Motto:

Vallankumous on ainoa toivo niille, jotka ovat menettäneet kaiken toivon. Me emme vaadi tätä tai tuota pientä asiaa, koska mikä on vaarassa tällä hetkellä ei ole tämä tai tuo asia, vaan elämä kokonaisuudessaan. Me sanomme ihmisille: jos te haluatte rauhaa valmistautukaa yhteiskunnallista vallankumouksellista sotaa varten kaikkialla maailmassa.

Bagdadin valloittaminen merkitsee uutta käännekohta, mutta ei tarkoita sodan päättymistä imperialismin ja sorrettujen kansojen välillä

Maailman mahtavin sotakone, Yhdysvallat, Brittijoukkojen avulla voittivat sodan ainoastaan sotilaallisten operaatioiden osalta kolmen viikon massiivisten umpimähkäisten pommitusten jälkeen siviilikohteita vastaan.

Irakin BKT on 15 prosenttia Washingtonin osavaltion BKT:sta ja sen vuotuinen puolustusbudjetti 0,35 prosenttia USA:n 400 miljardista dollarista. Liittouma hurraa suuresta riemusta siksi, että nyt demokratia ja vapaus koittaa heidän uhreilleen. Todellisuudessa he ovat tuottaneet vain kauhua ja kaaosta. Sen jälkeen kun nähtiin naurettavia kuvia siitä, miten paikalliset asukkaat toivottavat valloittajia tervetulleiksi, nähtiin arabialaisen sivilisaation pääpaikka ja sen korvaamattoman arvokkaat aarteet, monumentit, museot ja kirjastot, joutuvan ennennäkemättömän vandalismin kohteeksi amerikkalaisten luvalla.

Imperialismin uusi järjestys -suunniteltu jo vuodesta 1997- ei kuitenkaan vallitse Irakissa. Robert Fisk kirjoitti oikein Independent- lehteen, että ”Irakin oikea sota on vasta nyt alkamassa” (17.4.). Todisteita kansalaisten vihamielisyydestä valloittajia kohti on raportoitu päivittäin kaikkialta, Bagdadista, Basrasta tai Nasiriyasta. Mielenosoituksien vaatimukset ovat ”leipää kaikille”, ”vapaat vaalit heti” ja ”amerikkalaiset go home”. Mielenosoittajia kohti on ammuttu Mosulissa. Nasiriyassa 20 tuhatta ihmistä on osoittanut mieltään tulevaa nukke-hallitusta ja amerikkalaisten juoksupoikaa Chalabia vastaan. Ahmad Chalabi, Iraqin National Gongressin johtaja on vuodesta 1997 visioinut samanlaisesta tilanteen kehityksestä raportissaan, jonka hän teki kas Jinsaan (Jewish Institute for National Security Affairs) http://www.jinsa.org/shop/shop.html. Kollaboraattoreita kohdellaan kaltoin kaikkialla, kuten Najafin siialaisen papin teloitus osoittaa.

Irak on muuttunut ruutitynnyriksi ja intifada on puhkeamassa siellä paljon suuremmassa mittakaavassa verrattuna Palestiinaan.

Hajanainen oppositio, amerikkalaisten nukkehallitus, ei pysty saamaan joukkojen luottamusta ja sellaiset järjestöt kuin SCIRI, jolla on massiivinen kannatus etelässä, haluavat perustaa itsenäisen siiamuslimien valtion. Kurdit tulevat päivittäin olemaan napit vastakkain Turkin kanssa ja saattavat maksaa kovan hinnan johtajiensa petturuudesta.

Yhdysvallat ovat sotkeutuneet tilanteeseen, jossa ristiriitoja ei pystytä ratkaisemaan perustamalla sotilaallisia tukikohtia eri puolilla Irakia, kuten ne ovat jo alkaneet tehdä. Afganistanin esimerkki, jossa haamuhallitus kontrolloi vain osaa Kabulista, elää vielä.

Vaikka Irakin sota on kaikkea muuta kuin ohi, Bush haaveilee seuraavasta iskustaan Syyriaan. Sota Damaskoksen hallitusta vastaan ei voi jättää tällä kertaa Israelia konfliktin ulkopuolelle.

Tässä vaiheessa kaikki pääoman korppikotkat, Ranska ja Saksa, ”rauhaa rakastavat” imperialismit, ja EU tulevat vaatimaan osansa sodan saaliista. Tuhotun maan jälleenrakentaminen on YK:n humanitäärisen avun valepuku. Blair ja Schröder päättivät Hannoverissa haudata kiistansa ja Cirac neuvotteli Bushin kanssa puhelimella.

Imperialismin sisäiset antagonismit kärjistyvät, kun Bush ei tee myönnytyksiä ja vaatii Venäjää, Saksaa ja Ranskaa peruuttamaan vaatimukset Irakin vanhoista veloista.

Tapahtuma, jolla on historiallinen merkitys on ennennäkemätön maailman laajuinen kymmenienmiljoonien, suurelta osin nuorten ihmisten sodan vastainen liike. Käännekohtana 15.2. antoi liikehdinnälle sellaisen merkityksen, jossa yhdistyvät kapitalismin kriisin kaikki epäkohdat sodan vastaisuuden kanssa niin lännen keskuksissa, kuin periferiassakin. Tämä sosiaalinen aspekti on antanut sodan vastustamiselle vauhtia ja liike on ja se pysyy täällä. Kapitalismin kriisi on fakta, joka syöksyttää järjestelmän rappioon kokonaisuudessa. Ei ole sattuma, että jopa Financial Times kutsuu tätä ristiretkeä maailman hegemoniasta ”Hegemonic Decay” (hegemoniseksi rappioitumiseksi).

Usein kuulee, että maailma on kylmän sodan jälkeen muuttunut yksinapaiseksi. Maailma ei ole yksinapainen; siinä on kaksi napaa, kapitalismi ja me, hanttiin panijat.

Samuel Handington oli osittain oikeassa puhuessaan kulttuurien törmäyksestä. Hän erehtyi vain siinä, että tarkoitti länsimaailmaa ja islamia. Todellisuudessa kaksi kulttuuria tulevat kohtaamaan; sosialismi ja kapitalismin barbaria. Pysykäämme kaduilla.

Dimitris Mizaras

(Julkaistiin Kulttuurivallankumous-lehdessä vappuna 2003)