50 vuotta Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen 20. puoluekokouksesta

Toisen maailmansodan jälkeen marxilaiset ajattelivat virheellisesti kuvitellessaan, että toistuisi ensimmäisen sodan jälkeinen kehitys. Uskottiin, että alussa tulisi pieni kukoistus raunioiden korjaamisen seurauksena, mutta ennen pitkää olisi odotettavissa uusi vuoden 1929 tapainen romahdus. Varsinkin ennen sotaa oli mahdotonta ennustaa Jaltan sopimuksia ja Bretton Woodsissa sovittua dollaripohjaisen kehityksen tuomaa 30-vuotista taloudellista euforiaa ja vakautta. Kapitalismilla ei ollut teoreettisesti mitään mahdollisuuksia selviytyä mikäli olisi pysynyt uskollisena oman järjestelmänsä lainalaisuuksiin. Raiskaamalla omia toimintansa sääntöjä kapitalismi sai vain aikalisää sillä hinnalla, että sen jälkeen tuleva pamaus olisi sitäkin äänekkäämpi.

Trotski kuoli väkivaltaisesti vuoden 1940 elokuussa. Muidenkin marxilaisten tavoin myös Trotski odotti, että sodan jälkeen kapitalismi ei nousisi enää jaloilleen. Toisen maailmasodan aattona hän ei voinut ennustaa, miten siinä käy ja millaisia jälleenrakennus kuvioita avautuisi ihmiskunnan eteen myöhemmin. Eri sortin impressionistit näkivät sodanjälkeisessä kehityksessä kapitalismin kykyä selviytyä, toisin sanoen totesivat järjestelmän vahvuuden. Kuitenkin se, että kapitalismi joutui syrjäyttämään toiminnalleen tärkeitä sääntöjä, oli pikemmin heikkouden kuin vahvuuden merkki. Järjestelmä osti muutaman vuosikymmenen elinaikaa kaivamalla omia perustuksia "irti maasta".

Trotskin toisen tärkeän ennustuksen mukaan, stalinismin ilmiö edusti ylimenokautta. Se oli historian ensimmäisen työläisvaltion elimistössä kehittynyt poliittinen "kasvain", jonka tehtäviin kuului muuten ratkaisemattomien ristiriitojen sovittelu. Ristiriidat taasen johtuivat siitä, ettei vallankumous onnistunut leviämään voittoisasti ainakin keskeisissä kehittyneen kapitalismin maissa. Stalinismiin kiteytyi kriisitilanne, joka niin kuin kriisit yleensä, ei voinut olla pitkäikäistä. Kriisi olisi ratkennut joko niin, että maailmanvallankumous olisi voittanut ja kumonnut stalinismin, tai imperialismi olisi nielaissut Neuvostoliiton ja mukaan menisi byrokraattinen kasti, koska sillä ei olisi enää mitään historiallista olemassaolon perustetta. Näin lopulta kävi vuosina 1989-91. Eli Trotskin ennustuksesta toteutui se kielteinen vaihtoehto. Monet "marxilaiset" analyytikot, jotka eivät näe nenäänsä pitemmälle totesivat sodan jälkeen ja toteavat tänäkin päivänä, että Trotskin toinenkaan tärkeä ennustus ei toteutunut; stalinisminhan piti väistyä jommankumman luokan tieltä, mutta se kun vahvistui vaan.

Tämä oli nykyisen työväenluokan "johtajien" suurimpia historiallisia harhoja, josta luokka sai kärsiä paljon. Jos ei pysty selittämään kapitalismin odottamatonta kukoistamista, niin ei voi myöskään selittää stalinismin näennäistä vahvistumista. Nämä kaksi asiaa meni käsi-kädessä; kylmään sotaan, toinen edellytti toista. Siinä keskinäisessä kilpailussaan (niin taloudessa kuin varustelussakin) tarvittiin aina kahta osapuolta. Analyytikkomme eivät nähneet tätä stalinismi-imperialismi-suhteen vuorovaikutuksellisuutta koska heiltä kaikkien, merkittävienkin marxilaisten analyysista puuttui tyystin kapitalismin romahtamisen aspekti. Molemmat siis sekä kapitalismi että byrokraattinen kasti NL:ssa nousivat sodan raunioista heikompina eikä vahvempina. Tämä opetus on hyvin tärkeä ymmärtää.

Maailmansodan jälkeen stalinismin piti edelleen tasapainotella imperialismin ja työläisvaltion työväenluokan välillä. Edelleen piti puolusta työläisvaltion yhteiskunnallistettuja tuotantovoimia ja sosialistista tuotantotapaa. Toisaalta työläisille päin stalinismi perusteli sen olemassaoloa imperialismin uhalla ja kylmällä sodalla. Kapitalismi ja työväenluokka, nämä luokkataistelun kaksi napaa, joiden välillä stalinismi ylläpiti tasapainoa, olivat sodan jälkeen muuttuneet. Samaan aikaan olivat muuttuneet niiden väliset voimasuhteet. Punaiseen leiriin oli tavalla tai toisella siirtynyt puolet Euroopan maista ja Kiina. Tasapainot olivat enää herkempiä ja niiden järkyttäminen helpompaa. Näin ollen myös sovittelijan, eli stalinismin rooli oli vaikeampi. Ulkopolitiikassaan oli huolehdittava siitä, että ainakaan vallankumouksia ei saisi enää tulla yhtään enempää. Vielä laajempaa punaista karttaa stalinismi ei olisi kestänyt. Sisäpolitiikassa piti jatkaa ja vahvistaa totalitaariset piirteet. Vapautta ja neuvostojen demokraattista toimintaa ei ollut varaa sallia. Neuvostot olivat syntyneet historiallisesti vain Venäjällä ja NL:ssa. Siellä, missä puna-armeija oli marssinut ja Kiinassa niitä ei perustettu ollenkaan. Niin kuin kaikille diktatuureille, stalinismillekin suora demokratia olisi kello, joka laskisi sen lopun sekunteja.

Heikkouden merkit

Se miten heikompi stalinismi oli toisen maailmansodan jälkeen alkoi näkyä heti 1950-luvulle tultuamme. Stalinin terrori oli NL:ssa pitänyt kansan ikeen alla ja bolshevikkijohtajat olivat eliminoitu. Espanjan vallankumous oli petetty ja myöhemmin Kreikankin sisällissota uhrattu Jaltan alttarille. Kolmas Internationaali, eli Komintern oli hajotettu ja Kommunistiset puolueet olivat puhdistettu kansainvälisellä tasolla. Silti nämä eivät olleet stalinismin vahvuuden vaan sen heikkouden merkkejä. Itä-Euroopan maissa alettiin pian vaatia sosialismin ihanteita, ennen muuta demokratiaa.

Vuonna 1953 Itä-Saksassa kehittyi merkittävä kansannousu stalinistista byrokratiaa vastaan. Merkillistä oli se, että tämä tapahtui Stalinin kuolinvuotena. Tämä kapina merkkasi stalinisminkin kuoleman alkua. Jos järjestelmä kesti vielä vuosikymmeniä ennen lopullista romahtamistaan, se johtuu kahdesta syystä. Ensimmäinen eloonjäämissyy on ollut stalinismin ja imperialismin välinen vuorovaikutussuhde. Toinen on ollut se, että kaikki Itä-Euroopan työväenluokan pyrkimykset heittää byrokraatit ulos ja vapautua heidän ikeestä epäonnistuivat. Imperialismi on monessa tapauksessa auttanut stalinismia selviytymään etenkin Tsekkoslovakian ja myöhemmin Puolan tapauksissa. Siitä hyvästä stalinismi maksoi palvelukset takaisin vieläpä korkojen kanssa. DDR:n kapina syntyi ennen kuin ensimmäinen viisivuotissuunnitelma ehti päättyä. Se kukistettiin verisesti venäläisten tankkien avulla. Missä sitten piili stalinismin vahvuus?

Varhaisen kapinan jälkeen Itä-Euroopan "sosialismissa" ja viimeistään myöhemmin, sitten kun lisää kapinoita oli orastamassa muuallakin, alettiin ajatella toisin. Jotain olisi tehtävä, jostakin luovuttava, jotta saisi säilyttää mitä jäljelle jää. Näin ollen vuoden 1956 alussa päätettiin uhrata Stalinin persoona pelastaakseen stalinismia kokonaisuudessaan. Nikita Hrushtshov esiintyi 20. puoluekokouksessa ja piti kuuluisan salaisen puheensa.

Salainen puhe

Kokous alkoi helmikuun 14. päivänä. Hrushtshov piti puheensa vähän ennen kokouksen loppua saman kuukauden 25. päivänä. Tapahtumat jakoivat vasemmistoa silloin, jako, joka näkyi parhaiten myöhemmin 1960-luvulla Kiinan erkaantumisella. Juuri tuon skisman osalta, jossa "reaalisosialismin" kaksi osaa ajautui aseellisen selkkauksen partaalle, on stalinismin heikkouden ilmeisin indikaattori. Jako kiusaa edelleen joitakin vasemmiston haaroja. Valtiokapitalismin teoriaa kannattavat eivät paljon vaivautuneet analysoimaan poliittista kehitystä. Heidän mielestään kyseessä oli uuden porvariston kahden kilpailevan osapuolen keskeinen taistelu. Jos stalinismi on romahtaessaan vienyt mukaansa hautaan myös työläisvaltion perustankin, tämä on heille samantekevää. Koska järjestelmä ei edustanut sitä puhdasta sosialistista yhteiskuntaa, josta marxismin klassikot olivat kertoneet, saisi se näiden sosialistiemme mielestä väistyä.

Post-stalinisteista se osa, joka seurasi Gorbatshovin poliittisia jalanjälkiä ja Buharin-Hrushtshovin ideologista linjaa, on joko integroitu sosialidemokratiaan tai matelee sen vasemman siiven vieressä. Muut muodostavat keskenäänkin moneen osaan jakautuneita lahkokuntia. Yhteistä kaikille on argumentti siitä, että alamäki alkoi Hrushtshovin salaisesta puheesta. Monet heistä väittävät, että Stalinin rikokset olivat faktaa, muttei niiden paljastaminen hyödyttänyt ketään. Toiset taas kyseenalaistavat, että rikoksia oli koskaan tapahtunutkaan. Tapahtuman 50-päivänä Putin, tämä patastalinistisen KGB:n kasvatti, ei ottanut lainkaan kantaa Stalinin rikoksiin. Nyt hän kuuluu siihen ryhmään joka hyötyi romahduksesta. Antisemitisti ja kansalliskommunismin ja Suurvenäjän kannattaja Gennady Zuganov syytteli Hrushtshovia ja luonnehti hänen puheensa sisältöä katastrofaaliseksi.

Hrushtshovin puhe ei estänyt Unkarin vallankumouksen puhkeamista samalla tavalla kuin "puhtaampi" stalinismi ei ollut estänyt DDR:n kapinaa kolmisen vuotta aikaisemmin. Päinvastoin Unkarin kansannousu, tai paremmin sen kukistaminen pani alulle prosessit, joiden päässä oli jako "kommunismin" ja "eurokommunismin", tai paremmin stalinismin ja eurostalinismin välille. Hrushtshovilainen stalinismin "revisio" ei kuitenkaan ollut kovin kaukana kiinalaisten uskollisuudesta stalinismin kirjaimeen. Yksi osoitus siitä, että sodanjälkeinen stalinismi oli aikaisempaa heikompi oli se, että niin Moskovan kuin Pekinginkään mallit eivät estäneet kapitalismin restauraatiota. Itse asiassa kapitalismin palautumisen prosessi käynnistettiin ensin Kiinassa.

Epämuodostuneiden työläisvaltioiden romahtamisen analyysissa on mentävä ajassa taakse, niihin päiviin, pystyäkseen arvioimaan johdonmukaisesti historian kehitystä. Historiallismaterialistinen analyysi ei voi ymmärtää romahdusta, ennen kuin ensin ymmärtää Moskovan oikeudenkäyntejä sekä prosesseja, jotka mahdollistivat stalinismin nousua. Pelkkä moraalinen rikosten tuomitseminen ei riitä. Hrushtshov tuomitsi vain henkilöpalvontaa. Muistionsa oli otsikoitu "Henkilökultti ja sen haitalliset seuraamukset". Näin päästettiin stalinistinen byrokratia kuin koira veräjästä. Täysin syytön ei ollut edes Hrushtshov, joka oli osallistunut vasemmisto-opposition joukkovainoihin. Sen vuoksi samassa muistiossa Hrushtshov armahtaa Stalinia yhden rikoksen osalta: "Täytyy mainita, että puolue kävi silloin vakavaa taistelua trotskilaisia, oikeistolaisia, nationalistiporvareita vastaan, että puolue likvidoi kaikki leninismin vastustajat. Tämä ideologinen taistelu käytiin onnistuneesti ja sen aikana puolue vahvistui ja lujittui entistä enemmän. Stalinilla oli tässä myönteinen rooli". Muutaman kuukauden kuluttua Hrushtshov lähetti tankit tukahduttamaan Unkarin spontaanilla tavalla syntyneet neuvostot byrokratian nimessä, tai sen pelastamisen missiossa.

Salaisen muistion luvut

Salaisen muistion päiviin asti, mutta myös sen jälkeenkin, stalinistinen lehdistö, puolueet ja muu apparaatti, kuluttivat suuria summia rahaa todistaakseen, että näissä syytöksissä kyse oli vain trotskilaisesta propagandasta, ja että todellisuudessa "toimenpiteet" edustivat sosialistisen valtion itsepuolustusta fasismin ja imperialismin tiedustelupalveluita vastaan. Trotski, jonka murha oli helpotus stalinismille, oli ennustanut: "Vallankumous avaa salaiset pöytälaatikot ja tarkistaa kaikki oikeudenkäynnit, palauttaa paneteltujen kunnian, pystyttää muistomerkkejä uhreille, ja ikimuistoista pannaan asettamista pyöveleille. Omien murhien painon seurauksena, Stalin katoaa näyttämöltä vallankumouksen haudankaivajana ja historian hirveimpänä hahmona" (L. Trotski: Stalinin rikokset)

Hrushtshovin tahdosta huolimatta salainen muistio avasi kirjaimellisesti historian pöytälaatikoita, ja osoitti Trotskin ennustuksen todeksi. Salaisessa muistiossa todetaan: "Stalinin mielivalta puoluetta ja Keskuskomiteaa kohtaan ilmenee erityisesti 17. puoluekokouksen, v. 1934 jälkeen [...] NKVD:n asiakirjoista käy ilmi, että kommunisteja syyttääkseen oli tekaistu tekoja ja laadittu valheellisia syytöksiä, mikä on huutava loukkaus sosialistista laillisuutta kohtaan. Viattomia ihmisiä hävitettiin. Monet v. 1937-38 vihollisiksi julistetut tahot eivät olleet vakoojia, sabotoijia yms. Ne olivat rehellisiä kommunisteja, jotka eivät kestäneet julmia kidutuksia ja tunnustivat rikoksia, joita eivät olleet koskaan tehneet".

Vuonna 1934 puolueen Keskuskomiteaan valittiin 139 varsinaista ja varajäsentä, joista myöhemmin (1937-38) pidätettiin ja teloitettiin 98 ihmistä, mikä on 70 prosenttia keskuskomitean jäsenmäärästä. 17. puoluekokouksessa äänioikeus oli 80 prosentilla edustajista. Tämä ryhmä oli värväytynyt puolueeseen joko ennen vuotta 1917, maanalaisuusvuosina, tai sisällissodan aikana, joka tapauksessa vuoteen 1920 mennessä. Sosiaaliseltaan koostumukselta tämä ryhmä oli 60 prosenttisesti työläiskantainen. Miten tällainen ryhmä voi valita edustajia, joista 70 prosenttia osoittautui tuomarin päätöksellä maan viholliseksi? Sama kohtalo odotti valitsijoita sinällään. Kokoukseen valituista 1966:sta edustajista yli puolet eli 1018 ihmistä pidätettiin vastavallankumouksellisina rikollisina. Stalinin "viisas" mietelause kiteytti näin: "mitä lähempänä sosialismia ollaan, sitä enemmän vihollisia meillä tulee olemaan". Vastavallankumouksellisen syyte otsalla pidätettyjen määrä vuonna 1938 oli yli kymmenen kertaa isompi edellisestä vuodesta.

Stalinin inkvisition tähtäimessä oli erityisesti puna-armeijan upseeristo. Puhdistukset kohdistuivat enemmän upseereihin, jotka nousivat sisällissodan ja imperialismin invaasion aikana, jolloin armeijan päällikkönä toimi sen perustaja Leon Trotski. Puna-armeijan mestaukselle löytyy vielä yksi poliittinen syy. Lähes kaikki armeijan johtajat olivat varoittaneet neuvostomaan puolustuksen puutteista, toisin kuin Stalin, joka sijoitti toivonsa ystävyyssopimukseensa Hitlerin kanssa. Puna-armeijan johtajien teloitukset alkoivat kesäkuussa 1937. Samana vuonna Stalin pääsi eroon armeijan päälliköstä, Michail Tuhatshevskista. Samoin kävi sotilaalliselle nerolle Jakirille ja Uborebitshille, joka vastasi länsirajan puolustuksesta, sekä maineikkaalle Putnalle ja ratsuväen komentaja Primakoville. Kaikki nämä komentajat olivat loistaneet sisällissodan aikana. Vuosien 1937 ja 1938 välillä hävitettiin 35 000 puna-armeijan komentajaa. Kenraali- ja everstikunnan upseereista tapettiin vastaavasti 90 ja 80 prosenttia. Näiden lisäksi NKVD:n joukkiot salamurhasivat kolme marsalkkaa, 13 armeijakunta-, 57 sotilaspiiri-, 110 divisioona- ja 220 prikaatikomentajaa. Kaikkien sotilaspiirien komendantit eliminoitiin NKVD:n etsintäpartioiden toimesta. Vainot heikensivät Neuvostoliiton puolustuskykyä aikana, jolloin Hitler oli valmistautumassa suurhyökkäykseen. Myöhemmin tarvittiin lukemattomia neuvostosotilaiden ja kansan uhrauksia, ennen kun natsien tunkeutuminen onnistuttiin torjumaan. Neuvostokansa voitti Hitlerin ei Stalinin ansiosta, vaan stalinismista huolimatta.

Uhrien joukkoon voi laskea myös eri kansallisuuksia. Monet tämän päivän sen alueen etnisistä konflikteista johtuvat Stalinin politiikan traumoista. Näin siis Hrushtshov: "Stalin oli rikkonut leninismin periaatteita kansallisuuskysymyksessä. Tällä tarkoitan massiivisen mittakaavan kokonaisten kansakuntien karkotuksia isiensä maasta. Karkotuksista eivät säästyneet edes puolueen ja Komsomolin jäsenet, eikä niitä sanellut minkäänlainen sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus".

Tietenkään Hrushtshov ei puhunut tavullakaan trotskilaisten hävittämisestä Neuvostoliiton ulkopuolella, eikä Trotskin vuosisadan salamurhasta, eikä Espanjan ja Kreikan vallankumousten pettämisestä. Eikä puhunut siksi että pian, kahdeksan kuukautta 20. edustajakokouksen jälkeen, olisi tukahduttamassa Unkarin kapinan. Historian ironiaa on se, että tänä päivänä vielä löytyy stalinisteja, jotka väittävät että kapitalismin palautus alkoi Gorbatshovin ja jopa Hrushtshovin toimesta. Näin asian laita ei ole! Restauraatio alkoi paljon aikaisemmin, Stalinin aikana ennen muuta miinoittamalla nuoren neuvostodemokratian perustuksia. Moskovan oikeuskäsittelyjen inkvisitiot yhdessä vallankumouksen pettämisen (Espanjassa ja Kreikassa), byrokratianvastaisten kapinoiden (Unkari, Puola ja Tsekkoslovakia) tukahduttamisen ja Pariisin punaisen toukokuun yleislakon halvalla myymisen kanssa olivat olennainen linkki maan ohjaamisessa kohti kapitalismia. Nämä syyt pitivät NL:n eristettynä, mikä oli stalinistisen byrokratian olemassaolon edellytys. Sosialismi tulee olemaan joko yleismaailmallista tai sitä ei voi olla olemassa.

__Dimitris Mizaras__

Huom! Tämä kirjoitus on kolmas kuuden artikkelin sarjasta. Muut osat ovat:

Osa 1: Vuosi 1906

Osa 2: : Seitsemänkymmentä vuotta stalinismin inkvisitioista

Osa 3: Espanjan vallankumous

Osa 5: Unkarin poliittisesta vallankumouksesta 50 vuotta

Osa 6: Kapitalismin restauraation epäonnistuminen ja tämän päivän näköalat