Yhdysvaltojen sotaretket eivät etene ongelmitta
Venäjä ja Kiina edelleen pääviholliset, mutta rintama jenkkien ympärillä alkaa rakoilla

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain presidentti Bush on ollut sangen hyvää pataa Venäjän presidentin Putinin ja Kiinan presidentin Jiangin kanssa. Tiedotusvälineet ovat jopa äityneet arvailemaan, että "terrorisminvastainen rintama" yhdistää näitä niin kovasti erilaisia ja aiemmin toisilleen vihamielisiä maita. On jopa esitetty ennusteita, että valtioiden välinen vastakkainasettelu katoaisi maailmasta tyyten yhteisessä taistelussa terrorismia vastaan. Halleluja!

Nyt, kun pommikoneita lentelee Afganistanin taivaalla viime syksyä harvemmin, on alaston arki taas alkanut palata maailmanpolitiikkaan. Bushin veljeily Kiinan ja Venäjän kanssa on paljastumassa yksinomaan ajanpeluuksi. Helsingin Sanomatkin myöntää taas Venäjän olevan Yhdysvaltain päävihollinen.

Jyri Raivion mukaan (artikkelissaan Yhdysvalloissa ydinkärjet aiotaan varastoida romuttamisen sijasta, Helsingin Sanomat 11.1.2002) Bushin ilmoitus vähentää Yhdysvaltain strategisia ydinaseita kahdella kolmasosalla tarkoittaakin todellisuudessa sitä, että poistettavia aseita ei romuteta, vaan ne varastoidaan mahdollista myöhempää tarvetta varten. Näin Bush söi ne sanansa, jotka hän Putinille Valkoisessa talossa 13.11.2001 lupasi. Helsingin Sanomien esittelemät tiedot perustuvat tammikuun alussa julkaistuun ydinasepolitiikan tarkistusprosessiin eli NPR-selvitykseen.

Tämä osoittaa, että Bushin viimeaikainen ystävyys Putinin kanssa on ollut yksinomaan ajanpeluuta, jotta jenkkien sotilaallinen asettuminen Keski-Aasiaan sujuisi helpommin; kun Venäjä ja Kiina on saatu mukaan terrorisminvastaiseen rintamaan, voidaan alueelle siirtää sotilaita, ja kun sotilaat on sinne saatu, voidaan tämä rintama hajottaa. "NPR siis vahvisti, ettei Bushilla ole aikomustakaan tuhota aktiivisesta valmiudesta poistettavia aseita vaan vain varastoida ne. Brookingsin tutkijakaksikon [Ivo Daadler ja James Lindsay] mukaan tämä johtuu lähinnä siitä, että kaikista ystävyyden vakuutteluista huolimatta NPR-selvityksen tehnyt Yhdysvaltain puolustusministeriö ja ilmeisesti myös Valkoinen talo näkevät yhä Venäjän vihollisena eikä ystävänä", jatkaa Raivio, ja lisää: "Tähän viittaa heidän mukaansa se, ettei Bush ole tehnyt mitään muutoksia ydinaseiden kohteiden luetteloon. Se sisältää yhä yli 2 200 maalia Venäjällä."

Samalla sivulla Helsingin Sanomat tiedottaa, että Venäjä ei hyväksy Yhdysvaltain aikeita olla purkamatta poistettavia ydinkärkiä. Venäjä onkin ollut ydinaseneuvotteluissa se osapuoli, joka on aseiden romuttamista pontevammin vaatinut. Helsingin Sanomien 11.1.2002 mukaan syy on seuraava: "Hän [Carnegie-säätiön asiantuntija Aleksander Pikajev] kuitenkin piti Venäjän neuvotteluasemaa heikkona, koska sen vanhentuvat ydinaseet olisivat joka tapauksessa käyttökelvottomia." Siksi Putin on käyttänyt hyväkseen kaikkia Bushin hyväntahdoneleitä pienentääkseen Yhdysvaltain sotilaallista ylivoimaa Venäjään nähden. Putinin kannalta valitettavaa on, että kuherruskuukausi loppui liian aikaisin ja Bush on taas kiristänyt otettaan.

Mutta Yhdysvallat ei näe päävihollisenaan vain Venäjää, vaan myös Kiinan, kuten ilmenee samaisessa Helsingin Sanomien numerossa julkaistusta Pekka Mykkäsen kirjoituksesta: "Kiina saattaa lisätä mannertenvälisten ydinohjustensa määrän viisinkertaiseksi nykyisestä, noin sataan kappaleeseen vuoteen 2015 mennessä, toteaa Yhdysvalloissa keskiviikkona [9.1.2002] julkaistu tiedustelujärjestöjen yhteisraportti." Mykkäsen mukaan Kiinan ohjukset on tarkoitettu nimenomaan varteenotettavaksi pelotteeksi Yhdysvalloille.

Samaa tarkoitusta palvelevat lyhyemmän kantaman ohjukset, jotka yltävät Taiwaniin ja joiden määrää Kiina myös on lisäämässä. Mykkänen perustelee näin: "Yhdysvaltojen ennustetaan mahdollisen [Kiinan ja Taiwanin välisen] sodan syttyessä menevän Taiwanin avuksi, joten Kiinan lisäykset Yhdysvaltoihin kantavassa ohjusarsenaalissa voidaan nähdä samaan peliin valmistautumisena." Tämän voisi toisaalta sanoa näinkin: Yhdysvallat olisi halukas käyttämään Taiwania välikätenään sodassa Kiinaa vastaan, ja Kiina tämän pelin oivaltaneena varustautuu sekä Yhdysvaltoja että Taiwania vastaan. Tällä hetkellä Yhdysvallat ei kuitenkaan ole ahdistelemassa Kiinaa Taiwanin kautta, vaan toisaalta, Kashmirista käsin.

Kashmirin kriisi

Intian ja Pakistanin välit ovat olleet kireät jo joulukuulta lähtien. Vielä maiden välille ei ole syttynyt sotaa, mutta se on todennäköinen. Mikäli sota syttyy, se ei tule olemaan minkään kansakunnan vapautumiseen pyrkivää edistyksellistä sotaa, vaan kahden epäitsenäisessä asemassa olevan puolisiirtomaan kiistaa oman alistamansa alueen herruudesta. Koska sekä Intia että Pakistan toteuttavat alueella omia imperialistisia pyrkimyksiään, ei kummankaan osapuolen, Intian tai Pakistanin voitto ole toista parempi vaihtoehto. Lisäksi koska kyseessä on kaksi puolisiirtomaata, jotka ovat taloudellisessa riippuvaisuussuhteessa imperialistisista länsimaista, on sota jatkoa imperialistiselle sodalle, ja erityisesti sille sodalle, jota käydään Afganistanissa.

Tämän vuoksi on huolestuttavaa, että sodanvastainen liike Suomessa (ja ilmeisesti muissakaan länsimaissa) ei ole kiinnittänyt Kashmirin kriisiin mitään huomiota. Liikkeen suhtautuminen sotiin ja niiden analysointi on pintapuolista: vastustetaan vain niitä sotia, joissa Yhdysvallat on avoimesti mukana, vaikka Yhdysvaltojen merkitys tässä kriisissä on tuskin yhtään sen vähäisempi kuin Afganistanissa.

Koska on ilmeistä, että Kiinaa yritetään sotkea mukaan tähän sotaan (kuten olemme esittäneet Å-siktenissa 11.1.2002), tällä imperialistisella sodalla ei ole ainoastaan pyrkimyksiä toista imperialistista valtaa vastaan, vaan myös selviä Kiinan-vastaisia pyrkimyksiä. Kiina haluaa ainakin toistaiseksi pysytellä erossa sodasta ja veljeilee sekä Pakistanin että Intian kanssa. Sodan puhkeaminen kuitenkin pakottaa Kiinan valitsemaan puolensa. Vaikka emme voi puolustaa Intiaa tai Pakistania tässä sodassa, on ehdottomana velvollisuutenamme puolustaa Kiinaa, mikäli Kiina sotaan osallistuu, sillä Kiina on epämuodostunut työläisvaltio. Puolustaessamme Kiinaa imperialistien hyökkäystä vastaan emme kuitenkaan voi antaa mitään poliittista tukea Kiinan byrokraattiselle johdolle.

Mutta provokaatio ja imperialismin määräävä rooli ovat kuitenkin vain yksi skenaario. On lopulta myös aivan mahdollista, että tässä kriisissä vaikuttaa voimia, joita imperialismi ei pysty hallitsemaan. Imperialismin heikkoudesta paljastuu päivä päivältä enemmän merkkejä: miksi sotaa Afganistania vastaan viivyteltiin niin kauan? miksi uhattiin pommittaa Irakia, Irania ja Somaliaa, mutta ei pommitettu ketään? miksi Yhdysvallat päätyi pienimuotoiseen operaatioon Filippiineillä? Yhdysvallat näyttää joutuvan vaihtamaan suunnitelmiaan koko ajan.

Rintama rakoilee

Hyvän esimerkin siitä, miten Yhdysvallat on tosiasiallisesti joutumassa poliittiseen alakynteen ja uhkaa jäädä kriiseineen yksin (siinä missä kaikki muutkin) tarjoaa Helsingin Sanomissa 18.1.2002 julkaistu Jussi Vuotilan kirjoitus Turkin vastarinta mutkistaa USA:n hanketta kaataa Saddam. Sama kirjoitus antaa vastauksen useimpiin yllä esittämiimme kysymyksiin.

"Kun Yhdysvallat saa aikanaan Afganistanin pommitukset päätökseen", kirjoittaa Vuotila, "suuntaavatko pommikoneet seuraavaksi Irakin taivaalle pohjustamaan Saddam Husseinin kaatoa? Washingtonin viesteistä päätellen vastaus on myönteinen, mutta aikataulu on vielä auki. Kiihkeimmät piirit vaativat pikaista hyökkäystä Irakiin ikään kuin Afganistan-operaation sujuvaksi jatkoksi. Maltillisemmat varoittelevat hätiköinnin aiheuttamista vaaroista ja haluaisivat, että Saddamin kaatoon tähtäävä operaatio valmistellaan huolella ja sen taakse kerätään mahdollisimman laaja rintama. Washington onkin nyt vihjannut, että Yhdysvallat keskittyisi toistaiseksi terrorismin vastaisessa sodassaan erikoisjoukkojen pienimuotoisiin operaatioihin. Ne ovat nopeampia, helpompia toteuttaa ja herättävät vähemmän arvostelua."

Koska Bushilla on tosiasiallisia ongelmia pitää koossa terrorisminvastaista rintamaa — ja vielä suurempia ongelmia saada muita rintamaan liittyneitä maita osallistumaan myös sotimiseen — on Yhdysvallat pakotettu keskittymään massiivisten pommitusten sijaan pienempiin operaatioihin, kuten Filippiinien vähittäiseen miehittämiseen. Vuotila jatkaa: "Euroopasta tai Irakin naapurimaista Kuwaitia lukuun ottamatta hyökkäysaikeille ei löydy ymmärtämystä. Etenkin Saksa ja Ranska ovat esittäneet hyvin kriittisiä arvioita."

Euroopan imperialistiset valtiot tasapainottelevat sen välillä, lähteäkö mukaan sotaan (sormet kyllä syyhyävät!) yrittämään saada edes pientä siivua siitä alati hupenevasta kakusta, joka vielä on jaettavana, vai yrittääkö tyynnytellä kotona kansanjoukkoja, joiden sodanvastaiset mielialat nousevat yhä hallitsevammaksi ja jopa pakottavat hallituksia muuttamaan suunnitelmiaan.

Toisaalta eräillä Irakin naapurivaltioista on myös muita pragmaattisia syitä olla haluamatta sotaa. Vuotila nostaa esille Turkin, joka on Naton jäsenmaa ja Yhdysvaltain tärkeä liittolainen ja siksi avainasemassa Irakin-vastaisessa sodassa. Turkki kuitenkin vastustaa sotaa Irakia vastaan, ja syy on Vuotilan sanoin seuraava: "Turkki on laajentanut tasaisesti talousyhteyksiä Irakiin ja rikkonut koko ajan YK:n talouspakotteita. Se on muun muassa salakuljettanut öljyä Irakista saarron alusta lähtien. Vuositasolla Bagdadin ja Ankaran välisen kaupan arvioidaan nousevan jo yli miljardiin euroon. — — nyt turkkilainen öljy-yhtiö valmistelee öljyntuotannon aloittamista Pohjois-Irakissa. — — Sota Irakia vastaan romuttaisi kerralla nämä suotuisat talousnäkymät. Ankarassa arvioidaan, että vuoden 1991 sota ja sitä seuranneet talouspakotteet ovat aiheuttaneet Turkille noin 45 miljardin euron menetykset ulkomaankaupassa. Saman katastrofin ei haluta nyt toistuvan." Ei erityisesti nyt, kun Turkki on yksi globalisaation kriisistä pahiten kärsimään joutuneista talouksista.

Lisäksi Turkin johtajia huolettaa se, että Irakin hajoaminen saattaisi johtaa kurdivaltion syntyyn ja täten voimakkaaseen kurdiliikehdintään myös Turkin puolella. Kuitenkaan edes kurdit eivät ole Irakin-vastaisen sodan kannalla, sillä niillä on karvaita kokemuksia vuoden 1991 sodasta, jolloin liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa johti vain entistä pahempaan kurdien joukkoteurastukseen.

Kansalaisten sortaminen lisääntyy

Imperialisminvastaisten voimien kasvaminen viime vuosina — oli kyseessä sitten sodanvastainen liike länsimaissa tai kansallismielinen liike puolisiirtomaissa — on ajanut imperialistit pattitilanteeseen. Niiden olisi omaa talouttaan elvyttääkseen käytävä sotaa siirtomaiden anastamiseksi, mutta ne eivät saa hankkeilleen riittävän laajaa tukea edes kotimaassa, saatikka strategisesti tärkeiltä vierailta valtioilta. Siksi Yhdysvaltojen on yritettävä ratkaista ongelmansa yksin. Tällä hetkellä imperialistisen hallituksen voimat eivät ole riittävän vahvat tähän, ja se tekeekin kaikkensa voimistuakseen.

Bush on esittämässä ensi vuoden budjettiin lähes 67 miljardin dollarin lisäystä turvallisuusmenoihin, josta armeijan osuudeksi tulee 48 miljardia dollaria (tämä osuus käytetään sotimiseen ulkomailla) ja sisäisen turvallisuuden menojen osalle yli 18 miljardia (tämä osuus käytetään kansalaisten sortoon kotimaassa). Puolustusbudjetti nousisi tällöin 14 prosentilla 379 miljardiin dollariin. Viimeksi näin runsaasti puolustusmenoja on nostanut Reagan. Sisäisen turvallisuuden budjetti lähes tuplaantuisi 37,7 miljardiin dollariin. (Ks. Helsingin Sanomat 25.1.2002.)

Olemme jo saaneet esimakua siitä, mitä sisäisen turvallisuuden määrärahoilla tehdään. Los Angelesissa toimivan, Independent Media -verkostoon (globalisaationvastaisen liikkeen maailmanlaajuinen uutis- ja tiedotuspalvelu) kuuluvan www.raisethefist.com-uutispalvelun serverit takavarikoitiin ja palvelun ylläpitäjä pidätettiin 23.1.2002, lisäksi kaikki ylläpitäjän asunnosta löytynyt poliittinen kirjallisuus takavarikoitiin. Ylläpitäjää uhkaa nyt vankeustuomio.

Sisäisen turvallisuuden määrärahojen nosto johtaa sisäisen poliittisen sorron ja vainojen lisääntymiseen. Vaihtoehtoiset tiedotusvälineet, globalisaationvastaisen liikkeen johtajat sekä kaikki poliittinen toiminta ovat hallituksen yhä lisääntyvien hyökkäysten kohteina. Kun jenkki-imperialismi ei kykene saavuttamaan menestyksiä maailmalla ja rakentamaan laajaa työväenvastaista rintamaa, sen on tehostettava sortotoimia orastavan vallankumouksellisuuden kitkemiseksi ennen kuin Argentiina-ilmiö leviää myös Yhdysvaltoihin.

Tästä meidän on vedettävä vain yksi johtopäätös: emme saa lannistua, vaan meidän on tehostettava omaa taisteluamme imperialismin sorron kukistaaksemme.

— Teemu Luojola

Artikkeli on julkaistu Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa 1.2.2002. Aiemmin Å-siktenissa julkaistuja, nykyiseen sotien ja kriisien ketjuun liittyviä artikkeleita: Kiinaa yritetään sotkea sotaan (11.1.2002), Sota imperialismin sotaa vastaan (26.10.2001), Kun Wall Street romahti (28.9.2001), Mainilan laukaukset? (28.9.2001), jne.