Kesäkuun 6. päivänä 1944 liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa ja kolmen päivän kuluttua Puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen. Zhdanov kaavaili siitä, että suomalaiset saisivat ''hirttää'' kahteen otteeseen Leningradia tulittaneen Mannerheimin, mutta ''kansojen isä'' ei pitänyt projektia tarkoituksenmukaisena; lopuksi vain kourallinen fasismin apureista sai rangaistuksia, joita pidettiin ylimalkaan lievinä.
Sota oli loppumassa ja SKP:n varsinainen julkinen toiminta oli alkamassa 26 maanalaisen toiminnan vuoden jälkeen. Tilanne Suomessa oli erikoinen, joskin stalinismin kansanrintamapolitiikka oli samaa kaikkialla. Suomessa SKP oli ainoa puolue, joka ei ollut osallistunut sotaan Saksan rinnalla. Ainoa puolue, joka oli voittajien puolesta. Puna-armeija oli etenemässä Keski-Euroopassa ja maita toinen toisensa jälkeen oli siirtymässä sosialismin leiriin, mutta ei Suomi. Maissa, joissa puna-armeija kävi, oltiin kumoamassa vanhoja porvarillisia talousjärjestelmiä, joskin Stalin säilytti niiden parlamentit ja joitakin porvarillisia puolueita. Neuvostoihin nojaavia työläisdemokratioita ei perustettu missään. Kansanrintaman irvikuvaa täytyi pitää yllä sielläkin, missä porvarillinen valta oli kumottu pakosta neuvostoarmeijan pysäyttämättömän etenemisen ansiosta. Jos ei ole marxilainen, ja jos analyysin metodi ei ole dialektinen materialismi, silloin on vaikea ymmärtää miksi Stalin ei halunnut miehittää Suomea. Tätä kysymystä pohtivat porvariston historioitsijat, asiantuntijat ja valtionmiehet Kekkosesta ja Jakobsonista Kennedyyn. Heidän tuloksensa ovat naurettavia. Kun porvariston polvet vapisivat 40-luvulla, ei voitu tehdä eroa joukkojen toiminnasta johtuvista vaaroista ja sen johdon, SKP:n poliittiseen elämään osallistumisen välillä. Sodassa arvovaltansa menettäneellä porvaristolla ei ollut varaa ajatella, ettei Stalin halunnut miehittää Suomea, ettei miehitys neuvostobyrokratian kannalta palvelisi kastin intressejä. Näin se kuitenkin oli ja kokemus muista maista sen osoittaa. Porvaristolla kesti pari vuosikymmentä, ennen kuin se tajusi, että SKP:n integroituminen valtiomekanismiin, sen vaarattomaksi tekeminen ja lopuksi sen hajottaminen on ollut suhteellisen helppoa; siihen ei tarvinnut muuta tehdä, kuin antaa sille mahdollisuus auttaa näiden tendenssien toteuttamisessa.
Porvarillinen kansallisvaltio on aina ollut stalinismin menettelytavoissa yhtä kuin käsite oma valtio. Kansanrintama tälläkin kertaa piti laittaa pystyyn porvarillisen valtion pelastamiseksi ja sen auttamiseksi menestymään taloudellisesti. Ainoa siihen liittyvä ehto oli, että Suomen piti harjoittaa neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa ja karsia valtiokoneisto fasisteista. ''Yhteisrikoskumppaneitakaan'' ei ollut vaikea löytää. Kolmen suurimman puolueen yhteistyösopimus oli sen nimike. Aika oli huhtikuu 1945 ja puolueet olivat SKDL, SDP ja Maalaisliitto, Keskustan edeltäjä.
Eihän sosialismi ollut pitkään aikaan tähtäimessä. Piti vain taistella luodakseen ''sisäpolitiikassa edellytykset demokraattiselle kehitykselle sekä käänteen aikaansaamiselle ulkopolitiikan alalla, ennen kaikkea suhteiden rakentamisessa NL:n kanssa ystävyyden ja yhteistoiminnan perustalle'', kuten Ville Pessi kirjoitti. SKP:n piti ottaa paikkansa valtiollisessa elämässä, kuten 7. edustajakokouksen asiakirjoissa lukee; ja sama dokumentti perustelee miksi: ''On herättänyt suurta mielenkiintoa kysymys millä tavalla Suomi tulee täyttämään liittoutuneiden sille asettamat välirauhan ehdot.'' Tyypillistä on SKDL:n tunnus, esim. vaaliohjelmansa alla: ''Demokratian puolesta fasismia ja taantumusta vastaan.'' SKP:n julkilausumassa käytettiin mielenkiintoista retoriikkaa: ''Liittoutuneiden viitoittamaa tietä seuraten valmistautuvat kansat sodan tuhojen korjaamiseen niin taloudellisella kuin poliittisella ja kulttuurisella alalla.'' Jos tämä politiikka ei olisi niin katastrofaalista työväestölle, niin se voisi synnyttää naurua. Kuusisen viitoittama tie oli muuttunut liittoutuneiden tieksi, myöhemmin Kekkosen, demareiden ja lopuksi Iiro Viinasen viitoittamaksi tieksi. Ja Hertta Kuusinen vuonna 1945 muistuttaa Suvi-Anne Siimestä sanoessaan: ''Meille on hyvin tärkeätä päästä vaikuttamaan maamme poliittiseen elämään. Millä tavoin me pääsemme tunkeutumaan koko yhteiskuntaelämään, koko valtiollisen elämän toimintaan. Sillä tavalla, että demokraattiset ainekset tulevat näissä valtiollisissa ja kunnallisissa elimissä edustetuiksi, jotka suuntaavat tämän maan politiikkaa.'' Kolmen suurimman sopimuksessa sitoudutaan paitsi liittoutuneiden viitoittamalle tielle, myös ''voimassaolevan parlamentaarisen järjestelmän ylläpitämiseen'', se sitten sosialismista.
Kahdeksannen edustajakokouksen ohjelma haisee edellisen kokouksen ohjelman tavoin entisaikojen sosiaalidemokraattiselle reformismille. Ainut ero aikaisempaan oli nyt, että kylmän sodan kuviot olivat paremmin näkyvissä ja YYA-sopimus oli tulossa 1948, ja josta muodostui porvarillisen Suomen kulmakivi vuosikymmeniksi. Sen takuumieheksi nousi myöhemmin presidentti Kekkonen, joka tuli valituksi yhden äänen (se oli stalinistien ääni) enemmistöllä vuonna 1956.
Syyt neuvostobyrokraattisen kastin muodostumiselle olivat syvällä valitsevassa tilanteessa. Stalinismi-ilmiön valtaannousun syistä kertova kattava analyysi löytyy muualta, eikä se sisälly tämän kirjoituksen tavoitteisiin, kuin pähkinäkuoressa vain. Vallankumouksen puhkeaminen puolifeodaalisessa taloudellisesti takapajuisessa maassa, pitkä sisällissota sekä nälänhätä ja vallankumouksen eristäytyminen vaikuttivat siihen, että sosialismin rakentaminen ontui. Neuvostobyrokratia puolueessa ja yhteiskunnassa syntyi alunperin välttämättömänä prosessina ja se toimi eri ristiriitojen tuomarina ja yhteiskunnassa esiintyvien voimasuhteiden tasapainottavana tekijänä. Tilanne oli siis alussa kriittinen ja epävakaa. Imperialismi oli epäonnistunut kukistamaan vallankumousta fyysisesti, invaasion kautta, mutta edellytykset sosialismin rakentamiseksi näyttivät olemattomalta, jollei tulisi apua lännestä, jollei joku vauraampi kapitalistinen maa päättäisi siirtyä samalle tielle. Vähitellen ja vallankumouksen suurten tappioiden jälkeen, Saksassa kaksi kertaa (1919 ja 1923), Unkarissa (1919), Englannissa (vuoden 1926 yleislakko), jne. byrokratian asema alkoi vakiintua. Näin ollen kasti vahvistui ja yhteiskunnallisten ristiriitojen tuomarista tuli omia etuja omaava ryhmä, joka nousi eri yhteiskunnan kerrosten yläpuolelle, 1850-luvun Ranskan Bonaparten tavoin. Nämä omat itsenäiset edut ja intressit olivat niin taloudellisella ja poliittisella kuin kulttuurisellakin alalla. Talouden suunnittelu tehtiin ylhäältä päin ja meni päin mäntyä. Kriittisesti suhtautuvista poliittisista vastustajista piti päästä eroon väkivalloin, kansalaisten vapauksia piti rajoittaa tukahduttamalla taiteet ja pakottamalla sosialistisen realismin hirviöön. Kaikkien alojen piti palvella byrokratian omia etuja. Ulkopolitiikka on sisäpolitiikan jatke ja se ei voinut olla toisin Neuvostoliitossa Leninin kuoleman jälkeen. Olen todistanut, että stalinismin ulkopolitiikka palveli byrokratian etuja aina ja sen linjaukset kulloisenakin aikana riippuivat niistä.
Kansanrintaman politiikka oli kauttaaltaan stalinismin ajan vakiokäsite. Siitä ei luovuttu, paitsi tilapäisesti, jos kastin intressit niin vaativat. Se oli punainen lanka, jonka piti taata status quo niin NL:n yhteiskunnassa kuin kansainvälisestikin. Byrokratian olemassaolo perustui tämän tasapainon säilymiseen, ja joka kerta, kun se oli järkkymässä, kastin asema oli vaakalaudalla niin ikään.
Tasapaino NL:n ja imperialismin välillä ennen toista maailmansotaa oli edullisempi byrokratialle, kumpikaan osapuoli ei pystynyt kukistamaan toista, kastin olemassaolon ''oikeutus'' oli perusteltua. Se oli vahva, sen totalitarismi oli rautaisempi, puhdistukset helpompia ja vastarinta kastille miltei mahdoton. Myöhemmin, sitten kun puolet Euroopasta ja Kiina kuuluivat punaiseen leiriin, tasapainot, joiden välillä piti kiemurrella ja manööveroida olivat epäedullisimpia, byrokratian asema oli enää horjuvammalla perustalla. Mitä enemmän maita kuului sosialismin leiriin, vaikka epämuodostuneiden työläisvaltioiden muodossa, sitä vähemmän byrokratian otetta tarvittiin.
Toisaalta byrokratialla kokonaisuudessaan ja aina Stalinin johdolla oli toinenkin rooli sodan jälkeen. Säilyttääkseen status quon se takasi imperialismille yhteiskunnallisen rauhan. Yleismaailmaisen sodanjälkeisen kapitalismin ekspansion ja vakautumisen takana on ollut kaksi tukipilaria. Toinen on inflatorisen kehityksen pilari, Bretton Woodsin sopimukset ja talouden pohjautuminen dollarikantaan sekä sen vaihdettavuus. Toinen pilari löytyy Jaltan sopimuksista, joissa Stalin sopi maailmanjaosta etupiireihin samalla tavalla kuin hän teki Ribbentropin kanssa. Elettiin aikaa, jolloin Suomen ja NL:n piti olla rauhanomaisen rinnakkaiselon mallimaita, niiden erilaisesta yhteiskunnallisesta järjestelmästä huolimatta. Rinnakkaiselo oli päivän sana, pääpaino oli kolmannen maailman nationalistijunttien tukemisessa, silläkin hinnalla, että ne teurastivat kommunisteja, kuten Nasser teki. Viis joukoista, Nasser äänestää meidän puolesta esim. YK:n kokouksissa.
Luokkataistelu, joukkotoiminta, joka viime kädessä kirjoittaa historiaa, on kuitenkin voimakkaampi kuin kaikki byrokraattiset koneistot ja salaiset sopimukset eri koneistojen välillä. Tasapainot alkoivat horjua ensin DDR:ssä Stalinin kuolinvuonna 1953 ja seuraavaksi Unkarissa vuonna 1956. Sosialismiin siirtymiselle tarvittiin työväendemokratiaa, neuvostoja. Unkarissa niitä rakennettiinkin, mutta pyrkimykset sekä Unkarissa että DDR:ssä tukahdutettiin väkivaltaisesti. SKP puolusti tietenkin neuvostobyrokratian toimenpiteitä varauksetta. Kuusikymmenluvulla maailma ei ollut enää samanlainen stalinismin kannalta. Stalinin hirmuteot oli tuomittu ja ''punainen'' leiri oli muuttunut niin, että uusia tasapainoja tarvittiin. Kiina oli erkaantunut, ja jopa sotakonflikteja syntyi NL:n ja Kiinan rajalla. Kyseessä oli stalinismin luonteeseen kuuluva nationalismi, eli alueelliset vaatimukset, joita puettiin ideologisilla erimielisyyksillä. Stalinismin aikaisempi vaihe oli asettunut uudempaa vastaan. Euroopassa kriisi kärjistyi vuonna 1968 Prahan tapahtumien yhteydessä. Stalinismin saumat natisivat, mutta niin tekivät myös kapitalismin, sillä kapitalismin vakauden toinen pilari (Jalta) oli murtumassa ja pian toinenkin seurasi perässä. Bretton Woodsin sopimuksista ja dollarin vaihdettavuudesta luovuttiin elokuussa 1971. Ennen sitä Pariisin punainen toukokuu varoitti porvaristoa uudesta työväenluokan tulemisesta, joka ei olisi riippuvainen stalinismin navasta. Praha ja Pariisi menivät käsi kädessä, eivätkä olleet ainoita tapahtumia, jotka kertoivat suunnan muutoksesta. SKP oli jakautunut Tsekkoslovakian tapahtumien yhteydessä kahtia.
Euroopassa oli muutenkin syntynyt uudenlainen stalinismin ideologinen haara, eurokommunismi, jota trotskilaiset nimittivät osuvasti eurostalinismiksi. Sosialismi yhdessä maassa - teorian seurauksena oli paitsi Internationaalin lopettaminen, myös kommunististen puolueiden yhteiskunnan katsominen nationalismin silmälasien läpi. Nationalismi oli myös Kiinan ja NL:n välisen konfliktin takana, ''me rakennamme sosialismia tässä ja nyt, viis siitä mitä te teette siellä, tai siitä huolimatta'', oli stalinismin motto. Jokaisessa Länsi-Euroopan maassa kommunistiset puolueet, kansainvälisyyteen viittaamisista ja solidaarisuuden julistuksista huolimatta, yrittivät pärjätä niin kuin oma maa olisi irrotettu kansainvälisestä ympäristöstään.
Prosessit heijastuivat Suomeen SKP:n kahtiajaolla enemmistö- ja vähemmistö''kommunisteihin''. Vähemmistö oli uskollisempi stalinismia kohtaan sillä tavalla, että se piti kiinni alkuperäisestä tavoitteestaan, joka oli neuvostobyrokratian ulkopolitiikan puolustaminen. Stalinismin toisesta periaatteesta, kansanrintamapolitiikasta, molemmat osapuolet olivat samaa mieltä. Reformismista ja työväenluokan itsenäisten intressien luopumisesta taistolaiset ja saarisenlaiset olivat samaa mieltä. Ideologisesta ja biologisesta (konkreettisesti fyysisestä) napanuorastaan taistolaisten mielestä ei saisi luopua. Kaikki muu kahtiajaon ideologinen perustelu on silkkaa tyhjyyttä. Kumpi puoli oli oikeassa? Toiset (vähemmistöläiset) olivat lähempänä Stalinin vanhempaa oppia, mutta toiset vetivät loppuun asti linjauksen luokkien välisestä yhteistyöstä, joka on viime kädessä historiallinen kompromissi. Viimeistä voi ihan helposti perustella Stalinin oppeihin nojaten. Taistolaiset syyttivät saarislaisia ''revisionismista''. Mitä se revisionismi tarkoittaa? Tietosanakirja taas sanoo seuraavasti: ''pyrkii muuttamaan sosialististen liikkeiden ohjelmaa ja poliittista taktiikkaa siten, että vallankumouksen sijasta tavoitteeksi tuli yhteiskunnan asteittainen uudistaminen.'' Tämän määritelmän mukaan molemmat stalinismin suuntaukset olivat revisionistisia. Sillä tavalla taistolaiset olivat oikeassa syytettyään oikeistolaisia, että saarislaiset olivat muuttaneet stalinismin vanhempia pyhiä tarkoituksia, kuten neuvostobyrokratiaan päin kumartamista ja vieneet sen linjauksia johdonmukaisesti ja logiikkansa mukaisesti loppuun asti. Samalla tavalla kävi sosiaalidemokraateilla ensimmäisen maailmansodan yhteydessä kun he hylkäsivät työväenluokan kansainvälisiä etuja ja äänestivät porvariston sotabudjetin puolesta asettaen oman maan porvariston edut etusijalle.
SKP:n molemmat haarat olivat periaatteessa samaa mieltä hallitukseen osallistumisesta ja niin puolue pieniä pätkiä lukuun ottamatta sai nauttia kapitalismin ruorissa olemisesta vuodesta 1966 vuoteen 1984.
Osallistumalla porvarilliseen hallitukseen ''punaiset ministeritoverit'' oppivat sopeutumaan hallituksen tapoihin, eli siihen miten tarkastellaan asioita porvariston etujen kannalta ajateltujen ''välttämättömyyksien'' näkökulmasta. Mukaan vedetyt ''toverit'' sopeutuivat salamannopeasti ja heidän oma, muka vaihtoehtonsa, samastui pian porvariston realististen vaihtoehtojen kanssa. Työväenluokka, historian ainoa aito mahdollinen muuttaja jäi taka-alalle, sille sanottiin, että kuule, sinun ei tarvitse liikahtaa eikä huolestua; kommunistiministerit hoitavat sinun asioitasi. Työväenluokan yhteiskunnallisen tietoisuuden jälkeenjääminen on sopinut stalinismille hyvin, ja tässä tapauksessa se oli tukahdutettu, joukkojen toiminnan vaikenemisesta puhumattakaan. Aikaisempien vuosien joukkotoiminnan kukistamismuodot poliisin tai armeijan toimesta saivat väistyä, hallitsevan luokan valta oli turvattu ilman niitäkin.
Kansanrintama auttoi porvaristoa pitämään valtansa yllä sopeutumalla järjestelmään toisellakin tavalla. Puolueille ja ammattiyhdistysliikkeelle alettiin jakaa etuja vastamaksuksi osallistumasta hallitsemiseen ja näin ollen porvariston vallan rakenteiden turvaamiseen. Kansandemokraattien saama rahallinen tuki oli eri muodoissaan silloin 50 miljoonaa markkaa, eli noin viisi kertaa SKP:n vuosibudjetti.
Kansan hallitseminen porvarillisen valtion eli kansanrintaman kautta onnistui 1966 vaalivoiton jälkeen. Konsensus tarkoittaa sopimusta hallitsevan luokan suunnitelmien kanssa, sopeutumista, samastumista ja antautumista; se tarkoittaa, että vedetään työväenluokan yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvamisen ja omaehtoisen toiminnan matto jalkojen alta ja raa'asti. Proletariaatin oma toiminta on jokaiselle marxilaiselle tärkein pedagoginen tekijä luokan tietoisuuden kehittymistä ajatellen.
Kansanrintamapolitiikan motiivit porvariston kannalta voitaisiin pelkistää yhteen sanaan, työväenluokan johdon ''porvarillisvaltioistuminen''. Sana tarkoittaa, että työväenliikkeen puolueita, ammattiliittoja ja kansalaisliikkeitä sopeutetaan porvarilliseen vallankäyttöön ja lisätään niiden riippuvuutta porvarillisesta valtiosta. Tämä porvariston käyttämä menetelmä on tänä päivänä yhtä lailla käypä, vaikka stalinismia ei ole samalla tavalla olemassa.
Eikö sitten kommunistien vaikutus porvarihallituksessa voi koskaan olla jotain merkitsevää proletariaatin etuja silmällä pitäen? Huutava esimerkki on vuodelta 1975. SKP oli hallituksessa ja yritti muka vaikuttaa talouspolitiikkaan niin, että se kallistuisi edistykselliseen suuntaan köyhän kansan kannalta. Mutta kas kun talouspolitiikkaa tehdään muissa piireissä, eikä siitä päätetä hallituksessa, eikä varsinkaan työministeriössä. Mauno Koivisto, Suomen pankin silloinen johtaja taatakseen valtion lainaa lähetti Maailmanpankille kaksi kirjettä, jotka sisälsivät kuvauksia tulevasta hallituksen talouspolitiikasta. Toinen kirje oli lähetetty vuoden 1975 huhtikuussa ja toinen vuoden 1976 helmikuussa. Jouko Kajanoja, vähemmistöstalinistien edustajaministeri myönsi kokevansa itsensä pelleksi taistelleessaan ''edistyksellisen'' talouspolitiikan puolesta silloin kun sen politiikan käsikirjoitus oli jo kirjoitettu ajat ennen sitä hallitusta, jossa hän itse oli istunut.
Kuten jo mainitsin, stalinismin osuus kapitalismin sodanjälkeiselle vakauttamiselle oli Jaltan vuoksi suuri. Yhtä aikaa sosialismi yhdessä maassa -teoria johti vähitellen kommunististen puolueiden nationalistumiseen, suomalainen konsensus ja italialainen historiallinen kompromissi on tämän ideologisia lapsia. 70-luvulla murtui kapitalismin vakauden toinen pilari, Bretton Woodsin sopimukset, mikä pakotti kapitalismit kääntymään uusliberalistisen politiikan suuntaan. Enää kansanrintamia ei tarvittu, kylmä sota kiihtyi, kommunististen puolueiden merkitys kapitalismin vakauttamisen kannalta väheni. Pian vajaan kahdenkymmenen vuoden kuluttua miltei kaikki epämuodostuneet työläisvaltiot luhistuivat ja ex-stalinisteista tuli raadollisempia kapitalisteja kuin mitä lännestä löytyy.
Mutta mikä oli kansanrintaman merkitys tässä kapitalismin suunnanmuutoksessa uusliberalismiin? Onko se auttanut kapitalismia tämän projektin toteuttamiseksi allekirjoittamalla samalla oman itsemurhatuomionsa? Käänne kansainvälisellä areenalla tapahtui 70-luvun loppupuolella Reaganin ja Thatcherin johdolla.
Vuonna 1977, Suomessa hallituksen talouspoliittiseen ohjelmaan lisättiin osia, joissa painotettiin kansainvälistä kilpailukykyä, ja EEC:n kanssa tehdyt sopimukset tulivat täydellisesti voimaan. Ennen kuin ohjelmalle lähdettiin pyytämään laajaa hyväksyntää, sen hyväksyi ensin pieni juntta. Siihen kuuluivat Paavelan, Sorsan ja Virolaisen lisäksi myös Arvo Aalto. Näin suomalainen ''kommunismi'' oli myötävaikuttamassa uuteen taloudenkehitysvaiheeseen siirtymisessä. Uusi vaihe merkitsi suomalaiselle porvaristolle myös poliittisen hegemoniansa vahvistamista, Kokoomuksen ensipääsyä hallitukseen, kokoomuslaista pääministeriä ja myöhemmin aitoa porvarihallitusta.
SKDL myönsi myöhemmin, 1984 järjestämässä seminaarissaan, että käännekohta sijoittui suunnilleen vuoteen 1978.
Näin stalinismi veti taantumuksellisen kansanrintaman teoriansa äärirajoille. Se asettui barrikadin samalle puolelle kuin kapitalistit työnantajat. Enää ei ollut jäljellä muuta kuin 80-luvun keinottelu, pörssi-investoinnit ja työväenluokan puolueelle luotettujen suurten rahasummien hävittäminen. Niin tekivät gorbatshovit, jeltsinit ja kumppanit. Pian se hävisi itsekin poliittiselta kartalta.