Porvoon seudun rauhanliike ei lopeta sattumalta

Porvoon seudun rauhanliikkeen ilmoitus lopettaa toimintansa vuosikokouksessaan 11.4.2002 ei tullut minään yllätyksenä. Osasimme odottaa tätä jo viime lokakuussa, jolloin rauhanliike päätti olla järjestämättä perinteistä YK:n päivän rauhanjuhlaansa, ainutta vuotuista tilaisuuttaan. Julkisuudessa rauhanliike antaa ymmärtää, että YK:n päivän tilaisuus jätettiin järjestämättä sairaustapausten vuoksi. Todellisuus on nähtävästi toisenlainen; mikäänhän ei olisi estänyt rauhanliikkeen terveitä jäseniä osallistumasta 7.11. Porvoossa järjestettyyn Afganistanin sodan vastaiseen tilaisuuteen, mutta heitä ei vain näkynyt. Porvoon seudun rauhanliikkeen toiminta kaatui lopullisesti siihen, että hallituspolitiikalle myötämielisenä yhdistys ei voinut julkisesti esiintyä Afganistanin sotaa ja Yhdysvaltojen pommituksia vastaan, koska hallitus tuki Yhdysvaltoja kyseisessä sodassa.

Tällainen perääntyminen ja hallituksen tukijaksi antautuminen tosipaikan tullen on normaalia käytöstä pasifisteille. Useimmissa aiemmissakin sodissa pasifistiset liikkeet ovat luopuneet pasifismistaan, kun oman maan hallitus on sotkeutunut sotaan. Rauhanliikkeistä on tullut oman hallituksen sotapolitiikan tukijoita. Todellisuus lyö pasifismin aatetta vasten kasvoja: maailmaan ei voi syntyä valtatyhjiöitä, voimaa ei kumota kuin suuremmalla vastavoimalla.

Paradoksaalista kyllä, pysyvää rauhaa ei voi saavuttaa rauhanomaisin keinoin. Rauha hinnalla millä hyvänsä johtaa vain häpeällisiin kompromisseihin, jossa sorretut saavat pienen hengähdystauon, mutta sortaja saa jatkaa toimintaansa — ja palaa taatusti asiaan hieman myöhemmin. Kilpailevien maiden "kunnialliset" rauhat, siis voittajan sanelemat ehdot, eivät nekään takaa pysyvää rauhaa. Hävinneen osapuolen kärsimykset patoutuvat ja pyrkimys saavuttaa menetykset takaisin johtaa väistämättä ennemmin tai myöhemmin uuteen aggressioon. Voittanut osapuoli pitää rauhanehtoja hyvänä, ja pasifistiset liikkeet syntyvätkin usein puolustamaan tätä status quo -tilannetta, ne edustavat siis voittajan pasifismia. Mutta eri valtiot kehittyvät eri tahtiin, eivätkä voimasuhteet pysy muuttumattomia. Muuta keinoa keskinäisten voimasuhteiden määrittelylle ei ole kuin sota, joten status quo on vaarassa. Tässä tilanteessa pasifistiset liikkeet asettuvat puolustamaan omaa voittajahallitustaan, sillä hallitushan vain puolustaa aiemmassa sodassa saavutettuja rauhanehtoja ja kaikki osapuolet sotivat turvatakseen maailmanrauhan.

Näin sotien kierre luokkayhteiskunnissa jatkuu ja jatkuu, niistä on hyötyä porvaristolle. Pasifistit nostavat kätensä pystyyn kerta toisensa jälkeen ja törmäävät seinään. Todellinen sodanvastainen liike voi syntyä vain niiden ihmisten voimin, jotka vaativat sotaan sotkeutuneen oman maansa hallitukselle tappiota. Tällaisia ihmisiä ovat esim. ne sotilaat, jotka kieltäytyvät sotimasta oman hallituksensa puolesta, jotka sodan alettua repivät kutsuntakorttinsa, jotka sanovat upseereilleen suorat sanat vaikka tuomion uhalla. Tällaisia ihmisiä ovat ne työläiset, jotka kieltäytyvät valmistamasta hallituksen sodassa tarvitsemia varusteita, menevät lakkoon estääkseen hallituksensa armeijaa varustautumasta, yhtyvät rintamapalveluksesta kieltäytyvien sotilaiden protestiin.

Mikä yhdistää näitä ihmisiä? Heidän yhteinen etunsa, joka on rauha. Sama etu on myös hallituksen kanssa sotivan toisen maan kansalaisilla. Se on luokkaetu, yhteinen, yleismaailmallinen työväenluokan asema. Tällaisten ihmisten toiminnasta, kieltäymyksestä lähtevä sodanvastainen liike on ainoa sodanvastainen liike, joka voi menestyä. Ja se voi menestyä ja saavuttaa todellisen rauhan vain, jos se ymmärtää yhteiskunnallisen asemansa ja sen, että sotaa käyvät kapitalistit hallituksineen keskenään, ja että syöksemällä vallasta kansallisen kapitalistisen luokkansa ja liittoutumalla muiden maiden työväenluokan kanssa ei ole tarvetta sotia muita maita vastaan. Tässä vaiheessa hallituksensa puolesta sotimasta kieltäytyneiden sotilaiden on myös ymmärrettävä, että he eivät voi kumota hallitustaan ja sen takana seisovaa porvaristoa, elleivät he ryhdy sotimaan omaa hallitustaan vastaan. Tätä rauhanprosessia ei ikävä kyllä voi käydä läpi rauhanomaisesti.

Porvoon seudun rauhanliikkeen puheenjohtaja pahoittelee rauhanliikkeen kuolemista sanomalla, että nyt jos koskaan rauhanliikkeelle olisi kysyntää, mutta kun nuorisoa ei rauhantyö kiinnosta. Emme yhtään ihmettele, että nykyisenä kriisien ja sotien aikakautena nuorisoa ei kiinnosta reformistinen, hallituspolitiikkaa tukeva voittajan pasifismi. Mutta nuoriso on valmis sodanvastaiseen työhön, sen osoittivat eri puolella Suomea ja maailmaa viime syksynä järjestetyt Afganistanin sodan vastaiset marssit, joihin tuhannet ihmiset osallistuivat. Viime syksynä Porvoossakin järjestettiin mielenosoitus Afganistanin sotaa vastaan — ei Porvoon seudun rauhanliikkeen, vaan Porvoolaiset sotaa vastaan -ryhmän toimesta. Paikalla oli myös nuoria. Ja vain päivää ennen rauhanliikkeen lopettamista koskevan tiedotteen julkisuuteen tuloa Porvoolaiset sotaa vastaan -ryhmä teki päätöksen Palestiina-solidaarisuusmielenosoituksen järjestämisestä Porvoossa 13.4. Näin siinä käy, sodan hetkellä paljastuu, ketkä todella ovat valmiit toimimaan sotaa vastaan ja rauhan saavuttamiseksi. Ei häpeärauhan, ei "kunniallisen" rauhan, vaan pysyvän rauhan. Ei ole sattumaa, että Porvoolaiset sotaa vastaan -ryhmää muodostamassa viime syksynä oli vain vasemmistolaisia henkilöitä, järjestöjä ja puolueita, niiden joukossa Marxilainen Työväenliitto, mutta poissaolollaan loistivat kaikki muut.

— Teemu Luojola