Miksi on muodostettava kansankokouksia puolustamaan kunnallisia palveluita?

Kannanotossamme Kuntien peruspalvelut on turvattava, leikkaukset on estettävä (15.5.2002) olemme esittäneet, että kansalaisten on muodostettava kansankokouksia taistelemaan kunnallisten peruspalveluiden puolesta ja leikkauksia vastaan. Tämän esityksen yksityiskohtien osalta kehotamme tutustumaan kyseiseen kannanottoon.

Esitystä kansankokousten muodostamisesta puolustaa se seikka, että Helsingin kaupungin tai minkään muunkaan Suomen kunnan talous ei ole erillään maailmantaloudesta, kuten kannanotossamme esitämme ja perustelemme. Nykyiselle ajalle ja järjestelmän kehitysasteelle on ominaista julkisten palveluiden alasajo ja hyvinvointivaltion lopullinen purkaminen. Tämä tarkoittaa, että palveluiden pelastamiseksi on ylitettävä kapitalistisen järjestelmän rajat, ts. kumottava kapitalismi.

Vaan miten tämä tapahtuu? Kysymys on mitä konkreettisimmasta toimesta, sitä ei saa jättää vain abstraktin pohdinnan ja yleisten iskulauseiden tasolle. Koska olemme osa maailmantaloutta, kuntatalouden kriisi on osa kapitalismin maailmanlaajuista kriisiä. Kapitalismin kriisi ja luokkataistelu näyttäytyvät tällä hetkellä kärjistyneimmillään Argentiinassa, kuten olemme perustelleet maaliskuussa 2002 julkaisemassamme Kapitalismin kriisin analyysissa, ja kehotammekin näistä perusteluista kiinnostuneita lukemaan kyseisen analyysin. Yleinen kehitys muualla maailmassa on samansuuntaista kuin Argentiinassa. Kehityksen nopeus ja kärjistyneisyys vaihtelevat ja riippuvat kunkin maan yksilöllisestä tilanteesta, mutta pääpiirteissään kehitys etenee samalla tavalla.

Kehitys Helsingissä muistuttaa pääpiirteiltään sitä kehitystä Argentiinassa, joka johti laajoihin ja tiheisiin mielenosoituksiin hallituksen politiikkaa vastaan, hallituksen kaatamiseen suurmielenosoituksilla ja sen jälkeen kansankokousten muodostumiseen kaikkialla Buenos Airesissa ja maakuntien keskuksissa. Helsingin tilanne kehittyy kuitenkin hitaammin, mutta samankaltaisuuksia yleisessä kehityskulussa ei kuitenkaan käy kiistäminen.

Missä suhteessa Helsingin tilanne on erilainen kuin Argentiinan? On huomattava, että Argentiinan kansannousua edelsi lähes neljä vuotta kestänyt lama, suunnaton suurtyöttömyys (yli 20 %) ja vielä mittavampi köyhyys (toukokuussa 2002 argentiinalaisista 50 % elää köyhyysrajan alapuolella). Näin surkeaa tilannetta ei Suomeen ole vielä kehittynyt. Yksin tämä kehitys ei kuitenkaan laukaissut kansannousua, mutta nämä eivät olleet vaikuttamatta siihen.

Viimeinen pisara kansalle oli pankkitalletusten jäädytys, ja näin sen vuoksi, että se koski kaikkia kansankerroksia (lukuunottamatta suurporvaristoa, jonka osuus väestöstä on noin 5 %), ei vain köyhimpiä kansanosia. Peruspalveluiden leikkaus ei ole niin raju ja ehdoton toimenpide kuin kaiken rahan ja ostovoiman riistäminen koko kansalta, joten on luonnollista, että tässä vaiheessa liikkeelle lähtee huomattavasti vähemmän ihmisiä. Lisäksi leikkauksia ei ole vielä toteutettu, niitä vasta suunnitellaan.

Joudummeko odottamaan kansankokousten muodostumista neljä vuotta kuten Argentiinassa? Emme, sillä Argentiinan lama alkoi vuonna 1998, aikana, jolloin Yhdysvalloissa ja Euroopassa talous vielä kasvoi. Kriisin yleinen kärjistyminen johtuu maailmanlaajuiseksi levinneestä taloustaantumasta, joka kaiken aikaa vain pitkittyy ja syvenee. Tämä nopeuttaa luokkataistelun kehitystä; muualla maailmassa ei tarvitse edetä pitkän kaavan mukaan kuten Argentiinassa.

Esikuvan kansankokousten rakentamiselle antaa siis Argentiinan kansannousu, jossa kansankokouksia muodostui vuoden 2002 alussa spontaanisti vastustamaan pankkitalletusten nostorajoitusta. Sittemmin kansankokousten päätöslauselmien sisältö on laajentunut käsittämään koko porvarillisen järjestelmän vastustamista, ja osin kansankokoukset ovat myös ottaneet hoitaakseen niitä perustavaa laatua olevia tehtäviä, joiden hoitamisen porvarillinen hallitus on täysin laiminlyönyt ja johon se onkin porvarillisine keinoineen täysin kykenemätön, kuten elintarvikehuolto, terveydenhoito, työllistäminen jne.

Tällä tiellä kehittyessään kansankokoukset voivat kehittyä neuvostoiksi, haastaa koko porvarillisen järjestelmän ja kumota sen. Vuoden 1917 vallankumous Venäjällä opetti, että vallan on rakennuttava työläisten, sotilaiden ja talonpoikien muodostamille neuvostoille. Objektiivinen tilanne on kehittynyt sellaiseksi, että Helsingissä ja pian muissakin kaupungeissa on täysin mahdollista saada ihmiset lähtemään mukaan kansankokouksiin puolustamaan peruspalveluitaan, joten tällaisen toimintaohjelman esittäminen on nyt muuttunut ajankohtaiseksi.

Kansankokoukset eivät kuitenkaan synny hetkessä eivätkä ne kehity neuvostoiksi hetkessä. Ne alkavat kokoontua niiden polttavimpien ongelmien ympärille, jotka saavat laajat kansanjoukot spontaanisti liikekannalle. Mitä enemmän ihmiset ovat mukana vastarinnassa, sitä määrätietoisemmaksi heidän toimintansa käy ja sitä laajemmaksi kansankokousten vaatimukset ja ohjelma muuttuvat. Silti edes Argentiinassa kansankokoukset eivät vielä ole muuttuneet neuvostoiksi eikä iskulausetta kaiken valtiovallan ottamisesta neuvostojen käsiin voi esittää.

Tarkkaa ajankohtaa kansankokousten muodostumiselle ja niiden neuvostoiksi muuttumiselle emme tietenkään voi arvata, kuten emme myöskään voi tehdä tarkkoja ennusteita tämän prosessin kestosta. Tämän kehityksen yleiset suuntaviivat on kuitenkin hahmoteltava nyt, kun alkusysäys näille kokouksille on näköpiirissä. Vallankumouksellisten asema on tämän peruspalveluita puolustavan taistelun ja sen pohjalta muodostuvien kansankokousten eturivissä, emmekä voi toimia tämän historiallisen velvollisuutemme edellyttämällä tavalla, ellemme analysoi konkreettisesti sitä, mistä olemme tulleet, minne olemme menossa ja mitä keinoja meidän on käytettävä.

— Teemu Luojola