Kuntalaiset lähteneet vastustamaan leikkauksia

Kunnallisten hyvinvointipalvelujen karsiminen on jälleen kovassa vauhdissa. Etumaisena kulkee tällä kertaa Helsingin kaupunki, jonka aikeista supistaa päivähoidosta, joukkoliikenteestä, kirjastopalveluista, koulutoimesta ja terveydenhuollosta kirjoitimme 17.4. (ks. artikkeli täältä).

Säästökohteet eivät pääty tähän. Esimerkiksi tiistaina 7.5. Helsingin Sanomat kertoi Helsingin keskisen sosiaalikeskuksen aikeista lakkauttaa alueen leikkipuistoja. Lakkauttaminen lopettaisi myös koululaisten iltapäivähoidon leikkipuistojen tiloissa. Säästöjä tällä toimenpiteellä kertyisi toteutustavasta riippuen noin 500 000 euroa. Keskiviikkona 8.5. uutisoitiin aikeista sulkea kouluja samaisella keskisen Helsingin alueella.

Kuntalaiset eivät tyydy katsomaan vierestä, kun peruspalveluita karsitaan rankalla kädellä rahanpuutteeseen vedoten. Samaan aikaan puhutaan siitä, kuinka talous olisi lähtemässä raketin lailla nousuun. Jos näin on, miksi pitää leikata? Moni helsinkiläinen onkin vastannut tähän kysymykseen: ei pidä leikata! Tämän kevään aikana ovat tuhannet kuntalaiset lähteneet osoittamaan mieltään leikkauksia vastaan, ja erilaisiin vetoomuksiin on lyhyessä ajassa kerätty tuhansia nimiä. Tämän spontaanin vastarinnan ansiosta kaupunki mm. päätti vähentää suljettavien sivukirjastojen määrää.

Uudet leikkausuutiset saavat kuitenkin aikaan uutta vastarintaa. Kun vanhemmat saivat kuulla kaupungin suunnitelmista sulkea keskisen Helsingin leikkipuistoja, he eivät nielleet uutista purematta. Helsingin Sanomien 7.5.2002 mukaan: "Asukkaat perustivat oitis ringin ottamaan yhteyttä päättäjiin. Tiedotus- ja kriisikokous kutsuttiin koolle maanantaiksi ja vastarintaan valmistauduttiin. Alueen leikkipuistoissa kaavailtiin lapsilaumojen viemistä kokouksiin ja marssille lähtemistä."

Tällaisen vastarinnan syntyminen kertoo osaltaan siitä, miten pitkällä yleinen kansalaisaktivismin ja vastarinnan nousu Suomessakin jo on. Kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi pakottaa leikkauksiin, ja kun leikkaukset kohdistuvat yhä laajempiin kansankerroksiin, yhä useammat lähtevät liikkeelle. Helsingissä eturivissä marssivat lapsiperheet, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.

Samasta lähtökohdasta sai alkunsa koko Seattlen kansana tunnettu liikehdintä: kun ongelmat kasvoivat sietokykyä suuremmaksi, lähdettiin kadulle osoittamaan mieltä. Samasta sai alkunsa myös Argentiinan kansannousu joulukuussa 2001: kun hallitus rajoitti pankkitalletuksia, se riipaisi suurinta osaa kansalaisista, ja laajat joukot lähtivät kaduille ja kaatoivat hallituksen.

Helsingin kaupungissa muodostuva vastarinta on merkittävää juuri siksi, että se vetää mukaan liikehdintään laajat, aiemmin yhteiskunnallisesti passiiviset työväenluokan kerrokset. Samanlainen ilmiö on tiedossa suureen osaan Suomen kaupunkeja ja kuntia, kun leikkauksia muuallakin aletaan toteuttaa. Siksi tähän vastarintaan on suhtauduttava vakavasti. On välttämätöntä tarkastella hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen taustoja sekä sitä, mikä on välttämätöntä ihmisten arvostamien ja vaatimien hyvinvointipalvelujen turvaamiseksi, jotta tämä taistelu päättyisi voittoon.

Miksi hyvinvointivaltio rakennettiin ja miksi sitä nyt puretaan?

(Tämä luku on mukailtu 24.1.2002 julkaisemastamme artikkelista, ks. koko artikkeli täältä.)

Vuonna 1914 alkanut ensimmäinen maailmansota käynnisti kokonaisen kriisien, sotien ja kumousten kauden, joka ei päättynyt vuonna 1918, vaan vasta vuonna 1945, kun toinen maailmansota päättyi. Koko tänä aikana imperialismin vaiheeseen ehtinyt kapitalismi etsi ulospääsyä, jotain ratkaisua, joka antaisi sille lisää elinaikaa. Silloin löydettiin Keynesin ajatukset siitä, että julkista sektoria paisuttamalla pystytään ylläpitämään tuotantoa. Kapitalismi oli pakotettu rakentamaan hyvinvointivaltio, ja näin tehtiinkin suurin piirtein kaikissa länsimaissa.

1960-70-lukujen vaihde osoitti imperialisteille, että keynesiläisyys oli tullut tiensä päähän: huolimatta julkisen sektorin keinotekoisesta paisuttamisesta lisäarvon pyrkimys laskea vei tuotannolta kannattavuuden. Uusien, vaikkakin vähäisempien kriisien kauden myötä alettiin toteuttaa uusliberalistista talouspolitiikkaa, finanssiglobalisaatiota. Tämän aikakauden tunnusmerkkejä ovat hyvinvointivaltion alasajo ja palveluiden yksityistäminen. Varsinaisen tuotannon lisääminen ja lisäarvon kasvattaminen ei enää onnistunut entiseen malliin, ja talouden painopiste siirrettiin tämän vuoksi keinotteluun ja fiktiivisten pääomien luontiin.

MTL on analysoinut keynesiläisen talouspolitiikan kauden omaksi periodikseen imperialismin aikakaudella ja tullut siihen tulokseen, että tähän kauteen ei ole mahdollista palata. Siksi Suomessakin hyvinvointivaltiota romutetaan ja köyhien toimeentulo- ja hyvinvointipalvelut jäävät entistä enemmän hyväntekeväisyyden varaan.

Analyysimme osoittaa, että kapitalistisen yhteiskunnan aikana ei enää ole paluuta hyvinvointivaltioon. Olemme kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yhteiskunnan tuottamat hyvinvointipalvelut ovat jokaisen perusoikeus. Vielä jäljellä olevia perusoikeuksia on puolustettava, mutta se ei riitä. On vaadittava lisää hyvinvointipalveluja, kuitenkin tietoisena siitä, että nykyinen hallitus ja nykyinen järjestelmä eivät niitä pysty tuottamaan.

Siksi vaatimukset hyvinvointipalveluista on nähtävä siirtymävaatimuksina, ja sen mukaan niitä on myös sovellettava. Hyvinvointipalvelut ovat ihmisten elämän ja toimeentulon kannalta välttämättömiä, mutta koska kapitalistinen järjestelmä ei kykene hyvinvointia tuottamaan, kaatukoon moinen järjestelmä! Työläisten, mukaan lukien työttömät, on oltava valmiit ottamaan tuotanto sekä palveluiden ja tavaroiden jako omaan hallintaansa, omaan toteutukseensa, jotta hyvinvointipalvelut pystytään turvaamaan.

— Teemu Luojola