Israelin sionistisen hallituksen saumat ratkeilevat

Pidemmän ajan umpikujassa ollut sionistinen "lopullisen ratkaisun" politiikka ajoi Israelin valtion syvään hallituskriisiin. Amerikkalaisten kärsivällisyys näyttää olevan lopussa ennen uutta Irakin sodan aloittamista. Lopullista ratkaisua eli intifadan kukistamista ei tullut, ja palestiinalaisten sankarillinen kaksi vuotta kestänyt vastarinta on aiheuttanut taloudellisen ja yhteiskunnallisen kriisin kärjistymisen Israelissa. Se, ettei intifadaa, palestiinalaisten vastarintaa, ole saatu loppumaan, tekee hyvin vaikeaksi muiden arabivaltioiden saamisen edes neutraaliksi tulevassa Persianlahden sodassa. Kun siihen lisää amerikkalaisten vaikeudet saada laajaa kansainvälistä yhteisrintamaa edes lännessä, tämä selittää Yhdysvaltojen huolestumisen. Kaikki kolme suurta sionismin projektia Palestiinassa epäonnistuivat täydellisesti. Oslon petolliset sopimukset saatiin roskakoriin, mutta a) palestiinalaisia ei onnistuttu karkottamaan maasta, b) Gazan-kaista ei ole miehitetty ja c) Arafatia ei ole karkotettu maasta. Jälkeen jäi vain kaaos, epävakaus, taloudellinen ahdinko ja yhä voimistuva israelilaisten huuto: jos tämä jatkuu vielä, me emme enää halua asua tässä maassa.

Maaliskuusta 2001 asti istuneen Sharonin hallituksen perusta murtui, kun Työväenpuolue sanoutui irti hallitusyhteistyöstä vedoten mitättömään budjettiin liittyvään tekosyyhyn (erimielisyys koski alta 150 miljoonan euron summaa). Oikeat syyt löytyvät Työväenpuolueen hajanaisuudesta. Puolueen aloittaman "rauhanprosessin" mureneminen ajoi Työväenpuolueen Sharonin hallitukseen ja vastuuseen hänen määräämästään politiikasta. Nyt, kun kova intifadan kukistamisen linja epäonnistui, Työväenpuolueen kenttä vaati lähtöä hallituksesta toivossa, että puolueen alamäki pysähtyisi. Israelin radion mielipidemittauksesta käy ilmi, että kaksi kolmasosaa kansasta uskoo eron syyn olevan 19. marraskuuta pidettävässä puoluejohtajaäänestyksessä ja siinä vasemmistosiiven mahdollisessa menestyksessä. Vuoden päästä pidettävissä vaaleissa Työväenpuolueelle povataan karvasta tappiota.

Sharonilla on kolme vaihtoehtoa. Hän voi turvautua äärioikeistolaisten puolueiden tukeen siihen asti, kunnes ensi marraskuussa järjestetään vaalit. Sharon on alkanut jo paikata ministeripaikkoja valitsemalla puolustusministeriksi hengenheimolaisensa Shaul Mofazian, sotahaukan, joka on osallistunut Arafatin päämajaan tehtyihin kahteen suureen hyökkäykseen. Mofaz kannattaa palestiinalaisten lopullista karkottamista historiallisen Palestiinan alueelta. Jos Avigor Libermanin äärioikeiston ryhmittymä, jolla on seitsemän kansanedustajaa, suostuu tukemaan Sharonia, uudella hallituksella tulee olemaan 62 paikkaa 120:stä. Israelin armeijan radioasema kertoi, että Sharon haluaa pelata aikaa pystyäkseen valitsemaan oikean ajankohdan, jolloin kävisi johtajakisan pahimman kilpailijansa, Benjamin Netanjahun kanssa puolueessaan. Äärioikeistolaiset kuitenkin vastustavat kaikenlaisia neuvotteluja palestiinalaisten kanssa ja haluavat karkottaa 3,5 miljoonaa Länsirannalla ja Gazassa asuvaa palestiinalaista. Ottaen huomioon amerikkalaisten kiireen aloittaa sodan Irakia vastaan viivyttäisi Israelin tällainen hallitus USA:n suunnitelmia ja olisi sen tähden erittäin epävakaa ja lyhytikäinen.

Toinen vaihtoehto olisi vähemmistöhallitus, joka tukeutuisi väliaikaiseen opposition tukeen. Tällaisen vaihtoehdon olisi vaalivuotena melko mahdotonta toteutua, hallitus kaatuisi pian muodostumisensa jälkeen, ja ajauduttaisiin ennenaikaisiin vaaleihin. Viimeksi mainittu olisi tässä vaiheessa kolmas vaihtoehto. Tätä Sharon yrittää välttää loppuun asti Netanjahu- mörön vuoksi. Likudin sisäinen valtataistelu on syy, miksi Netanjahu on kieltäytynyt ulkoministerin salkusta, jota Sharon on hänelle tarjonnut.

Kriisi koettelee pahassa jamassa olevaa Israelin taloutta. Kapitalismi voi sotien kautta pyrkiä luomaan sille suotuisia poliittisia olosuhteita, mutta israelilaisen työväenluokan ja palestiinalaisen kansan vastarinnan aiheuttama yhteiskunnallisen vakauden järisyttäminen syö kapitalismin talouden toimivuuden perustaa. Kansainväliset arviointilaitokset ovat alentamassa maan luottokelpoisuusluokitusta. Kun marxilaiset sanovat, että Argentiina on Lähi-idässä, he ovat täysin oikeassa. Ainoa toivo Palestiinan historiallisella alueella on molempien sionistipuolueiden riisuminen legitimiteetistään, sionismin nationalistisen ideologian heittäminen historian roskakoriin ja sellaisen inhimillisen maallisen ja sosialistisen valtion perustaminen, jossa eläisivät sovussa niin arabit kuin juutalaiset ja muutkin etniset ja uskonnolliset ryhmät.

-- Dimitris Mizaras