Espanjan vallankumous

Venäjän lokakuun vallankumouksen inspiraatio toteutettiin parhaiten Espanjan vallankumouksessa 1936. Opetukset ovat hyödyllisiä, ei vaan pystyäksemme arvioimaan silloista tilannetta, vaan myös tämän päivän ja lähitulevaisuuden luokkataistelujen kannalta.

Tämän suurenmoisen vallankumouksen tappio ei johtunut niinkään fasistiparvien ryntäyksestä, vaan stalinismista, joka toimi porvarillisen demokratian puolustajana ja työläisdemokratiaa vastaan. Näiden voimien kansanrintama liberaaliporvareiden kanssa nujersi vallankumouksen ja pelasi viime kädessä Francon pussiin. Laitavasemmistolla anarkisteista PUM:n kannattajiin oli Espanjan vallankumouksen tappiossa kohtalokas vastuu. Niin sanotut vallankumouksen voimat eivät nousseet tilanteen vaatimalle tasolle 1930-luvulla.

Espanjan vallankumouksen opetukset ovat kuitenkin tätä monisäikeisempiä. Kansainvälisen työväenluokan viimeisetkin mahdollisuudet kumota stalinistisen byrokratian lonkerot olivat menneet Hitlerin noustua valtaan. Juuri silloin vasemmisto-opposition Trotskin kannattajat suuntasivat uuden Internationaalin rakentamiseen Kominternin uudistamisen sijasta. Espanjan vallankumous tuli kuin ihmeellisenä lahjatoiveena neuvostotyöläiselle. Voitto olisi heikentänyt stalinismia ja voimistanut tendenssit byrokratian vallasta syöksymisestä. Espanjan tappio sen sijaan oli maailman vallankumouksen tappio, sillä se voimisti stalinistisen kastin asemaa. Siksi Stalin teki kaikkensa vallankumouksen kukistamiseksi.

Espanjan vallankumouksessa oli kyseenalaistettu kapitalismin perustaa ensimmäisen kerran niin selkeästi lokakuun vallankumouksen jälkeen. Vieläpä fasismin noususuhdanteen olosuhteissa. Eräässä vaiheessa espanjalaiset työläiset olivat vallanneet yli 75 prosenttia maan teollisuudesta, käynnistivät tuotantoa ja yleisesti toimivat ilman pomoja itsehallintoperiaatteella, joka perustui välittömän demokratian käyttöönottoon.

Tuhannet köyhät talonpojat kollektivisoivat maansa, perustivat osuuskuntia, viljelivät yhdessä ja korjasivat yhteiset työnsä antimet. Maalaiset polttivat alistumista ja omistajien ja kuninkaan herruutta saarnaavia kirkkoja. Siellä, missä vallankumous oli vahva, hallitus oli kumottu. Hallituksen valta korvattiin työläiskomiteoiden ja miliisin vallalla, joka toimi yhteisön (kommuunin) valvonnan alla. Sorretut tekivät ammattiliitoista militantteja ja massiivisia, organisaatioita, jotka vaativat kapitalismin lopettamista. Kapitalismi olisi korvattu sosialismilla tai anarkismilla, ei hamassa tulevaisuudessa vaan välittömästi ja heti. Vallankumouksen tärkeä kysymys siitä, että sorrettujen pitää hallita yhteiskuntaa, eikä tämä ole "asiantuntijoiden" tehtävä, avautui koko mahtavuudessaan Espanjan ja sitä kautta koko Euroopan yhteiskunnalle. Miljoonat työläiset ympäri maailmaa olivat kääntäneet silmänsä kohti Espanjan työväenluokkaa.

Espanjan poliittinen järjestelmä oli romahtanut jo vuodesta 1931. Maailmanlaajuinen talouden romahtaminen oli saavuttanut myös Espanjan. Sen lisäksi maa oli hävinnyt siirtomaasotansa Marokkoa vastaan ja tämä oli viimeinen sotahäviön sarjasta, joka koetteli horjuvaa imperiumiansa. Työläiset äänestivät kuntavaaleissa kuningaskunnan lopettamista kannattavia ehdokkaita. Kun pelästynyt kuningas Alfonso oli lähtenyt, vallankumous oli käytännössä alkamassa. Keskiluokkien demokraattien ja maltillisten sosialistien hallitus julisti "loistavaa kansan yhtenäisyyden ja demokraattisen kauden alkaneeksi". Kapitalismia repivän kriisin aikakautena tilanne ei kehity koskaan niin kuin reformistit toivovat. Pian työläiset ymmärsivät kenen puolella seisovat johtajansa, jotka kannattavat sosialismiin siirtymistä "kärsivällisesti ja hitaasti". Elokuussa 1931 hallitus kukisti lakkoja tykistöllä. Vuonna 1934 tukahdutettiin anarkistien kapina ja 1934 yleislakko, molemmat proletaarisessa Barcelonassa.

Talonpojat valtasivat maaherrojen tilat ja kieltäytyivät maksamasta vuokraa viljelemästään maasta. Heitä vastassa oli kohti ampuvia poliiseja. Koko maassa oli satoja lakkoja ja uusia ammattiliittoja perustettiin. Kirkon avustuksella vuonna 1933 valittiin taantumuksellinen, monarkistinen puolifasistinen hallitus. Työläiset nousivat kapinaan ja tällä kertaa he kävivät aseellisia taisteluja poliisin ja vastapuhjenneiden fasististen järjestöjen kanssa. Kapitalistit alkoivat viedä rahaa pois maasta, mikä heikensi taloutta entisestään. Rahaa alkoi virrata myös Francon joukkojen tueksi, joka aloitti sisällissotaa Marokosta 19. heinäkuuta 1936. Kun Franco lähti liikkeelle melkein koko poliittinen kenttä oli valmiina antautumaan. Italian ja Saksan kansan kohtaloa tunteneet työläiset olivat eri mieltä politiikkojen kanssa. Barcelonan proletariaatti lähti kaduille, repi laattoja kaduilta ja rakensi niillä tiesulkuja kaupungin ympärille. Sitten se tunkeutui kauppoihin ja julkisiin rakennuksiin ja etsi aseita. Autoja vahvistettiin niin, että niistä tuli proletaarien panssareita. Seuraavaksi aloittivat suurta agitaatiota, jossa kysyttiin sotilailta, miksi nämä olivat ampumassa heitä ja kehottivat heitä siirtymään työläisten leiriin. Aluksi sotilaat alkoivat ampua ilmaan. Kohta rohkeimmat heistä alkoivat tähdätä upseereitansa kohti. Kun ensimmäiset sotilaat vaihtoivat rintamaa, ensimmäiset kasarmitkin siirtyivät työläisten käsiin. Asevarastot avattiin ja kohta työläiset olivat vapauttamassa koko Kataloniaa. Asturiasta lähti viisituhatta kaivostyöläistä kohti Madridia. Valenciassakin sotilaat kapinoivat, ampuivat upseereitaan ja jakoivat aseita työläisille. Malagassa työläiset polttivat sotilaskaartin rakennuksen, kun ei voinut vallata sitä. Suurin osa Espanjan merivoimista oli kapinoinut ja tappanut tai pidättänyt upseeriston. Heidän komiteat komensivat laivoja ja edustustoja lähetettiin kaupunkeihin liittymään työväenliikkeeseen.

Vallankumouksen sydämessä, Kataloniassa, miltei kaikki elinkeinot olivat työväen kontrollin alla. Työläiset lähettivät komiteoita vartioimaan rajaa. Espanjaan pääsi helpommin puolueen tai ammattiliiton jäsenkortilla kuin passilla siihen aikaan. Komiteat koordinoivat myös tuotantoa ja ruuan jakelua. Ammattiliittojen ja muiden työläisjärjestöjen käsissä oli myös miltei kaikki palvelut, kuten puhelinyhtiöt. Talonpojat polttivat julkisesti vanhoja omistus- ja velkakirjoja sekä panttauksia. Työväenmiliisi auttoi talonpoikia perustamaan komiteoita ja jakamaan maat. Talouden kollektivisoidulla osalla tuottavuus oli huipputasoa. Työtunnit jaettiin tasan ja työttömät työläiset saivat työtä. Porvarivallan jäännökset olivat vielä paikallaan, mutta kaikki riisuttuna kaikesta oikeutuksestaan. Taistelut olivat vielä edessä.

Poliittinen johto

Yksikään vallankumouksellisista järjestöistä ei kyennyt johtamaan taistelua johdonmukaisesti loppuun asti. Näin ollen vallankumous ei voittanut ja pattitilanne jatkui vuoden 1936 heinäkuun tapahtumien jälkeenkin. Kahden vastakkain asetetun luokan kaksi erillistä valtaa "seisoi" vierekkäin. Yhtäältä oli työläisten, talonpoikien ja sotilaiden järjestöjen verkosto, joka hallitsi taloudellisesti ja hallinnollisesti suurinta osaa maata. Toisaalta oli vanha hallitus ja sen poliisi, jotka odottivat muuttuvia olosuhteita palatakseen valtaan. Tässä herää järkevä kysymys, miksi silloiset johtajat ja järjestöt eivät organisoineet koordinoitua hyökkäystä, joka johtaisi vallankumouksen lopulliseen voittoon?

Ensinnäkin Espanjan stalinistit (PCE) saivat käskynsä suoran Moskovasta, joka halusi peräännyttää vallankumouksen. Stalinistit puhuivat lokakuun vallankumouksen arvovallan perijöinä. Espanjan stalinistit väittivät, että työläisten pitäisi taistella sosialismista seuraavasti: Ensinnäkin kaikki kansankomiteat olisi hajotettava, sen jälkeen pitäisi lopettaa tehtaiden kollektivisointi ja lopulta piti solmia kansanrintama liberaali porvareiden kanssa Francon torjumiseksi. Stalinismin perusiskulauseen mukaan "Ensin voitetaan Franco ja sitten taistellaan vallasta".

Stalin, joka näki, että maailmansota oli tulossa, pyrkii liittoutumaan Ranskan, Britannian ja USA:n kanssa. Siinä diplomatiassaan byrokratian piti käyttää Espanjan tilannetta esimerkkinä siitä, että Neuvostoliitto ei kannata maailman vallankumousta missään muodossa. Sosialistinen Espanja toimisi myös innoittajana sorretuille ja ikeen alla eläville neuvostotyöläisille. Näin ollen Stalin lähetti sotilaallista apua Espanjan porvarilliselle demokratialle sillä ehdolla, että tämä kukistaisi militantti työläiset sekä palauttaisi hallituksen ja kapitalistien arvovallan. Stalinin avustus oli riittävä säilyttääkseen elossa porvarillisen demokratian vallankumouksen uhasta, muttei riittävän vahva vastustaakseen Francoa.

Todellisuudessa Espanjassa oli vain kaksi historiallista vaihtoehtoa avoinna. Jos Franco pystyttäisiin torjumaan, vallankumous ei pysähtyisi silloin liberalismin asettamaan viitekehykseen. Se jatkaisi syventämällä toimenpiteensä ja ottamalla käyttöön sosialistisia reformeja. Jos Franco voittaisi demokratian, ennen sitä olisi pitänyt tehdä tilinsä selväksi vallankumouksen kanssa, eli murskata se. Siinä tapauksessa historia menisi taakse moneksi vuosikymmeneksi. Kaikki, jotka sattuivat vastustamaan Francoa, olisi tässä tapauksessa tapettu tai heitetty vankilaan miettimään, mikä meni pieleen. Luokkataistelun kärjistyttyä sisällissodaksi liberaaliporvarilliselle demokratialle ei ole yleensä mitään sijaa. Joko taantumus murskaa työväenluokan vastarinnan ja perustaa fasismia tai luokka murskaa fasistit ja mukana menee kapitalismin perustakin.

Samanlaista linjaa stalinismin kanssa kannatti sosialistikin, joskin ei yhtä kyynisesti. Tämä puolue oli samassa hallituksessa kapitalistien ja porvari politiikkojen kanssa. Kun Franco alussa miehitti pieniä kaupunkeja, kapitalistit olivat ensimmäiset, jotka menivät istumaan samaan pöytään ja neuvottelemaan fasistien kanssa. Kapitalistit pelkäsivät enemmän työläisiä ja sen takia veivät maasta vallankumoukselle välttämättömiä resursseja. Työläisillä ei ole mitään perustetta tai kannustinta taistella demokratian puolesta, jos voiton jälkeen heitä sortaa sama tyranni, josta halutaan päästä eroon.

Vallankumouksellisista suurin osa seisoi stalinismin ja reformismin vasemmalla laidalla. Näistä anarkistien ammattiyhdistys (CNT-FAI) kannatti kollektiivisesti hallitun ja tasa-arvoisen yhteiskunnan välitöntä rakentamista. CNT:n taistelijat olivat kapitalistien omaisuuden ja maatilojen sosialisoinnin eturintamassa. CNT:n paikalliset solut kannattivat jopa vallan anastamista työläisten toimesta. Tämän liikkeen johtajat, vaikka sanoissa eivät torjuneet sosialismiin siirtymistä, kuitenkin menivät samaan hallitukseen kapitalistien ja stalinistien kanssa. Anarkistijohdon perustelut eivät poikenneet paljon stalinistien argumenteista. Sosialistisiin reformeihin ei voi vielä ryhtyä, ennen kun Franco on voitettu. Näiden johtajien mielestä ensisijassa oli siis sota: vallankumous oli heistä toissijainen tehtävä. Tämän tuhoisan politiikan tulokset näkyivät valitettavasti vähän myöhemmin.

POUM oli alunperin järjestö, jolla oli trotskilaisia juuria. Sisällissodan edetessä POUM kuitenkin maltillistui ja hännysteli CNT-FAI:n politiikkaa. POUM:n jäsenillä oli johtava rooli tehtaiden ja maan kollektivisoinnissa ja työväenmiliisin rakentamisessa, erityisesti Kataloniassa. Lopulta kuitenkin POUM:n johtaja Andrés Nin otti hänkin vastaan ministerin pallin Kataloniassa väittäen omalla vuorollaan, että vallankumous ei voi voittaa ennen kun Franco on kukistettu. Tämänkin väitteen takana oli tuttu reformismin teesi, että ensin voitamme sodan ja sen jälkeen ryhdymme vallankumoukseen. Vanhat Leninin, Trotskin ja Luxemburgin analyysit sodan muuttamisesta vallankumoukseksi unohtuivat Niniltä ja poumilaisilta juuri silloin kun niitä eniten tarvittiin.

Tämän vaihtoehdottoman tilanteen tulokset alkoivat pian näkyä. Reformistit ja stalinistit omistivat kaiken tarmonsa työväenliikkeen jarruttamiseen; jälkimmäiset käyttivät myös väkivaltaa. GPU:n agentteja oli Espanjassa, ei neuvomassa miten murskattaisiin Francoa, vaan vallankumouksellisia. Tämä huolimatta siitä, että kapinan johtajat osallistuivat porvarilliseen kansanrintaman hallitukseen. Franco miehitti kaupunkeja toinen toisensa jälkeen hävittämällä työväenluokkaa perin pohjin. Vuonna 1937 perinteiset vappumarssit oli kiellettyjä demokraattisen hallituksen alueillakin. Kaikki työväenliikkeen lehdet piti alistaa demokraattisen hallituksen sensuuriin. Työläiset alkoivat tajuta, että vallankumouksen aikaisemmat saavutukset olivat vaakalaudalla. Samana vuonna toukokuussa Barcelonan stalinistit yhdessä hallitusjoukkojen kanssa yrittivät vallata puhelinkeskuksen anarkisteilta, jotka pitivät sen hallussaan heinäkuun kapinasta lähtien. Puhelinkeskuksen hallussapito oli tärkeä vallankumoukselle. Stalinistien hyökkäys sai aseistetun kansan Barcelonan kaduille. Työläisillä oli sellainen ylivoima, ettei tarvittu ampua laukaustakaan, kirjoittaa Felix Morrow kirjassaan "Vallankumous ja vastavallankumous Espanjassa". Poliisi luovutti aseensa vapaehtoisesti, Barcelonan Kommuuni oli saavuttanut erävoiton.

Kommuuni innoitti työläisiä jatkamaan taisteluaan, mutta CNT:n anarkistijohtajat, seuraten yhtenäisyyspolitiikkaa porvareiden kanssa, jarruttivat vielä kerran työläisiä. Anarkistijohtajat kulkivat barrikadista toiseen huutaen työläisille: "Laskekaa aseenne! Ajatelkaa meidän suurta päämäärämme! Yhtenäisyys ennen kaikkea! Meidän pitää keskittyä Francon voittamiseen!" Anarkisti- ja kommunistityöläiset huusivat takaisin ja kieltäytyivät laskemasta aseitaan. Tämä oli viimeinen työläisille tarjoutunut tilaisuus sodan muuttamiseksi vallankumoussodaksi ja kapitalistien voittamiseksi, jotta työläiset olisivat ottaneet elämänsä kohtalot omiin käsiinsä. Tämä olisi ainoa mahdollisuus voittaa myös Francon. Selkeitä vallankumouksellisia näköaloja ja marxilainen tilanteen arvio, analyysi ja ohjelma puuttuivat Espanjan vallankumouksellisilta tyystin. Lopulta myös POUM:n johtajat käskivät jäsenensä jättämään barrikadit. Liike taittui johtajiensa tahtoon ja barrikadit hylättiin kunniattomasti sen jälkeen kun siihen kaatui satoja työläisiä taisteluissa demokraattisen hallituksen voimia vastaan. Tämä toukokuu merkitsi vallankumoukselle sen lopun alkua.

Kapitalistien edut ja intressit oli pelastettu. Stalinistit väittivät, että vallankumouksen tulisi "kesyttää ja sivistää". Tuon uuden iskulauseen nimissä, ja kun työläisten johtajat olivat tehneet kompromissia, työläiset, jotka kieltäytyivät riisumasta aseitaan, vangittiin tai tapettiin raadollisesti ja julmasti. Miliisijoukkoja hajotettiin ja niiden jäseniä kohdeltiin samalla tavalla kuin salainen poliisi kohteli kansalaisia Neuvostoliitossa. Kuka vaan uskaltaisi esittää heille kritiikkiä, ensin leimattiin fasistiksi, sitten vainottiin ja lopulta eliminoitiin. POUM:n johtaja Andrés Nin, anarkistijohtaja Kamilo Berneri ja lukemattomat muut kadotettiin kirjaimellisesti. Hallituksen voimat valtasivat anarkistien, ammattiliittojen ja POUM:n toimistoja ja kokoustiloja, joista ottivat niiden tovereita vangiksi. Proletariaatin militanteimmat osat lähetettiin rintamalle ilman varteen otettavaa aseistusta sillä tavalla, että Francon olisi helpompaa tappaa heidät. Proletariaatin parhaiden poikien ja tyttöjen ollessa kuolleita tai vankilassa ja rintamalla, työväenluokka ei nostaisi päätään vuosikymmeniksi.

Vuoteen 1939 mennessä Franco oli vallannut koko maan ja maailma valmistautui 80 miljoonaa ihmisuhria vaatinutta toista maailmansotaa varten. Silti Espanjassa vuosina 1936-37 ihmiset olivat valmiit kuolemaan uutta maailmaa varten. Osuvimman vastauksen antoi Buenaventura Durruti eräässä haastattelussaan. Kun toimittaja kysyi: "Kannattaako? Jos voitatte sodan, niin silloin te istutte rauniokasan päällä". Duruti: "Aina me asuimme slummeissa ja seinien koloissa. Osaamme sopeutua. Muistakaa se, että me osaamme myös rakentaa. Me rakensimme kaikki nämä palatsit ja kaupungit täällä Espanjassa, Amerikassa ja kaikkialla. Me, työläiset voimme rakentaa lisää näiden raunioina olevien tilalle. Emme yhtään säikähdä raunioita. Me saamme maan perinnöksi. Porvaristo saattaa tuhota maailman ennen kun poistuu historian näyttämöltä. Me kuljetamme kokonaisen maailman tässä, sydämessämme. Tämä maailma on kehittymässä parasta aikaa".

Barcelonan kapina

Toukokuun 3.-6. välisenä aikana pystytettiin barrikadit, käytiin taistelut ja julistettiin yleislakko. Viimeksi mainittuun kutsui niin CNT kuin myös UGT, joka oli sosialistien kontrollissa. Todellisuudessa koko Barcelona oli anarkistien ja UGT:n työläisiä tukeneen POUM:n valvonnan alla. Kuten mainittu, anarkistien ammattiliittojohtajat niin CNT:ssa kuin FAI:ssakin osallistuivat porvarilliseen hallitukseen ja tekivät kaikkensa pysäyttääkseen kapinan. Anarkistiministerit Joan Garcia Oliver ja Federica Montseny saapuivat kiireesti Valenciasta ja vetosivat työläisiin kyyneleet silmissä lopettamaan kapinaa. Ikävä kyllä samalla tavalla menettelivät myös POUM:n johtajat.

Vain kaksi pientä ryhmää osasi "lukea" tilanteen periaatteellisesti oikein. Trotskilaisryhmä, bolshevikki-leninistit ja anarkisteihin lukeutunut "Durutin ystävät" -ryhmä. Ideologisista erimielisyyksistään riippumatta molemmat ryhmät kutsuivat työläiset muodostamaan vallankumouksellista neuvostoa, riisumaan kansalliskaartilaiset aseistaan ja anastamaan vallan työläisneuvostojen käsiin. Vaikka nämä todellisten vallankumouksellisten järjestöt usein taistelivatkin rinta rinnan, ne olivat kuitenkin pieniä ja heikkoja. Kokemusta omaavilla johtajilla varustetun vallankumouksellisen puolueen välttämättömyys tai sen puute näkyvät tällaisten historian kriittisten hetkien aikana.

Kun hallituksen joukoille oli näytetty vihreää valoa, 6000 hallituksen kaartilaista aseissa saapui Barcelonaan. Ensimmäiseksi vallattiin rynnäköllä Durutin ystävien kirjapaino ja sen jälkeen alettiin järjestää partiovuoroja kaduilla, jotka siihen asti olivat työläiskaartin käsissä. Espanjan vallankumouksen kukistaminen porvarien ja stalinistien toimesta oli uudessa vaiheessa. Ensimmäiseksi stalinistit aiheuttivat hallituskriisin, jossa kaadettiin sosialistien pääministeri Largo Caballero, koska hänen asenteet olivat "ystävällisiä" POUM:lle ja anarkisteille. Tämän jälkeen stalinistit dominoivat täysin uutta hallitusta, jossa pääministeriksi oli valittu oikeistodemari Prieto. Stalinismin "sankaritar" La Passionaran (jota vasemmistokriitikot kutsuvat Assassionariaksi, murhaajaksi) mukaan uusi hallitus oli "voiton hallitus". 18. toukokuuta muodostettu Juan Negrinin hallitus, joka oli paremmin Stalinin kontrolloitavissa, ei epäröinyt heti alusta valita leirinsä. Hyökkäys proletaarista demokratiaa, työväenluokkaa ja vallankumouksellista etujoukkoa vastaan käytiin porvariston lain ja järjestyksen nimissä.

Vastavallankumouksen ensimmäisiä toimenpiteitä oli lyödä POUM:a demokraattisen hallituksen nuijalla. 28. tokokuuta kiellettiin POUM:n äänenkannattaja Batalla (Taistelu) ja miehitettiin puolueen radioasema. Sama kohtalo odotti Durutin ystäviä; heidän toimistonsa suljettiin ja koko järjestö pantiin maan alle. Kesäkuun 16. päivänä pidätettiin Andrés Nin omassa toimistossaan, ja POUM:n toiminta kiellettiin niin ikään. Samaan aikaan vallankumouksen instituutioita, kuten kansanoikeusprosessit, lopetettiin uuden oikeusministerin päätöksellä. Jotta kaksoisvalta lopetettaisiin porvarivallan eduksi ja vallankumouksen instituutiot lakkautettaisiin, kapinallisten johtajia piti hävittää.

POUM:n vastaiset vainot käynnistettiin valitettavasi ilman mitään anarkistien vastaääniä, muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Pogromit, joukkovainot, suoritettiin käyttämällä GPU:n mekanismia. Murhat, "katoamiset" ja kidutusvankilat olivat stalinismin leipälaji; Andrés Nin kidutettiin, teloitettiin ja sen jälkeen "kadotettiin", hänen ruumistaan ei löytynyt koskaan. Aikaisemmin oli murhattu italialaiset durutilaiset professori Berneri ja hänen toverinsa Barbieri. Heidän ruumiinsa löytyivät sisälmykset poistettuina. Jälkimmäinen oli niin pahasti silvottu, että vaimonsa pystyi tunnistamaan hänet vain sukkien perusteella. Mainittava on myös Erwin Wolfin nimi. Hän oli Trotskin sihteeri, joka pidätettiin ja murhattiin kesällä 1937. Sama "onni" odotti tarmokasta Neljännen Internationaalin kannattajaa Hans Moulinia, Mark Rainia, Kurt Landauta ja monia muita. Saksan ja Italian vainottuja vallankumouksellisia pakeni Espanjaan sotiakseen fasismia vastaan; monet heistä teloitettiin fasismin agentteina. Vuonna 1937 oikeudenkäynti vapautti POUM:n militantit kaikista syytöksistä; silti vangitsemiset, salamurhat ja teloitukset jatkuivat senkin jälkeen. Osallisena näihin laittomuuksiin ei ollut enää porvarillisen demokratian poliisi, vaan stalinismin kuin valtio valtiossa toiminut vastavallankumouksellinen koneisto.

Stalinin asiamiesten harjoittamat kidutusmenetelmät eivät jää jälkeen vastaavanlaisista fasistien tekemistä. Santa Ursulan luostari, joka oli muutettu vankilaksi, sai pahan nimen, espanjalaisen demokratian Dachau. Myöhemmin eurokommunismin, so. eurostalinismin, nokkahahmon Santiago Carrillon johdolla vallankumoukselliset kommunistit saivat kokea hänen bravuuritemppunsa, komero kärsimyksen. Vankia pidettiin pienen pimeän kaapin sisällä monta päivää, ilman ruokaa ja hengittäen kahden reiän kautta. Kidutettu joutui olemaan seisoma-asennossa tai käpertyneenä.

Kun tällä tavalla vallankumous oli turmeltu, miinoitettu ja sabotoitu, kun sen parhaat pojat ja tytöt oli paneteltu ja murhattu, kun työläisillä ja talonpojilla ei ollut enää mitään puolustettavaa, fasismin voitto ei ollut vaikea. Pian sen jälkeen koko Espanja olisi fasismin rautakoron alla. Kansainvälisten prikaatien osoittamasta sankaruudesta huolimatta fasismia ei voisi voittaa sotimalla avoimella rintamalla, vaan käyttämällä vallankumous-sota -taktiikkaa. Marraskuussa 1938 Kansainväliset Prikaatit poistuivat Espanjasta. Kaikki Moskovaan palanneet stalinismin riveissä olleet vapaaehtoiset murhattiin GPU:n toimesta, se oli todistusaineiston hävittämistä. Ranskaan palanneet suljettiin keskitysleireille. "Maistettuaan stalinismin vastavallankumouksen Barcelona kaatuu fasistien miehityksen seurauksena tammikuussa 1939. Saman vuoden maaliskuussa Kommunistinen Puolue karkotetaan hallituksesta. Madrid luovutetaan fasisteille ja samoin tehdään Valenciankin kanssa.

Demokraattinen imperialismi tunnusti Francon lailliseksi hallitsijaksi jo helmikuusta lähtien. Pian sen jälkeen elokuun 23. päivänä Stalin allekirjoitti hävyttömästi petturimaisen sopimuksen Hitlerin kanssa. Fasistinen tyrannia hallitsi Espanjaa 40 vuotta.

Dimitris Mizaras

Huom! Tämä kirjoitus on kolmas kuuden artikkelin sarjasta. Muut osat ovat:

Osa 1: Vuosi 1906

Osa 2: Seitsemänkymmentä vuotta stalinismin inkvisitioista

Osa 4: NL:n Kommunistisen Puolueen puoluekokouksesta 50 vuotta

Osa 5: Unkarin poliittisesta vallankumouksesta 50 vuotta

Osa 6: Kapitalismin restauraation epäonnistuminen ja tämän päivän näköalat