Palestiinalaiset ja Israelin työläiset havahtumassa yhteiseen tavoitteeseensa
Alas apartheid, alas sionistinen terrori, voitto intifadalle

Palestiinan kansan lannistumaton kapina on tullut käännekohtaan. Sharonin poltetun maan taktiikka — asuinalueiden, sairaaloiden ja koulujen pommitukset helikoptereilla, lentokoneilla, tykistöllä ja jopa sotalaivoilla — on ajautunut umpikujaan eikä ole johtanut Israelin kannalta toivottuihin tuloksiin. "Hukumme omaan vereemme", raportoi eräs toimittaja moukaroidulta alueelta. Kuolleiden määrä nousee päivittäin kymmeniin. Nousussa on myös kuolleiden israelilaisten määrä, varsinkin sotilaiden. Oslon sopimusten pääosapuolten sovinnaisuudesta huolimatta on Arafatista tullut hyökkäysten pääkohde.

Imperialistit tai diplomaatit eivät löydä ratkaisua neuvotteluillaan. Koston kierteeseen ajautuneet uskonnollisten fundamentalistien ryhmät — niin juutalaiset kuin muslimit — eivät pysty esittämään uskottavaa rauhanvaihtoehtoa. Ratkaisuna voi olla vain kansannousun, intifadan kehittäminen sekä sellaisen palestiinalaisten ja juutalaisten työtätekevien yhteisrintaman rakentaminen, joka tähtää yhtenäiseen, maalliseen ja sosialistiseen Palestiinaan, jossa kaikki kansat yhdessä eläisivät. Tämän vuoksi pienetkin israelilaisten protestit Palestiinan miehittämistä vastaan ovat rohkaisevia.

Amerikkalaisilla näyttää olevan kiire selvittää Palestiinan tilanne ennen, kuin he hyökkäävät Irakiin. Bush ei nähtävästi halua taistella monella rintamalla samaan aikaan. Sharonin lupaukset palestiinalaisten vastarinnan murtamisesta eivät ole toteutuneet, ja Bush haluaa käynnistää uuden neuvottelukierroksen, rakentaa uusia yhteistyökuvioita ja lykätä Palestiinan tilanteen ratkaisemista myöhemmäksi. Saudien ehdotuksessa sionistinen valtio tunnustetaan täysin, jos se vetäytyy vuoden 1967 rajoihin. Tämä tarkoittaisi, että sionisteilla olisi hallussaan 82 % Palestiinasta eikä maanpaossa elävillä palestiinalaisilla olisi oikeutta palata maahansa. Israelin painostaminen vetäytymään miehitetyiltä alueilta on vain savuverho ja ajan peluuta, mutta samalla erävoitto intifadalle.

Taistelu Israelia ja imperialismia vastaan Lähi-Idässä on osa maailman luokkataistelua. Sorron ja sodan taustat ovat samoja Palestiinassa, Argentiinan kansannousussa ja lännen globalisaationvastaisessa liikkeessä. Perässä tulevat Kauko-Idän maat, joista kuulemme enemmän pian, kun romahduksen partaalla olevan Japanin tilikausi päättyy maaliskuun lopussa.

Sionismi osoittautuu päivä päivältä enemmän paitsi palestiinalaisten sortajaksi myös israelilaisten kansanjoukkojen vihamieheksi. Nyt seitsemäntoista kuukautta intifadan alkamisesta ja vuoden sen jälkeen, kun Sharon lupasi murskata kansannousun, maa rypee yhä syvenevässä taloudellisessa kriisissä ja porvaristo on tyytymätön Sharoniin. Työväenluokan taistelu kasvaa, josta esimerkkeinä ovat mm. viimeaikaiset lakot tai Bagirin tehtaanvaltaus. Keskiluokan tyytymättömyys on niin ikään lisääntymässä. 9. ja 16. helmikuuta järjestettiin suuret marssit, joihin kumpaankin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Armeijan piirissä on muodostumassa uusi nuorten liike. Ha’aretz-nimisessä porvarilehdessä 53 varusmiestä julkaisi 25.1. kannanoton, jossa he kieltäytyvät palveluksesta miehitetyillä alueilla. Allekirjoittajien määrä lisääntyy jatkuvasti, ja viikon 11 lopulla kannanoton oli allekirjoittanut 270 varusmiestä.

Palestiinan Sosialistinen Työväenliitto, eräs Christian Rakovski -keskuksen ja Neljännen Internationaalin jälleenperustamiseksi taistelevan liikkeen kantavista voimista, pyrkii rakentamaan Palestiinaan johdon, jossa yhdistyisi juutalaisjoukkojen luokkataistelu ja palestiinalaisten sankarillinen vapaustaistelu. Tällaisen johdon tulee tehdä joukoille perusteellisesti selväksi, että Israel ei sorra vain palestiinalaisia, vaan johtaa juutalaisjoukotkin veriseen umpikujaan. On välttämätöntä taistella paitsi imperialismin edustajien eli sionismin myös imperialismin arabialaisten lakeijoiden murskaamiseksi. On rakennettava tulevaisuutta, joka kuuluu työväenluokalle ja sen liittolaisille kansallisuudesta riippumatta — arabeille, juutalaisille, kurdeille ja iranilaisille.

Israelin talous riutuu

Vuosi 2001 oli Israelille taloudellisesti synkin sitten vuoden 1953. Vuoden 2001 lopussa työttömyys oli noussut 220 000:een. Tammikuussa 2002 israelilaisia työttömiä oli Israelin tilastokeskuksen ilmoituksen mukaan 250 000, ja ilmoituksen mukaan työttömien määrä tulee tänä vuonna kasvamaan vielä reilusti. Vuoden 2000 lokakuusta vuoden 2001 loppuun työttömyysaste nousi kuukaudessa 0,2 %-yksikköä.

Vienti laski vuoden 2001 aikana 11 %, vaikka oli ennustettu 8 %:n kasvua. BKT laski 0,7 %, vaikka kasvuksi oli ennustettu 5,5 %. Yhdysvaltain ankea tilanne on ajanut israelilaisia IT-yrityksiä konkurssin partaalle. Turismi Israeliin on romahtanut täydellisesti.

Israelin työväenluokka ei hyväksy elintasoonsa ja sosiaaliturvaansa sionistisen pyhän sodan nimissä kohdistuvia hyökkäyksiä. Nykyään vain sokea voi väittää, että juutalaiset kapitalistit huolehtisivat työväenluokastaan. Samaan aikaan, kun palestiinalaiset taistelevat omasta maastaan, taistelevat juutalaiset työläiset samaa vihollista vastaan omien oikeuksiensa puolesta. Tämä yhdistää joukkoja: juutalaiset työläiset suhtautuvat yhä myönteisemmin kannanottoihin, jotka kutsuvat yleislakkoon ja osoittamaan solidaarisuutta palestiinalaisille. Yksin helmikuussa 2002 talouselämässä nähtiin seuraavaa:

• 30 000 Kupat Holim Klatit -terveydenhoitojärjestön työntekijää osallistui vuorokauden mittaiseen lakkoon.
• Kansallisvakuutuksen työntekijät lakkoilivat jo toistamiseen.
• Tel Avivin yliopiston assistentit olivat lakossa.
• Pi Glilot -kaasuyhtiön työläiset ryhtyivät lakkoon.
• Otsar Hayal -pankin työntekijät ryhtyivät lakkoon.
• Vammaiset olivat jo kolmatta kuukautta militantissa lakossaan vaatimassa minimipalkan suuruista eläkettä.

Sionistien apartheid, kansalaisoikeuksien loukkaaminen, kiduttamiset ym. ovat saaneet kansalaisjärjestötkin barrikadeille niin Palestiinassa kuin Euroopassakin. 9. maaliskuuta Roomassa sata tuhatta ihmistä osoitti solidaarisuuttaan Palestiinan kansanjoukoille ja intifadalle. Tämä on suurin Italiassa ja koko Länsi-Euroopassa koskaan järjestetty intifadaa tukeva mielenosoitus, ja sillä oli selkeä kapitalisminvastainen sävy, joka osoittaa luokkataistelulla olevan yhteisen perustan sekä kapitalismin keskuksissa että periferiassa.

Suomessakin Palestiina-solidaarisuuskampanja on yhdistettävä täällä esiintyviin ongelmiin. Vihollinen on sama: imperialismi ja sen paikalliset lakeijat. —DM

Artikkeli on julkaistu Itä-Uudenmaan mielipidelehti Å-siktenissa 22.3.2002.