Tänä päivänä tasapainot ovat toisenlaiset. Aika, joka alkoi 70-luvulla ja huipentui 80- ja 90-luvuilla ennennäkemättömällä finanssipääoman globalisaatiolla, on kääntynyt vastakohdakseen. Kriisi, joka sai alkunsa 1990-luvulla Japanista, on vain laajentunut samalla nopeudella kuin pääoma levisi aikaisempana aikana. Kapitalismi sai viimeiset runsaat kaksikymmentä vuotta vähän lisää elinaikaa, mutta samana aikana se ei globalisoinut vain fiktiivistä pääomansa ja tekovoittojaan, vaan myös ristiriitojaan. Globalisoitunut on myös nuorison vastarinta, joka sai alkunsa vuonna 1999 Seattlessa ja sen jälkeen jäi elämään. Liike on olennainen osa yhteiskunnassa olevia voimia, ja sen vaikutus tulee näkymään historiankulussa lähitulevaisuudessakin.
Talous on lamassa kaikkialla (yli kymmenen vuotta Japanissa), kylmän sodan tasapainot ovat mennyttä aikaa ja järjestelmää koettelee yleismaailmallinen uskottavuuskriisi. Yksi imperialismin vaihe (kolmas) on loppunut ja epätietoisuus ei ole vain vastarintaliikkeen tunnusmerkki, vaan myös kapitalismin. Valoa tämän tunnelin päässä ei näy, ja tämä lisää sekä imperialismin aggressiivisuutta että vastapoolin määrätietoisuutta. Olemme tulleet aikaan, jolloin sodat, vallankumoukset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat päiväjärjestyksessä.
Uudella liikkeellä on ominaispiirteinä vahvuus, peräänantamattomuus, yleismaailmallisuus, koordinoinnin ja verkostoistumisen kyky, ja se on dynaaminen, toistaiseksi voittamaton, vapahtava ja täynnä unelmia, visioita ja vihaa kapitalismia kohtaan. Tinkimättömyys, massiivisuus ja kompromisseihin taittumattomuus ovat myös liikkeen ominaisuuksia. Heikkouksista voisi mainita liikkeen järjestäytymättömyyden. Se, että tällä liikkeellä ei ole aikaisempien byrokratioiden asettamia ideologisia rajoituksia, on sekä voimavara että vaaratekijä. Toistaiseksi johdon puute on vaikuttanut siihen, että porvaristolla ei ole ketään liikkeen edustajaa, jonka kanssa voisi neuvotella. Tämä on syy, miksi tähän asti liikettä ei ole saatu integroitua, mekanismeja vallankumouksen torjumiseksi ei ole löydetty. Yrityksiä silti piisaa! Pyrkimyksiä sitoa liike uuskeskustavasemmistokuvioiden taakse on nähtävissä kaikkialla maailmassa.
Eräs uusi uuteen historialliseen kompromissiin tähtäävä liike on Attac. Tämän kapitalistisen Le Monde Diplomatique -lehdestä alkunsa saaneen liikkeen perusidea on hämmentää globalisaation vastaista liikettä sanomalla, että meidän ei kannata olla globalisaation vastustajia, vaan globalisaatiokriittisiä. Vaara ei ole siinä, että Attacin toistaiseksi harvoihin riveihin kuuluu ministereitä, kuten Tuomioja, eikä siinä, että sillä olisi tämmöisenä mahdollisuutta saada globalisaation vastaista liikettä taipumaan visioihinsa. Ongelma on siinä, että Attac on saanut rakennustiilikseen niin sanottuja ulkoparlamentaarisia järjestöjä, kuten uusstalinistit ja uus-vanha-trotskilaiset. Kaikkia edellä mainittuja yhdistää teoria, jonka mukaan liikkeen pluraalisuudelle tulisi antaa vapaat kädet niin, että strategia ja organisaatio saisivat väistyä, käytännön spontaanit toimet olisivat kaikki kaikessa, toisen ihmisen mielipiteen kunnioittaminen tarkoittaisi ideologisten väittelyiden olemattomuutta. Järjestöllä, jolla on sanottavaa, ei ole tässä kuviossa tilaa. Tämän liberaalisen ajatusmaailman mukaan kansan tahto toteutuu vasta silloin kun 51 prosenttia porukasta on tilapäisesti puhunut. Tällä logiikalla Lokakuun vallankumous ei olisi tapahtunut, tai ei ainakaan olisi voittanut milloinkaan. Attacia rakentavat järjestöt, jotka ovat ylpeitä nimityksestä äärivasemmistolaisina tai vallankumouksellisina, ovat pitkän kapitalismin nousukauden seurauksena omaksuneet tietynlaista liberalismia, liikehdinnän palvonnan asennetta, jota kutsutaan myös workerismiksi (engl. rank-and-fileism) ja se on sukua vanhalle tutulle ekonomisti-termille.
Vaikka Attacia ovat Suomessa rakentamassa kaikki paitsi Marxilainen Työväenliito, silti sen merkitys jää (kuten kansainvälisestikin) marginaaliselle tasolle. Tämän päivän kansanrintamantapaista proletariaatin kapitalistiseen järjestelmään integroitumista on kapitalismin kannalta saatava pystyyn. Toisenlainen mahdollinen maailma on valtionkoneistoon osallistuvampi kuvio. Sellaista on alettu värkätä Pôrto Alegressa, Brasilian Rio Grande osavaltion pääkaupungissa, ja sen nimi on Sosiaalifoorumit. Uusreformistinen kuvio ei ole samanlainen kansanrintama kuin ennen on ollut. Liike on ovelasti korvannut puoluebyrokratian, mutta siihen lukeutuu kaikenlaisia järjestöjä ja puolueita, mukaan lukien perinteisiä stalinistisia ja demaribyrokratioita, ja kaikkien politiikka saa liberalismin periaatteiden mukaisesti kukkia, kun ei vain ylitä tiettyjä rajoja. Kun ensimmäistä Sosiaalifoorumia oltiin panemassa pystyyn Helsingissä ja keskusteltiin järjestöjen Pro demokratia -liikkeeseen kuulumisen ehdoista, SKP:n puheenjohtaja Hakanen edellytti, että kaikkien siihen mukaan haluavien täytyy hyväksyä Pôrto Alegren peruskirja. Peruskirjan mukaan sosiaalifoorumeihin saavat liittyä se, jotka sanoutuvat irti kaikenmuotoisesta väkivallasta yhteiskunnallisiin asioihin vaikuttamisen keinona. Tämän periaatteen mukaan olisi tuomittava kaikki vallankumoukset ja tälläkin hetkellä käynnissä olevat vapaussodat.
Tämän asian valossa ei ole ihme, että Pôrto Alegresta on suljettu pois sellaiset liikkeet kuin ETA, IRA tai FARC.
Trotski oli joskus sanonut osuvasti, että jos haluaa nähdä kuka on käynnistänyt jonkin prosessin, esim. sodan, pitää katsoa kuka siitä hyötyy; ja Suomen kansa sanoo, että kenen leipää syöt sen lauluja laulat. Kuka sosiaalifoorumeista tulee hyötymään, näkyy siitä, kuka sitä rahoittaa. Foorumin järjestelytoimikuntaan kuuluu sellaisia järjestöjä kuin CIVES (Brasilian työnantajain liitto) rinnan työväen liittojen kanssa. Foorumin rahoittajien joukossa on monikansallisia yrityksiä ja niiden laitoksia, kuten Ford Foundation. Tapahtumaa mainostettiin Maailmanpankin kotisivuilla. Muutenkaan Attacia ei poliittisena suuntana ole olemassakaan, vaan se on olemassa vain niiden järjestöjen kautta, joista se koostuu.
Sosiaalifoorumit saivat alkuvaiheissaan houkuteltua paljon järjestäytymätöntä väkeä, ja näytti siltä, että siitä tulee massiivinen liike. Argentiinan kapinakaan, joka vaihtoi viisi presidenttiä ja on kyseenalaistamassa kapitalismia ja porvariston hegemoniaa rakentamalla omia valtaelimiä ja valtaamalla tehtaita, ei voinut vielä vaikuttaa niin, että sosiaalifoorumien illuusioiden levittäminen epäonnistuisi.
Argentiinan vallankumouksellinen vasemmisto lähti Pôrto Alegren toiseen foorumiin propagoimaan ja rakentamaan vallankumouksellista napaa foorumin sisällä. Foorumi vain onnistui tavoittamaan maailmanlaajuisesti yhä enemmän väkeä, joskin sen käytännön kokemukset Brasiliassa olivat epäonnistuneita. Foorumit tulivat vain jäädäkseen myös Eurooppaan ja Aasiaan. Aatteiden kulku ja kehitys, samaten kuin asenteidenkin, on vähän hitaampaa verrattuna objektiivisen todellisuudenkulun vauhtiin. Meistä riippumattomasti liikkuva vallitseva tilanne kulkee vain niin salamannopeasti, että se pakottaa meidän tietoisuutemmekin juoksemaan lujemmin.
Uusreformismin ja kansanrintaman tapaisten liikkeiden harras toive olisi kuitenkin sellainen, että todellisuudenkulun vauhti olisi hitaampaa. Stalinismi pystyi vuosikymmeniä dominoimaan työväenliikettä vain siksi, että muutos oli verraten hidasta. Kun alkoi rajusti tapahtua, tämä väistyi, mutta se oli hallansa jo ehtinyt tehdä. Nyt tilanne on toinen.
Ei Attac, sosiaalifoorumit, uusstalinistit, eikä kukaan muu pysty saamaan sellaista arvovaltaa, jota vanhalla stalinismilla on ollut, ja syykin siihen löytyy. SKP oli ammentanut arvovaltansa Lokakuun vallankumouksesta, varsinkin vuosina, jolloin tämä oli tekemässä askeleita taaksepäin.
Tällä hetkellä vallankumous on edessä. Siksi kaikki reformistien neuvot Argentiinan vallankumouksellisille unohtaa kaikki kaavailemansa siirtymäohjelman vaatimukset eivät menneet lävitse.
Kulkue vallankumouksen tielle kulkee usein valitettavasti reformismin kautta. Reformismi, on se sitten sosiaalidemokraattien, uusstalinistien, sosiaalifoorumilaisten tai jonkin muun tahon reformismia, pitää hylätä vain taistelemalla ideologisesti sitä vastaan. Tilanne latinalaisessa Amerikassa on nopeasti muuttunut niin, että reformistit pääsivät sanomaan vallankumouksellisille: ''Mitä me teille sanoimme! Emmekö me ole olleet oikeassa. Peronismi on loppu, yrittäkää neuvotella IMF:n kanssa, puolustakaa vähän oikeuttanne lainojen takaisinmaksamisen lykkäykseen. Kaikki tulevat äänestämään teitä.'' Ihmiskunnan ja historian suurin saavutus heidän mielestään on tapahtunut sitten kun kansa antaa äänensä heille pienellä enemmistöllä, mistään muusta he eivät haaveile.
Tällä hetkellä Etelä-Amerikassa luokkataistelu kokonaisuudessaan on luomassa proletariaatille suotuisia olosuhteita, joskin Argentiinan vallankumous on odottavalla kannalla ilman, että vajaan kaksi vuotta sitten alkaneen vallankumouksellisen tilanteenalun kausi olisi ohi tai muuttunut. Osa maanosan maista on valinnut sosiaalifoorumeiden ja Lulan tien ja osa, tiedostamattaan vielä, Argentiinan. Ongelma reformismille on, että kapitalismin kriisi syvenee ja ristiriidat kärjistyvät joka päivä. Sitten kun Lula tuli valtaan, Pôrto Alegren osallistuva hallitus, eli kansanrintama, oli jo vanhentunut ja joutunut, säilyttääkseen asemansa, muuttumaan taantumukselliseksi. Jos kapitalismi pystyisi pääsemään omista ristiriidoistaan eroon, niin se tekisi sen itsekin, ei se tarvitsisi proletariaatin ''edustajien'' (ovatko ne edes sitä?) apua!! Ennen kun sosiaalifoorumeita on ehditty edes kunnolla kutsua koolle, samat organisaatiot joutuvat hyökkäämään työläisiä vastaan Lulan maassa.
Niin Kolumbiassa, Boliviassa, Meksikossa ja Perussa kuin jättiläiskokoisissa Brasiliassa ja Argentiinassa vallankumous koputtaa historian ulko-ovea. Pienemmät maat kulkevat edellisten perässä.
Teemu Luojola kirjoitti kesäkuussa 2002: ''Attacin todelliset kasvot paljastuivat Oslossa, kun se toiminnallaan pyrki auttamaan poliisia (ja sitä kautta porvaristoa) ja estämään kaikkea porvarillisen lainsäädännön ylittävää toimintaa, kuten kadunvaltauksen. Jälleen kerran on tähdennettävä, että Attaciin liittyminen ja sen toimintatapoihin sitoutuminen ei voi johtaa muuhun kuin kapitalisminvastaisen liikehdinnän tappioon.''
Sosiaalifoorumin rajoitukset johtuvat siitä, että se ei edusta suuria kansannousuja latinalaisessa Amerikassa, niin kuin ne tulivat esille Argentiinassa, Boliviassa, Perussa, Kolumbiassa ja Ecuadorissa tapahtuvien öljytyöläisten lakoissa.
Kirjoitimme tänä kesänä: ''Etelä-Amerikassa vallitsee tilanne, jossa hallitsevat luokat on pakotettu hyväksymään keskustavasemmistolaisia ja kansanrintaman hallituksia, koska perinteiset oikeiston ja imperialisminystävälliset hallitukset eivät pysty enää hallitsemaan. Sosiaalifoorumin vasemmisto, joka väittää olevansa maailmanvasemmiston kanssa identtinen asia, kutsutaan harjoittamaan imperialisminystävällisempää politiikkaa kuin oikeistolaiset aikaisemmin. Kuvaava on Los Angeles Times -lehden artikkeli Lulan tultua valtaan: 'Lula on latinalaisen Amerikan suuri toivo', kirjoitti porvariston lehti. Kaksikymmentä vuotta sitten sama lehti oli julistanut Lulan latinalaisen Amerikan 'vaaraksi'. Joukkoliike Etelä-Amerikassa ja varsinkin Brasiliassa on veitsen terällä. Vaara ilmenee Etelä-Amerikan suurimman maalaisliikkeen, MST:n maattomien sisällä. MST äänesti Lulaa ja ilmoitti, että ei aio toimia oppositiona, mutta samalla se ilmoitti, että se aikoo jatkaa taisteluaan maasta, Brasiliassa, jossa maan keskittyminen on suurinta maailmassa.''
On tärkeä ymmärtää Neljännen Internationaalin siirtymäohjelman ensimmäinen lause: ''Maailmanpoliittiselle tilanteelle kokonaisuudessaan on luonteenomaista ennen kaikkea proletariaatin johdon historiallinen kriisi.''
Kirjoitimme samassa jutussa: ''Kun Lula voitti vaalit, Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja muualla vasemmiston valtava enemmistö huusi: me voitimme vaalit Brasiliassa. On totta, että ne voittivat vaalit, ja nyt maalle tehdään sitä, mitä tehdään. Tämä vasemmisto on loppunut nopeammin kuin sosiaalidemokratia tai stalinismi.''
Kuten MTL on peräänkuuluttanut, mitä konkreettisesti tänä päivänä tarvitaan on ''todellinen, poliittisesti itsenäinen, taisteluhaluinen kansainvälinen organisaatio, uuden Internationaalin, me tarvitsemme maailman sosialistista vallankumousta''. Tarvitaan poliittista, teoreettista ja järjestöllistä itsenäisyyttä, vahvaa puoluetta, joka tempaa mukaan taisteluihin tulevaa jättiläistä, työväenluokkaa.
Yhteistyötaktiikka on yhtä kuin reformismin ajatusten hylkääminen, ja sosiaalifoorumeille on rakennettava vallankumouksellinen vastapooli. Tämä pyrkimys tarkoittaisi työväenluokan itsenäistä etenemistä ja sen omien valtaelimien rakentamiseen tähtäävien ohjelmien laatimista ja toimenpiteiden valmistelemista.