Ruudin laaja käyttöönotto 1600-luvun loppupuolella antoi sodankäynnille sellaisia muotoja, jotka nopeuttivat yhteiskunnallisesti horjuvan feodalismin kaatumista ja sen korvaamista kapitalismilla. Tuliaseella porvari, käsityöläinen, talonpoika pystyi lyömään prinssin tai feodaaliherran ja porvariston, vallankumouksellinen kansanarmeija pystyi hajottamaan rappioituneen yhteiskunnallisen järjestelmän.

Nationalismin esilletulo oli nousevan porvariston ideologinen visio ja toimi kaikkien, jotka kykenevät kantaman aseita ja yleisen asepalveluksen pohjana. Esimakua tästä näimme Cromwell Leverersillä, mutta käytäntö systematisoitui vallankumousjalalla olleen Ranskan ja Amerikan itsenäisyyssodan armeijoissa.

Sen jälkeen ja imperialismin rappiovaiheen nousuun saakka, kaksine maailmansotineen, sota samanlaiseksi varustautuneen vastustajan kanssa, saa uuden muodon, jopa siirtomaille saakka. Kansanarmeijan luonne on kaikkialla läsnä. Into ja kansallispatrioottinen järjettömyys markkina-alueiden uusjaossa (ensimmäinen maailmansota) muuttui pian raivoksi, vihaksi ja yhteiskunnalliseksi räjähdykseksi Venäjällä 1917 ja tämä levisi pian muuhunkin Eurooppaan. Porvarillinen luokka, alussa sosiaalidemokratian ja stalinismin ja myöhemmin fasismin avulla pystyi pysäyttämään vallankumouksen aaltoa ja valmistamaan edellytykset toiselle maailmansodalle.

Toinen maailmansota, vaikka näennäisesti muistuttaa ensimmäistä sotaa markkinoiden jälleenjakamisen osalta, on todellisuudessa sota, jossa ilmenee nykyisen imperialistisen sodan ominaisuudet. Massiiviset siviilien pommitukset, infrastruktuurin tuhoaminen, pakolaisten surmaaminen, joukkokarkottamiset, etniset puhdistukset ja vihollisen moraalin nujertaminen ovat päiväjärjestyksessä. Ensimmäisessä sodassa kuoli 9 sotilasta yhtä siviiliä kohti, kun suhdeluku toisessa sodassa oli 6:4. Silti sota oli edelleen armeijoiden välinen sota.

Vähitellen toisen sodan jälkeen- ja varsinkin vapautussotien yleistyttyä- sota sai yhä barbaarisempia piirteitä. Alivoimaiset armeijat pystyivät aiheuttamaan imperialismille, jonka armeija pysyi edelleen ei-ammattilaisena, tappioita niin, että esim. Korean sodassa imperialismin liittouma kirjasi 100 000 kuollutta. Vietnamissa ainoastaan amerikkalaisia katui 58 000; siviilien uhreja oli vastaavasti 2 ja 1,5 miljoonaa. Joskin sodan muoto oli jo muuttunut dramaattisesti, “pieni“ pystyi vielä voittamaan “suuren“.

Stalinismin romahdettua, imperialismin kolmannen vaiheen (finanssiglobalisaation) aikana, imperialismi muuttaa doktriininsa ja pyrkii minimaalisen sotilaallisen häviön logiikkaan. Varustelua kehitetään ja kansallisarmeija muuttuu palkkasoturiarmeijaksi, ammattilaiseksi murhaajien joukkueeksi. Silti menetyksiä pelätään edelleen; tämän hetken tiedon mukaan Irakissa kaatui 110 ja loukkaantui 400 amerikkalaista. Mielipidemittausten mukaan sietoraja olisi 200-300 kuollutta.

Neuvostoliiton pyyhkiminen kartalta vähensi kolmannen maailman mahdollisuutta varustautua, ja imperialismi jyräsi Irakissa (1990), Haitissa, Somaliassa, Jugoslaviassa, Afganistanissa ja taas Irakissa. Tämä epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin, kuuluisaan “epäsymmetriseen uhkaan“, kuten lännen analyytikot nimittävät itsemurhaiskuja. Sen takia “terrorismin vastaiset sodat“, joita imperialismi on julistanut, menettävät kaiken moraalisen perustansa hyökkäämällä demonisoituneen vihollisen kimppuun. Vihollinen ei ole enää joku armeija, vaan terroristi ja maalina on sen asuttamat taajamat. Näin ollen imperialismi tappaa siviilejä, vaan ei enää rinnakkaisena vahinkona, vaan perusmaalina. Vangit eivät ole enää sotavankeja, joita suojaa Geneven sopimus, vaan ne voidaan lähettää Guantanamon “mustaan aukkoon“, tai teurastaa Afganistanin vuoriston konttiajoneuvoissa (1500 talebania). Jos lehdistö ei palvele sotapropagandaa sitä tulitetaan niin ikään (Palestiina-hotelli) ja samanlainen kohtalo odottaa diplomaatteja, jos he edustavat epämiellyttäviä hallituksia (kiinalainen suurlähetystö Belgradissa ja venäläinen autokolonna Irakissa). Liittolaisetkaan eivät säästyneet tästä opista (Kurdit) ja ohjuksia ohjattiin Syyriaan, Iraniin ja jopa Turkkiin.

Millään imperialismilla (Hitlerin fasismilla eikä Bushillakaan) ei ole kuitenkaan mitään yleistä kaavaa, jolla voisivat hallita miehitettyä kansaa väkisin. Kaikista yhteiskunnallisista sorronmuodoista pahin on se, joka muuhun sortoon liittää mukaan kansallisen sorron, sanoi Trotski Ranskan, Hollannin, Belgian ja Puolan miehittämisen jälkeen ja vähän ennen kun hänet salamurhattiin. Saman, mitä hoksasi belgialainen, ranskalainen, hollantilainen ja puolalainen silloin, hoksaa nyt Irakin kansa, joka jaksaa osoittaa mieltään päivittäin miehittäjien poislähtemisen puolesta. Jokaisen “älykkään“ aseen takana on ihminen, jolla on poliittisia, yhteiskunnallisia ja moraalisia rajoituksia. Solidaarisuus Irakin kansalle on lyömätön ase, meidän täytyy siis pysyä kaduilla.

Viime kädessä ihmiskunnan historia ei ole armeijoiden, kenraaleiden ja geopolitiikan analytiikkojen historiaa. Päinvastoin historiaa kirjoittavat elävät yhteiskunnalliset voimat, tavalliset ihmiset jokapäiväisellä toiminnallaan.

Mitään uutta järjestystä ei ole vielä saatu toimimaan Bagdadiin, Damaskokseen, Kabuliin tai Gazaan. Mikään uusi järjestys ei mene läpi Genovan, Madridin, Lontoon, tai muun lännen kaupungin kaduilla. Sota ei ole hävitty, vaan se jatkuu.

Dimitris Mizaras.