Energian hinnan nousu on estettävä

Jokaisen tietoisuuteen on jo noussut se, että sähkön hinta on kuluvana syksynä ja tulevana talvena rajussa nousussa. Perusteluksi sähkön hinnan nousulle esitetään sitä, että vähäsateisen kesän ja nopeasti kylmenneen syksyn vuoksi Ruotsin ja Norjan tuntureiden vesivarastot ovat poikkeuksellisen matalat, mikä johtaa viimeistään keväällä vesivoiman tuotannon supistumiseen. Vesivoima on eräs keskeisin sähköntuotannon muoto Pohjoismaissa.

Mutta nostaako sähkön hintaa todellakin pula sähköstä? Vesivoimala pyörii veden avulla, ja riippumatta siitä, onko vettä varastossa vuodeksi vai kuudeksi kuukaudeksi, ovat vesivoimalan käyttökustannukset samat. Sähkön tuottaminen vesivoimalla ei nyt marraskuussa maksa yhtään sen enempää kuin se maksoi toukokuussa. Missään päin Pohjoismaita ei tällä hetkellä kärsitä vähäisen sähköntuotannon aiheuttamista sähköpulista. Kuitenkin heinäkuusta marraskuun alkuun mennessä pohjoismaisen pörssisähkön hinta oli jo kaksin- ja puolinkertaistunut, noussut n. 18 e/MWh:sta n. 45:een.

Tästä huomaamme sen perustavanlaatuisen seikan, että sähkön hinta ei ole nousussa siksi, että sähkön tuotantoa olisi jouduttu alentamaan, vaan siksi, että sähkön hinnalla keinotellaan. Ilmiö on tuttu: suuret öljy-yhtiöt ovat aina tehneet suurimmat liikevoittonsa silloin, kun öljyn hinta on ollut korkeimmillaan, ja nytkin energiayhtiöiden osakkeet ovat pörssissä nousussa, kun Pohjoismaiden kansalaisia pelotellaan sähköpulalla.

Sähkön hinnan nousu hyödyttää vain pientä joukkoa energiayhtiöiden suuromistajia (piensijoittajat menettävät sähkölaskussaan enemmän kuin osakkeistaan ikinä saavat). Kärsijöiden joukko on sitäkin kirjavampi. On huomattava, että ei vain sähkön hinta ole nousussa, vaan Yhdysvaltain sota Irakissa uhkaa nostaa öljynkin hinnan jopa kolminkertaiseksi. Asuminen ja liikenne muodostavat n. 40 % kuluttajahintaindeksistä, ja suuri osa tästä menee suoraan sähköön ja öljytuotteisiin. Energian hintojen nousun vuoksi inflaatio riistäytyy käsistä, ja kun työntekijät on nyt sidottu surkeaan tuporatkaisuun taas kahdeksi vuodeksi, on suurimmalla osalla kotitalouksista talven jälkeen käytettävissä huomattavasti vähemmän ostovoimaa.

Palkansaajien ja työttömien lisäksi energian kallistuminen vaikeuttaa myös yrittäjien ja maanviljelijöiden toimeentuloa, joiden on otettava energiakustannukset huomioon välttämättöminä menoerinä. Eikä Suomen suurinta sähkönkäyttäjää, suurteollisuuttakaan sovi unohtaa. Paperiteollisuus yksinään kuluttaa neljäsosan kaikesta Suomessa käytetystä sähköstä. Kun vientiteollisuus joutuu ottamaan nousevan sähkönhinnan huomioon tuotantokustannuksissaan, suomalaisen suurteollisuuden asema kansainvälisessä kaupassa heikkenee, mitä todennäköisesti tullaan käyttämään myös irtisanomisperusteluna. Työttömyyden nousu uhkaa kiihtyä.

Kaikki järkiperusteet huomioiden sähkön hinnan nousua ei voi sallia: 1) hintojen nousu ei johdu tuotantokustannusten noususta, vaan keinottelusta, eikä se näin ollen ole materiaalisesti perusteltua, 2) hintojen noususta on huomattavaa haittaa sekä yksittäisten kansalaisten toimeentulolle että koko kansantaloudelle. Monet sähköyhtiöt ovat kuitenkin jo ilmoittaneet hinnannousun siirtämisestä kuluttajahintoihin, joten hintojen nousun estämiseksi tarvitaan nyt järjestäytynyttä kuluttajatoimintaa.

Sähköyhtiöiden asiakkaiden on alettava järjestäytyä taistelemaan hinnannousuja vastaan. Aloittaa voisi vaikka hinnankorotusboikotilla: asiakkaat maksavat sähkönsä korottamattoman hinnan mukaan, siis laskun loppusummaa vähemmän. Järeämpi toimenpide olisi se, että asiakkaat — etupäässä kotitaloudet ja pienyrittäjät — ottaisivat sähköyhtiöt yhteiskunnalliseen valvontaan, ja asiakkaiden muodostamissa elimissä päätettäisiin sähkön hinnasta kuluttajien etujen mukaisesti, ts. niin, että hinnat eivät sisältäisi ilmaa.

Eikä tämä ole mitään haihattelua. Tuotannon yhteiskunnallinen valvonta on kovaa vauhtia yleistymässä mm. Argentiinassa. Suomen sähkölaitoksiin sovellettuna kyseisenlainen hinnankorotusboikotti ja kuluttajien oma hintavalvonta vaativat etupäässä rohkeutta ja jonkin verran ponnisteluja niiltä, jotka lähtevät vastarintaa rakentamaan. Koska edullinen, ts. tuotantokustannusten mukainen sähkönhinta on kaikkien kuluttajien etuna, liikkeen laajenemiselle on edellytykset, eikä kenenkään tarvitse tehdä sitä yksin.

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä, että kaikki Suomen kunnat eivät ole ehtineet myydä omistamiaan energialaitoksia. Niissäkään kunnissa, joissa ei ole vielä myyty, ei pidä tuudittautua sen varaan, että kunnallisbyrokraatit käyttäisivät kuntalaisten "omistajavaltaa" yksinomaan kuntalaisten etujen mukaisesti. Arkipäivä tarjoaa runsaasti esimerkkejä siitä, että näin ei todellakaan tapahdu, ja esim. kunnallinen Porvoon Energia on nostamassa sähkönhintojaan. Tässä esiteltyjä toimenpiteitä tulisi siis soveltaa sekä kunnallisiin että yksityisiin energialaitoksiin.

— Teemu Luojola