Puhe Palestiina-solidaarisuusmielenosoituksessa Porvoossa 13.4.2002
Teemu Luojola

Hyvät kuulijat!

Israelin sionistisen hallituksen kansanmurha Lähi-idässä jatkuu. Palestiinalaiskaupunkeja tuhotaan, taloja murskataan, satoja siviilejä, mukana naisia ja lapsia, murhataan ja yritetään kätkeä joukkohautoihin. Tämän vuoksi olemme kokoontuneet tänne osoittamaan solidaarisuutta Palestiinan kansalle, joka urheasti taistelee olemassaolonsa puolesta. Olemme kokoontuneet vaatimaan loppua kansanmurhalle ja oikeutta palestiinalaisille. Emmekä me ole yksin. Viime viikkojen aikana on Lähi-idän kriisin ratkaisemista vaativia mielenosoituksia järjestetty kymmenissä, ellei sadoissa kaupungeissa ympäri maailman. Miljoonat kaduille lähteneet ihmiset ovat merkki siitä, että yhä useammat tuntevat palestiinalaisten kärsimykset omikseen, ja että yhä useammat pelkäävät sodan olevan mahdollinen myös omassa maassaan.

Ariel Sharon sanoo taistelevansa terroristeja vastaan. Tämäkö on koko konfliktin syy? Entä mistä nämä niin sanotut terroristit tulevat? Intifada, palestiinalaisten kansannousu Israelia vastaan, on jatkunut nyt puolitoista vuotta. Monet sanovat, että intifada romutti toiveet rauhasta. Asia on kuitenkin täysin päin vastoin: toiveet neuvotteluteitse saavutettavasta rauhasta ja oikeuksista romuttuivat, ja palestiinalaisten oli aloitettava intifada. Oslon rauhansopimuksen hyväksyivät vain Israelin hallitseva luokka ja Palestiinan porvaristo. Sopimus jäi väljäksi, ja kumpikin osapuoli tulkitsi sitä niin kuin itse parhaaksi katsoi. Israel tulkitsi sopimusta niin, että sillä oli oikeus jatkaa palestiinalaisten alistamista ja siirtokuntien rakentamista. Tämä ajoi palestiinalaiset niin ahtaalle, että he huomasivat, että Oslon rauhanprosessin puitteissa heillä ei ole mitään mahdollisuutta elää. Intifada puhkesi tilanteessa, jossa palestiinalaisilla oli vaihtoehtoina vain joko taistella tai kuolla taistelutta.

Yhdysvallat käy terrorisminvastaista sotaansa, jossa vihollisena ovat kaikki Yhdysvaltojen nykyisen hallitsevan luokan etujen vastaiset tahot. Palestiinalaiset ovat yksi heistä; syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskujen jälkeen syyttävä sormi osoitti ensiksi palestiinalaisia. Sharon käytti tilaisuutta hyväkseen ja aloitti kansanmurhan. Yhdysvallat yrittää nyt hillitä Israelia, mutta ei siksi, että olisi palestiinalaisten ystävä, vaan siksi, että haluaa ensin hoitaa Irakin sodan, sitten on palestiinalaisten vuoro. Sharon uskottelee, että terrorismi on riippumaton poliittisesta tilanteesta ja että sen voisi kitkeä pois ilman, että korjaa niitä yhteiskunnallisia ongelmia ja poliittisia syitä, jotka johtavat itsemurhaiskuihin. Israel on sodassa palestiinalaisia vastaan. Israelilla on käytössään huippumodernit sotalaitteet ja tuhovoimaiset ohjukset. Palestiinalaisilla on vain kiviä, käsiaseita ja oma ruumiinsa. Kysymys kuuluu: onko terrorismia puolustautua hyökkääjää ja miehittäjää vastaan? Eikö kyse ole epätoivoisesta itsepuolustuksesta?

Sharon väittää, että Israelin olemassaolo on vaarassa ja että siksi palestiinalaiset on tapettava sukupuuttoon. Ei Israel ole vaarassa. Sharonin väite tarkoittaa, että sionistinen hirmuhallinto on vaarassa. Ja jos sionismi on vaarassa kaatua, menköön! Alas sionismi! Joka päivä yhä useammat israelilaissotilaat kieltäytyvät palveluksesta miehitetyillä alueilla. Joka päivä yhä useammat israelilaiset tukevat näitä kieltäytyviä sotilaita. Yhä useammat tukevat palestiinalaisten oikeuksia ihmisinä ja kansana. Vihollinen ei ole Israelin kansa, vihollinen on sionistinen hallitus, joka kuristaa myös israelilaisia.

Historia on näyttänyt, että itku ei auta ratkaisemaan Palestiinan kysymystä. Emme tulleet tänne itkemään oikeutta Sharonilta tai vetoamaan hänen omaantuntoonsa. Hänellä ei ole sellaista. Palestiinalaiset voivat saavuttaa oikeutensa vain taistelulla, ja meidän tehtävänämme on tukea tätä taistelua, intifadaa, ja tuomita Israelin sionistinen kansanmurhapolitiikka! Alas sionismi! Voitto intifadalle!