Porvaristo ryhtynyt rakentamaan äärioikeistoa kadulla

Äärioikeistolaisten ja oikeistopopulististen puolueiden menestyminen vaaleissa kaikkialla Euroopassa on ollut viime viikkojen puheenaihe. Tästä keskustelusta on kuitenkin miltei kokonaan unohtunut se seikka, että todellisia ratkaisuja ei tehdä vaaliuurnilla, vaan politiikan todellinen suunta määritetään viime kädessä kaduilla, joukkovoiman kautta.

Niin kauan, kuin oikeistovoimilta puuttuu joukkojärjestö, joka kykenee toimimaan kaduilla, ei mikään vaalimenestys takaa oikeistolaisen politiikan voittokulkua, etenkin kun Ranskan presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen sadat tuhannet ranskalaiset lähtivät kaduille osoittamaan mieltään äärioikeiston ja fasismin nousua vastaan.

Nyt on kuitenkin näkyvissä ensi merkkejä siitä, että porvaristo alkaa turvautua äärioikeiston joukkovoimaan työläisten, työttömien ja nuorten alati laajenevan kapitalisminvastaisen liikehdinnän hajottamisessa, aivan kuten 1920- ja 30-luvuilla.

Le Penin Kansallinen rintama saa rahoitusta mm. Siemens-säätiöltä, siis suuren saksalaisen metalli- ja elektroniikkayhtiön "hyväntekeväisyysrahastosta". Tätä rahaa puolue ei käytä vain vaalikampanjaan, vaan sosiaalityön tekemiseen, työttömien ja köyhälistön avustamiseksi lähiöissä työskentelemiseen. Näin puolue saa politiikalleen tukijoita, jotka voidaan tarvittaessa mobilisoida myös kadulle.

Itävallan Vapauspuolue taasen rahoittaa Grazin kaupungissa katupartioita, joiden tehtävänä on puolueen mukaan "nuorison varjeleminen huumekaupalta sekä naisten, lasten ja vanhusten suojeleminen" (Helsingin Sanomat 16.5.2002). Puolue ratsastaa turvattomuudella sekä poliisien resurssipulalla ja heikkenevällä maineella. Näin se kerää puolueelleen myös uusia jäseniä ja rakentaa joukkojärjestöä, joka on suunniteltu nimen omaan toimintaan kadulla.

Tällaisten oikeiston joukkojärjestöjen rakentaminen on luonnollisesti seurava askel yleisestä poliittisen kentän kärjistymisestä, jossa sekä äärioikeisto että äärivasemmisto saavat entistä enemmän kannatusta keskustalaisten ja konsensukseen pyrkivien puolueiden menettäessä äänestäjiään. Ranskassa äärioikeiston äänimäärä lisääntyi edellisistä presidentinvaaleista 900 000:lla, mutta äärivasemmiston 1 200 000:lla.

Mitä vallankumouksellisten on tällaisessa tilanteessa tehtävä? Paradoksaalista kyllä, suunnilleen samaa kuin äärioikeiston. Viime kädessä poliittisella areenalla ovat vain ääripäät, ja viime kädessä ratkaisut tapahtuvat kadulla. Vaikka päällisin puolin sekä vallankumouksellisten että vastavallankumouksellisten järjestäytyminen näyttää samankaltaiselta, ratkaisevia ovat ne syyt ja tavoitteet, joiden vuoksi osapuolet joukkoja järjestävät.

Vallankumoukselliset eivät voi välttyä työväen organisoimisesta joukkojärjestöihin, työväenmiliisiin, joka korvaisi porvarillisen valtion järjestyksenpito-organisaatiot eli etenkin poliisin. Äärioikeisto on jo omalta osaltaan rakentamassa poliisia korvaavia järjestöjä. Ilman työväenmiliisiä on mahdotonta korvata porvarillista valtiota.

Mutta pelkästään tällaisella perustelulla, äärioikeiston uhalla, eivät työläiset lähde mukaan työväenmiliisiin, sitä ei rakenneta hetkessä. Kun työläiset järjestäytyvät yksittäisiin taisteluun puolustamaan esim. julkisia peruspalveluja tai vaatimaan palkankorotuksia mielenosoituksissa, he huomaavat ennen pitkää, että on välttämätöntä huolehtia myös tilaisuuden turvallisuudesta. Käytäntö opettaa työläisille oman järjestyksenpitoelimen välttämättömyyden.

Eräs tällainen käytännön kokemus saatiin Oulun vappumarssilta, jossa pieni uusnatsijoukko onnistui hyökkäämään marssin kimppuun. Vaikka marssilla ei ollut omia järjestysmiehiä, hyökkäys kuihtui, mutta jos marssijat olisivat etukäteen sopineet järjestyksenpidosta, koko hyökkäysyritys olisi saatu torjuttua ennalta.

— Teemu Luojola