ja suunniteltu KTK:n ensimmäinen kansainvälinen konferenssi, jossa oli tarkoitus käydä keskusteluja tästä ja monista muista kysymyksistä, jäi meistä riippumattomista syistä toteutumatta. Eroamisemme yhteydessä käyty keskustelu rajoittui pariin kirjeeseen. Aineisto on julkaistu pamflettina Kansainvälisen Työväenkomitean poliittinen umpikuja englanniksi ja osin suomeksi. Yllämainitut asiakirjat sekä erinäiset Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa julkaistut artikkelit ovat teoreettinen perintömme järjestäytymiskokoukselle, ja näiden asiakirjojen pohjalta jatkamme teoreettista työtämme mm. järjestäytymiskokouksen asiakirjojen muodossa. Tarkemman selvityksen toiminnastamme voi lukea erillisestä toimintakertomuksesta.

Afganistanin sodan viimeaikainen kehitys ja EU:ssa laadittavat ja Suomessakin vahvistettavat terrorisminvastaiset lait osoittavat, että työväenluokalle ja globalisaationvastaisille aktivisteille 9.11.2001 esittämämme yhteisrintaman koollekutsu oli askel oikeaan suuntaan, ja samalla tiellä on jatkettava. Yhteisrintaman välttämättömyys ja se, että ehdotimme sen perustamista, ei tarkoita, että rintama toteutuu itsestään. Meidän on osallistuttava toimintaan ennen muuta fyysisellä läsnäolollamme. Erilaiset keskustelu- ja toimintafoorumit sekä työryhmät ovat oikeita paikkoja aktiiviselle esiintymisellemme ja argumentaatiollemme. Yhteisrintamakutsumme on toistaiseksi esitetty vain yleisellä tasolla. Sitä ei voi vain toteuttaa niin, että ensin perustettaisiin yhteisrintama ja sen jälkeen taisteltaisiin sen riveissä siirtymäohjelman vaatimuksista. Nurkkakuntaista on vain esittää hyviä toimenpiteitä ja odottaa, että muut ymmärtäisivät niiden tärkeyden ja lähtisivät mukaan. Ei, yhteisrintaman toteutuminen on mahdollista ainoastaan osallistumalla aktivistien ja työläisten nykyiseen toimintaan ja argumentoimalla samalla yhteisrintaman puolesta.

Marxilainen Työväenliitto näkee globalisaationvastaisen liikkeen olevan kapitalismin kriisien räjähtämisen hedelmä. Hylkäämme sekä niiden tradeunionististen suuntausten (esim. KTK) näkemyksen, jotka nurkkakuntaisesti julistavat liikkeen pikkuporvarilliseksi, kuin myös niiden opportunististen suuntausten taktiikan, jotka salaavat liikkeen sisäisiä ristiriitoja ja ylläpitävät sen ideologista rajoittuneisuutta ja pyrkivät manipuloimaan ja ohjaamaan liikettä dialogiin kapitalismin kanssa ja sen painostuksen alaiseksi esim. keskustelemalla globaalipääomaa "inhimillistävästä" Tobinin verosta. Meidän pesäeromme viimeksimainitusta opportunistisesta suuntauksesta ei ole nurkkakuntaisuutta, sillä osallistumme liikkeen toimintaan, mutta emme sorru liikkkeen palvontaan emmekä tarkastele liikettä tästä näkökulmasta. Liikehdinnänpalvonnan vaarana on, että liike muuttuu keskustavasemmistolaisen siipensä lobbausvoimaksi, joka vallan kahvaan päästessään alkaa edistää kapitalismin tavoitteita. Suomessa tämän oikeistolaisen, ainoastaan "uusliberaalia" globalisaatiota vastustavan taistelun kautta yhdistyvät demarit, Vasemmistoliitto, SKP, Sosialistiliitto sekä eräät pienemmät ryhmät.

Porvariston suurimpana turvana on työväenluokan puute uskottavasta poliittisesta vaihtoehdosta. Siksi porvariston keskeisenä strategiana on tehdä kaikkensa tällaisen poliittisen johdon muodostumisen estämiseksi. Tämän vuoksi Marxilaisen Työväenliiton on oltava hyvin varovainen solmiessaan yhteistyösuhteita. Taktiikkanamme on hyödyntää sellaisia yhteistyökuvioita, jotka heikentävät keskustavasemmistolaista suuntausta. Ennen kaikkea meidän on oltava läsnä siellä, missä joukot ovat, ja taistella joukkojen keskuudessa oikean politiikan puolesta ja joukkojen kannatuksesta sille. Yhteisrintama ei muodostu, ellemme me itse sitä pyri muodostamaan. Tässä emme aseta ehtoja niille, joille yhteisrintamakutsun esitämme. Kenenkään ei tarvitse omaksua meidän poliittista linjaustamme edellytyksenä yhteistyöllemme hänen kanssaan.

Puoluetta ei voi korvata liikkeellä, sillä se olisi liikehdinnänpalvontaa, mutta vaikka puolue onkin vallankumouksen etujoukko ja sen teoreettinen airut, ei ole mahdollista korvata liikettä puolueella, joka toimisi luokan diktaattorina kysymättä luokan mielipidettä. Jälkimmäinen lähestymistapa on byrokraattinen ja unohtaa luokan ja puolueen välisen dialektisen suhteen: ne ovat ykseydessä keskenään, mutta myös dynaamisesti ristiriitaisia. Me rakennamme vallankumouksellista puoluetta, emme koostumukseltaan ja politiikaltaan häilyvää verkostoa, kuten Sosialistiliitto. Toisaalta rakennamme samalla verkostoja yhteisrintaman muodossa. Näitä kahta asiaa ei voi erottaa toisistaan, mutta niitä ei myöskään pidä samastaa toisiinsa.

Eräs Marxilaisen Työväenliiton tärkeimmistä strategisista tehtävistä vuodelle 2002 on solun perustaminen Helsinkiin. Solun on alkuvaiheessa keskityttävä agitaatioon, propagandaan ja uusien jäsenten värväämiseen. Mitään ei voida saada aikaiseksi ilman fyysistä, jäsenistä koostuvaa organisaatiota. Jäsenten ja solun ohella puoluejärjestön välttämättömiin aseisiin kuuluu oma lehti. Järjestäytymiskokous asettaa vuoden 2002 tavoitteeksi aloittaa säännöllisesti ilmestyvän lehden julkaiseminen. Hanke voidaan toteuttaa aluksi pienilläkin resursseilla ja opintopiiritoiminnan ohessa.

Marxilainen Työväenliitto valmistautuu osallistumaan vuoden 2003 eduskuntavaaleihin mahdollisimman monessa vaalipiirissä omin tunnuksin ja itsenäisellä ohjelmalla. Tämän lisäksi puolue voi toimia yhteistyössä muiden puolueiden ja järjestöjen kanssa — rekisteröimättömien tai rekisteröityjen — ja tällöin sovitaan kunkin omien tunnusten lisäksi myös yhteisistä vaatimuksista. Koska Marxilainen Työväenliitto on rekisteröimätön puolue ja osallistuu vaaleihin omin tunnuksin, valitsijayhdistysten muodostama yhteislista on vaaliteknisessä mielessä ainut mahdollinen yhteistyön muoto. Tämä edellyttää sekä Marxilaista Työväenliittoa että meidän kanssamme vaaliyhteistyöhön halukkaita tahoja keräämään lain vaatimat sata valitsijamiestä kullekin ehdokkaalle. Päätavoitteenamme ei ole kapitalismin uudistaminen vaan sen kumoaminen, ja eduskuntavaalit ovat meille yksi propagandan muoto. Siksi katsomme täysin virheelliseksi taktiikaksi luopua puolueen periaatteista vain teknisesti mahdollisimman helpon vaalisuorituksen vuoksi. Missään tapauksessa emme hyväksy kansanrintamaan perustuvaa vaaliyhteistyötä oikeistolaisten tai näiden kanssa liitossa olevien puolueiden kanssa, vaikka yhteistyö tapahtuisikin muissa vaalipiireissä kuin missä meillä on ehdokkaita. Vaaliohjelmamme pohjautuu tämän ohjelman 6. pykälässä kirjattuihin tunnuksiin. Näissä puitteissa järjestäytymiskokous valtuuttaa kokouksessa valitun keskuskomitean toteuttamaan vaalityötä, siihen liittyvää yhteistyötä sekä koostamaan vaaliohjelman.

Marxilaisen Työväenliiton on osallistuttava työväenluokan ja työtätekevien joukkojen taisteluihin aina kun se on mahdollista, vaikka joukot esittäisivätkin vain minimiohjelman vaatimuksia. Siellä, missä me pystymme vaikuttamaan näihin taisteluihin, meidän on esitettävä siirtymäohjelman vaatimuksia. Ohjelmaa ei voi ehdottaa yhdellä kertaa kokonaan, vaan yksittäisiä vaatimuksia on nostettava sen mukaan, mitkä milloinkin ovat edistämässä luokan tietoisuutta ja järjestäytymistä. Marxilaisen Työväenliiton jäsenten on osallistuttava aktiivisesti oman ammattiyhdistyksensä ja liittonsa toimintaan ja rohkeasti ja määrätietoisesti taisteltava liitossaan järjestön politiikan hyväksi ja työläisten irrottamiseksi byrokraattien talutusnuorasta.

Toimintavuoden tärkeisiin tehtäviin kuuluu myös teoreettiseen työhön panostaminen. Neljännen Internationaalin Siirtymäohjelman suomennos on saatettava valmiiksi mahdollisimman pian ja se on julkaistava kaikkien luettavaksi. Lisäksi järjestön on keskuudessaan mitä pikimmin aloitettava keskustelu ohjelmansa metodista — dialektisesta materialismista — ja muista teoriaan liittyvistä kysymyksistä.

Laman edetessä työttömyys tulee lisääntymään. Suomessa on jo entuudestaan puoli miljoonaa ihmistä vailla työtä. Emme salli enää ainuttakaan työtöntä lisää. Jos työnantajat alkavat lomauttaa, työläisten on yhdyttävä sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla ja vaadittava liukuvaa työaika-asteikkoa: aina työttömyyden lisääntyessä on työaikaa lyhennettävä ansiotasoa alentamatta. Vaadimme tällaista toimenpidettä työttömien työllistämiseksi. Suuryritysten kilpailukyky ei kuulu meidän vastuullemme. Olemme saaneet joustaa jo aivan liikaa koko 1990-luvun emmekä enää suostu kantamaan kapitalismin kriisin taakkaa harteillamme. Jos jokin yritys kaatuu, on valtion otettava se haltuunsa ilman korvauksia ja luovutettava se työntekijöidensä johdettavaksi. Työläisten on muodostettava työväenkomiteoita niin ala- kuin työpaikkakohtaisesti. Komiteat voisivat ottaa yrityksen johdon ja hallinnon vastuulleen ja käyttää tarvittaessa asiantuntijoita, jotka auttaisivat hoitamaan yritystä työntekijöiden eduksi. Komiteoiden tulisi miettiä työtätekevien ihmisten kannalta hyviä ratkaisuja työttömyyteen. Meidän ja perheidemme toimeentulo on liian tärkeä asia porvareiden päätettäväksi.

Suuryritysten pankkisalaisuus on purettava, sillä pankkisalaisuus on kapitalismin kulmakiviä ja pätee ainoastaan isokenkäisten kohdalla. Kansalaisten, erityisesti toimeentuloonsa tukea hakevien tilitietoja on viime aikoina alettu kierrättää viranomaisten keskuudessa. Uusien terroristilakien myötä tämä tulee yleistymään. Kansalaisilla ei ole enää mitään salaisuuksia. Siksi suuryritystenkin pankkitileistä on tehtävä julkisia. Haluamme esimerkiksi lomautusten yhteydessä nähdä kaiken työnantajan rahaliikenteen. Työntekijät luovat kaikki arvot, mukaan lukien kapitalistin anastaman lisäarvon. Työntekijöillä on oikeus tietää, mihin heidän työnsä hedelmät käytetään.

- Työtä kaikille, työttömät takaisin töihin
- Loppu leikkauksille, näpit irti eläkkeistä, työttömyysturvasta ja vuosilomasta

Kaikki liikepankit on kansallistettava. On rakennettava yhtenäinen, ihmisten tarpeet huomioon ottava investointien ja luotonannon järjestelmä. Liikepankit on sulautettava tähän, eikä järjestelmää ole mahdollista luoda, mikäli liikepankit ovat kapitalistien omistuksessa. Pankkien sosialisointi ei tarkoita kansalaisten pankkitilien tai säästöjen sosialisointia. Valtio voi pankkien sosialisoinnin jälkeen tarjota kansalaisille parempia tiliehtoja, korkeampia talletuskorkoja ja edullisempia lainoja. Järkevä rakentaminen ja keinottelusta vapaa asuntojen tuotanto, vuokraus ja omistus ratkaisevat asunnottomuusongelman. Edullisten lainojen tarjoaminen pienyrittäjille ja maanviljelijöille elvyttää taloutta ja helpottaa työttömyyttä.

Marxilainen Työväenliitto vaatii koulutusta, joka edistää humaaneja arvoja ja kasvattaa ihmisiä vastuullisiksi kansalaisiksi. Emme hyväksy ihmisrobottien tuottamista Nokian ja muiden suuryritysten käyttöön. Järkevä tuotanto vaatii järkeviä ihmisiä, jotka osaavat ajatella kansakunnan ja ympäristön kokonaisetua eivätkä vain työnantajan tai omaa etuaan. Opiskelijoiden on oitis ryhdyttävä miettimään toimenpiteitä tällaisen muutoksen aikaansaamiseksi. Yliopistojen kytkökset yritysmaailmaan on purettava. Opiskelijat ovat eräs yhteiskuntamme köyhimmistä ryhmistä. Yhdymme opiskelijoiden vaatimuksiin: ei yliopistojen yksityistämistä, ei lukukausimaksuja. Edullisen opiskelun mahdollisuuksia on lisättävä mm. tarjoamalla ilmaisia kirjoja ja lisäämällä kirjastojen valikoimia.

Marxilainen Työväenliitto taistelee kaiken tasa-arvon puolesta: sukupuolten, kansojen, kielten, seksuaalisten suuntautumisten ym. välillä. Kapitalistinen yhteiskunta rakentuu ihmisten väliselle epätasa-arvoisuudelle. Luokkasorron lisäksi tätä epätasa-arvoisuutta esiintyy miesten ja naisten välillä, kotimaisten ja ulkomaalaisten välillä, eri maissa asuvien välillä, eri kieltä puhuvien välillä, heterojen ja homojen välillä jne. Tätä kapitalistiseen yhteiskuntaan sisäänrakentunutta epätasa-arvoa ei poisteta muuten kuin kumoamalla kapitalistinen yhteiskunta. Tuemme kaikkien sorrettujen taistelua tasa-arvon saavuttamiseksi sekä kaikkia epätasa-arvon vähenemiseen johtavia uudistuksia kapitalistisen järjestelmän sisällä. Sama palkka miehille ja naisille. Paremmat äitiys- ja lastenhoitoetuudet. Taistelemme rasismia vastaan. Samat oikeudet suomalaisille ja ulkomaalaisille Suomessa. Oikeus turvapaikkaan, ei karkotuksia. Kielten epätasa-arvoisuus ilmenee siten, että sorrettujen maiden kansalaisten on opittava imperialistisia kansalliskieliä, mikäli he haluavat pitää yhteyttä ulkomaille. Vastuu kielten epätasa-arvoisuuden poistamisesta on täten imperialististen ja osin muiden länsimaiden työväenluokalla. Marxilainen Työväenliitto toteaa, että esperanton kaltaisen epäimperialistisen maailmankielen opettelu ja käyttöönotto on tehokkain tapa taistella kielten tasa-arvoisuuden puolesta siihen saakka, kunnes kapitalistinen järjestelmä on kumottu. Siksi Marxilaisen Työväenliiton jäsenet opiskelevat esperantoa ja kehottavat muitakin työläisiä Suomessa ja ulkomailla tekemään samoin. Esperanton käyttö ei tarkoita kansalliskielten korvaamista tai tuhoamista yhtenä kulttuurin osa-alueena. Paljon suurempana tällaisena uhkana ovat englanti ja muut imperialistiset kielet.

Kapitalistinen talouskasvu ja kapitalismin aiheuttamat sodat perustuvat paitsi työntekijöiden myös luonnonvarojen häikäilemättömään riistämiseen. Niin kauan kuin talous perustuu kapitalistien väliseen kilpailuun, ympäristöongelmia ei voi korjata. Tuemme kaikkia reformistisia pyrkimyksiä rajoittaa päästöjä ja vähentää kulutusta, mutta toteamme samalla, että ne ovat täysin riittämättömiä pelastamaan luontoa elinkelpoisena jälkipolville. Suomen metsäteollisuuden on luovuttava avohakkuista ja siirryttävä kestävään metsätalouteen. Maataloudessa on edistettävä luomutuotantoa. Uuden ydinvoimalan rakentamisen sijaan on siirryttävä uusiutuviin energianlähteisiin ja energian säästämiseen. Joukkoliikennettä on lisättävä, ruuhka-Suomeen on rakennettava uusia rautateitä. Ei pidä kuluttaa enempää kuin maapallo pystyy uusimaan. Ehtyviä luonnonvaroja on säästettävä. Tämä on kansalaisten suuren enemmistön, työväenluokan etujen mukaista. Siksi työläisten on otettava tuotanto haltuunsa ja tuotettava ympäristöystävällisesti.

Marxilainen Työväenliitto taistelee militarismia, imperialismia ja sotaa vastaan. Sota ja siihen varustautuminen eivät ole enää vain ennuste, vaan karmeaa todellisuutta. Afganistanin jälkeen listalla odottaa vielä suuri määrä uhrattavia maita. Porvarilliset tiedotusvälineet ovat aina hämänneet kansalaisia epämääräisillä termeillä, kuten kansainvälinen yhteisö, terrorisminvastaisuus, ihmisoikeuksien puolustaminen, rauhan turvaaminen, humanitaarinen apu, humanitaarinen sota, jne. Kaikissa heidän uutisissaan ja kirjoituksissaan kiteytyy sama perusajatus: että ihmiskunnan kohtalo on ja pysyy imperialistien käsissä. Marxilaisen Työväenliiton tehtävänä on propagandassaan selvittää nämä käsitteet ja selittää kärsivällisesti työväenluokalle, mitä ne tarkoittavat. "Kansainvälinen yhteisö" on se sama roistokopla, joka riistää työläisiltä ensin selkänahan ja sitten työpaikan, leikkaa pois sosiaaliturvan ja raiskaa häikäilemättömästi demokraattiset oikeutemme. Yhteisrintaman kautta on autettava kansaa ymmärtämään ja kehittämään vaatimuksia, joissa hallitusta vaaditaan sanoutumaan irti tästä roistokoplasta ja tuomitsemaan sen muita maita kohtaan tekemät vääryydet.

- Ei Natoon — Ei WEU:iin
- Gustav Hägglund pois WEU:sta
- Imperialistit pois Keski-Aasiasta
- Ei ainuttakaan Naton harjoitusta Suomessa, ei ainuttakaan suomalaista sotilasta maan rajojen ulkopuolelle
- Ei penniäkään eikä ainuttakaan miestä porvarilliselle armeijalle

Marxilainen Työväenliitto taistelee kansalaisoikeuksien puolustamiseksi Suomessa ja koko Euroopassa. Kuten Afganistanin sota osoitti, ei riitä, että vastustaa sotaa pasifistin tavoin. Me vastustamme imperialistista sotaa. Olemme terrorismia vastaan, sillä terrorismilla ei voida kumota kapitalismia; kukaan ei tee sitä työväenluokan puolesta. Siitä huolimatta sanomme, että vihollinen ei löydy Afganistanista, vaan Atlantin toiselta puolelta, Wall Streetin luksustoimistoista ja Valkoisesta talosta, sekä Atlantin tältä puolelta, Lontoon ja Frankfurtin pörsseistä ja Berliinin palatseista, mutta myös Suomesta: Lipponen yhdessä koko hallituksensa, pienimpienkin hallituspuolueiden kanssa on tahrinut kätensä Afganistanin kansan vereen. Seisomme yhteisrintamassa vaatimassa hallitusta sanoutumaan irti Natosta ja jenkkien painostuksesta. Työväenluokalle on selitettävä, että terrorisminvastaiset lait ovat kuin teloitusryhmä, jonka eteen työläiset itse joutuvat. Taantumuksen voimille ei riitä, että heillä on puolellaan lainsäädäntö, tuomioistuimet ja vankilat; heille ei riitä, että he luovuttavat kansalaisia sellaisiin maihin, joissa nämä saavat kovempia tuomioita tai jopa kuolemantuomion. Porvaristo tietää, että kansan on pakko taistella ja että se tulee tekemään sen ja voimakkaasti. Taistelu tapahtuu aina kadulla. Porvaristo valmistautuu tähän. Mellakkapoliisit ovat uusi ilmiö Suomessa. Sen lisäksi he rakentavat kodinturvajoukkoja. Poliiseja on jokaisen helppo vihata, mutta vapaaehtoisiin kodinturvajoukkoihin voi kuulua naapuri tai sukulainen, kuka tahansa, jopa hairahtunut työläinen. Kodinturvajoukot näyttävät kansanarmeijalta. Luonteeltaan ne ovat kuitenkin puolifasistisia ja niiden rooli on tukahduttava. Ne harjoittelevat kaupunkisotaa varten ja suuria tuotantolaitoksia ja yrityksiä suojellakseen, aivan kuten edeltäjänsä, suojeluskunnat. Jopa suojeluskuntien varat pantiin talteen 1940-luvulla, ja nyt niitä siirretään kodinturvajoukoille.

Ei riitä, että vaadimme puolisotilaallisten joukkojen lakkauttamista. Jos — tai kun — kodinturvajoukot, uusnatsit tai jokin muu äärioikeistolainen ryhmittymä päättää iskeä kukistamaan mielenosoitusta, kokousta tai yksittäistä ihmistä vastaan, on työväenluokan oltava valmiina rakentamaan itsepuolustustaan. Historia opettaa, että jo kourallinen fasistiprovokaattoreita onnistuu hajottamaan miljoonien ihmisten kokouksia. Marxilainen Työväenliitto varoittaa, että hyökkäys maahanmuuttajia vastaan on hyökkäys koko työväenluokkaa vastaan. Kapitalismi ei voi vapautua rasismista ja epätasa-arvosta, vaan näistä ilmiöistä päästään vain kumoamalla kapitalismi. Kansalaisoikeuksien kaventaminen alkaa terrorisminvastaisena taisteluna. Vaikka demokratian kaventaminen koskeekin aluksi vain ulkomaalaisia, oikeudet riistetään kaikilta. Siksi meidän on erityisesti nyt varottava rasismia.

- Järjestäytykää yhteisrintamaan puolustamaan kansalaisoikeuksia
- Kodinturvajoukot jatkavat suojeluskuntien työtä ja ne on lakkautettava

Sanomme, että ei voi toimia globalisaatiota vastaan, ellei samalla toimi kapitalismia vastaan. Yksinomaan globalisaation huonoja puolia vastustavat reformistiset protestit hämmentävät työväenluokkaa yhtä lailla vaarallisesti kuin pasifistien vollotus taistelussa sotaa vastaan. Julistamme reformismille armottoman sodan. Tulemme osallistumaan kaikkiin tilaisuuksiin ja mielenosoituksiin, jotta Attac ja muut sitä tukevat reformistiset järjestöt löytävät meidät aina vastastaan ja jotta reformismin petollinen luonne paljastuisi työläisille ja nuorille aktivisteille. Marxilainen Työväenliitto taistelee muiden tovereiden rinnalla kansainvälisellä tasolla työväenluokan lopullisen voiton puolesta.

- Globalisoikaa vallankumous
- Suomi pois EU:sta
- Murskatkaa IMF, Maailmanpankki, Euroopan Unioni, FTAA ja Nato
- Alas Schengenin poliisimuuri
- Vapaa liikkuminen Eurooppaan. Oikeus lähteä osoittamaan mieltään muualle, jos kerran päätöksetkin tehdään muualla
- Sosialistisen Suomen puolesta osana sosialistista Skandinaviaa ja Eurooppaa

Elämme sotien ja vallankumousten aikaa. Vain kukoistavilla yhteiskunnilla on varaa hallita demokraattisin keinoin. Kapitalismi pyrkii tuhoamaan kaiken sen, mikä osoittautuu sille esteeksi sen pyrkiessä säilymään yhteiskunnan hegemonisena voimana. Kapitalismin päävihollinen on työväenluokka. Objektiiviset olosuhteet järjestelmän kumoamiselle ja siirtymiselle sosialismiin ovat kypsät. Kuitenkin ilman subjektiivisen tekijän nousemista ajan vaatimalle tasolle ei sosialistinen vallankumous toteudu. Vallankumouksen subjektin, työväenluokan etujoukon on järjestäydyttävä puolueeksi. Vallankumouksellinen puolue on hermokeskus, jossa tapahtuvat tehtävien ja tapahtumien kollektiivinen ymmärtäminen, käsittely ja arviointi. Trotskin mukaan tämä tapahtumien ymmärtäminen tiivistyy ohjelmassa. Ohjelma on puolueen työkalu, mutta se ei koskaan ole täydellinen, sillä työn kohde, yhteiskunta, muuttuu jatkuvasti ja nopeassa tahdissa. Ohjelma viitoittaa vain yleisnäkymiä eikä vapauta meitä velvollisuudestamme tehdä päivittäin yhä uudelleen tilanteen arviointia ja uusia linjauksia. Ohjelma on abstraktio, analyysin ja tavoitteiden kiteyttämistä, mutta se on meille välttämätön työkalu; ilman sitä joutuisimme joka kerta improvisoimaan. Kiteytämme nyt kuitenkin kahteen tunnukseen toimintamme päätavoitteet:

- Rakentakaa Suomeen vallankumouksellinen puolue! Rakentakaa Marxilaista Työväenliittoa!
- Taistelkaa Neljännen Internationaalin jälleenrakentamiseksi!

1 § Puolueen nimi on Marxilainen Työväenliitto, lyhenne MTL. Puolueesta voidaan käyttää myös mm. ruotsinkielistä nimeä Marxistiska Arbetarförbundet, englanninkielistä nimeä Marxist Workers' League ja esperantonkielistä nimeä Marksista Laborista Ligo. Näissä säännöissä puolueeseen viitataan jatkossa sanalla puolue tai lyhenteellä. Puolue toimii etupäässä Suomessa.

2 § MTL taistelee maailman sosialistisen vallankumouksen puolueen, Neljännen Internationaalin rakentamiseksi. Puolue taistelee kapitalismin kumoamiseksi. Puolueen tavoitteena on, että kansainvälinen työväenluokka ja maailman sorretut ihmisjoukot voittavat ja rakentavat inhimillisen, s.o. ihmisarvoisen kommunistisen yhteiskunnan sosialistisen maailmanvallankumouksen keinoin.

Työväenluokka tulee murskaamaan kapitalismin, ja Suomessa kaupunkien ja maaseudun keskiluokkaan kuuluva köyhälistö liittyy taisteluun työväenluokan johdon alaisuudessa. Nämä voimat perustavat vallankumouksellisen työväenhallituksen, joka tukeutuu neuvostoihin ja aseistettuun kansanmiliisiin, vrt. Pariisin kommuunin tapainen valtiomuoto. Tämän taistelun organisoimiseen osallistuminen on MTL:n välittömimpiä tehtäviä.

Työväenluokan saatua vallan haltuunsa yhdessä keskiluokan köyhälistön kanssa alkaa luokattomaan yhteiskuntaan siirtymisen prosessi. Samalla kaikenlaiset valtiomuodot alkavat hävitä. Sosialismin rakentaminen Suomessa ei ole erotettavissa maailmanvallankumouksen kehityksestä, ja etenkin voitot imperialismin metropoleissa sekä Euroopan ja maailman sosialistisen liittovaltion perustaminen ovat tässä tärkeässä asemassa. Taistelu MTL:n rakentamiseksi on osa taistelua Neljännen Internationaalin jälleenrakentamiseksi ja erottamaton osa luokattoman yhteiskunnan rakentamistyötä.

3 § MTL:n politiikka ja näkemykset perustuvat dialektisen materialismin tieteelliseen teoriaan. Puolue jatkaa sitä teoreettista ja käytännöllistä taistelua, jota ovat käyneet Marx ja Engels, Lenin ja bolsevikit, Kommunistisen Internationaalin neljä ensimmäistä konferenssia, Trotski ja Vasemmisto-oppositio sekä Neljäs Internationaali ja sen siirtymäohjelma.

4 § Puolueen varsinaiseksi jäseneksi voidaan hyväksyä kuka tahansa, joka hyväksyy puolueen ohjelman, tavoitteet ja säännöt eikä ole muun poliittisen tai uskonnollisen järjestön jäsen, ja riippumatta kansallisuudesta, rodusta tai ihonväristä. Puolueen jäseneksi ei voida hyväksyä henkilöä, joka toimii puolueen tavoitteiden vastaisesti.

5 § Puolueen jäsen on velvollinen osallistumaan ainakin yhden puolueen elimen työskentelyyn. Jäsen on velvollinen kuulumaan soluun, mikäli hänen kotipaikkakunnallaan tai työpaikallaan on sellainen. Myös on jäsenen velvollisuutena pyrkiä rakentamaan solua, jollei sellaista hänen kotipaikkakunnallaan tai työpaikallaan ole. Mikäli jäsenen kotipaikkakunnalla tai työpaikalla ei ole solua, on jäsen velvollinen kuulumaan jonkin toisen paikkakunnan soluun siihen saakka, kunnes hänen omalle paikkakunnalleen on muodostettu solu. Tällöin jäsenen velvollisuuksia osallistua solun toimintaan voidaan solun harkinnan mukaan esim. pitkän välimatkan vuoksi keventää. Vieraan paikkakunnan solun jäsenet auttavat tällaista jäsentä solun rakentamisessa tämän omalle paikkakunnalle. Jäsen voi kuulua useampaankin soluun, mutta hän on velvollinen maksamaan jäsenmaksua vain yhdelle solulle.

6 § Jäsenen velvollisuutena on taistella puolueen politiikan puolesta puolueen kurin ja puolue-elinten valvonnan alla. Jokaisen jäsenen on oltava oman alansa ammattiliiton jäsen ja taisteltava puolueen politiikan puolesta ammattiliitossaan.

7 § Jäsenen velvollisuutena on maksaa edustajakokouksen määräämää jäsenmaksua. Keskuskomitea voi harkintansa mukaan vapauttaa hakemuksesta jäsenen jäsenmaksusta määräajaksi. Tällöin perusteluna on oltava jäsenen erittäin heikko taloudellinen tilanne.

8 § Jäsenen hyväksyy hakemuksen perusteella solun kokous, mikäli vähintään kaksi puolueen varsinaista jäsentä puoltaa jäsenhakemusta.

9 § Uudet jäsenet asetetaan ensin koeajalle. Koeaikana jäsenellä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin varsinaisella jäsenellä lukuunottamatta äänioikeutta; koeajalla jäsenellä on vain neuvoa-antava äänioikeus. Lisäksi koeajalla olevan jäsenen oikeutta tutustua puolueen asiakirjoihin on rajoitettu siten kuin kohdassa Valvontakomitea sanotaan.

10 § Koeaika päättyy vähintään kahden ja enintään kuuden kuukauden kuluttua jäseneksi hyväksymisestä. Koeajan pituudesta päättää solun kokous aikaisintaan kuukauden kuluttua jäseneksi hyväksymisestä. Koeajan jälkeen solun kokous äänestää jäsenen hyväksymisestä. Jäsen joko hyväksytään varsinaiseksi jäseneksi tai hänet erotetaan puolueesta. Varsinaiseksi jäseneksi hyväksymisen tai jäsenen erottamisen vahvistaa puolueen keskuskomitea.

11 § Jokaisen puolueen elimen enemmistön hyväksymät päätökset sitovat kaikkia elimen toimialueeseen kuuluvia jäseniä. Mikäli yksi tai useampi jäsen on eri mieltä tehdyistä päätöksistä, hänen/heidän on ensin ilmoitettava erimielisyyksistään keskuskomitealle ja yritettävä olla vuorovaikutuksessa sen kanssa. Mikäli erimielisyyksiä ei edelleenkään onnistuta ratkaisemaan, ja jos eri mieltä olevat jäsenet vaativat keskustelua koko puolueen kanssa, keskuskomitean on tämä sallittava sillä edellytyksellä, että se saa itse osallistua keskusteluun. Samalla eri mieltä olevien jäsenten on noudatettava enemmistön hyväksymiä päätöksiä jatkossakin. (Ks. myös kohta Ryhmäkunnat.)

12 § Jäsentä, joka jättää noudattamatta sääntöjä tai toimii niitä vastaan tahi muulla tavalla toimii puoluetta vahingoittavasti, esimerkiksi jättämällä osallistumasta kokouksiin tai olemalla maksamatta jäsenmaksuaan, voidaan rangaista. Rangaistustoimenpiteitä ovat huomautus ja varoitus, luottamustoimen menettäminen, uudelle koeajalle asettaminen ja väliaikainen tai lopullinen erottaminen. Kurinpidollinen päätös vaatii solun tai keskuskomitean kahden kolmasosan (2/3) enemmistön, väliaikainen tai lopullinen erottaminen kuitenkin kahden kolmaosan (2/3) ehdottoman enemmistön. Keskuskomitean on vahvistettava tai kumottava jokainen solun tekemä uudelle koeajalle asettaminen tai väliaikainen tai lopullinen erottaminen.

Mikäli rangaistuksena on solun luottamustoimen menettäminen, toimenpiteestä päättää solu, mutta mikäli rangaistuksena on muun puolueen elimen luottamustoimen menettäminen, toimenpiteestä päättää keskuskomitea. Mikäli rikkomus on kohdistunut soluun, rangaistuksesta päättää solu, mutta mikäli rikkomus on kohdistunut muihin puolueen elimiin tai mikäli rikkonut jäsen on puolueen luottamustoimessa, rangaistuksesta päättää keskuskomitea.

13 § Jokaiselle jäsenelle, jota syytetään rikkomuksesta ja uhataan kurinpidollisella toimella, on toimitettava kirjallinen selvitys syytteistä ennen toimenpiteisiin ryhtymistä.

14 § Kurinpidollisista toimista keskustelu ja päättäminen tapahtuvat kyseisen jäsenen läsnäollessa, ja ilman kyseisen jäsenen läsnäoloa vain silloin, kun jäsen itse kieltäytyy osallistumasta käsittelyyn.

15 § Keskuskomitealla on oikeus, mikäli kahden kolmasosan (2/3) enemmistö katsoo sen välttämättömäksi, käynnistää jäsenen kohdalla selvitystyö tämän epäillyistä rikkomuksista, ja mikäli katsotaan tarpeelliseksi, pidättää hänet luottamustoimesta tai puolueen nimissä toimimisesta selvityksen ajaksi, kuitenkin enintään kolmeksi kuukaudeksi. Selvitystyön tekee valvontakomitea. Mikäli kurinpidolliset toimenpiteet kohdistuvat valvontakomitean jäseneen, on keskuskomitean vaihdettava kyseinen valvontakomitean jäsen toiseen.

16 § Jokaisella jäsenellä, johon kohdistuu kurinpidollisia toimenpiteitä, on oikeus kirjallisesti valittaa menettelystä keskuskomitealle ja keskuskomitean käsittelyn jälkeen edustajakokoukselle. Jokaisen edustajakokoukselle esitetyn valituksen käsittelee kokouksessa tapauskohtaisesti erikseen valittava valituskomitea, joka esittää johtopäätöksensä ja toimenpide-esityksensä edustajakokoukselle. Edustajakokous tekee lopullisen päätöksen.

17 § Kurinpidolliset toimenpiteet astuvat voimaan heti, kun päätös niistä on tehty. Mikäli jäsen tekee valituksen, toimenpiteet ovat voimassa ainakin siihen asti, kunnes valitus on käsitelty. Mikäli valitus johtaa vapauttavaan päätökseen, kurinpidolliset toimenpiteet raukeavat heti.

18 § Jäsenellä on milloin tahansa oikeus erota puolueesta. Jäsenen ei tarvitse ilmoittaa syytä eroamiseensa. Eroilmoitus on jätettävä kirjallisena sekä solulle että keskuskomitealle. Jäsenen velvollisuudet puoluetta kohtaan päättyvät sinä päivänä, jonka jäsen ilmoittaa eroamispäiväksensä. Jäsenen oikeuksia voidaan keskuskomitean harkinnan mukaan rajoittaa eroilmoituksen jälkeen eroamiseen asti, mikäli jäsen ilmoittaa eroamisestaan ennakkoon ja mikäli on perusteltua epäillä, että jäsen erottuaan aiheuttaisi puolueelle vahinkoa. Jäsenen on erotessaan luovutettava kaikki hallussaan oleva puolueen omaisuus ja asiakirjat solulleen, joka toimittaa ne keskuskomitealle. Mikäli eroavalla jäsenellä on luottamustoimia, keskuskomitea valitsee näihin toimiin uudet luottamushenkilöt, mikäli niiden täyttäminen ennen seuraavaa edustajakokousta on välttämätöntä.

19 § Puolueen toimintaperiaatteena on demokraattinen sentralismi. Jokaisella jäsenellä on paitsi oikeus myös velvollisuus taistella omista aatteistaan niissä puolue-elimissä, joiden toimintaan hän osallistuu. Päätökset tehdään tasapuolisen keskustelun jälkeen äänestämällä ja enemmistön kanta tulee päätökseksi. Ellei säännöissä erikseen toisin mainita, kyseessä on tällöin yksinkertainen enemmistö (1/2 äänistä). Edustajakokouksen ja keskuskomitean tekemät päätökset sitovat kaikkia jäseniä ja jäsenet ovat velvollisia panemaan ne toimeen. Solun tekemät päätökset sitovat kaikkia solun jäseniä. Jos puolueen päätöksistä esiintyy erimielisyyksiä, jäsenillä on oikeus ja velvollisuus puolueen sisäiseen taisteluun niiden muuttamiseksi. (Ks. myös kohdat Jäsenen demokraattiset oikeudet ja Ryhmäkunnat.)

20 § Puolueen sisäiset ryhmäkunnat ovat sallittuja. Ryhmäkunnan jäsenillä on oikeus yhteydenpitomahdollisuuksiin ja yhteisiin kannanottoihin puolueen sisällä. Ulospäin puolueella ei voi olla useampaa politiikkaa tai poliittisesti kilpailevia julkaisuja, vaan jäsenet ovat velvollisia noudattamaan enemmistön päätöksiä suhteissaan puolueen ulkopuoliseen yhteiskuntaan.

21 § Ryhmäkuntien on toimitettava erimielisyyksistään aineistoa keskuskomitealle keskustelua varten. Keskuskomitealla on oikeus osallistua keskusteluun. Ryhmäkunnille yhteenliittyminä on kuitenkin sallittua vain tilapäinen olemassaolo. Niiden tarkoituksena on edistää jäsenten välistä vuorovaikutusta erimielisyyksien ratkaisemiseksi ja yksittäisiä muutosesityksiä ajamaan. Ryhmäkunnat eivät saa edustaa kokonaisvaltaista puolueen ohjelmasta poikkeavaa poliittista ohjelmaa eivätkä ne saa toimia kuin puolue toisen sisällä. Ryhmäkuntien olemassaolo ei ole itsetarkoitus.

22 § Puolueen päätösvaltaisia elimiä ovat 1) puolueen kokous eli edustajakokous, 2) keskuskomitea, 3) pääsihteeri sekä 4) solut.

23 § Muita puolueen elimiä ovat keskuskomitean työvaliokunta, toimikunnat sekä valvontakomitea.

24 § Puolueen korkein ja täysivaltaisin elin on edustajakokous. Kokous kutsutaan koolle kerran vuodessa. Edustajakokouksen kutsuu keskuskomitea. Edustajakokous päättää puolueen politiikasta, ohjelmasta ja tavoitteista seuraavaan edustajakokoukseen saakka.

25 § Kaikki puolueen jäsenet ovat edustajakokouksessa joko läsnä tai edustettuina. Edustajakokous päättää seuraavan edustajakokouksen edustussuhteesta. Keskuskomitea voi muuttaa edustussuhdetta, mutta vain, jos maa on poikkeustilassa tai se turvallisuussyistä on muuten perusteltua, esim. jos puolue joutuu harjoittamaan maanalaista toimintaa. Solut valitsevat keskuudestaan edustajansa. Edustajan on oltava varsinainen jäsen. Jäsenillä on edustajakokouksessa puhe- ja äänioikeus edustussuhteen mukaisesti, mutta kokouksessa on läsnäolo-oikeus jokaisella varsinaisella jäsenellä.

Mahdollisten vähemmistöjen ja ryhmäkuntien tulee olla edustettuina kokouksessa, vaikka niihin lukeutuvien jäsenten määrä soluissa olisi niin vähäinen, että ne eivät saisi edustajaa kokoukseen. Ryhmäkunnilla ja vähemmistöillä on siten vähintään yksi edustaja kullakin, ja ryhmäkuntaan lukeutuvat voivat valita tämän edustajan valtakunnallisesti, mikäli ketään heistä ei valita solujen edustajiin.

26 § Edustajakokousta edeltävät kaksi kuukautta on varattu kokouksen esityksistä keskusteluun. Keskuskomitea julistaa tämän kokousta edeltävän keskusteluajan toimittamalla soluille kokouksessa käsiteltävät asiat ja asiakirjaluonnokset. Muutosehdotukset luonnoksiin sekä esitykset edustajakokoukselle tulisi esittää keskuskomitealle viimeistään kaksi viikkoa ennen kokousta, jotta keskuskomitealla olisi aikaa välittää ne kaikille jäsenille. Tämän jälkeenkin tehdyt muutokset otetaan huomioon, mutta keskuskomitea ei ole velvollinen toimittamaan niitä jäsenille ennen kokousta. Esityksiä edustajakokoukselle voivat tehdä niin yksittäiset jäsenet kuin kaikki puolueen elimetkin. Kokousta edeltävänä keskusteluaikana yhtäkään koeajalla olevaa jäsentä ei hyväksytä varsinaiseksi jäseneksi, eli heidän koeaikansa pitenee, kunnes edustajakokous on käyty, eivätkä jäsenet voi siirtyä solusta toiseen.

27 § Edustajakokoukselle valitaan kokouksen puheenjohtaja ja sihteeri sekä vaalikomitea, joka on vastuussa äänestyksistä ja ääntenlaskusta kokouksessa. Kokouksen puheenjohtaja ja sihteeri eivät voi kuulua vaalikomiteaan.

28 § Sääntömääräinen edustajakokous valitsee pääsihteerin, keskuskomitean jäsenet ja varajäsenet sekä kolmijäsenisen valvontakomitean. Ylimääräinen edustajakokous voi suorittaa ko. elinten vaalit, mikäli kokous on sitä varten kutsuttu koolle. Keskuskomitean jäsenet eivät voi kuulua valvontakomiteaan. Edustajakokous päättää keskuskomitean jäsenten ja varajäsenten määrän.

29 § Solut ja niiden edustajat nimittävät ehdokkaat. Vaalikomitea esittää äänestyksissä ehdokaslistan kokoukselle. Kaikki kolme vaalia toimitetaan erikseen.

30 § Pääsihteerin vaalissa jokaisella edustajalla on käytössään yksi ääni, ja eniten ääniä saanut valitaan pääsihteeriksi.

31 § Keskuskomitean vaalissa jokaisen edustajan käytössä oleva äänimäärä on sama kuin keskuskomitean varsinaisten jäsenten määrä. Edustaja ei voi antaa samalle ehdokkaalle enempää kuin yhden äänen. Ehdokkaat asetetaan äänimäärän mukaiseen järjestykseen ja eniten ääniä saaneet valitaan tässä järjestyksessä keskuskomiteaan ja sen varajäseniksi. Pääsihteeri kuuluu aina keskuskomiteaan.

32 § Valvontakomitean vaalissa jokaisella edustajalla on käytössään kolme ääntä. Kolme eniten ääniä saanutta valitaan valvontakomiteaan.

33 § Ylimääräinen edustajakokous kutsutaan koolle, jos kaksi kolmasosaa (2/3) keskuskomiteasta tai yksi kolmasosa (1/3) puolueen jäsenistä niin vaatii. Kokous voidaan pitää aikaisintaan kahden kuukauden kuluttua kokouskutsusta.

34 § Keskuskomitean valitsee edustajakokous. Kaikki edustajakokouksen päätökset sitovat keskuskomiteaa, joka on vastuussa niiden toimeenpanosta. Keskuskomitea on ylin päättävä elin kahden kahden edustajakokouksen välisenä aikana. Edustajakokouksen päätösten täytäntöönpanemiseksi keskuskomitea tekee itsenäisiä päätöksiä. Keskuskomitea on velvollinen tekemään selonteon toiminnastaan kuluneena vuonna seuraavalle edustajakokoukselle.

35 § Keskuskomitea kokoontuu kuukausittain. Varajäsenillä on puhe- ja läsnäolo-oikeus kaikissa keskuskomitean kokouksissa, mutta äänioikeus on vain niillä varajäsenillä, jotka edustavat varsinaista jäsentä. Keskuskomitea on päätösvaltainen, kun kaksi kolmasosaa (2/3) sen äänivaltaisista jäsenistä on läsnä.

36 § Keskuskomitea valitsee keskuudestaan työvaliokunnan, johon pääsihteeri aina kuuluu. Työvaliokunta edustaa keskuskomiteaa tämän kahden kokouksen välisenä aikana.

37 § Keskuskomitea nimittää poliittisen toimikunnan sekä harkintansa mukaan tai edustajakokouksen niin päätettyä muita toiminnan kannalta välttämättömiä toimikuntia edistämään jotakin tiettyä toimintaa, esim. ammattiyhdistys- tai nuorisotoimikunnan.

38 § Jos puolue joutuu toimimaan maanalaisesti, keskuskomitealla on oikeus kahden kolmasosan (2/3) enemmistöllä täydentää itseään uusilla jäsenillä, mikäli sen jäseniä on pidätetty. Tällöin on ensin käytettävä varajäseniä. Vankeudessa olevilla keskuskomitean jäsenillä on vain neuvoa-antava äänioikeus. Keskuskomitea päättää erikseen vankeudesta vapautuvien jäsentensä oikeuksien palauttamisesta.

39 § Keskuskomitea valvoo pääsihteerin toimintaa kahden edustajakokouksen välisenä aikana, ja mikäli keskuskomitea katsoo olevan tarvetta erottaa pääsihteeri tai kohdistaa pääsihteeriin muita kurinpidollisia toimenpiteitä sen vuoksi, että pääsihteeri toimii edustajakokouksen päätösten tai puolueen edun vastaisesti, se voi näin tehdä kahden kolmasosan (2/3) enemmistöllä. Pääsihteeri ei voi osallistua tähän äänestykseen. Keskuskomitea valitsee uuden väliaikaisen pääsihteerin keskuudestaan yksinkertaisella enemmistöllä. Pääsihteerin erottamisesta ja uuden nimittämisestä on välittömästi tiedotettava jäsenille. Mikäli edellisestä edustajakokouksesta on kulunut alle kuusi kuukautta, on keskuskomitean kutsuttava koolle ylimääräinen edustajakokous, jolla on oikeus kumota keskuskomitean päätös pääsihteerin erottamisesta ja palauttaa entinen pääsihteeri toimeensa tai toimittaa uusi pääsihteerin ja keskuskomitean vaali. Mikäli edustajakokouksesta on kulunut yli kuusi kuukautta, väliaikainen pääsihteeri toimii seuraavaan sääntömääräiseen edustajakokoukseen asti.

40 § Keskuskomitean päätökset sitovat työvaliokuntaa, joka toimittaa keskuskomitean työtä kahden keskuskomitean kokouksen välisenä aikana. Työvaliokunnalla on tällöin samat valtuudet kuin keskuskomitealla, lukuunottamatta kurinpitoon liittyviä kysymyksiä. Keskuskomitea voi kumota työvaliokunnan tekemän päätöksen, mikäli vähintään puolet (1/2) keskuskomitean jäsenistä niin haluaa. Työvaliokunta kokoontuu säännöllisesti ainakin kerran viikossa ja pääsihteerin kutsusta tarvittaessa muulloinkin.

41 § Puolueen pääsihteeri on kahden työvaliokunnan kokouksen välisenä aikana puolueen vastuullinen edustaja. Edustajakokouksen, keskuskomitean ja työvaliokunnan päätökset sitovat pääsihteeriä. Pääsihteeri voi kahden työvaliokunnan kokouksen välisenä aikana tehdä myös koko puoluetta sitovia päätöksiä, mikäli työvaliokuntaa ei ehditä tai voida kutsua koolle. Seuraava työvaliokunnan tai keskuskomitean kokous tahi edustajakokous voi kumota pääsihteerin tekemän päätöksen, mikäli vähintään puolet (1/2) ko. kokouksen äänioikeutetuista osanottajista niin haluaa. (Pääsihteerin vaalista ks. Edustajakokous ja valvonnasta ks. Keskuskomitea.)

42 § Keskuskomitean nimittämän poliittisen toimikunnan tehtävänä on valmistella poliittisia asiakirjoja ja kannanottoja työvaliokunnan, keskuskomitean ja edelleen edustajakokouksen käsiteltäväksi ja näiden elinten tai pääsihteerin niin päättäessä. Toimikunta valitsee keskuudestaan sihteerin, joka koordinoi toimikunnan toimintaa ja esittelee asiat työvaliokunnalle, keskuskomitealle ja edustajakokoukselle. Poliittisella toimikunnalla ei itsellään ole päätösvaltaa.

43 § Keskuskomitea voi harkintansa mukaan tai edustajakokouksen niin päättäessä nimittää muita toiminnan kannalta välttämättömiä toimikuntia edistämään jotakin tiettyä toimintaa. Tällöin toimikuntia koskevat samat säännöt kuin poliittista toimikuntaa. (Solutoimikunnasta ks. Solut.)

44 § Valvontakomitean tehtävänä on ryhtyä mihin tahansa tutkintaan, jos ja vain jos edustajakokous tai keskuskomitea niin määrää. Valvontakomitea tutkii kehen tahansa puolueen jäseneen kohdistettuja syytöksiä tai tämän jäsenen tästä syystä esittämiä valituksia ja esittää johtopäätöksensä keskuskomitealle tai edustajakokoukselle tarpeellisia toimenpiteitä varten. Tämän tulee tapahtua keskuskomitean tai edustajakokouksen määräämän ajan kuluessa.

45 § Valvontakomitea myös tarkkailee puolueen taloutta ja tekee edustajakokoukselle selonteon työstään sekä raportin puolueen taloudellisesta tilanteesta.

46 § Jokaisen puolueen elimen on tehtävä kokouksistaan ja päätöksistään pöytäkirjat. Valvontakomitea arkistoi ja säilyttää nämä pöytäkirjat lukuunottamatta solujen pöytäkirjoja ja valitsee keskuudestaan henkilön, jonka hallussa arkistot ovat. Valittaessa uusi valvontakomitea myös arkistot siirretään uuden valvontakomitean haltuun. Kaikkien elinten soluja lukuunottamatta on toimitettava pöytäkirjat valvontakomitealle. Jokaisella varsinaisella jäsenellä on oikeus nähdä minkä tahansa elimen mikä tahansa asiakirja, mikäli hän perustelee vaatimuksensa ja mikäli puolet (1/2) keskuskomiteasta sen hyväksyy. Asiakirjojen näyttäminen puolueen ulkopuolisille vaatii keskuskomitean kahden kolmasosan (2/3) hyväksynnän.

47 § Valvontakomiteassa ja keskuskomiteassa ei voi olla samoja jäseniä. (Valvontakomitean vaalista ks. Edustajakokous.)

48 § Puolueen perusyksikkö on solu. Jokainen jäsen on velvollinen osallistumaan omalla paikkakunnallaan tai työpaikallaan toimivan solun toimintaan. Mikäli jäsenen paikkakunnalla tai työpaikalla ei ole solua, jäsen on velvollinen osallistumaan jonkin toisen paikkakunnan soluun. Tällöin solu voi harkintansa mukaan, esim. pitkän välimatkan vuoksi, keventää jäsenen velvollisuuksia osallistua säännöllisesti solun toimintaan.

49 § Solut toimivat paikkakunnittain tai työpaikoittain. Solu voidaan perustaa, jos paikkakunnalla tai työpaikalla on vähintään yksi varsinainen jäsen ja kaksi koeajalla olevaa jäsentä. Paikkakuntaan tai työpaikkaan voidaan rinnastaa muunkinlainen sellainen erityinen yhteisö, jonka jäsenet ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään, esim. armeija tai vankila. Solu voidaan purkaa tai sulauttaa toiseen soluun, jos ja vain jos kaikki sen jäsenet siirtyvät toiseen soluun tahi eroavat tai erotetaan puolueesta.

50 § Solun tehtävänä on paikallistasolla toteuttaa keskuskomitean päätöksiä sekä niitä edustajakokouksen päätöksiä, jotka keskuskomitea määrää solujen toteutettavaksi.

51 § Solu kokoontuu säännöllisesti vähintään kahden viikon välein tai useammin, jos solutyöryhmä pitää sitä välttämättömänä. Solu on päätösvaltainen, kun läsnä on vähintään puolet (1/2) solun varsinaisista jäsenistä. Jokaisella solun varsinaisella jäsenellä on yksi ääni.

52 § Solun toimintaa johtaa solutyöryhmä. Solu valitsee työryhmän ainakin kerran vuodessa heti edustajakokouksen jälkeen. Muutoksia solutyöryhmän kokoonpanoon voidaan tehdä, jos kaksi kolmasosaa (2/3) solun varsinaisista jäsenistä niin vaatii. Solutyöryhmään kuuluvat sihteeri, rahastonhoitaja ja tiedotusvastaava sekä muut tarvittavat vastuuhenkilöt. Työryhmän jäsenet ovat vastuussa solun toiminnasta sen kahden kokouksen välisenä aikana.

53 § Jos jäsen muuttaa toiselle paikkakunnalle, myös hänen jäsenyytensä siirtyy uuden paikkakunnan soluun. Mikäli uudella paikkakunnalla ei ole solua, jäsen voi valita, mihin soluun kuuluu.

54 § Solujen toimintaa koordinoi niiden sihteereistä koostuva toimikunta. Tämä solutoimikunta pitää yhteyttä paitsi solujen välillä myös solujen ja keskuskomitean välillä.

55 § Jäsenmaksun alarajan määrää edustajakokous puolueen tarpeiden ja jäsenten taloudellisen tilanteen mukaisesti. Jäsenmaksun yläraja on täysin vapaaehtoinen. Jäsenmaksu kerätään kuukausittain. Jäsenmaksun kerää solu. Jäsen on velvollinen maksamaan jäsenmaksua vain yhdelle solulle. Tällöin jäsenen äänioikeus edustajakokouksessa määräytyy sen perusteella, mille solulle hän maksaa pakollisen jäsenmaksunsa. Vapaaehtoiset jäsenmaksut useammalle solulle eivät lisää jäsenen äänivaltaa edustajakokouksessa.

56 § Kaikki jäsenmaksut kuuluvat keskuskomitealle. Solut säilyttävät keräämänsä jäsenmaksut itsellään siihen saakka, kunnes keskuskomitea ilmoittaa niitä tarvitsevansa. Solut voivat anoa osan jäsenmaksusta itselleen erikseen määrättyä tarkoitusta varten. Alle yhden kolmasosan (1/3) osuudesta päättää keskuskomitea, alle puolen (1/2) osuudesta edustajakokous. Solu voi saada käyttöönsä enintään puolet (1/2) jäsenmaksusta. Edustajakokous voi päättää keskuskomitean hallussa olevien jäsenmaksujen käytöstä.

57 § Solu rekisteröi ne jäsenet, joilta solu kerää jäsenmaksun. Jäsenen siirtyessä toiseen soluun on solun toimitettava jäsenen rekisteritiedot ja jäsenmaksukirjanpito uudelle solulle. Tämän lisäksi keskuskomitea rekisteröi kaikki jäsenet. Solu on velvollinen toimittamaan jäsenrekisterinsä tiedot sekä jäsenmaksukirjanpitonsa keskuskomitealle. Valvontakomitea tarkastaa jäsenrekisterin ja jäsenmaksukirjanpidon keskuskomitean toimittamien tietojen perusteella.

58 § Kaikki puolueen varallisuus jäsenmaksujen lisäksi kuuluu keskuskomitealle ja on edustajakokouksen käytettävissä.

59 § Keskuskomitea on velvollinen huolehtimaan, että sen valvonnassa olevaa puolueen omaisuutta käytetään puolueen etujen mukaisesti ja puolueen tavoitteiden toteuttamiseksi. Mikäli keskuskomitean jäsen käyttää puolueen omaisuutta väärin, on edustajakokouksella oikeus kohdistaa kurinpidollisia toimenpiteitä kyseiseen keskuskomitean jäseneen. (Ks. kohta Kurinpidolliset toimenpiteet.)

60 § Puolueen sääntöjä voi muuttaa vain sääntömääräinen tai sääntöjen muuttamiseksi koollekutsuttu ylimääräinen edustajakokous kahden kolmasosan (2/3) enemmistöllä. Sääntömuutosesitykset on tehtävä vähintään kaksi kuukautta ennen edustajakokousta ja keskuskomitean on saatettava ne jäsenten tietoon vähintään kuukautta ennen edustajakokousta.