Kansanrintamanpolitiikan tulokset Espanjassa ovat vielä tuhoisampia. Kun Alfonson monarkia kaatui 1931, kommunistinen puolue oli vielä pieni. Kominternin käännöksen oikeampaan myötä (1935) EKP kutsui puolueita kansanrintamaansa osallistuakseen kuukauden kuluttua pidettäviin vaaleihin. Kansanrintama voitti täpärästi vaalit ja vasemmiston republikaanit muodostivat hallituksen työväenpuolueiden tuella.
Sillä hetkellä luokkataistelu oli pakottanut yhteiskuntaa sellaiseen polarisointiin, että tilanteesta oli tullut vallankumouksellinen. Talonpojat alkoivat vallata maatiloja, ja kaupungeissa vaalivoittoa seurasi suuri mielenosoitusten aalto, joka pakotti valtiovaltaa vapauttamaan poliittiset vangit. Kasvava lakkoliike oli uhka porvariston yksityisomistukselle ja tämä näki armeijan ainoana voimana, joka voi estää vallankumousta etenemästä. Armeijan päälliköt alkoivat järjestäytyä hallituksen hiljaisella tuella ja armeijan kapina alkoi 18. heinäkuuta. Työväenluokan toiminta oli ainoa asia, joka pysäytti armeijan ja fasistit ja esti niitä valloittamasta suurta osaa Espanjasta. Työläiset pysäyttivät vastavallankumouksen kivääri kädessä ja laittoivat omia valtaelimiä pystyyn. Porvarillisen valtion mekanismi oli hajoamassa.
Tapahtumat tulivat Stalinille yllätyksenä ja epätoivottuna. Hän ei halunnut vallankumousta ja kaikista vähiten silloin kuin oli neuvottelemassa brittien ja ranskalaisten kanssa. Toisaalta oli selvä, että Hitler ja Mussolini olisivat tukeneet Francoa. Fasistit pitäisi torjua, mutta ei vallankumouksen keinoin; tämä olisi estettävä, sillä se voisi säikäyttää liittolaiset.
Espanjan kommunistinen puolue, joka oli jo kasvanut isoksi, sai tämän tehtävän suoritettavakseen.
Syyskuussa hallitukseen otettiin mukaan stalinistit, sosialistit ja myöhemmin anarkistit, ja vuodesta 1937 lähtien se oli käytännössä stalinistien kontrollin alla. Politiikka, jota tämä kansanrintama noudatti, oli riippuvainen Moskovan intresseistä. Kun Caballerosta tuli pääministeri 1936 hän sai kirjeen Stalinilta ja Molotovilta. Siinä sanottiin: ''Parlamentarismi voi osoittautua Espanjassa tehokkaammaksi kuin Venäjällä -- -- On välttämätöntä vetää mukaan kaupunkien pieni ja keskisuuri porvaristo, tai sallia sen omaksuvan suotuisan puolettomuuden kannan hallitukselle, suojelemalla heitä pakkolunastuksista ja takaamalla kaupan vapaus. Meidän ei pitäisi polemisoida demokraattisten puolueiden johtajia, vaan yrittää lähestyä heitä ja houkutella hallitukseen. -- -- Tämä on välttämätöntä estääksemme Espanjan vihollisia luokittelemasta maata Kommunistiseksi Tasavallaksi ja näin suorittaa invaasiota, joka olisi demokraattisen Espanjan vakavin uhka.'' Espanjan stalinistit tottelivat ja ensimmäiseksi hajottivat miliisien ja vallattujen maatilojen toimikunnat, palauttaen vallatut tehtaat ja maat entisille omistajilleen. Togliatti kirjoitti artikkelin, jossa ''analysoidaan'', että Espanjan vallankumous oli vielä porvarillisdemokraattisessa vaiheessaan. Demokraattinen porvaristo, hän sanoi, oli ''jakobiinit'', ja niiden konsensus oli tärkeää. Vulgaari- ja epähistorialliset vertaukset oli kopioitu Manuilskin käsikirjoista, ja sen käytäntö oli suoraan Kiinan ''neljän luokan blokin'' karvaan kokemuksen matkimista. Stalinismia ei ohjannut marxilainen tai jokin muu teoria, vaan neuvostobyrokratian empiiriset ja pragmaattiset intressit.
Valta vapautetuilla alueilla oli huonosti aseistettujen työläisten käsissä. Porvariston varjo oli vielä Madridin ja Barcelonan päällä, mutta se tarvitsi työväenjärjestöjen tukea, sillä siellä porvaristolla ei ollut poliisia eikä armeijaa. Ja tämän roolin otti vastaan kansanrintama, johon osallistuivat sosialistit, stalinistit, anarkistit ja POUM. Uuden hallituksen ensimmäinen toimenpide oli luoda armeija, jolla oli militaristinen mentaliteetti, kuri ja hierarkia, sekä poliisi. Aseistettu kansa oli riisuttava aseistaan. Niitä, jotka eivät totelleet määräyksiä, pidettiin fasisteina ja vietiin oikeuden eteen, jossa rangaistiin ankarasti. Kaikkien miliisien, jotka olivat rintamalla ja taistelivat fasisteja vastaan, oli alistuttava hallituksen komentoon. Aragonian juoksuhaudoista kotiutettiin kaikki naiset, joiden oli tultava pois toimimaan kokkeina muilla rintamilla.
Leon Blum Ranskassa kielsi kaikki Espanjaan menevät sotatarvikekuljetukset toiseen maahan puuttumattomuuden periaatteen nimissä. Ranskan kansanrintaman hallituksessa oli silloin kommunistinen puolue mukana. Mitään protestia ei esitetty. Franco sai tietysti runsaasti aseita Hitleriltä ja Mussolinilta, ja Hitler oli pommittamassa Guernicaa maan tasalle 1937.
Kansanrintaman petturimainen politiikka sai aikaan sen, että Espanjassa oli alkamassa sisällissota, ei kansan ja fasistien välillä, vaan kansanrintaman ja vallankumouksen välillä. Näin kävi Barcelonassa, jossa proletariaatti nousi kapinaan spontaanisti. Toukokuun 3.-6. päivien välillä kaupungissa pantiin tiesulkuja pystyyn, käytiin katutaisteluja, julistettiin yleislakko; käytännössä kaupunki oli anarkistien ja POUM:in kontrollin alla. Paikalle saapui kansanrintaman kansanedustajia, jotka yrittivät rauhoittaa ja vesittää kapinaa. Monet tottelivat johtajiensa kehotuksia ja toiset taas eivät. Osa anarkisteista (Durrutin ystävät) sekä trotskilaiset vaativat vallankumouksellista neuvostoa. Hallitus näytti vihreää valoa, ja kuusituhatta aseistettua sotilasta valtasi kaupungin ja kukisti kapinan. Pian tämän jälkeen hallitus kaatui. Uuden hallituksen oli valittava tiensä. Seuraavana päivänä hallitus oli valinnut proletariaatin kukistuksen tien. Kansan oikeudenkäynnit lakkautettiin, POUM ja Durrutin ystävät pantiin maan alle, niiden toimistotilat suljettiin, vanha porvarillisen valtion mekanismi elvytettiin. Ihmisjahti ei onnistuisi, jollei GPU olisi järjestänyt pogromeita. Vasemmistolaisten toisinajattelijoiden salamurhat, pidätykset tai kidutukset olivat päivittäisiä ilmiöitä. Vallankumouksellisia taistelijoita, jotka olivat taistelleet fasismia vastaan Euroopassa ja olivat Espanjassa vapaaehtoisina, murhattiin raukkamaisesti. Stalinistien kidutusmenetelmät eivät poikenneet yhtään vastaavanlaisista fasistien metodeista.
Tällaisten olosuhteiden jälkeen fasistien voitto oli selvä. Fasistiarmeijaa vastaan ei voi taistella tavanomaisella armeijoiden yhteentörmäyksellä. Fasisteja vastaan olisi sovellettava vallankumouksen metodeja. Metodit jäivät kuitenkin vähiin tai kansanrintama huolehti siitä, että niitä soveltamaan kykeneviä ihmisiä eliminoitiin.
Vapaaehtoisten taistelijoiden ''kansainväliset prikaatit'' jättivät Espanjan. Ranskassa niitä suljettiin keskitysleireihin ja Venäjällä teloitutettiin, jotta ei jäisi historiallisen rikoksen silminnäkijöitä.
Tammikuussa 1939 Barcelona kaatui ja Madrid sekä Valencia antautuivat ja Franco voitti lopullisesti. Helmikuussa demokraattiset imperialistit tunnustivat Francon hallituksen. Elokuun 23. päivänä 1939 Stalin allekirjoitti häpeän sopimuksen Hitlerin kanssa.