Firenzen liikehdintä

Huikea sodanvastainen mielenosoitus 9. marraskuuta Firenzessä on merkki historiallisesta käännekohdasta: se ei ole vain selkeä manifestaatio orastavasta ja radikalisoituneesta, suurimmasta Euroopan sodanvastaisesta liikkeestä sitten Vietnamin sodan, vaan se on myös työväenluokan joukkojen voimistumisen ja koko Euroopan nuorison ja kansan eri kerrostumien voimanilmaus, joka johtuu maailmankriisin ja sen barbaaristen säväyksien vaikutuksesta, varsinkin sodasta, sorrosta ja massatyöttömyydestä. Kuten monesti aikaisemminkin, Italiasta tulee poliittinen näyttämö, koko maanosan muutosvoimaksi muodostuvan prosessin selkein ilmaisu.

Berlusconin oikeistolainen hallitus teki kaiken mahdollisen estääkseen tapahtuman, joka oli järjestetty Euroopan Sosiaalifoorumin viitekehyksessä Firenzessä 6.–10. marraskuuta.

Pelon ilmapiiriä pyrittiin luomaan väittämällä, että "terroristit" ja "barbaarit" tulevat tuhoamaan renessanssin ajan kastellin, ja viime hetkeen asti pääministeri uhkasi paitsi sulkea rajat ns. globalisaationvastaisen liikkeen "ulkomaalaisilta mellakoitsijoilta" myös kieltää tapahtuman sinänsä. Tällaista politiikkaa oli mahdoton toteuttaa. Genovan taistelu 2001 ei jättänyt jäljelle vain satoja loukkaantuneita ja yhtä kuollutta, nuorta toveria Carlo Giuliania, vaan vastavalitun oikeistolaisen Berlusconin hallituksen vahingoittuneena ja heikkona kohtaamaan radikalisoituneen joukkoliikkeen, joka oli koko maassa liikekannalla sarjalla merkittäviä mielenosoituksia ja yleislakkoja.

Firenze 2002 osoittaa ennen muuta italialaisen ja eurooppalaisen työväenluokan voimaa. Tämä voima oli syy miksi ei esiintynyt väkivaltaa mielenosoituksen tai aikaisemmin ESF:n työskentelyn aikana, eivätkä mielenosoittajien "pasifistiset" mielialat, ammattiliikkeen valvonta tai vihattujen carabinierien tai näkymättömän Italian poliisin "hyvät tarkoitukset".

Mikä tahansa yritys toistaa Genovan kokemus olisi ollut itsemurha Berlusconin hallitukselle. Yksinkertaisesti se ei pystyisi pysäyttämään kansan kuohuntaa ilman, että ottaisi riskin räjähdyksestä, jolla olisi odottamattomia seurauksia.

Jopa miljoona mielenosoittajaa

Järjestäjät odottivat 150–200 000 sodanvastaista mielenosoittajaa. Poliisin mukaan siellä oli puoli miljoonaa ja järjestäjien mukaan miljoona. Työväenluokan läsnäolo oli hegemonista, samaten nuorison läsnäolo oli täynnä mielikuvitusta ja taistelutahtoa. Punaiset liput, partisaani- ja kommunistilaulut, Palestiinan liput, iskulauseet Bushia, Blairia ja Berlusconia vastaan, Palestiinan vapaudesta ja Irakin puolustamiseksi dominoivat kulkuetta, joka lähti liikkeelle aikataulusta etuajassa, 12.30, ja päättyi n. klo 19.00.

Marssin aikana Propostan italialaiset ja EEK:n kreikkalaiset toverit jakoivat tuhansia lennäkkejä, joissa oli MRFI:n (Movement for the Refoundation of the Fourth International) kannanotto imperialismin sotaa vastaan ja sorretun Irakin puolustamiseksi italiaksi ja englanniksi.

EEK:n delegaatioon oli liittynyt joukko tovereita NARi:sta (Uusi Vasemmisto) ja muita tovereita DRASE:sta (Kansainvälinen anti-imperialistinen, antikapitalistinen ryhmittymä). DRASE:n banderolli oli yksi harvoista, jossa oli iskulauseita Euroopan unionin imperialisteja vastaan. Enemmän tai vähemmän muut järjestöt olivat orientoituneita EU:hun, varsinkin "sosiaalisen Euroopan puolesta" haaksirikkoutuneen lauseen kautta, joka oli nostettu nk. "Neljännen Internationaalin yhdistyneen sihteeristön" kannattajien toimesta.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö joukkojen vyöry Euroopan luokkataisteluareenalle epävakauttaisi jo syvässä kriisissä olevaa EU:ta; eurovyöhykkeestä on tullut tulevien globaalien lamatendenssien painopiste. Fiatin mittavat irtisanomiset sekä Fiatin työläisten massiivinen läsnäolo Firenzen mielenosoituksessa ovat koko Euroopan tilanteelle kuvaavia.

ESF:n reformistinen luonne

Italian kokemus sinänsä näyttää porvarillisen poliittisen järjestelmän umpikujaa: keskustavasemmiston konkurssi on avannut tietä oikeistolle, joka sen jälkeen on osoittautunut kykenemättömäksi kontrolloimaan työväenluokkaa ja murtamaan olemassa olevaa vastarintaa. Sen pahemmin keskustavasemmisto kuin oikeistokaan eivät voi vakauttaa ja turvata porvariston valtaa Euroopassa.

Keskustavasemmisto yrittää etsiä liittolaisia vasemmistosta ja äärivasemmistosta samalla, kun se jatkaa oikeistolaista kurssiaan. Tämä on todellinen poliittinen ongelma valeradikaalien reformististen hybridimuodostumien, kuten Euroopan sosiaalifoorumi, takana. ESF ei ole spontaanien "ei-globaalien" liikkeiden aloite, kuten se väittää, vaan EU:ta puolustavan sosiaalidemokratian yhdessä kierrätettyjen stalinististen puolueiden kanssa trotskilaiseksi itseään väittävien järjestöjen kriittisellä avulla. Perinteisen eurooppalaisen reformismin sekä stalinismin ja niin sanotun "radikaalivasemmiston" keskellä on Rifondazione Comunista Bertinotin johdolla, joka yrittää näytellä jonkinlaista bonaparten roolia, toimia tuomarina eri vastakohtien ja ryhmäkuntien välillä.

Kuitenkaan ilman ranskalaisen Yhdistyneen sihteeristön LCR:n ja cliffiläisen SWP:n/ International Socialist Tendencyn osallistumista ja aktiivista roolia ESF ei olisi olemassa; heidän vastuunsa tuhansien uusien aktivistien, jotka liittyvät kapitalismin globalisaation vastaiseen liikkeeseen, harhauttamisesta luokkien väliseen kompromissiin on tavaton.

ESF:n orientaatio tulee ilmi heti ensimmäisestä päätöslauselmaluonnoksesta, jota ehdotettiin Euroopan sosiaaliliikkeiden kokouksen päätöksen yhteydessä 10. marraskuuta ja jossa on julkaistu tavoite "painostaa [olemassa olevien] instituutioiden suuntautumista EU:ssa"! Vaikka Rifondazione, LCR ja SWP yrittivät antaa "vasemmistolaisempaa" väriä ESF:lle suhteessa Porto Alegren Maailman sosiaalifoorumiin — kaikkien sosiaalifoorumien äitiin — tämän henki ei ollut erilainen.

Kysymys imperialismin sodasta tuli kansainvälisen kapitalismin globalisaation vastaisen liikkeen keskelle ja aiheutti erimielisyyksiä ja jopa vastakkainasettelua avoimesti imperialismimyönteisten ja militantimpien suuntausten sodanvastustajien välillä. Ennen kaikkea kukaan ei saa olla sokea sille ristiriidalle, joka vallitsee joukkojen marraskuun 9. päivän historiallisen imperialisminvastaisen liikehdinnän ja imperialismin sotasuunnitelmien Lähi-idässä sekä syvän reformistisen, luokkayhteistyöhaluisen ESF:n järjestäjien, keskustavasemmiston näkemysten välillä.

Vallankumouksellisen poolin välttämättömyydestä

AMR Proposta/Progretto Comunistan italialaiset toverimme järjestivät kaksi julkista keskustelutilaisuutta foorumin tilan ulkopuolella Rifondazionen paikallisen pääkonttorin tiloissa. Ensimmäinen oli omistettu Intian ja Kashmirin tilanteelle, ja puhujana oli Yhdistyneen sihteeristön vasemmistosiipeä edustava Intian jaosto. Toisen aiheena oli "vallankumouksellinen ja sosialistinen vaihtoehto Euroopan pääomaa vastaan", ja puhujina olivat Franco Grisolia ja Marco Ferrando Propostasta ja Savas Michael EEK:sta sekä yksi LIT:in edustaja Euroopassa. Pääpaino keskustelussa oli EU:n imperialismin luonteessa ja sen roolissa, ESF:n roolissa, marxilaisen poolin välttämättömyydessä globalisaationvastaisen liikkeen sisällä ja ennen muuta vallankumouksellisen puolueen ja Neljännen Internationaalin jälleenperustamisen välttämättömyydessä.

Siellä myös ilmoitettiin MRFI:n julkisesta kansainvälisestä kokouksesta, joka pidetään Ateenassa 7. joulukuuta 2002.

Eurooppa alkaa järistä purkautuvan tulivuoren tavoin. Kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi ja lopulta sota Lähi-idässä tulevat kiteyttämään suurimpia luokkataisteluja, mitä vanha maanosa on koskaan nähnyt.

Savas Michael, suom. DM