Venezuela: Argentiina ja Palestiina kohtaavat

Onko jotain yhteistä Afganistanin sodalla, palestiinalaisten teurastuksella, tulevalla Irakin sodalla ja Venezuelan vallankaappausyrityksellä? Kyllä: öljy.

Venezuela on Persianlahden maiden jälkeen suurin öljynviejämaa ja Yhdysvaltain öljymarkkinoiden peruslähde. Maan presidentti Hugo Chavez valittiin 6.6.1998 demokraattisesti 56,2 prosentin äänimäärällä. Chavez oli aiemmin vuonna 1992 yrittänyt vallankaappausta, mutta epäonnistui tuolloin; tuhat ihmistä kuoli, ja porvariston ja työväestön vastakkainasettelu kärjistyi tavattomasti. Nyt Chavez pysyi yli kolme vuotta vallassa tasapainottelemalla Venezuelan yhteiskunnan voimien välillä.

Hän on porvariston edustaja, joka toteutti kansallisen tien politiikkaa, on vastaanottanut Castron kolmasti, on matkustanut Libyaan ja Irakiin ja on ollut suopeasti puolueeton Kolumbian imperialisminvastaisen FARC-sissiliikkeen suhteen. Chavez tuomitsi Yhdysvaltain sodan Afganistanissa, ja näin ollen hän sai jenkkien keskuudessa "terrorismia" suvaitsevan miehen maineen.

Chavez ei ollut sosialisti eikä häntä voi verrata Allendeen. Korkeintaan voi sanoa, että hän yritti olla kuin Argentiinan Perón, kansallismielinen porvari, joka "uskaltaa" sanoa imperialismille vastaan; populistipoliitikko, joka ei noussut valtaan minkään kansanliikkeen nousun seurauksena, vaan käyttäen hyväkseen kansan suuttumusta loismaista rahavaltaa, korruptoitunutta poliittista järjestelmää ja oikeuslaitosta kohtaan. Huolimatta valtavista öljyvaroista maassa vallitsee äärimmäinen köyhyys, 25 % väestöstä on työttömiä ja 80 % elää köyhyysrajan alapuolella.

Vuonna 1999 Chavez sai aikaan perustuslaillisen kokouksen, jossa hänen poliittinen rintamansa Isänmaallinen keskus sai 124 paikkaa 131:stä. Seuraavana vuonna Chavez voitti presidentinvaalit 60 prosentilla. Silloin hajallaan ollut oppositio alkoi kerätä voimiaan. Seuranneita työnantajien työsulkuja ja boikotteja sekä vallankaappausuhkailuja olisi voinut torjua ainoastaan tukeutumalla kansanjoukkojen voimaan, mutta tämä olisi edellyttänyt Chavezilta halua ratkaista kansan köyhyysongelmat. Bonapartistinen poliittinen järjestelmä ei kapitalismin kriisin aikana voi kovin pitkään olla stabiili. Kurjistunut kansa taisteli oikeuksiensa puolesta, ja tämä vei maaperää Chavezin jalkojen alta. Hän iski vuorotellen porvaristoa ja työväestöä vastaan.

Epäonnistunut vallankaappaus

Hänen kohtalokas siirtonsa oli, kun hän yritti vaihtaa valtion öljy-yhtiön johdon itselleen luotettavaksi. Porvaristo ja imperialistit pelkäsivät, että Chavez vaikuttaisi OPEC:ssa öljyn hintaa nostavasti, ja näin Venezuelassa järjestettiin valtionyhtiön lakko. Tätä seurasi teollisuuden ja työntekijöiden liittojen tukema yleislakko. 300 000 Chavezin vastustajan mielenosoitus johti yhteenottoihin, joissa 13 ihmistä sai surmansa ja noin sata haavoittui. Chavezille uskolliset voimat armeijassa hylkäsivät hänet ja pakottivat hänet eroamaan. Osa armeijan upseereista kaappasi vallan, pidätti Chavezin ja julisti Pedro Carmona Estangan presidentiksi.

Chavez ei voi ylittää kapitalismin rajoja. Siksi hän saa vastaansa köyhälistön. Hän ei voi myöskään jatkaa samalla tavalla kuin ennen. Bush kiteytti: toivottavasti Chavez on tämän jälkeen oppinut läksynsä. Imperialistit eivät voi tänä päivänä sietää imperialisminvastaista valtiota, olkoon se kuinka porvarillinen tahansa.

Venezuelan pääkaupunki Caracas on selkeästi jakautunut länsi- ja itäosiin. Kurjistunut rahvas nousi puolustamaan Chavezia, ja mielenosoitusten ja yhteenottojen jälkeen Chavez palautettiin maan presidentiksi. Voitto imperialisteista ja diktaattoreista on erävoitto. Aivan samalla tavalla on Argentiinassakin porvaristolla suuria vaikeuksia saada armeijan vallankaappausta onnistumaan. Porvaristo tarvitsee fasisminluontoisia diktatuureja. Tämä ei onnistu ilman keskiluokan tukea, ja sitä porvaristolla ei nyt ole.

Venezuelan tilanteessa yhdistyy kolme tekijää:
1. Kapitalismin kriisi, globalisaation periodin loppu ja Argentiinan tilanteen leviäminen eli kriisi metropoleissa.
2. Periferian kriisi, joka ilmenee huipussaan Lähi-idässä. Taloudellisesta taantumasta ja tuotannon laskusta huolimatta öljyn hinta on noususuunnassa.
3. Paikallinen luokkataistelu ja kansan ratkaisemattomat ongelmat.

Imperialismin ratkaisu

Venezuelan kriisi ei ole vielä ohi. Vallankaappaus ja sen estäneet joukot ovat järkyttäneet kaikki Venezuelassa tähän asti vallinneet tasapainot. Sovinto amerikkalaisen imperialismin kanssa on niin epävakaa, että jollei pian löydy Yhdysvaltain etujen mukaista ratkaisua, Yhdysvaltain tiedustelu on valmis ryhtymään paremmin organisoituihin kaappausyrityksiin. Joukot tuntevat oman voimansa ja mahdollisuutensa torjua vallankaappauksia.

Chavezin poliittinen arvovalta on kriisin seurauksena heikentynyt. Porvaristo hajoaa eri leireihin, ja maassa käynnistyy samankaltaisia prosesseja kuin ne, jotka johtivat de la Rúan kaatumiseen Argentiinassa. Chavezin järjestelmä on rappeutunut, mutta se pysyy vielä vallassa, koska joukot ovat riittävän vahvoja torjumaan diktatuurin, mutta eivät riittävän vahvoja kaataakseen Chavezin.

Amerikkalaisen imperialismin interventio, vallankaappauksen tukeminen, merkitsee alkua aikakaudelle, jolloin Latinalaista Amerikkaa yritetään hallita sotilasdiktatuurien avulla, jonkinlainen paluu 1960–80-luvuille. Venezuela on osa yleistä suunnitelmaa, johon sisältyvät myös Kolumbia, Ecuador, Bolivia ja Peru. Tarkkaillessaan jenkkien politiikkaa viime vuosina näkee, että energianlähteiden kontrollointi on keskeisessä asemassa. Tämä on Keski-Aasian, Palestiinan ja Persianlahden interventioiden takana ja perusta Venäjän-suunnitelmille.

Chavezin hallitus on näytellyt keskeistä osaa OPEC:ssa. Öljyn hinta on kolmen viime vuoden aikana kivunnut kymmenestä dollarista 25:een. Tässä on selitys sille, miksi Venezuelan valtio ei ole romahtanut. Valtion talouspolitiikka on johtanut yksityissektorin investointien kasvuun. Etenkin it-aloilla on toteutettu avointa yksityistämisohjelmaa. Öljynviennin rajoittaminen on vähentänyt valtion investointeja ja johtanut lomautuksiin.

Näköalat

Chavezin kansalliskaarti osallistui lakkoilijoiden ampumiseen, mutta vaihtoi leiriä vallankaappauksen jälkeen. Vain aliupseerit tukivat hallituksen perustuslaillista manifestia. Chavez oli helppo pidättää ja hän itse neuvotteli omasta eroamisestaan. Hänen paluunsa teki mahdolliseksi kymmenien tuhansien työläisten hyökkäys hallituksen palatsiin. Chavezin ensimmäinen toimenpide hänen valtaanpaluunsa jälkeen oli palauttaa kaappauksen tukijat takaisin asemiinsa valtion omistuksessa oleviin öljy-yhtiöihin.

Chavez on ollut vallassa jo yli kolme vuotta, mutta maan sosiaalinen rakenne pysyy edelleen samana. Jollei imperialismi pyri kaatamaan häntä uudelleen, uusi kansannousu on kaatava hänet. Siihen tarvitaan nationalismista ja porvaristosta itsenäistä työväenluokan johtoa.

— Dimitris Mizaras